Part 7

Harhamassa otti kaikki tulta, kuin poudan kuivaama katajikko, kuten aina käy elämän käännekohdissa. Hän seisoi ihmiselämän vuodenaikojen vaihteessa: Kesä oli kantanut karvaat hedelmät ja syksy saapui koleana, harmaana, tyhjä sänki pelloilla ja mätänevä luoko päivän entisillä kisakentillä. Semmoisina hetkinä muistuvat mieleen kesän työt, erehdykset ja toiveet... Harhama sovitteli Nikitinin sanoihin omia näkemiänsä, oman elämänsä rihmoja. Hän itse oli nuoruudessaan kokenut työväen kovaa kohtaloa. Silloin muisti hän aina katkeruudella ajatelleensa parempiosaisia. Mutta miehuutensa ikään päästyä oli hän luonut itsellensä paremmat olot. Sitten oli hän "mennyt eteenpäin", oli koonnut rikkautta ja ajoittain kokonansa unohtanut niiden kohtalon, jotka jäivät hänestä jälelle; tai oli hän kiemurrellut sisällisen tuskansa lieskassa. Kerran kumminkin oli hänen mieltänsä järkyttänyt eräs kurjuuden kuva, jonka hän sattumalta näki: Kolme lapsi-ijässä olevaa tyttöstä, jotka hän tapasi puiston penkillä. Avoimesti olivat tytöt hänelle kertoneet odottavansa virastoista siihen aikaan pääseviä virkamiehiä, ansaitaksensa heiltä lapsimaisilla ruumiillaan leipää omaisillensa. Tämän johdosta oli hän alkanut ajatella yhteiskunnallisia epäkohtia ja tutkia sosialismia. Mutta pian oli hän taas unohtanut pienet portot ja hänen sosialistiset tutkimuksensa muodostuivat pelkäksi tieteelliseksi harrastukseksi, jolla ei ollut mitään tarkotusta hänen oman itsensä ulkopuolella. Hän eli siihen aikaan semmoisessa piirissä, jossa harvemmin tullaan välittömään yhteyteen äärimäisen kurjuuden kanssa, ja koko hänen sosialistinen harrastuksensa laimeni, sammui. Se oli ollut kukka, jota hän aikansa vaali, aikansa kuluksi ja akkunansa koristukseksi...

Sen kaiken muisti hän nyt hetkessä.

Nyt oli Nikitinin kiihkoisa puhe järkyttänyt hänen kiihtyneen hermostonsa, heittänyt kipunan syyllisyyden tunteen puolikuivaan kuloon. Hän teki tiliä omasta elämästänsä ihmiskurjuuden edessä ja astui itse syyttämään itseänsä, tosin vasta arastellen. Mutta sitä mukaa kun Nikitinin puhe jatkui ja hän tunsi nykyisen elämän tyhjyyden, kun syyllisyydentunne virtasi hänen sieluunsa, sekä Hiiden myllyn huumaus alkoi häntä tympäistä ja läkähdyttää, varmistui hän ja tuomitsi itseänsä yhä rohkeammin. Hiiden mylly alkoi hänelle näyttäytyä siinä valossa, missä Nikitin oli sen äsken kuvannut. Se joukkohuumaus, jota siellä valmistettiin tehdasmaisesti, etsien yhä vaikuttavimpia aistien kiihotuskeinoja, tunki hänen sieramiinsa mutaisten soiden kylmänä sumuna, josta syntyvät ruttotaudit, ihmiskunnan joukko kuolemat. Hän muisti, kuinka tämä joukkohuumaus oli häntäkin vienyt mukanansa pehmeisiin pumpuleihin käärittynä, huumannut valtavuudellansa ja keinutellut mainingeillaan. Yleinen ekstaasi oli tartunnan tavoin temmannut hänetkin niin usein mukanaan, kuin myrsky kulovalkean. Hän oli ajatellut: kun eivät muutkaan kursaile, miksi minä istuisin tyhjin suin ja päästäisin saaliin toisen ansaan.

-- "Semmoista se on ollut minun elämäni täällä", -- huokasi Harhama tätä muistellen.

Mutta Hiiden mylly jatkaa käyntiänsä. Kuuluu viulun soitto. Näyttämöä valaisee nyt puolihämärä, punainen valo. Perhona helähtää sinne nainen, nuori ja hurmaavan kaunis, pukuna luonnon paljaat pukimet... Hän on ihmiskukka, kaunis kuin huilun sävel...

Näyttämön kelmeä, punainen valaistus on hienoa valo-utua. Sen puolipimeässä ei erota silmä muuta, kuin ruumiin notkeat piirteet, pehmeät varjot ja sulavat liikkeet.

Alkaa näytös: nainen tanssii kaunista tarantellaa, sulavana kuin käärme... Valkea polvi taittuu notkeana... Hajanainen tukka hulmahtelee... Solea vartalo taipuu matona... Iho tuoksuu, povi punehtuu... Huilun sävel sulaa tytöksi, tyttö huilun säveleksi... Molemmat ovat suloa... varjoa... lumetta. Ne ovat nälkäisten viettien ihanaa unta...

Valo muuttuu kelmeäksi, keltaiseksi... viheriäksi... siniseksi... Väri seuraa väriä... Tanssi kiihtyy... Vietit nälkiytyvät... uni muuttuu armaammaksi... Huilu soittaa lemmen säveltä... tyttö tanssii hemmen kukkana... varjona... hääyön unelmana... Hän tuoksuu _naisena_... kukkii _viattomuutena_... hehkuu morsiamena... Hän viekottelee suudelmana...

Mutta Hiiden myllyssä hehkuu tulena kaikille tuttu salaisuus: Naisen huulta ei ole vielä suudelma liannut... Hän on tullut äidin käsistä... hän tanssii _ensi-iltaansa_... edessä yön tuntemattomat tarinat... kylmä kuu vartijana.

Huilu soi... tyttö tanssii naisen rajalla. Entinen elämä on hälle puhdasta suloa... se _odotettava_ ihanaa hämyä...

Jo istuvat miehet suut auki jännityksestä... Tanssi kiihtyy ja huumaus nousee... Tyttö hengästyy tanssista... Miehet aistivat hänen henkäyksiänsä... Se hivelee heidän poskiansa, hyväilee ihoa... He riutuvat ja heikkonevat. Tytön silkkihieno tukka hipoo muka heidän huuliansa... kaulaansa... hänen ihonsa tuoksu tunkee aisteihin huilun säveleen säestämänä...

Ei kuulu hisahdustakaan... Kaikki on jännitettynä. Kaikki muut sielun kyvyt ovat sammuneet, riutuneet kuin itikan laulu... Se _yksi ainoa_ palaa ja vallitsee. Perhonen lepertelee iloisena myllyn hiljaisuudessa, korkealla...

Huilu soi yhä ihanammin... tyttö hengittää lämpimämmin... Sävel suutelee säveltä... vietti viettiä... Joukkohuumaus on ylimmillään, myllyväki hiiloksena... Hiljaa etenee huilun soitto, näyttämön valaistus käy yhä kelmeämmäksi... se pimenee aivan... Himmeässä valossa vilahtelee notkea ruumis... helähtää kukkana, liitelee kuin varjo. Povi lämpenee... iho tuoksuaa... kiehtovammin... huumaavammin... Jännitys lisääntyy, huumaus nousee höyrynä... Vietti vartoo neulankärellä...

Jo pimenee näyttämö pimeämmäksi... nainen häviää puiden lomiin, tanssien, haihtuen, kuin varjo ja unelma... Myllyssä nousee silloin hillitön ihastuksen huuto ja loistava kukkasade. Kaikki ovat valmiit syöksymään häviävän varjon jälestä... Kaikki kiemurtelevat kuin nälkäinen peto paulassa, vietti kahleena, ihminen otuksena. Nainen syöksyisi koskena miesten syliin, mies petona naisen kimppuun... He vavahtelevat itseänsä hillitessään... Perhonen palaa alppimajaan ja istahtaa Harhaman olalle...

Mutta Harhama ja Nikitin katsovat toinen toistansa silmiin, hämmästyneinä, sanattomina. Ei Nikitinkään ollut kiihkoillessaan kuvaillut joukkohuumauksen voimaa niin valtaavaksi.

-- "Näetkö? Näetkö, mikä aistikylpy? Huomaatko kuinka ihmiset kylpevät oman lihansa höyryssä?" -- kysyi hän vihdoin Harhamalta voitonilolla.

-- "Sinä olet oikeassa, tämä on ilkeää unta", -- myönsi Harhama.

* * * * *

Taas soittaa orkesteri alkusoiton ja nyt seuraa illan loistonumero, oikea uutuus. Yleisö oli joskus kyllästynyt Hiiden myllyn antimiin ja asianomaisilla regissööreillä oli täysi työ keksiessään joka illaksi jotain uutta. Äärimäisyyksiin tottuneen yleisön janoa ei joskus tyydyttänyt mikään. Kaikki tuntui siitä silloin vanhalta, nähdyltä. Mutta nyt oli valmistettu jotain semmoista, jota ei koskaan vielä oltu nähty Hiiden myllyssä. Se oli illan "naula". Siitä oli ilmotettu kerskuen ja siksi oli mylly tavallista täydempi tänään.

Uuden numeron nimi oli "Nälkä". Kaikki odottavat nyt sen alkua jännittyneinä, kuin joutset.

Jo kohoaakin esirippu verkalleen ja sen takaa avautuu inhimillisen kurjuuden kuva: Näyttämö kuvaa kurjaa kojua, jossa nälkään kuoleva perhe taistelee kuoleman viikatteenterällä. Valoa pääsee rakennuksen alaiseen hökkeliin yhdestä ainoasta kapeasta akkuna-aukosta, joka irvistää katurajasta. Sen särkyneiden ruutujen reijät ovat olilla tukitut. Akkunan raoista puhaltaa kojuun keinotekoinen pakkasenviima, joka tuntuu yli Hiiden myllyn. Akkunalla on lunta ja väli katossa riippuu likaisia jääpuikkoja.

Huoneen perällä on paljas puuvuode, sillä viruu sairas mies, likaisiin mattorisoihin käärittynä, laiha, kuin irvistelevä luuranko. Lattialla, ruumeniksi kuluneilla olilla makaa kaksi sairasta, nälkäistä lasta. Toiset neljä lasta seisovat äitinsä ympärillä, kalpeina, kurjuuden elottomina kukkina. Äiti imettää kahta rintalasta, kaksoisia. Sekä äiti, että pienoset ovat nälkään kuolevan kuvia. Sininen nahka peittää poskiluita, sormet ovat luupuikkoja, silmät, kuin elottomat kuopat. Pukuina heillä on risoja, joiden rei'istä näkyvät paljaat ruumiinosat... lasten surkastuneet siitinelimet...

Kaksoisrintalapset imevät äidin rintoja, tyhjiä nahkapusseja. Mutta ei heru niistä maito. Ne ovat jo aikoja ehtyneet... Lapset alkavat parkua kiemurrellen nälän kourissa... Mies korahtaa silloin vuoteellansa, kuin kuoleva teuras. Sairaat lapset nostavat voimattomina päitänsä ja alkavat nyyhkyttää... Äiti koettaa viihdyttää rintalapsiansa raviten niitä suudelmilla... Ne ovat ainoat mitä hän voi antaa...

Huumautunut Hiiden myllyn väki katsoo näytelmää mielet pinteessä. "Kerrankin jotain 'uutta!'" -- virkahtavat rutineeratuimmat. Hiljaisuus jatkuu jännitettynä rihmana. Kaikki odottavat suut auki, mielet viritettyinä... Lapset katsovat rukoilevina äitinsä silmiin ja pyytävät valittavalla äänellä:

-- "Äiti... _leipää!"_

Pyyntö oli kuin vihlova valitus. Siinä kuvaantui todellisuus niin järkyttävänä, että Hiiden myllyssä puhkesi pienille nälkätaiteilijoille osotettu ihastuksenhuuto niiden korkean taiteen kunniaksi. Kun se hiljeni, silitti äiti lapsiensa tukkaa. Kyyneleet kierivät karpaloina lihattomilla poskilla ja hän puheli lohdutellen:

-- "Ei äidillä ole leipää... Juo, lapseni, vettä... juo, kukkani... niin virkistyt."

Äidin sanat tunkivat Harhaman sieluun. Ne juoksentelivat siellä kuin vikisevät, ilkeät hiiret, saaden joka solun kouristumaan inhosta, kauhusta ja tuskasta. Äidin äänessä oli värisyttävä tuska, sanat olivat niin vihlovan hienot, niin pöyristyttävän luonnolliset. Myllyväki uppoaa ihastuksensa aaltoihin... Se on nähnyt taiteen pulpahtavan niin luonnollisena, todellisena, kuin kukan nupustansa...

Murhenäytelmä jatkuu:

Äiti kuivaa huivin nurkalla sumeat silmänsä ja tarjoaa taas tyhjiä rintojansa nälkäisille rintalapsille. Nämä hylkäävät ne suustansa parkuen. Ihmiset jännittyvät odotuksesta... Harhaman sielussa juoksentelevat inhottavina hiirinä syyllisyydentunteen kipinät... Perhonen muuttelee levottomana hänen yhdeltä olkapäältään toiselle...

Kaksi lapsista on sillä välin hiipinyt vesisaavin luo, oven suuhun. He särkevät jään veden päältä. Toinen juo vettä, toinen ottaa jääpalan ja alkaa sitä imeksiä... Harhama tuntee puukonterän vääntyvän rinnassansa. Hän muistaa oman nuoruutensa, köyhyytensä ja myöhemmät elostelunsa... Hän kuulee korvissansa Nikitinin äskeisten kiihkoisten puheiden sorinan, kuin avunhuudon, näkee äskeisen mässäyksen ja joukkohuumauksen ja läkähtyy oma menneisyytensä inhottavana palana kurkussa...

Mutta Hiiden myllyssä odottavat kaikki jännitettyinä.

Silloin parahtaa sydäntä vihlova huuto: Kuusi nälkäistä lasta katsovat rukoilevina äitinsä kyyneleisiin silmiin ja huutavat:

-- "Leipää!"

Se huuto viiltää kuin veitsi, se tunkee kuin neula Harhaman läpi. Se leikkaa poikki jännittymän, päästää vireen valloillensa. Kaikki vavahtavat sitä kuulleessaan.

_Leipää!_ -- kaivautuu haikea valitus Hiiden myllyn kaikkiin sopukoihin.

_Leipää!_ -- kiertelee huuto kaikissa sopissa ja kuhertelevien seurueiden pesissä. Leipää!... Leipää! -- valittaa kaiku Hiiden myllyn seinistä... Myllyssä räjähtävät voimakkaat suosionosotukset... Esirippu laskee... Väki nauraa... ulvoo... kaiku valittelee: Leipää!... leipää!... leipää!...

Harhama ei ollut huomannut, että Nikitin oli poistunut. Nyt palasi hän yhtenä väristyksenä. Käsillänsä huitoen kertoi hän esiripun kohotessa tunteneensa nälkäisen työmiesperheen samaksi, josta hän oli juuri puhunut. Hän oli tiedustellut nyt asiaa ja saanut kuulla, että kun heräsi ajatus "Nälkä"-kuvaelman antamisesta, päätettiin etsiä esiytyvät henkilöt todellisuudesta. Tänä aamuna oli sitten löydetty nälkäinen perhe tuotu Hiiden myllyyn ja, että vaikutus olisi aivan todellinen ja vaikuttava, ei perheelle oltu annettu tänäänkään ruokaa. Sen jälkeen, kun Nikitin oli perhettä auttanut, oli vaimo synnyttänyt kaksoset ja perhe joutunut tauteihin ja taas nälkäkuoleman teräviin hampaisiin.

Kertomus tuprusi Nikitinistä, kuin tuli kuivuneesta katajapensaasta. Hän lopetti sen ryöppyävällä tuomiolla:

-- "Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät aikamme tämmöisen raakuuden rinnalla! He viskasivat naisia petojen revittäviksi, jotka silmänräpäyksessä tekivät lopun uhrista. Täällä viskataan naiset näyttämölle ärsyttämään omalla ruumiillansa kimppuunsa ihmispedot, jotka askel askeleelta tappavat heissä ihmisen, valmistavat heistä ihmiskunnan hylkiöitä, perkkeitä... porttoja... Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät sen rinnalla, mitä meidän ajalla tapahtuu: Ihmiset nauttivat Hiiden myllyssä työmiesten _nälästä_... kuuletko: _nälästä_... ja nälkään kuolevien perheiden kuolinkamppailusta. Katso, Harhama: Teatterimme, joissa näytellään kansan elämää, sen kärsimyksiä ja nälkää, ovat vaan äskeisen näytelmän toisia muotoja. Yhteiskunnan ryövärit riistävät työntekijän työn hedelmät ja polkevat sen perheen kurjuuteen... nälkäkuolemaan... tauteihin... Ryöstämillänsä rahoilla palkkaavat he näyttelijät _jälittelemään ryöstetyn perheen kärsimyksiä_... tuskia, kuolinkamppailuja... _nälkää... nälkää_, sanon niin! He kokoontuvat loistaviin teattereihin, nauttimaan niiden murhenäytelmien jälittelyistä, joita samaan aikaan eletään todellisuudessa lukemattomissa kurjuuden kodeissa. He nauttivat riistämiensä _nälästä_... He valmistavat toisille kurjuutta, _nauttiaksensa_ siitä joutilaan aikansa kuluksi... teattereissa... Hiiden myllyssä... Kun nälkään kuolevat lapset huutavat leipää, huutavat heidän vanhempiensa hiestä elävät joutilaat ihastuksesta loistavissa teattereissa, nauttien sen huudon jälittelystä. Sano, eivätkö nuo ihmiset ole petoja, jotka nauttivat uhrinsa kuolintuskista!"

Nikitin aivan kuin kiskoi sanoillansa ulos Harhaman sisälmyksiä, korventeli niitä tulisella raudalla. Palaman käryistä nousi savupilvinä kauhunkuvat: nälkä, taudit, kurjuus. Pitkäaikainen kiihtymys, öinen väsymys, huumaus ja äskeiset mielenliikutukset olivat tehneet Harhaman hermoston heikoksi, araksi. Jokainen Nikitinin loihtima hirmukuva suureni siinä, synkkeni, ja toinen vyöryi toisen, mustemman tieltä. Hänen edessänsä loisti juhlapukuinen teatteriyleisö katselemassa näytelmää "Nälkämailla", Hän näki sen nautti van ihmiskurjuuden jälittelystä, maksavan siitä nautin nosta rahoilla, jotka oli riistetty nälkämailta. Ne maat jäivät sen johdosta todellisen nälän kytömaiksi. Kurjuus irvisteli siellä joka nurkan takaa, puutteen ja kärsimyksien savu suitsusi joka turpeen alta.

Ja sen jälittelystä oli hänkin nauttinut...

Nyt heräsi hän, kuin pahasta unesta, hartioilla vielä yön painajainen, raskas, kuin jauhinkivi. Kun näyttämölle ilmaantui taas joukko puoli-alastomia lapsia, harput käsissä, nousi hän äänetönnä, konemaisesti ja poistui inholla Hiiden myllyn pikkuisesta alppimajasta. Nikitin seurasi häntä. -- Perhonen istui Harhaman olkapäällä...

-- "Kerrankin oli jotain uutta!" -- kuuli Harhama lähtiessään jonkun joukosta lausuvan.

He poistuivat erään huoneen läpi, jossa oli pieni talvipuisto lähteinensä, pikku-alppinensa. Siellä oli eräs miesseurue järjestänyt esiytyneiden harsopukuisten naisten todellisen metsästyksen. Luonnon puvuissa, harso ainoana vaippana, lymyili kaunis riista... Sidotuin silmin etsivät huumautuneet metsästäjät kasvien väliin lymyytyviä... Naiset puhalsivat joskus huiluista metsätorven sävelen... ilmottivat siten lymypaikkansa metsästäjille... Kuului iloisia huudahduksia... Kauniit otukset pakenivat... Kasvien seasta vilahteli kaikkialta naisten solakoita vartaloita, hulmahtelevia tukkia... Tuolla välkkyy valo pälvenä ja pälvessä kisailee alaston otus metsästäjää mairitellen... Tuolla on vilpoinen siimes ja siimeksessä neito lymyssä... Lintuna visertää se metsästäjän poluillensa... Muutamilla on pukuna paljas luonnon paita... Kuului huilun puhalluksia... Ilmassa tuntui outo, kiehtova maku. Se on hengästyneiden naisten ruumiin lämpöä. Se kutittelee kauniisti... tunkee sieramiin... Metsästäjät etsivät saalistansa kiihkoisina... Heidän huumauksensa on niin suuri, että heitä johtaa pakenevien jälille epäinhimillinen aisti...

-- "Huomaatko?" -- kysyi Nikitin Harhamalta. -- "Ymmärrätkö nyt, _mikä_ aisti täällä kehitetään ihmiseen?"

Harhama hämmästyi outoa näkyä. Hän kuuli ilmassa metsästäjien hienon nuuskimisen. Hän tunsi itse naisten ihonma'un, ja värisi oman itsensä inhosta. Hänessä oli tietämättänsä kehittynyt eläimen oireet...

-- "Täällä jalostutetaan ihminen eläimeksi... Ihmishenki ei jaksa nostaa enää siipeänsä lihan kupeesta... se matelee lihassa, kuin toukka juustossa", -- mutisi Nikitin.

Harhama rypisti silmiänsä synkkänä. Otsalle kohosi outo ryppy... Hän seisoi kuin peilin edessä...

-- "Koiramaista!" -- murahti hän poistuessaan...

* * * * *

Talvipuistosta lähdettyänsä ja erään huoneen läpi kulettuansa avasi Nikitin erehdyksessä väärän oven ja he tulivat pimeään huoneeseen. Nikitinillä oli taskussa pieni sähkölyhty, jota hän oli käyttänyt, kierrellessänsä iltasin köyhien pimeissä asunnoissa. Hän puristi lyhdyn palamaan. Huone helähti valoisaksi. Turkkilaiselta sohvalta hypähti silloin ylös nuori nainen ja mies. Seurasi pureva silmänräpäys. Nainen ja mies seisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi kuolleista noussutta. Suupielet vavahtelivat, silmät tuijottivat tylsinä...

Sitten alkoi nuori nainen vapista, kuin vaate, ja mies on tyrmistynyt kauhusta sanattomaksi... Naisen vapiseminen kiihtyy. Hänen polvensa alkavat horjua... Hän ei jaksa nostaa käsiänsä peittääkseen silmiänsä... Ääni ei lähde kurkusta...

Vielä hetki ja kuuluu parahdus, vihlova, valittava, leikkelevä huuto... Nuori nainen vaipuu maahan kuolleena, sydänhalvauksen kohtaamana... Kuluu vielä silmänräpäys, lyhyt, vaan polttava, kuin salama. Pamahtaa lyhyt, kuiva laukaus ja nuori mies vaipuu kuolleena sisarensa ruumiin päälle...

Hän oli äsken "metsästänyt" pimeässä huoneessa. Siellä oli hän löytänyt sisarensa, joka huumautuneena oli syöksynyt saaliiksi samaan huoneeseen, aavistamatta veljensä siellä oloa... Mies oli löytänyt tytön... tyttö nukahti hänen syliinsä sisarena... heräsi vaimona...

Harhama ja Nikitin käsittivät asian silmänräpäyksessä, ilman sanoja, kuten tämmöisinä hetkinä tapahtuu. Molemmat seisoivat ensin kauhistuneina. Sitten valtasi heidät sääli. Muutamia palvelijoita, jotka olivat kuulleet laukauksen ja käsittäneet asian, kiirehtii huoneeseen estääksensä tiedon levenemästä huumautuneesen myllyväkeen, häiritsemään ja keskeyttämään sen öistä elämää.

-- "Himo on siinnyt, synnyttänyt synnin ja synti on tuonut rangaistuksen", -- mutisi Nikitin. Harhama seisoi mykkänä murhenäytelmän savussa. Hän tunsi poskilihaksiensa vavahtelevan.

-- "Älä tuomitse erehtyneitä!" -- lausui hän Nikitinille tylsänä.

* * * * *

Harhama ja Nikitin olivat jo ovessa poistumassa huoneesta, kun heitä vastaan tuli kaksi miestä kantaen pieniä paareja. Hekin astuivat erehdyksessä tähän huoneeseen, jossa sisar oli äsken eksynyt veljensä syleilyihin. Paareilla oli kaksi pikkuista, valkealla liinalla peitettyä ruumista. Oudostuneena kysyi Nikitin kantajilta, kenen ruumiita he kantoivat. Vastaukseksi sai hän, että äskeiset kaksi rintalasta olivat kuolleet nälkään... Sitä kuullessa nousi Harhaman ja Nikitinin otsalle hiki. Ihmiselämän virrasta oli kohonnut sen pohjamutien tapahtuma ja läikähtänyt rantakivelle, rannalla seisojan eteen...

-- "Naatja!... Oletko täällä?" -- kuuluu samassa naisen huoleton ääni viereisestä huoneesta. Ovi avautuu ja huoneeseen astuu nuori nainen, kuolleen sisarusparin kolmas sisar. Hän tuli sisartansa etsimään ja löysi nyt samalla myös veljensä... Tyttö käsittää himmeästi jotain hirmuista tapahtuneen... Vielä hetki ja hän käsittää kaikki... Hän kalpenee, alkaa vavista, eikä voi peittää silmiänsä... Hänenkin polvensa horjuvat, voimat loppuvat... Harhama yrittää häntä tukea, mutta ennen kuin hän on ehtinyt tarttua onnettoman käsivarteen, pääsee siltä vihlova huudahdus ja liinana vajoaa hän maahan. Harhama yrittää nostaa hänet ylös, mutta silloin hyppää nainen itse rajuna, kuin myrskyn käsissä ryöppyävä vaahto. Hän katselee ympärillensä vimmastuneena. Suupielestä pursuaa vaahto. Silmät kiiluvat. Järjenvalo on sammunut hänen sielussansa... Kaikki käsittävät sen ja hätääntyvät.

Mutta mielipuoleksi lyödyn tytön silmät suurenevat ja palavat tulisina. Kasvoilla välkkyy hurja ilme. Hulluuden puuskana on häneen iskenyt äskeinen Noidan laulun kuvaelma. Ruumispaarista kutoutuu häneen verkko. Hän uskoo olevansa kalmanneito, joka tanssii kalmantanssia.

Ja ennen kun kukaan ehtii tehdä mitään, sieppaa hän valkean ruumisliinan, jolla lasten pienet ruumiit ovat peitetyt, heittää sen hartioillensa. Silmät kiiluvat pelottavina, elottomina kuin kalmanneidon silmät ja hän huutaa pitkän, kamalan:

-- "Huu--uu!"

Huuto kuuluu, kuin öinen huuhkajan huhunta synkässä korvessa. Läsnäolijat kauhistuvat. Hulluksi tullut tyttö karkaa villinä ulos ovesta ja syöksyy talvipuiston kasvihuoneesen, missä metsästys yhä jatkuu, huilut soivat ja naiset kisailevat valopälvissä. Hän näyttää haudasta karanneelta aaveelta, pelottavine silminensä ja valkeine ruumisliinoinensa. Kasvihuoneen ovella huutaa hän uuden vihlovan huudon:

-- "Huu--uu!"

Sitten syöksyy hän puistikkoon. Naiset parahtavat kauhuissaan ja miehet päästävät siteitä silmiltänsä. Alkaa pakokauhu. Alastomat naiset syöksyvät hädissään sinne tänne, kirkuen kuin petolinnut. Heidän jälissänsä karkaa hullu nainen. Hänen huutonsa kaikuu hirvittävänä, kuin huuhkajan huuto pilkkosen pimeässä korvessa:

-- "Huu! Huu! Huu-huu!"

Myllärit tukkivat kiireellä ovia, ettei huuto häiritseisi Hiiden myllyn väkeä. Naiset pakenevat parkuen. Hullu ahdistaa heitä yhä raivoisammin huhuillen:

-- "Huhuu! Huu--huhuu!"

* * * * *

Harhama oli nähnyt kylliksi. Hän seisoi nyt elämänsä sillä kohdalla, jossa loppuvat kaikki entiset tiet, kuin kalmiston portilla. Yksikään valmis polku ei johda pois. Semmoisina hetkinä tekee ihminen päätöksensä nopeasti, hädän tai välinpitämättömyyden painostamana syöksyy, kuin tulen käsistä johonkin... vaikka minne. Hän puristi Nikitinin kättä ja lausui päättävästi:

-- "Minä tulen kanssasi."

Ovi sulkeutui heidän jälkeensä ja sen takaa kuului yhä pelottava huuto:

-- "Hu--huu!... Hu--huu!... Uu--uu!"

* * * * *

Mutta ulkona lennähti perhoseksi pukeutunut Perkele Harhaman olalta, istahti Hiiden myllyn räystäälle ja ilkamoi:

-- "Jehova, se vanha saituri, on lähettänyt Nikitinin tänne... kalastamaan Harhamaa minun rysästäni... orjantappurakruunua kantamaan... No... on sekin siveellisyyttä!... Käy kalavarkaissa..."

Ja mietteissänsä jatkoi Perkele:

-- "Jehova näkyy houkuttelevan miestä kerjäläissauvalla... No, voinhan sitä _minäkin_ siinä sauvassa asua..."

Ja kiukkuisena, ylpeänä lopetti hän:

-- "Mutta, Jehova!... Kain tappoi Abelin ja äsken tuhosivat sisarukset toisensa... Miks'ei 'pelastetun' sovi tuhota 'pelastajaansa'..."

Mutta: paras nyt odottaa, kunnes mies kypsyy."

Idässä ilmotti jo punainen aamuruskon railo uuden päivän tuloa. Mutta Hiiden mylly jatkoi yhä käyntiänsä...

Kullantemppelissä.

Elämä on tulikuuma kultavuode.

Niinä päivinä nousi veripunainen aurinko idästä. Sen takaa kuului keltaisen aaveen villi sotahuuto ja pimeydessä asuvaa kansaa valaisi sodan tulipalo.

Kauhu kulki silloin Venäjän tasangon yli ja kansa, joka asui tasangolla ja näki aaveen ja uhkaavan tuli palon ja kuuli sotahuudon, huusi vapisten:

-- "Sota!"

Sota!... Sota! -- kuului huuto kaikkialta, kun se veripunainen päivänkehä suureni tulipaloksi ja vyöryi Venäjän tasangolla, pimeydessä asuvan kansan yli.

-- "Aseisiin!" -- kuului silloin voimakas, vapisevalle kansalle lausuttu käsky.

-- "Aseisiin! Aseisiin!" -- kertautui käsky kaikkialla, köyhän majassa ja rikkaan asunnossa.