Part 6
-- "Katso!" -- huudahtaa Nikitin. -- "Kun viini ei jaksa heidän kaikkia viettejänsä huumata, ärsytetään ne naisten ruumiilla, hartioilla, polvilla ja rinnoilla. Tämä on joukkohuumausta, tehdasmaista päihdyttämistä viinillä ja ihmisruumiilla... porttojen ruumiilla. Se vaikuttaa voimallisesti juuri siksi, että se on _joukkohuumausta_, Se vaikuttaa, kuin suuri metsäpalo, jonka voimaa eivät voi metsän terveimmätkään puut vastustaa. Ja miksi se niin vaikuttaa? Suuruudellansa. Kun Perkele on huomannut, että ihminen kestää _yksityisen_ viettelyksen, kuin tuore puu pienen nuotiotulen, on se sytyttänyt metsävalkean, johon tulen virikkeiksi kannetaan yhteiskunnan rikkaudet ja köyhien leipä... Eivätkä aikamme yhteiskunnan päämiehet nouse näitä porttopitoja kieltämään, tätä perkeleen uhritulta sammuttamaan. Ei. He itse kokoontuvat ryövärinä sen ääreen nauttimaan saalistansa ja lyhyen ryövärielämän jälkeen itse sortumaan sen liekkeihin."
Nikitin puhuu niin kiihtyneesti, että kiihko alkaa värisyttää Harhaman hermostoa. Hän näkee puheessa kuvatut metsäpalot, nuotiovalkeat ja ryövärijoukot. Hän huomaa joukkohuumauksen voiman. Hän tuntee jo puheen sattuvan häneen itseensäkin pienenä kiven iskuna, ja alkaa kuvitella istuvansa ryövärijoukossa, valtavan metsävalkean ympärillä. Perhonen lentelee levottomana...
Myllyn käynti kiihtyy. Näyttämöllä käyvät naisten puvut yhä ohuemmiksi. -- Kello lyö yksitoista... Hiiden myllyyn ilmaantuu yölintuja, puolimaailman naisia... Joukkohuumaus ryöppyää jo voimakkaana virtana. Siellä täällä välähtelevät himokkaat silmäniskut... Samppanja helmeilee maljoissa; herkut tuoksuvat pöydillä. Kukkaistytöt kiirehtivät pöydästä pöytään myyden kukkia ja mustapukuiset myllärit juoksevat tavaroinensa. Melun ja kohinan seasta kuuluu orkesterin ihana soitto ja puolialastomien naisten laulu. Nikitin juopuu asiansa tenhosta ja Harhama punnitsee hänen sanojansa.
-- "Minä en ole tätä ennen _näin_ ajatellut," -- lausui hän Nikitinille ajatuksissansa.
-- "Ja millä oikeudella ja kenen varoilla luulet näiden toukkien täällä mässäävän ja huumaavan itseänsä viinillä ja toisillansa... naisten ruumiilla, porttojen lihalla? Yksikään heistä ei tee työtä. Ei yksikään... ei yksikään... Millä he elostelevat sitten? He ovat yhteiskunnan ryöväreitä, jotka päivin riistävät ja keinottelevat ja öisin kokoontuvat tähän luolaan varastettua saalistansa syömään. He juovat täällä orjien hien vaahtoavana samppanjana, he kuluttavat köyhien leivän ja muuttavat ihmistyön eläimelliseksi humalaksi. Tämä on ryövärien luola, jonka ovat rakentaneet työn orjat ryöväreillensä. Täällä on ulvovien susien pesä. Täällä valmistetaan yhteiskunnan kurjuus... Täällä kulutetaan ihmisten aivot... Täällä tehdään naiset portoiksi ja miehet huumataan eläimiksi. Kodit syödään täällä köyhiksi, pankit tyhjiksi. Täällä valmistetaan ihmiskurjuus ja pahe... täällä on ihmiskunnan helvetti..."
-- "Minä myönnän sinun olevan oikeassa... ainakin osaksi", -- keskeytti Harhama myönnytellen.
Kello löi jo kaksitoista. Sydänyö alkoi purkaa pimeistä kätköistänsä yhä hurmaavampia joukkoja. Näyttämölle ilmaantui mustalaiskööri, Hiiden myllyn ainainen "naula", joukko nuoria mustalaistyttöjä, puettuina ohuisiin, loistavanvärisiin pukuihin ja nauhoihin. Ne olivat yön mustia perhoja, kauniita, kuin villi metsän kukka, huolettomia kuin lintu varvulla. Musta tukka kipinöi paljailla hartioilla. Punakirjavien harsojen läpi punottivat kypsät rinnanpäät, kuin marja ahon povella... Huumaus leviää taas näyttämön viereltä yli Hiiden myllyn, kuin rätisevä kulovalkea, vieden kaikki mukaansa. Kaikkialla kiiluvat ahnaat silmät ja kaikuvat hyvä-huudot. Punainen kukkasade nousee näyttämön edustalla ja laskee näyttämölle...
Orkesteri soittaa... Säveleet virtaavat tulisina. Mustalaistytöt laulavat intohimoisia laulujansa. Mustat silmät kiiluvat. Niissä on tulta ja himoa... Valkoiset hampaat loistavat laulaessa... Laulussa helskyy luonnon villi lempi... Hopeahelyt helähtelevät vyötäisillä. Viuluista vuotaa hillitön sävelryöppy. Sen tahdissa tanssivat tytöt villiä mustalaistanssia... Povet lämpenevät tanssiessa... Myllyssä heräävät vietit... Joukon huumaus yltyy.
Perhonen lentelee iloisena Hiiden myllyssä korkealle yleisen huumauksen ja kohinan päällä...
Hyvä!... Hyvä!... Uudestaan! -- räjähtää suosionhuuto Hiiden myllyn kaikista sopukoista. Samppanja vuotaa taas virtanaan pöydille... Yölinnut kuhertelevat rohkeampina... Myllärit kantavat viiniä... kukkastytöt juoksevat vikkelinä ja joukkohuumaus sekaantuu yleiseksi kohinaksi.
Luonnon rakkauden voimakas vaahto oli hyrskynyt riutuneiden viettien paloon... Nikitin ärtyy. Inho tupruaa hänessä tulena. Hän rätisee, kuin kuiva kataja:
-- "Katso! Koko tuo ulvova joukko kihisee kuin matopesä... He syövät täällä rikki yhteiskunnan perustukset. He syövät pankit ja liikkeet madonreikiä täyteen. Pankit luhistuvat, ja tuhannet jäävät kerjäläisiksi." Ja ojentaen puristetun nyrkkinsä Hiiden myllyyn, jatkoi hän niin, että läheisimmät mässääjät sen kuulivat:
-- "Mutta kerran tulee tuomio. Koinsyömät pankit luhistuvat päällenne. Koko se yhteiskuntarakenne, jonka alta te syötte perustuksen, sortuu raunioiksi ja raunioilla kohoaa kurjuus veripunainen lippu kädessä huutamaan teille kostoa ja kirousta."
Kuulijat nauravat, ymmärtämättä puhetta, mutta Harhama tuntee sanojen tunkevan itseensä, kuin katkeran häkäsavun. Hän kysyi jo itseltänsä, millä oikeudella hänkin oikeastansa istui täällä työttömänä, valmistamassa toisille kurjuutta. Hän laski, ett'ei ollut useina viime vuosina tehnyt mitään tuottavaa työtä. Sitä edellisenä aikana oli hän kyllä työllänsä ansainnut leipänsä, mutta viime vuosina oli hän keinotellen elänyt, koonnut toisten kaivamaa kultaa, ja käynyt täällä saalistansa syömässä, kuin kettu luolassansa. Hän oli koonnut aivoihinsa tietoja, mutta niilläkään hän ei ollut ketään hyödyttänyt. "Olen todellakin toukka, joka syön täällä toisten säästöjä ja työtä", -- mietti hän. Perhonen palasi myllystä alppimajaan ja lenteli levottomana kynttilän liekin ympärillä.
-- "Sinä olet oikeassa", -- lausui hän Nikitinille. Se oli kipinä katajikkoon. Nikitin syttyi ilmituleksi:
-- "Enemmän kuin oikeassa! Katso, miten ylellisenä uhkuu täällä taide! Mutta ne rapparit, jotka tämän huoneen ovat rakentaneet, asuvat pimeissä kojuissa. Päivän valo on heille ylellisyyttä, puhtaus on korukalua... Miksi koristetaan taiteella ihmiskunnan viemäri, joka huuhtelee lokana, päihtymyksenä ja paheena ihmistyön, ja samalla asuvat sen viemärin rakentajat kojuissa?... Miksi?... Miksi?... _Miksi?_"
Nikitinin kysymykset: miksi? miksi? tippuivat Harhamaan kuin räystään vesi. Niistä alkoi muodostua oman syyllisyyden-tunteen vesilätäkkö. Nikitinistä tulvasi yhä uutta syytöstä. Hän kohosi Harhaman yli vuotavana räystäänä. Osottaen myllyn taiderappauksia, jatkoi hän:
-- "Vertaa yhteiskuntaa tähän Hiiden myllyyn! Kuvittele mielessäsi sen seinien kohoamista! Nälkäiset muurarit muuraavat, seinät kohoavat... Tiilitakka selässä kapuavat rapparit yhä korkeammalle... Ja miksi kapuavat? Siksi että alhaalla seisoo päällysmies, nälkä ruoskana kädessä. Tiedätkö, mitä on nälkä? Et tiedä, et ole kokenut... Tiedätkö _kuka_ punoo sen ruoskan?... Tuo matopesä... nuo toukat. Ne syövät lihan rapparien luista, ne juovat heidän hikensä viinin vaahtona... Ne lypsävät täällä ihmiskunnan utaria... Mutta ne utaret ehtyvät kerran ja silloin on loppu... Hiiden myllyn toukat syövät myllyn permannon altansa, ne syövät perustuksen telineiden alta... Telineet kallistuvat... rapparit siellä seinillä... tuolla, katso... ne sortuvat... yksitellen... laumottain... Toiset kiipeävät heidän sijalleen vikkelinä, kuin oravat, nälkä kuumana kivenä kantapäillä... Viimein avaa Jumala sokean silmät: muurarit huomaavat, että telineet ovat romahtamaisillansa. Herra paljastaa heille siten sen kurjuuden kuilun, jonka nuo elämöitsijät ovat kaivaneet. Sillä herättää Hän heissä henkiin vihan, joka leimahtaa puhdistavana tulena... Koston huuto kuuluu silloin idästä länteen. Rapparit jättävät työnsä ja syöksyvät tuohon matopesään aseet kädessä... kirous huulilla... Tahdotko odottaa sen päivän sarastusta tässä Sodoman ja Gomorran paheenpesässä?"
Nikitin puhui semmoisella kiihkolla, että Harhama tunsi joka sanan viiltävän itseään, kuin hiotun veitsen terän. Hän oli jo näkevinänsä kuihtuneita, punapaitaisia rappareita kiipeilevän Hiiden myllyn seinillä, ylhäällä, missä taide ylellisimpänä uhkuu. Hän oli huomaavinansa telineiden kallistuvan ja oli kuulevinansa sydäntä vihlovan koston- ja avunhuudon... Perhonen lenteli tarkkaavana ja levottomana hänen päänsä ympärillä...
-- "Niin, sinä olet oikeassa", -- myönteli hän taas hajanaisena, hermot sotkuisina säikeinä. Olemuksensa ainainen savu, mietintä, suitsusi jo jokaisesta huokosesta. Se alkoi häntä läkähdyttää.
-- "Oikeassa!... Oikeassa!..." -- huokasi Nikitin.
Ja hän puhui edelleen, kuin aatteensa tulineulojen kärillä tanssien. Silmissä paloi kiihkon tuli, sanat sinkoilivat terävinä vasamina. Harhama tunsi joskus niiden viiltävän olemustansa, kuin hiotun veitsenterän.
Mutta Hiiden mylly on täydessä käynnissä. Huumaus, pukujen kohina, puhelun solina, soitto ja laulu sekaantuvat yhdeksi ainoaksi päihdyttäväksi virraksi, jossa jalokivet palavat kirkkaina, silmät hehkuvat hiilinä. Pienistä alppimajoista ja yksityishuoneista kuuluu yksityisten parien, tai seurojen kuhertelua. Yölinnut valitsevat saalistansa. Kiihottuminen on hävittänyt kaiken kursastelun. Kaikki kulkee joukkohuumauksen voimakkaan virran vallassa. Viini vaahtoaa, miehet käyvät hillittömiksi ja naiset lähenteleviksi... Kaikki lähestyy öistä loppua. Vietit odottavat nälkäisinä ateria aikaansa... Perhonen istahtaa alppimajan akkunalle ja katselee levollisena myllyssä hehkuvaa paloa...
Mutta entistä miettivämpänä istuu Harhama, keskeyttäen joskus Nikitinin fanaattista puhetta myönnytyksillä:
-- "Niin... niin! Kyllä, kyllä..."
* * * * *
Nyt ilmaantuu näyttämölle loistava joukko nuoria tyttöjä. He näyttävät aivan alastomilta: puku on silmänlumetta. Näkymättömän hienot harsot, ainoat pukimet, hulmahtelevat salaperäisessä valaistuksessa silloin tällöin, kuin kepeät varjot. Notkeat jalat tekevät sulavia liikkeitä... Hartiat loistavat... rinnat hehkuvat lämpöä... Elämä kukkii ihossa, nuoruuden voima nisissä... Myllyssä nousi rajusäänä hyvä huutojen myrsky, kun tämä lumoava joukko helähti näyttämölle.
-- Hyvä!... Hyvä! -- kuului hurmaava huuto permannolta.
-- Hyvä!... Hyvä! -- vastasi riemuisa kaiku yksityishuoneista ja alppimajoista.
-- Hyvä! hyvä! -- kieri huuto kaikkialla. Ja taas nousee myllyssä loistava kukkapilvi ja laskee sateena näyttämölle. Orkesteri soittaa. Alastomat neidot tanssivat verkalleen, hitain liikkein. Ihmissulo mairittelee ihmishimoa... Neito hohtaa kukkana miehen edessä.
-- "Hyvä!... Hyvä!" -- kohisee myllyssä lakkaamatta. Silmät palavat kilpaa jalokivien kanssa. Joukkohuumaus ryöppyää korkealle, kuin meren maininki. Nikitinin kasvot vääntyvät tuskasta. -- Perhonen lentelee iloissaan...
Elämä vyöryy virtana. Pinnalle poreilevat uudet koreat kuplat...
Näyttämölle syöksyy sen upeasta, maalatusta metsästä joukko enkeleiksi puettuja pikku tyttöjä, punaiset tulpaanit kädessä. He jakavat kukkansa tanssijoille, antaen tulpaanin kullekin. Itse lymyävät he puiden väliin. Naiset alkavat tanssia vilkkaammin. Notkeat jalat tekevät yhä sulavampia liikkeitä. Ihmiskauneus kutoo verkkoa, nuoruus punoo ansojansa... Hyvä-huudot kiihtyvät myrskystä rajusääksi. Joukkohuumaus on jo meren myrskyä...
Uusi kukka pulpahtaa öisen virran pinnalle: Amoriksi puettu tyttö liitelee ylhäältä näyttämölle, povi paljaana, ujous ainoana pukuna... Maasta nousee ihana lähde... Amor istahtaa sen korvalle, lemmennuolet vyöllä ja pivossa joutsi...
Kaikki odottavat kipinä kädessä. Viulut soivat. Enkeleiksi puetut tyttöset laulavat rakkauden ylistystä. Näkymättömiin harsoihin puetut naiset tanssivat Amorin ympärillä... Se on öisen rakkauden tanssia... öisen lemmen kutsua. Notkeat vartalot liikkuvat sulavina, kaartuen kuin kauniit käärmeet... Paljas jalka koukistun luontevasti... harsot heilahtelevat heikkoina varjoina... Amor ampuu nuoliansa...
Huumaus nousee myllyssä... Väki istuu jo kuin tulipuikoilla... Tanssi jatkuu... Neidot lämpenevät... Valkeat rinnat punehtuvat... Hipeä hivelee silmiä... katse polttaa...
Nyt on jo pilli naisen kädessä... Nainen soittaa mieheen sidottuna... mies tanssii naisen orjana... Sama säije sitoo molemmat... Näkymättömät ovat tunteiden paulat... Hienoina säikeinä juoksevat niiden rihmat... Niiden solmut syntyvät käsin solmiamatta...
Viettejä ei käsin keritä...
Koko Hiiden mylly hehkuu jo palavana hiiloksena... sen hiilinä kiiluvat ahnaat silmät. Kaikki on tähdätty näyttämölle. Kaikki on valmista syöksymään sinne, kuin nälkäinen peto saaliiseensa... Kaikki jännittyy, syttyy kuin taula ja hehkuu, kuin hiili...
Näyttämö alkaa pimetä, laulu hiljenee... Kuuluu metsätorven soitto... sitten iloinen nauru. Neidot pysäyttävät tanssinsa ja kuuntelevat tarkkaavina... Posket hehkuvat lämpiminä, rinnat kohoavat huo'unnasta... Notkea ruumis värähtelee _tiedosta_... odotuksesta... Mylly hehkuu hiiloksena...
Joukkohuumaus on ylimmillään, se vie kaikki mukanaan, se kaataa kaikki...
Kuuluu toinen metsätorven soitto. Puiden lomista syöksyvät nuoret metsästäjät neitoja ryöstämään. Tytöt huudahtavat ilosta ja pelosta... He pakenevat arkoina, karkeloiden, puiden sekaan... Metsästäjät syöksyvät jälestä, torviinsa puhallellen...
Se oli lemmen metsästystä... Saalis juoksi paulana edellä...
Nyt räjähtää Hiiden myllyssä. Nousee hyvä-huutojen myrsky. Kaikki ovat syöksymäisillänsä pakenevien saaliiden jälkeen. Kukkia sataa, soitto ja huudot ovat halaista huoneen. Intohimoisina lähentelevät naiset kuumekylvyssä kiemurtelevia miehiä; miehet ovat rajattoman _rohkeita_... Samppanja vaahtoaa, myllärit juoksevat ja yölinnut korjaavat runsasta saalista... Perhonen istuu Harhaman olalla häntä tarkastellen...
* * * * *
Harhamalle tämä ei ollut uutta. Hän oli sen kaiken nähnyt ja elänyt. Hän oli siihen äskettäin kyllästynyt ja nyt se tympäisi häntä. Hän muisteli taas uneksittua kotiliettä, jonka valkeaa hoitaisi puhdas vaimo. Hän istuisi sen ääressä ja tekisi työtä vaimonsa hyväksi. Kiitollinen vaimo karkottaisi huolet hänen mielestään, lakaiseisi huoneesta työn tomut ja huokuisi kotiin sitä, mikä on puhdasta ja jaloa. Sitten muisti hän taas, kuinka uneksittu liesi oli nyt jäänyt kylmille, pilkkeet pankolle, kuinka kaikki oli tapahtunut nopeasti ja kuinka kaikki oli edeltäpäin ennustettua. Mikä tarkotus oli nyt hänen elämällänsä? Se kysymys iski nyt hänen humiseviin aivoihinsa, kuin salama. Hän huomasi nyt istuvansa valmistamassa toisille kurjuutta, työttömänä, tarpeettomana. Nikitinin intohimoiset puheet polttivat häntä. Hänen olemuksensa perukatkin olivat täynnä niiden puheiden sanoja, kuin teräviä puukkoja.
-- "Tämä on inhottavaa", -- pääsi häneltä vaistomaisesti.
Perhonen lennähti hänen olaltansa pois ja istahti kiukuissaan palavan kynttilän liekinpäähän.
-- "Niin!" -- vastasi Nikitin. -- "Tämä on jumalatonta. Ihmiset on huumattu viinillä ja porttojen höyryävällä lihalla perkeleen palvelijoiksi. He ovat nyt valmiit alkamaan paheen ja synnin uhrijuhlan. Kun yksitellen huumaaminen ei vaikuta ja tulee kalliiksi, on laitettu joukkohuumaus, perustettu tehtaita sitä varten. Mitä ovat tämän rinnalla pakanuus ja ooppiumi? Härkätaistelut ovat tämän rinnalla siveellisiä, inhimillisempiä, sillä täällä on tehty ihmisestä rikokseen kiihotettava elukka, naisesta portto, joka tanssimalla kutoo verkkoansa... Täällä poltetaan ihmisten aivot tuhaksi... Katso tuota joukkoa, noita ihmisiä!... Niiden aivot ovat jo palanutta, työhön kykenemätöntä tuhkaa... poroa... kuonaa... Niiden päät palavat hartioilla kuin tulipallot... Katso!"
Harhaman järkkyneeseen hermostoon oli tarttunut Nikitinin kiihko, kuin tauti. Hänestä näytti todellakin, että Hiiden mylly oli täynnä palavia, kuleksivia, tai paikoillaan loistavia suitsuavia tai savuavia palloja, joista hurjistuneet silmät loistivat tulisina hiilinä. Joukkohuumaus lainehti edelleenkin, yltyneenä, rajuna, vietit raivostuivat siitä tiedosta, että eivät olleet saaneet vielä tyydytystä... Niiden nälkä oli herätetty saaliilla, kuin pedon verenhimo verenhajulla...
Mutta ajatuksien rihman katkaisi uusi numero: Näyttämöllä, joka oli miltei aivan pimeä, lauloi taas uusi, alaston naiskööri Noidan laulua. Laulun välissä kuului hääviulujen soitto ja laulua vastaava morsiussaatto, häät, kalmantanssit ja muut kulkivat himmeinä kuvaelmina taustalla. Se oli äskeisten tapauksien ja ennustusten salaisesta pohjasakasta nouseva kupla, joka toi mieleen hajonneiden toiveiden kylmää sumua.
Mutta samassa avautui alppimajan ovi, joka johti Hiiden myllyn sivuhuoneisiin. Siellä oli eräs seurue pannut toimeen todellisen mustalaistyttöjen metsästyksen. Tytöt pakenivat näön vuoksi, arkaillen muka. Eräs heistä syöksähti Harhaman pikku majaan, suoraan Harhaman syliin. Tämä säpsähti, tunsi tytön ja huudahti:
-- "No... Sonja!"
-- "Parooni Geldners ahdistaa!" -- huudahti avorintainen, kaunis mustalaistyttö, lisäten: "Kah!... Tekö se... herra Harhama!"
Se oli yllätys Harhamalle ja Nikitinille. Parooni Geldners Hiiden myllyssä! Hän, joka on yhteiskunnan tukeita, loistava valtiomies ja kirjoittanut tunnetun teoksen kirkon opin puolustukseksi, asettaen sen opin kaiken realisen oikean perustaksi! Hän mustalaistyttöjä metsästämässä! Mutta sekä Nikitin että Harhama vaikenivat.
-- "Antakaa kun katson kättänne, herra Harhama", -- puheli mustalaistyttö, joka tunsi Harhaman. Ja lupaa odottamatta istahti hän Harhaman viereen, vetäisi hänen kätensä helmaansa ja ennusti:
-- "No, kohta tulevat häät."
Harhama naurahti kuivasti ja yrittäen vetäistä kätensä pois tytöltä, lausui:
-- "Jo nyt, Sonja, tuli ennustuksesi liika myöhään. Häitä ei tule."
-- "Minun ennustukseni ei koskaan valehtele", -- väitti tyttö. -- "Pankaapas kultaraha kämmenellenne, niin katson uudestaan... Parooni Geldners antaa aina kultarahoja", -- lopetti hän merkitsevästi.
Noidan laulu jatkui näyttämöllä ja Harhama kiintyi taas ennustuksiin. Hän antoi tytölle kultarahan ja tämä ennustaa edelleen:
-- "Varokaa valkeaa naista, jolla on musta tukka ja luoma rinnassa!"
Harhamaa oudostutti tämän ennustuksen ja pohjalaisnoidan ennustuksen yhtäläisyys. Hänessä virisi taas taikauskonsa ainainen virvatuli. Hän ei ajatellut että tämä ennustus mustatukkaisesta naisesta oli nykyään yhteinen kaikille mustalais-ennustajille. Se oli otettu juuri vanhasta mustalaisesta Noidan laulusta ja tullut muotiennustukseksi. Uteliaana kysyi hän mustalaistytöltä:
-- "Entä ne häät?"
-- "Ne tulevat myös", -- vastasi tyttö. -- "Tuossa yhtyy kaksi viivaa... mutta eroavat heti", -- jatkaa hän osottaen Harhaman kämmenessä viivoja. Samassa lauloi kööri näyttämöllä:
"Kun vielä häissäsi viulut soivat jo lähtee sulhosi toisen luo. Ja musta multa sen muistot peittää. Hän kalman kullaksi sinut heittää; ei palaa luoksesi milloinkaan."
Ja näyttämöllä näkyi vastaava kuvaelma viulunsoittajinensa, hämmästyneine morsiusneitoinensa ja epätoivoisine morsiaminensa. Mustalaistyttö jatkoi ennustustaan mustatukkaisesta, valkeasta naisesta, joka asuu koivumetsän takana valkeassa talossa. "Hän tuottaa onnettomuutta... varokaa häntä!" -- lopetti tyttö. Näyttämöllä lauloi kööri:
"Vaan nainen valkea, mustatukka se turman teille sulhosi vie: käs'raudat raa'at sormuksi tuopi ja häpeänmaljan ilkkuen juopi. Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!"
Harhama oli niin kiintynyt ennustukseen, että ei huomannut Hiiden myllyn kohinaa, eikä Nikitinin läsnäoloa. Näyttämöllä kulki kuvaelma kalmantanssinensa, noitinensa. Morsiustytöt toivat mustia kalmankukkia. Laitettiin niitä toisia häitä... Jo tuotiin ruumisliinoja. Harhama seurasi kiihkoisasti kuvaelmaa... Nikitin oli huomannut perhosen, joka näytti istuvan kynttilän liekin päässä, eikä palanut. Perkele! ajatteli hän ensin, mutta huomasi sitten perhosen olevan näköhäiriön. Vihdoin loppui Noidan laulun kuvaelma ja laulu. Näyttämöllä kumahti kirkonkello. Perhonen hävisi kynttilän lieskasta... Mustalaistyttö pyysi ennustuspalkkiota.
-- "Ennustit väärin... häitä ei tule", -- naurahti Harhama.
Mutta tyttö oli varustautunut ja tiesi mitä ennustaa.
-- "Teillähän on jo sormus sormessa!"-- huomautti hän voitonvarmana.
Nyt vasta muisti Harhama sormuksensa. Hän vetäisi sen sormestansa ja antoi mustalaistytölle lausuen:
-- "Ota sinä se... valehtelemisestasi!"
Tytön mieli läikähti ilosta, kun kulta kiilsi sormessa. Hän ihaili sitä, kuin villi metsän lintu höyheniensä väriloistetta.
-- "Kiitos... kiitos!" -- riemuitsi hän. -- "Tahdotteko, niin tanssin teille tarantellan... minun tarantellani on... oh!... Ei kukaan osaa niin notkeasti ja kauniisti tanssia..."
Ja lupaa odottamatta tanssi hän hurjan mustalaistanssin ja istahti sen loputtua Harhaman vierelle, hengästyneenä, silmissä luonnon rakkauden villi tuli. Hän oli houkutteleva kuin marja ja tuoksui, kuin kukka. Ajatuksissansa, tomuksi hajonneena, tarttui Harhama hänen käteensä, puristi sitä ystävällisesti, juuri kuin jäähyväisiksi... _muistoksi_ ja virkkoi surullisena:
-- "Sinun elämäsi, Sonja, on ainaista tanssia."
Miten lienee Harhaman kädenpuristus ja äänenvärähdys vaikuttanut tyttöön, sitä ei tyttö itse tajunnut... Mutta hänen mielensä sopukoista sukelsi esille nuoren mustalaisen kuva, metsän vapaus, mustalaispojan syli... Häilähti yö vapaan mustalaisen uskollisella povella... Hän mietti hetken... kaksi... kolme. Kyynel herahti mustalle silmäripselle... sielun salainen kieli oli värähtänyt... Suru läikähti silloin tytön sydämessä ja hän lausui haaveillen, murheellisena:
-- "Niin... tanssia... elämä on tanssia... tarantellaa... _Elämä on tulikuumilla neulankärillä tanssimista_."
Hän vuorostaan näppäsi niillä sanoilla säveleen Harhaman sielun kielistä... kosketti niistä arinta kieltä, sitä, joka oli ainiaan vireeseen vedetty...
-- "Niin, elämä on tarantellaa... neulankärillä... Mene, Sonja, tanssi tarantellasi loppuun", -- kehotti Harhama murheellisena, ajatuksissansa.
Tyttö hävisi, sormus sormessa, kuin lintu saalis nokassa. Harhama tunsi nyt inhoa kaikkea sitä kohtaan, mitä oli tähän saakka elämässä ollut. Se mennyt nousi hänelle kurkkuun, kuin katkera pala. Hänessä heräsi halu heittää kaikki, kuten oli juuri heittänyt sormuksensa. Hän kertoi Nikitinille lyhyesti viime päivien odottamattomat tapaukset ja sanoi nyt seisovansa tiettömän aavikon keskellä, ilman elämäntarkotusta, alla menneisyyden porot ja tuuli tienviittana. Nikitin kuunteli häntä osanotolla innostuneena ja lausui sitten:
-- "Sanot olevasi ilman elämäntarkotusta. Minä osotan sen sinulle: Hävitä tämä Hiiden mylly... tämä synnin rapasauna!"
Harhama katsahti häneen kysyvästi. Nikitin jatkoi:
-- "Älä hämmästy! Ymmärrä minua oikein! Tule mukaani, tule avukseni! Kutsukaamme avuksemme ne kurjat, joiden työn joutilaat muuttavat täällä eläimelliseksi humalaksi ja hekkumaksi. Menemme sitten köyhyyden pesiin, joihin vuotaa täällä valmistettu kurjuuden ja paheen visma, kylmä visma ja saarnaamme: 'Lakatkaa hulluina raatamasta Hiiden myllyn väelle. Lakatkaa! Silloin häviää mylly ja te itse saatte nauttia työnne hedelmät!' Köyhät uskovat meitä... ne seuraavat meitä. Me kokoamme ne kaikki yhteen ja silloin jäävät tämän myllyn laarit tyhjiksi ja yölepakot poistuvat sen pimeistä sopukoista nälkäisinä. Näin toteutamme me Jumalan tahdon maan päällä ja Hän on meidän apunamme, meidän käsivartenamme. Hän avaa kurjien silmät näkemään ja me olemme aseina Hänen kädessään."