Part 5

Joutsenet vetävät venettä hiljaa... Väre vierii päivän kuvastimelle... Päivän kuva heilahtaa... Syvyydessä huiskahtavat puiden latvat... Lumme liikahtaa, kaisla nuokahtaa...

Vene lähestyy Hurmanlähdettä... Viini lorisee siihen suoraan rypäleistä... Lähteen korvalla istuu Hilva-neito, harso pukuna, harppu soittimena... Hän soittaa joutsenen lemmenlaulua... Soitto viekottelee joutsenet lähteelle... Ei yksikään vene voi ohi solua, ensin sille poikkeamatta...

Lähteen ympärillä istuvat miehet... Neidot kantavat heille hopeamaljoilla lähteen vaahtoavaa viiniä... Harhaman vene pysähtyy lähteelle... Mustatukkainen tyttö tuo viinimaljan Harhamalle... Tyttö niiaa tarjotessaan... lämmin rinta sattuu poskeen ja polttaa sitä harvan harson läpi... Valkea, pehmeä vyötäinen viekottelee käsivartta... punainen huuli huulta. Huuli hehkuu... viini kuohuu; tyttö tuoksuu, viini maljassa vaahtoaa.

Vielä eivät miehet uskalla huulen ja viinin välillä valita... Silloin kohottavat neidot vaahtoavat viinimaljat ylös ja laulavat viinin ylistystä, tanssien laulun tahdissa... Nyt valitsevat jo miehet... Voimakas viini huumaa kohta suonissa, ja vie niihin rohkeutta, nuoruutta ja voimaa.

Viini on vienyt voiton tytöltä... Tyttö nauraa vallatonna... Viini on valmistanut hänen voittoansa...

Mutta joutsenet laulavat jo haikean lähtölaulun ja vene keinuu edelleen saaren sisempään, Herme-lehtoon. Siellä on ikuinen kevät ja ainainen päivänpaiste... Nuoruus on siellä ikuinen, lempi alati puhkeava kukka... Siimes on siellä lämpöinen, kukka huumaava, elo nuoruuden tarua...

Siellä lymyävät neidot arkoina metsien pehmoisissa siimeksissä... Hurmanlähteellä rohkaistut miehet metsästävät heitä... Toiset neidot uivat lammikoissa lummekukkien seassa, toiset lymyävät puunoksilla lehtien ja tuleentuvien hedelmien peitossa... Rinnan päässä hohtaa pieni punehtuma, kuin kypsyvän hedelmän kylessä...

Jo istuvat miehet siimeksissä, tuoksuva tyttö sylissä... Metsästäjä on ansassa... Neito on ollut paulana polulla... Paula kietoo saalistansa... Mies punoo paulaansa lujemmaksi... Hän on osunut onnen ansaan... petolliseen lemmenpaulaan...

Jo alkaa lemmenjuhla... Koivusta vuotaa mahla tuohkoseen... Viinirypäleen mehu lorisee kultamaljaan... Tyttö juo koivun simaa, mies viinin voimakasta vaahtoa... Jo kietoutuu käsi tytön vyötäisille... Yhä enemmän punehtuu tytön kypsyvä rinta... Hermettäret istuvat joutsenien selässä, keinuen lammikoiden ulapoilla... He laulavat lemmen ylistystä... Linnut kuhertavat puussa, kalat kutevat vedessä ja perho liehakoi naarastaan... Jo puhuu mies lemmestä... Tyttö kietoo kätensä hänen kaulaansa... Laulu jatkuu... Nyt mies jo _kuiskaa_ lemmestä ja tyttö vastaa suutelolla... Viini lorisee... paljas povi punehtuu kypsemmäksi... Jo uhkuu se lempeä... Neito heltyy kokonansa... mies raukeaa.

Vene keinuu edelleen...

Nyt saapuu vene saaren sisimpään, Tarusaaren utumajoille. Vene jää valkamaan... tulijat viedään utumajoihin... Siellä on ikuinen kesä ja ainainen hämärä... Siellä on lemmen ainainen yö... Neidot soittavat siellä harppua hiljaa... Toiset tanssivat hämärissä, tukka hajalla, tuoksuvat liljat kädessä... valkea iho ainoana pukimena... Valkea rinta punot taa siellä kypsänä povella... neito on hellä ja mies rohkea... Siellä ei huuli huulta heitä...

Soitto hiljenee... Hämärtyy yhä enemmän... Lämmin povi odottaa jo väsynyttä... Joutsen laulaa ihanimman lemmenlaulunsa houkutellakseen naaraansa rannan pensaaseen... Kukka aukaisee eminsä heteelle... Soitto hiljenee... Utumajat hämärtyvät... neidot heltyvät heltymistään... Jo muuttuu hämärä hekkumaksi...

Kauniit ovat lemmen tarinat. Utuiset sen asuinmaat...

Uni jatkuu, taru kulkee tietänsä... Mies sulaa vahana ja tyttö on simana... Yhä hiljenee, yhä hämärtyy... Joutsen laskee jo levolle naaraansa viereen... rastas nukkuu armaansa pesässä... Kaikki väsyy... raukeaa ja hämärtyy... Nyt alkaa lemmenjuhla... Harput soittavat hiljaista ylistystä viettien vapaudelle...

Harhama nukkui vielä. Perkele kuohahti levottomaksi ja hyppelehti tuolin selällä nukkuvaa katsellen.

-- "Ei etemmäksi... ei unenhituistakaan etemmäksi, sillä siellä on taas se vanha saituri verkkoinensa!" -- lausui Perkele hätäillen. Ja herättääksensä Harhaman, poistui hän kolinalla savutorven kautta.

Harhama heräsi unesta. Hän nousi kuin noidan padasta, kohtalon hämärä tienpää kädessä...

* * * * *

Kun Harhama heräsi, oli hän likomärkä. Hän oli nukkunut noin puoli tuntia. Ajatuksensa olivat nyt rauhallisemmat ja selvemmät, kuin nukkuessaan, mutta pian alkoivat ne taas sekaantua ja sovitella tapahtumia ennustuksiin. Unellensa ei hän pannut arvoa... Hermonsa olivat niin jännittyneet, että hän säpsähti paperipalan putoamista. Kello naksutteli raskaasti. Harhama oli nyt kuin hiillos, jonka sade oli pinnalta sammuttanut, vaan jonka pohjalla kytivät äskeiset tuskat, läkähdyttävänä tulena. Silloin tällöin puhkasi tuli tuhkapeiton ja pursusi ulos katkerana häkänä.

Ja taas tylsistyivät ajatukset ja sitten selvenivät, tylsistyivät ja selvenivät. Hän tunsi päänsä painavan hartioitansa. Se kävi yhä raskaammaksi. Vuori painoi hänen hartioitansa, eikä hän itse käsittänyt, miksi elämä tuntui nyt niin raskaalta, hän itse niin rikki revityltä. Magdan ja omaisuutensa menettämistä hän tuskin muisti. Hänen tuskansa syyt olivat hänelle nyt puoli-tuntemattoman ylimalkaiset. Hartioita painoi näkymättömien syiden myllynkivi.

Mutta kun taakka oli raskain ja hän itse rutistumaisillansa sen alle, sai hän taas allensa entiset valkohevoset... vaahto vilkutti elämän kuunsapen läpi, ja tuuli soitti siellä. Hän oikasi itsensä ja lausui päättävästi:

-- "Mies oman myllynkivensä kanssa nousee vaikka haudastansa."

Kello narisi ja löi sitten kumean kolme. Ne lyönnit tuntuivat kohtalon iskuilta. Harhama lausui itsekseen halveksivasti:

-- "Siihenkö loppuikin vetosi!... Kuinka lyhyt olet sentään, ihmiskohtalo!... Mies-ikä vaan!... Ja miten voimaton lisäksi! Mies lyö sinut murskaksi, etkä sinä miestä", -- lisäsi hän tyynesti.

Hän pukeutui rauhallisena... Ovi narahti ja hän lähti talviyöhön.

Hetken kuluttua hän herätti vanhan lääkärin, tuli vakuutetuksi kaikesta, ja kun idän taivaalla alkoivat tähdet sammua, ilmoittaen päivän tuloa, lähetti hän morsiamellensa seuraavan öisen sähkösanoman:

"Magda!

Kiitos kaikesta! Häihinkutsujen lähettäminen keskeytettävä.

Harhama."

Sähkösanoman otti vastaan ja lähetti kihlattu tyttö, merimiehen morsian. Hän oli yötä valvoessaan uneksinut sulhasestansa, joka purjehti kaukaisilla vesillä. Hän uneksi purjeesta ja aavasta merestä ja rakkaasta merimiehestä. Öinen valvominen ja ajatukset olivat tehneet hänet hajamieliseksi ja hän vaihtoi sähkösanoman viimeisen sanan toiseksi.

Nyt seisoi Harhama yksin talviöisenä jäisen erämaan vaeltajana. Kuun kylmät säteet satoivat hangelle ja lännen taivas oli vielä täydessä tähdessä. Hän seisoi kadunristeyksessä ja hapuili tietä, minne lähteä. Hän muisteli tuttujansa, mutta ne nukkuivat. Hän ajatteli yhtä ja toista "paikkaa", missä ennen oli aikaansa kuluttanut, mutta ei muistanut sopivaa ja kulki, kuin kuiva lehti, jota pikkuiset tuulenpuhallukset kulettavat sinne tänne.

Mutta sitten muisti hän äskeiset unensa Harhasaaresta... Hän sai kohtalon langanpään käteensä.

-- "Hiiden mylly... siellähän ovat vanhat tutut Harhasaaret... onnen ikuiset kotiperät!" -- virkahti hän. Ja hän päätti lähteä sinne, kulkea uni johtolankana. Siellä sanoisi hän jäähyväiset luhistuneille elämän toiveille. Siellä hän keventyisi, rauhottuisi, unohtaisi kaikki ja päättäisi minne lähteä...

Hän istahti ajurin rekeen ja lausui:

-- "Hiiden myllyyn!"

Ajuri läiskäytti ruoskaansa, reki hypähti kohona ja harakka naurahti katonräystäällä...

Hiiden mylly.

Elämä on kaunista tarantellaa... se on tulikuumilla neulankärillä tanssimista...

Hiiden myllyssä vyöryivät päällimäisinä elämän mustat mudat...

Se mylly oli hekkumoitsijoiden sauna. Siellä ui rikas elostelija aistikylvyissä. Henki sammui siellä ihmisessä, liha yksin eli. Mies kutitti siellä naisen, nainen miehen viettejä hereille... Siellä eli ihminen eläimenä sen armasteluaikaa... Mies hävisi siellä miehestä. Nainen lakkasi olemasta nainen...

Se mylly oli nautinnon kasvinmaa. Siellä rehotti irstailu, haureus versoi ja nautinto teki terää... Paheen kukkanuput puhkesivat siellä yön mustiksi likakukiksi. Tyttö tuli sinne nuppuna, povi puhtaana, hyve helmenä... Kului yö: helmet karisivat ja kukkasilmikkona kulkevasta naisesta puhkesi portto...

Siellä palveli ihminen _ihmislihaa_... Hänen henkensä siivet eivät kohonneet omaa kuvetta ylemmä...

* * * * *

Sanottu Hiiden mylly oli nimittäin ylhäisen luokan yhteinen huvittelupaikka. Sen loistavissa saleissa ja tarumaisissa majoissa viettivät aikaansa huvittelijat, niissä kuluttivat elostelijat elämänsä ja pelaajat rahansa. Sinne kantoi tyttö viattomuutensa, vaimo puhtautensa ja mies kunniansa. Siellä sadat mustapukuiset myllärit tekivät työtä, kantoivat laareihin viljaa, ihmistyötä, ja jauhattivat sen avulla ihmisistä ihmiskunnan perkkeitä.

Harhama oli viipynyt siellä välttääksensä kaikkia selityksiä, unohtaaksensa tuskansa. Matkalta kirjoitti hän morsiamellensa seuraavan lyhyen kirjeen:

"Magda!

Sähkösanoma on jo tuonut sinulle kiitokseni ja jäähyväiseni, jotka nyt vielä uudistan. Unohda minut, eläkä pyydä mitään selityksiä, sillä niitä en voi antaa. Kiitos rakkaudestasi ja ystävyydestäsi! Ole onnellinen!

Harhama."

Nyt istui hän eräässä Hiiden myllyn pienessä alppimajassa, jonka akkuna avautui myllyn loistavaan saliin. Hän oli lähettänyt kirjeen eräälle ystävällensä, lahjakkaalle virkamiehelle, Andrei Nikitinille, jota hän ei ollut pariin vuoteen tavannut, oli kutsunut hänet seuraansa Hiiden myllyyn. Nyt istuu hän ajatuksiinsa vaipuneena alppimajan akkunalla, odotellen ystävänsä tuloa. Pikkuinen musta perho lenteli rauhallisena majassa, istahtaen välistä akkunalaudalle, väliin Harhaman olkapäälle. Majaa valaisi pöydällä palava kynttilä.

* * * * *

Hiiden mylly on vielä verrattain tyhjä, sillä yöelämän aika ei ole vielä tullut. Loistavasti valaistu ja taiteella koristettu sali aaltoilee valomerenä, jossa valon säteet aivan tappelevat keskenänsä paikasta. Huone näyttää pakahtuvan siihen tulvaavan valon paineesta. Harhama oli usein ennen nähnyt tämän valomeren, oli keinunut sen välkkyvissä valoaalloissa joukko huumauksen mukana, mutta nyt näytti hänestä kaikki aivan toiselta, kuin ennen. Vielä edellisinä päivinä oli hän täällä paremmin viihtynyt, oli huumaantunutkin. Mutta sitten oli hän alkanut tuntea väsymystä, joka oli päivä päivältä lisääntynyt. Muisto uneksitun kodin luhistumisesta, kotilieden kylmäksi joutumisesta, nousi ajottain kuin raskas, harmaa vuori hänen hartioillensa. Se rutisti. Ja painon alta pursusi silloin aina hänen salaisen elämäntuskansa tulinen laava.

Silloin unohti hän aina ympäristönsä ja sommitteli yhteen äskeisiä ennustuksia ja tapahtumia, sotkien niiden rihmoihin myös munkki Pietarin puheet. Hänen hermostonsa oli siitä syystä jännittynyt ja väsynyt. Se oli herkkä pienillekin vaikutelmille. Pikku tapauksista loi se suuria kuvia. Kerta huomasi hän ajatuksensa johtuneen kynttilän rauhallisesta liekistä lapsuutensa aikaiseen kaskenpolttoon, kaskituleen, siitä metsä valkeaan ja lopulta yleiseen, valtaavaan maailmanpaloon.

Eilen oli hän jo kyllääntynyt Hiiden myllyn humuun ja lähtenyt väsyneenä aikaiseen pois. Hän oli jo päättänyt olla enää tänne tulematta, mutta sittenkin oli hänet tänne painanut joku voima aivan hänen itsensä sitä huomaamatta. Nyt istui hän yksin pikku majan akkunalla, katsellen raukeasti Hiiden myllyn seiniä, joilla taide uhkui runsaana, kylpien valomeressä. Mutta sekään ei häntä enää viehättänyt. Se milt'ei tympäsi. Ajatusten rihmat alkoivat taas keriytyä poroksi palaneiden suunnitelmien pölyävän tuhan ympärille.

* * * * *

Hän odottaa... Hiiden myllyn sadat myllärit seisovat jo valmiina, puettuina mustiin hännystakkeihin ja valkeat liinat käsissä, mutta mylly seisoo vielä väkeä odotellen. Perhonen lentelee rauhallisena alppimajassa ja kynttilän sydämessä lekottelee tyynenä vaalea liekki. Hiiden myllyn salissa istuu siellä täällä pienoinen ryhmä ja kuuluu hilpeä puhelun sorina.

Nyt alkaa jo kuulua soittimien viritystä ja väkeä saapuu. Ne ovat velttoja, keikailevia miehiä ja upeasti puettuja, kiemailevia naisia, aikansa ylhäisöä. Kaikkien kasvoilla on yöelämän tyhjä ilme. Ennen olivat nämä samat ihmiset näyttäneet Harhamasta toisilta: eloisilta, hienoilta, nuorilta. Nyt näkee hän niissä ränsistyneitä kasvoja, joita on keinotekoisesti nuorenneltu, ja niiden hienous näyttää sielun tyhjyyden kuvalta...

Ilta soluu yötä kohti. Väkeä alkaa saapua lisää, yksitellen, parittain. Orkesteri virittelee viulujansa Hiiden mylly valmisteleikse jo öiseen käyntiinsä...

-- "Lähde pois täältä pahuuden pesästä!" -- kuului silloin äkkiä tuttu ääni Harhaman takaa ja käsi löi häntä olalle. Hän katsahti taaksensa ja näki siellä hengelliseen pukuun puetun miehen, jonka kasvot näyttivät tutuilta, mutta missä hän oli ne nähnyt, sitä hän ei jaksanut muistaa.

Perhonen lenteli rauhattomana...

-- "Anteeksi!" -- lausui Harhama hämillänsä. -- "En muista, missä olen näh..."

-- "Nikitin!" -- keskeytti tulija. -- "Etkö tunne?"

Tämä oli Harhamalle yllätys. Niin sanottu maailmanmies oli pukeutunut hengelliseen pukuun.

-- "Kuinka?... Anteeksi!" -- huudahti Harhama hämmästyneenä.

Andrei Nikitin selitti nyt Harhamalle elämänsä oudon muutoksen syyt: Eräänä päivänä oli hän alkanut huomata entisyydestänsä nousevan polttavaa savua. Hänen mielensä oli särkynyt. Omatunto oli alkanut häntä soimata siitä, että hän eli toisten kustannuksella. "Olet nähnyt ympärilläsi puutosta ja kurjuutta ja sen keskellä olet elostellut Hiiden myllyssä", oli omatunto nuhdellut. Niinä aikoina, jolloin hänestä oli alkanut savu nousta, oli kuollut hänen morsiamensa. Se joudutti mielenmuutosta.

Sen jälkeen sattui hän näkemään pöyristyttäviä kohtauksia työväen asumissa kurjuuden pesissä, joissa hän alkoi kiertää harjoittaen hyväntekeväisyyttä. Ne lisäsivät hänen sisällisen taistelunsa paloa. Kerran sitten, kulkiessansa onnettomien asunnoissa, oli hän tavannut eräässä kojussa kokonaisen perheen -- miehen, vaimon ja kuusi lasta -- joka sairasti lavantautia. Nikitin alkoi kiihkoisasti kuvailla kurjuuden näkyä:

-- "Huone oli kylmä... jääkylmä. Ruoka oli loppunut... ammoin, ammoin. Nälkä oli hiipinyt ihmisten suoliin teräväkyntisen kissan tavoin ja repinyt... repinyt. Sinä et tiedä mitä on nälkä?..."

-- "En", -- murahti Harhama.

-- "Nälkää seurasi lavantauti. Se kaatoi koko joukon kojun likaiselle permannolle, samoille olkipahnoille. Kukaan ei kyennyt nousemaan itseäänkään siivoamaan. Eikä kukaan vieras sattunut tulemaan puhdistamaan ja korjaamaan... Siellä oli eläimellinen siivottomuus, kun minä tulin... Kuule kun sanon, kuule: yhteiskunnan työmies makasi siellä perheinensä haisevilla ulostuksillansa... puolijäätyneillä ulostuksillansa..."

Nikitin keskeytti ja käveli hetkisen, kuin raivostunut edestakaisin. Sitten pysähtyi hän Harhaman eteen jyrkästi, pani käden sydämellensä ja lausui:

-- "Silloin nousi minussa täällä ääni ja sanoi: 'Andrei Nikitin! Nämä ovat _sinun_ sormiesi jälkiä. Täällä haisee työmiehen vuoteena sinun elämäntyösi, sinä yhteiskunnan syöpäläinen!'..."

-- "No, rauhotu nyt... turhia!..."

-- "Ei... ei... ei. Älä puolusta... älä puolusta!" -- keskeytti Nikitin.

Se näky oli ratkaissut Nikitinin taistelun, leikannut kuin terävä veitsi entisyyden nykyisyydestä. Hän oli ilmottautunut hengelliseen säätyyn ja päättänyt elää köyhien hyväksi.

Se oli Nikitinin tarina.

Tapauksen kertoi hän niin pöyristyttävillä väreillä, lausui sanat niin tärisyttävän kuvaavalla eleellä ja kuvaili sairaan perheen siivottomuuden ja sairasten korahdukset ja avunhuudot niin kiihkoisasti, että Harhama kauhistui ja hänen sielunsa värisi kuin viulunkieli.

-- "Sillä lailla palkitsee yhteiskunta työmiehensä", -- lopetti Nikitin kertomuksensa.

Sen jälkeen oli Andrei Nikitin tutkinut Länsi-Europan työväenliikettä ja myönsi sosialismissa olevan oikeaa muun, paitsi Jumalan kieltämisen, jota hän kumminkin piti sosialismin loiskasvina. Viimein oli hänestä, kuten Harhama heti huomasi, tullut intoilija, jonka henki aina kieppui siivin aatteensa tulessa. Hän tahtoi yhdellä puhaisulla poistaa vääryyden, kuin tomun hävittää rikkaat.

-- "Ja miten olet työssäsi onnistunut?" -- kysyi Harhama ajatuksissansa.

-- "Miten onnistunut!... Ne nukkuvat köyhyyden ravassa tyytyväisinä... Ne _nukkuvat_... Minä menin -- se oli eilen -- Bobrowien hökkeliin... Perettä oli yhdeksän lasta... ja ympärillä köyhyys, haiseva köyhyys... Ei muuta omaisuutta, kuin nälkä ja tauti... Mutta annahan kun minä puhuin, kuinka rikkaat heitä sortavat, niin vastaa mies: 'Tiedämme me sen, herra, tiedämme. Hyvinkin tiedämme. Mutta mitä tehdä?' -- Mitä tuossa silloin onnistut? Köyhät on saastutettu tyytyväisyyden hengellä... ne on nukutettu, ne on _nukutettu_", -- raivosi Nikitin.

Ja näitä epäonnistumisiansa muistellessa joutui hän taas kiihkonsa valtaan. Hän oli ihmistappura, jossa leimusi vihan tuli kaikkea sitä kohtaan, joka oli hänen suuren aatteensa tiellä. Se viha kohdistui etupäässä rikkaisiin ja puhalsi hänestä pölynä mielenmaltin. Hän kuvaili taas uusia nälkäpesien kauhun tapauksia, lopettaen kuvauksensa intohimoisella selittelyllä:

-- "Ah! Minä näen taas silmissäni sen pahnoilla makaavan perheen... Se on se osa ihmiskuntaa, joka on tyytyväinen, vaikka siitä tippuu lavantaudin ja köyhyyden lika... Ja miksi kuolevat perheet nälkään työmiesten majoissa? Miksi makaavat ne lavantautisina eläimellisessä siivottomuudessa olkipahnoilla, kylmissä kojuissa, ilman apua ja hoitoa? Siksikö, että heidän työnsä ei heille riittäisi? Ei. -- Se riittää, se riittää, se riittää... He nääntyvät siksi, että heidän työnsä hedelmät, heidän kasvattamansa vilja riistetään heiltä pois ja kannetaan täällä Hiiden myllyn laareihin herkkuina ja viininä, porttojen pukuina ja hajuvesinä. Sillä myrkytetään täällä ihmissuku, poltetaan ihmisaivot poroksi, huumataan ihminen eläimeksi. Sillä kasvatetaan ihmiseen epäinhimillisiä aisteja."

-- "Kuinka... epäinhimillisiä aisteja?" -- huudahti hämmästyneenä Harhama, jonka mieltä Nikitinin intohimoinen puhe läikytteli, kuin vedenkalvo kuutamoa.

-- "Älä keskeytä!... Sinä tulet sen huomaamaan", -- vastasi Nikitin, jatkaen kiihkoisasti:

-- "Ihmishiki juodaan täällä viininä. Ihmistyö jauhetaan paheeksi: päihtymykseksi ja haureudeksi... Sen työn syövät täällä Hiiden myllyn toukat."

Ja käveltyänsä kuin kuumehoureinen edestakaisin alppimajassa, lisäsi hän jyrkästi:

-- "Tulin tänne kutsustasi, mutta tulin ainoastaan _hakemaan sinut täältä pois_, täältä paheen jauhinkiven silmästä, ja näyttämään sinulle täältä juoksevat ihmiskurjuuden lähteen vesisuonet, synnin ja lian lokasuonet."

Harhama kuunteli häntä hermostuneena, hieman kiusautuneena ja raukeana. Perhonen lenteli vilkkaasti alppimajassa.

Sillä välin oli Hiiden mylly täyttynyt. Naisten puvut kohisevat.

-- "Kuuletko?" -- kysyi Nikitin. -- "Väki kohisee kuin kuona. Tänne kokoontuu mässäävä ihmiskuona, ihmiskunnan poro."

Harhama katsahti Hiiden myllyyn. Valon säteet hyppelivät siellä naisten jalokivistä, kuin olisivat ne tulisia kivisiruja, jotka polttavat niihin sattuvia säteitä. Ne palavat kirkkaina, kuin tuli.

-- "Näetkö?" -- jatkaa Nikitin. -- "Niiden jalokivet viskelevät valonsäteet luotansa, sillä niihin puristettu orjantyö ei siedä valoa... Niin... näetkö?"

Nikitinin kiihkeät huudahdukset alkoivat sattua Harhamaan kuin polttavat säkenet. Hän alkoi jo miettiä niiden sisältöä vakavammin.

* * * * *

Nyt soittaa jo orkesteri venäläisiä kansanlauluja. Niiden sävelet ovat haikeita, valittavia. Ne ovat kansan rinnasta puristautuneita tuskallisia valituksia.

-- "Kuuletko?" -- puhuu Nikitin. -- "Eikö tuo sävel ole orjien itkua? Nuo säveleet on puristettu muinaisten orjapolvien rinnoista. Ne kertovat maatuneiden orjien tuskia ja huolia. Ajattele! Mikä hirveä paine ja kuumuus tarvitaan, ennen kun hiili puristuu timantiksi? Niin... ajattele: yhtä paljon on täytynyt kestää niiden, joiden rinnoista on tuska ja puute puristanut nuo helmipuhtaat, haikeat säveleet."

Harhama kuuntelee Nikitinin puhetta yhä tarkkaavammin. Hiiden myllyssä kohisee väki. Pöydät täyttyvät istujista. Myllärit kantavat pöydille vaahtoavaa viiniä ja herkkuja. Samppanja kuohuu. Mässäys alkaa. Hiiden myllyn käynti kiihtyy... Nikitin jatkaa, hehkuen, kuin palava taula:

-- "Katso, miten samppanja vaahtoaa pöydille, miten sitä kaadetaan kuonaan! Se on orjien hikeä. Täällä kaadetaan Venäjän kansan hiki poroon, ihmishiki ihmiskuonaan, kuonaan, jonka viemäri vie ihmisperkkeenä levittämään paheen tarttumaa yhteiskuntaan."

Nikitinin kiihkoisa puhe alkaa vähitellen vaikuttaa Harhamaan, kuin tarttuva tauti. Hänen olemuksensa ydin, mietintä, syttyy kuin taula tuluksen kipinöistä. Hiiden myllyn käynti kiihtyy. Väkeä saapuu lisää. Näyttämölle ilmestyy ilveilijöitä. Niille nauretaan, taputetaan käsiä.

-- "He tekevät täällä ihmisistä marakatteja. Ja mitä varten? Että marakatit vuorostaan tekisivät heistä narreja," -- mutisi Nikitin itseksensä. Harhamaa huvitti tämä selittely.

Orkesterin soitto yltyy. Viulujen kielistä ja torvien suusta vuotavat menneiden orjapolvien valitukset virtanansa valomereen. Niille taputetaan käsiä. Jossain huudetaan jo: hyvä!

-- "Täällä nauttivat joutilaat orjien huokauksista. He loihdituttavat niitä viulujen kielillä nautittavaksensa", -- alkoi taas Nikitin, ja sitte seurasi taas tulva selityksiä siitä asiasta, jonka kynttilänä Nikitin paloi: sosialismista ja köyhälistön kysymyksestä. Harhama mietiskeli jo hänen puheittensa ydintä, niiden oikeutta. Aivan uutta ei sosialismi ja Nikitinin polttava asia hänelle ollut. Hän oli aikoinansa perinpohjin tutustunut sosialismiin. Oli kerran matkustanut ulkomaille varta vasten köyhälistön liikkeen henkeen tutustumassa.

* * * * *

Mutta Hiiden myllyn käynti yltyy. Lavalla vuorottelevat tanssijattaret, laulajattaret ja ilveilijät. Sitä mukaa, kuin ilta kuluu, tulevat esiintyjien puvut kevyemmiksi, esitykset aistillisemmiksi. Näyttämölle ilmaantuu jo köykäiseen vaatteeseen puettuja naisia, joiden ruumiin muodot kuvastuvat pukujen alta pehmeinä, houkuttelevina... Sitten ilmaantuu toisia, hame sivulta halki. Tanssiessa aukeaa halkeama ja raosta vilahtaa paljas polvi, ja pohkeen ruusuinen iho... Ihmiset huumaantuvat. Huumaus leviää yli Hiiden myllyn tarttuman tavoin. Samppanja vaahtoaa, viulut soivat; pöytien välissä juoksevat hännystakkiset myllärit vikkelinä, kuin oravat, kantaen pöydille uusia herkkuja, uutta samppanjaa, Hiiden myllyn laareihin uutta viljaa... Mylly alkaa olla jo täydessä käynnissä. Sieltä kuuluu valtaava kohina. Nikitin huokaa raskaasti. Kiihko ja harmi yltyvät hänen sielussansa, kuin huumaus myllyssä. Harhama seuraa ja miettii hänen kiihkoisaa puhettaan ja perhonen lepertelee kynttilän liekin ympärillä...

Yö kuluu. Näyttämölle ilmaantuu jo puolialastomia naisia. Jokainen heistä on paljastanut parhaansa: yhdet notkeat polvensa, kauniit pohkeensa, toiset valkeat hartiansa, tai täyteläiset rintansa. Hartiat hohtavat lämpöä, rinnoista uhkuu elämänhalu... Mässäys yltyy... väki huumautuu yhä enemmän... se päihtyy ihmisruumiista ja viinistä... Ihastuksen huutoja kuuluu... Siellä täällä viskellään kukkia, jotka laskevat maahan sadekuuroina.