Part 4
Harhama yritti riuhtaista itsensä ylös ennustusten mutaisista pohjista. "Hullutuksia!" -- ajatteli hän ja naurahti väkinäisesti. Mutta nauru tarttui kurkkuun ja salaisuuden liejupohjista nousi uusia aaveita, kuin mustia höyrypilviä noitien padoista... Talon vanha huonetonttu, lempeä hämärä, näytti muuttuneen vanhaksi noidaksi, joka hymyili ilkeästi nurkissa. Varjot vilahtelivat pahoina henkinä... Harhama sommitteli taas kokoon tarua pohjalaisnoidan ennustuksesta, Noidan laulusta, Pietarin puheista ja Magdan silmistä ja tukasta... Huoneessa vallitsi täydellinen aatto-illan tunnelma. Kaikki oli hiljaa, kuin äiti nukkuvan lapsensa kehdon luona. Ei tohtinut puun lehti värähtää, ei lintunen livertää, eikä suriseva hyttynen häiritä elämän aaton iltatunnelmaa. Harhama oli näkevinänsä kalmankukkien surullisina nuokkuvan kuusikon kelmeässä valossa... Magda otti kitarran polvillensa, kietoutui aatto-illan unelmoihin ja näppäili kitarrasta jonkun, sieltä täältä Noidan laulusta poimitun säveleen. Uninen tyttö innostuu sitä kuullessaan. Nuorakeinu heilahtaa korkealle ja tytön kutrit hulmahtavat taas pimeässä, kun hän jatkaa, Magdan näpätessä jonkun sävelen säestykseksi:
"Ja kalmankukkia neidot toivat ja niistä seppele solmitaan. Jo kalmanliinoiksi neidot loivat häävuotees' entiset liinat oivat; hääviuluna kuoleman kantele soi."
Samassa kumahti kello läheisessä tornissa ilmottaen aamuyön ensimäisen neljännestunnin. Noidan laulu oli loppuun laulettu; nyt odottivat kaikki sen toteutumista hartaina, äänettöminä. Huoneeseen laskeusi taas lauvantai-illan hiljaisuus, rauhallisena, kuin lempeä, pehmeä lumisade... Nuorakeinu heilahteli itseksensä. Uninen tyttönen nojausi sen nuoraan, uneksien tulevan hääillan iloista ja makeisista ja kukista ja vieraista... Magda istui kitarra polvilla, haaveillen sen odotetun, suuren huomisen valkenemisesta... Hänen sielustansa oli puhdistettu pois kaikki arkipäivän tomut... Pirtti oli puhdas, puut pilkotut kotiliettä varten ja pinotut lieden reunalle... lattialle siroteltu pikkuisia, tuoksuvia havuja... Hän odotti vaan, milloin kello kumahtaisi ja kutsuisi aatto-illan iltarukoukseen...
Tornissa ilmotti puoli-yhden lyönti yön kulkua... Alkoi elämän iltarukouksen hetki... Entisen elämän päivä laski rauhallisena yön iltaruskoisille huulille... Hääyön armaat unet alkoivat pulputa kätköistänsä... Punaiset havukukat tuoksuivat lattialla. Morsian rukoili sielussaan päättyvän, poutaisen neitsytpäivänsä iltarukousta, ja tyttönen nukkui nuorakeinussa.
Jo oli laannut soimasta puoli-yhden toinen lyönti. Harhama suuteli Magdan kättä ja lähti...
* * * * *
Ulkona kylvi kuu kylmiä säteitänsä jäiselle kadulle. Harhama oli niissä kuulevinansa Noidan laulun säveleen hyppelevän säteestä säteeseen, kuin näppäykset kanteleen kieleltä toiselle. Hän katsahti levottomana taaksensa. Magdan huoneessa oli akkunaverho vedetty syrjään ja raosta näkyivät Magdan mustat silmät. Ne näyttivät nyt surullisilta. Mustilla silmäripsillä kimaltelivat kuun kirkkaat säteet. "Ne ovat kyynelten edellä kävijöitä", ajatteli Harhama raskaasti huoaten. "Joutavia!" -- mutisi hän vihdoin ja kohotti hartioitansa, ikään kuin pudistaaksensa niiltä aaveet. Reippaana heilautti hän lakkiansa. Magda nyökkäsi uutimen raosta ja Harhama katosi kuun kelmeään sädesateeseen...
* * * * *
Kello löi yksi, kun Harhama saapui kotiinsa. Palvelija avasi oven, tyytymättömänä siitä, että hänet oli herätetty yön parhaasta unesta.
-- "Kirje tuotiin juuri tohtori Kirchneriltä... Siellä on pöydällä", -- lausui palvelija, lisäten poistuessaan:
-- "Kuuluu olevan hyvin kiireellinen."
Harhama astui huoneeseensa. Lamppu valaisi sitä himmeästi. Hän oli tuonut sielussansa äskeiset mielikuvat, uskon ennustuksiin. Hän oli näkevinänsä huoneessansa niiden jatkon. Seinillä ja nurkissa häilyvät varjot näyttivät hänestä mustatukkaisilta noidilta, jotka olivat kokoutuneet tanssimaan öistä noidantanssia. Kirjoitustelineellä oli kirje, jolle lampun valo laskeusi väkisten, vapisten, kuin lepattava perhonen, joka arkaillen laskeutuu kukkaan, juuri kuin olisi pelännyt siihen koskea. Harhama oli äärimäisyyteen asti hermostunut päivän tapauksista, taloudellisesta onnettomuudesta, Noidan laulusta ja vanhan ennustuksen uusiutumisesta. Salaman nopeana sovitti hän sen jo Kirchnerin kirjeeseen. Hän muisti, että tämä vanha tohtori oli Magdan kodin perhelääkäri. Hänellä itsellänsä taas ei ollut Kirchnerin kanssa mitään asioita, jotka olisivat olleet niin kiireellisiä, että palvelija olisi pitänyt lähettää kirjettä tuomaan myöhään yöllä. Hermostuneena repäsi hän kirjeen auki ja luki:
"Rakas herra Harhama!
Matkani johdosta sain vasta tänään tiedon kihlauksestanne Magdan kanssa. Ystävänänne ja Magdan ystävänä pidän velvollisuutenani ilmottaa, että Magda _ei voi_ tulla vaimoksenne, eikä lastenne äidiksi, sillä hän ei ole naisena normaali. Hän itse ei ole siitä tietoinen, eikä isänsäkään. Sen tiedän ainoastaan minä, joka olen häntä hoitanut lapsuudestansa asti. Lähemmät tiedot saatte, kun poikkeatte luokseni.
Ystävyydellä
Kirchner.
P.S. Luotan hienotunteisuuteenne siinä, että Magda ei saa tätä tietää, ennen kun hänet on valmistettu tietoa vastaanottamaan. Sama."
Se oli salamanisku äsken nousseesta pilvestä, myrkyllinen pore, joka kohosi noitien mustasta padasta, ihmiskohtaloiden juurien salaisilta mutaperiltä.
Harhama seisoi hetken ajan tajuttomana. Hän tunsi salamaniskun aivoissansa. Hänen päänsä tuntui muuttuneen raskaaksi möhkäleeksi, joka painoi hänen hartiansa kokoon. Seinillä häilyvät varjot näyttivät ilkeiltä, laihoilta noidilta. Sitten alkoivat taas ajatukset tehdä työtä epäselvänä kaaoksena. Mielikuvat poreilivat kuplina, ilmestyivät nopeasti... tanssivat hetken... hajosivat ja vaihtuivat toisiin. Hän oli kuulevinansa Noidan laulun, hän oli näkevinänsä pohjalaisen noidan. Huoneen seinillä ja nurkissa häilyvät varjot kurottivat jo toisillensa laihoja käsiänsä, valmiina alkamaan hänen ympärillänsä öisen noidantanssin. Vanha kello naksutteli raskaasti, kuin moukari. Harhama tunsi voimiensa pettävän; polvet vapisivat. Varjot alkoivat tanssia sydänyön hurjaa tanssia.
Harhama luki kirjeen uudestaan. Hän etsi siitä vielä jotain olenkortta mihin tarttua, mutta löysi varmuuden siitä, että unelmat olivat tuhaksi palaneet. Hän oli jo likomärkä hiestä. Kirje putosi hänen käsistänsä lattialle... Sen putoaminen vaikutti hänen jännitettyihin hermoihinsa, kuin jysähdys. Hän vavahti.
Silloin rusahti Harhamassa jotakin rikki.
-- "Kirous!" -- huudahti hän ja vaipui ajatuksiensa vyyhtiin pehmeään nojatuoliin. Varjot tanssivat yhä hurjemmin, kello naksutteli kovemmin... Jonkun ajan kuluttua selvenivät hänen ajatuksensa hiukan... sekaantuivat uudestaan ja taas selvenivät. Pää tuntui yhä raskaammalta. Hän oli istuvinansa elämänsä raunioilla ja mennyt elämä kulki nopeina kuvina hänen ohitsensa, iloinensa, suruinensa, toiveinensa, taisteluinensa, voittoinensa, pettymyksinensä. Upea kotinsa muuttui hänelle nyt arvottomaksi, sillä kodin päämäärä oli poissa; sen johtolanka oli katkennut... liesi oli jäävä kylmille. Poissa oli elämäntarkotus, se, jota varten hän oli viime aikoina koonnut kultaa. Asunto oli autio, elämä tyhjä ja tulevaisuus tomuna... Vaimonsa uneksittu perintö inhotti häntä. Oma kultansa voi antaa hänelle ainoastaan sitä, mihin hän oli jo kyllästynyt...
Eikä hän tiennyt, miksi nyt kaikki koski niin kipeästi... Oli hän ennen kovempaakin kokenut... Mietteiden verkko sotkeutui... Turhaan koetti hän sitä selvittää, pujotella puikkarille. Sitä tehdessä hulmahti hänen silmiensä eteen munkki Pietarin kuva, ja jäisenä virtana tulvasivat hänen sieluunsa hänen sanansa: "Jumala koskee sinuun sauvallansa ja rikkauden viehätys varisee sinusta, kuin pöly, ja kulta polttaa sormiasi."
Nyt oli Jumala koskenut häneen. Hänen sauvansa oli sattunut häneen, kuin salama korven vetreään kuuseen, ja kuusi murtui kuin ruoko. Hänen sielunsa ikuinen tuli syttyi... Jumalan ja kuoleman ajatus virisi. Rikkaus oli nyt hänelle pölyä... elämä sumua... Kuoleman koiperhoset lentelivät taas hänen ympärillänsä ja voitonseppele päässä kohosi hänen edessänsä _kaiken-häviö_...
Kaikki se salaperäinen, joka viime päivinä oli pulpunnut Harhaman eteen, näytti kietoutuneen yhteen todellisuuden kanssa ja kulki nyt kylmänä usvana hänen editsensä: Viisi päivää sen jälkeen, kun munkki Pietari oli verrannut hänen rikkauttansa erämaan juoksevaan hietaan, oli tuuli käynyt ja vienyt osan hiedasta. Ennen kun häävieraat olivat kutsutut, olivat valoisat kodin unelmat poroksi palaneet, ja niiden poro laski nyt sateena hänen sieluunsa.
-- "Huh!" -- huokasi Harhama, pyyhkien kylmää hikeä otsaltansa. Se huokaus tuntui hänestä itsestänsä kamalalta huuhkajan huudolta. Hän huomasi olevansa kotonansa yksin, kuin yölintu autiossa korvessa.
Alussa, kuten sanottu, olivat hänen ajatuksensa sekava kaaos. Hän ei täysin käsittänyt, _mikä_ isku häntä oli kohdannut, tai oliko mikään. Mutta vähitellen alkoi pulpahdella pinnalle joku selvä ajatusten kupla. Sielun sekasorrosta tuikahti silmään jokunen tajuttava yksityiskohta. Ja ensimäisenä tuikahti juuri hänen olemuksensa ydinkysymys, hänen epäilyjensä keränpohjallinen, sen vyyhti ja langanpää, se suunniteltu teos Jumalaa vastaan. Kun munkki Pietari oli puhaltanut taas sen hiilen tuleen, oli häneen näiden viiden viime päivän kuluessa tulvaveden tavoin virrannut palava sisällinen halu toteuttaa se elämän kuluttava unelma, ryhtyä julkaisemaan sitä teosta, jonka yksityiskohdatkin hän oli jo veistellyt valmiiksi, ihaniksi runohelmiksi. Sen suuret luonnokset aukenivat taas hänen eteensä yhtenä ainoana sivuna, loistavana, kuin revontulinen taivas. Hän oli yökaudet niitä miettinyt. Teos oli hänessä niin valmis, se oli niin helmikirkas, kuin tähdillä kylvetty taivaan kupera.
Hän oli vaan odottanut kodin rauhaa, toteuttaaksensa elämänsä rohkean aatteen.
Mutta nyt oli hänelle kaikki arvotonta. Hän istui elämänsä ihmis-rauniona, josta nousi menneiden mieli tekojen pöly ja palaneitten toiveiden tukahduttava katku.
-- "Huh!" -- kuului taas yksinäisen huuhkajan huokaus autiossa asunnossa. Harhama alkoi vajota syvää syvemmälle epäilyksen mutaperään hetteeseen. Hänen teoksensa runoloisteiset luonnokset himmenivät sitä mukaa, kuin hän vaipui, ne himmenivät, kuin etenevä, tähdillä tulitettu taivaanlaki. Epätoivon tuli leimahti hänessä silloin polttavampana, kuin koskaan ennen. Ensi kertaa elämässänsä tunsi hän olevansa täydellisesti rauskaksi lyöty. Pitkä, vihlova huokaus nousi hänen povestansa, kuin suitsuava, karvas häkä raunion tuhan pohjalta, kun sade siihen laskee.
Mutta se suuri _kaiken-häviö_ nosti hänen edessänsä korkealle valtikkaansa...
Ajanvirta valui välinpitämättömänä uomaansa pitkin... Kello mittaeli säälimättömillä naksahduksillansa sen kulkua...
Eivät pysähdy ajan pohjavedet katselemaan savuavia ihmisraunioita... Ei tunne sääliä elämä...
* * * * *
Hiukan selvenivät taas Harhaman ajatukset. Hänen sielussansa avautui pieni pilvenrako, josta hän voi nähdä jo selvemmin henkisen tilansa. Hän tunsi itsestänsä vuotavan ulos olentonsa ytimen, teoksensa aatteen, ja sen sijalle virtasi epäilyn polttava laava. Mutta sekään huomio ei jaksanut nyt kauvaksi aikaa tuketa hänen ajatuksiensa ryöppyä. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä. Usko ja taika-usko, epäily ja kieltämys sekaantuivat ennustusten ja äskeisten tapausten sakkaan ja kiehuivat kaaoksena, josta nousi aina uusia kuvia mustina höyrypilvinä...
Mutta vähän väliä levisi kaiken muun päälle välinpitämättömyyden kylmä, harmaa tuhka, ja esille ryöppysi se ainainen mietteiden lieju. Mieli yösynkkänä tarttui hän taas jumaluuden kysymykseen, raaoin, uhmaavin käsin, kuin murhamies uhriinsa. "Onko Häntä, vai ei?" -- kyseli hän itseltänsä. Siitä johtui hänen ajatuksiensa virta viime keskusteluunsa munkki Pietarin kanssa. Hän punnitsi Pietarin jokaista sanaa, kuin saituri kultamurua. Magda, koti, kaikki unohtui hetkeksi. Hänen korvissansa kumisivat Pietarin sanat: "Kaikki, jonka perustuksena ei ole Jumala, on aallonharjalle rakennettu."
-- "_Minun_ perustuksenani Hän ainakaan ei ole ollut", -- mutisi Harhama katkerasti. Mutta hetken perästä kohosi hänen sieluunsa outo kysymys, synkkä, kuin syvyydestä nouseva musta aave:
-- "Olisiko _ehkä_ ollut Hän pysyvämpi aallonharja?... Olen niin monelta harjalta suistunut... tämä oli vaan korkein..."
Lampun liekki lepatti levottomasti...
Mieli mustana sytenä mietti hän vastausta, mutta turhaan. Hän punnitsi munkki Pietarin toisia lauseita. Sitä tehdessään hän huomasi, että Pietarin ennustavat sanat olivat toteutuneet. Sielun hämähäkki kutoi jo harmaata verkkoansa... Hän alkoi sotkeutua epäilynsä loppumattomiin rihmoihin, käsitykset sekaantuivat, tuskan kylmä hiki nousi otsalle... Kysymyksessä oli hänen henkisen elämänsä, henkisen työnsä ja miettimisensä poroksi palaminen... Neuvotonna seisoi hän sen palon edessä... Hänen korvissansa soi, pää painoi hartioita tulipallona... Äkkiä leimahti hänessä palava halu nähdä munkki Pietaria...
Lampun liekki lepatti silloin entistä levottomampana...
Se kaiken-häviö irvisteli Harhamalle mustana piruna... Hänen henkensä kiemurteli sen kynsissä... tappeli kuin peto paulassa... Mitä voimakkaammin hän taisteli, sitä kireämmälle vetäytyi paulan surmansilmukka... Lampun valo tanssi iloisena... Kierroksen tehtyänsä palasivat Harhaman ajatukset aina ja aina siihen perhostuleensa... Hän hapuili Jumalaa, sitä hämärää, suurta henkeä... Hän kurottautui tarttuaksensa Häneen... ja sai kiinni -- hämärän hiuksesta... Kuidut alkoivat juosta epäilyksen tappurakuontalosta...
Hän kuuli kellon naksuttavan. Sen lyönnit tuntuivat kohtalon raskailta iskuilta. Niistä johtuivat hänen ajatuksensa taas sokeaan sattumaan, joka määräsi ihmiselämää. "Sattuma!" -- ajatteli hän ynseänä, väsyneenä... -- "Siinä se onkin se Jumalan sormi, jonka ihmiset uskovat heitä johtavan!... Pyh!"
Lampun valo leimahti korkealle iloisena ja rauhottui sitten.
-- "Sillä Jumalako olisi kaiken tämän taas sommitellut... sopan!... Ja mihin kelpaisi semmoinen Jumala, jolla ei ole parempaa tehtävää?" -- ajatteli hän edelleen... Lampun valo leimahti vieläkin korkeammalle ja asettui rauhallisena palamaan.
Ja taas ja taas sommitteli hän kokoon ryöppyävän tarun vanhasta ennustuksesta, Noidan laulusta ja mustatukkaisesta naisesta, jolla on ruskea luoma toisessa rinnassa... "Miksi se luoma... ja mitä se luoma _merkitsee?"'_ -- ajatteli hän. Lopuksi alkoi kaikki tanssia hänessä hurjaa tanssia. Päivän mielikuvat, kalmat, noidat, ennustukset nousivat höyryinä mustista soista. Ne tulivat lihaksi, alkoivat tanssia Noidan laulun sävelien soidessa... mustat tukat hulmahtelivat pimeässä vierashuoneessa... valkeat kalmankääreet vilahtelivat... Harhaman pää kävi raskaammaksi. Hartioita tuntui painavan myllynkivi. Ajatukset etsivät jotain uutta elämän langanpäätä... tai tulevaisuuden ovea... etsivät, väsyivät... haihtuivat lopulta, kuin pöly pimeään... Ja sinne hävisi koko elämä...
Mutta pimeässä kohosi kaiken-häviön haamu, pysyvänä kuin ijankaikkisuus, häviämättömänä kuin avaruus...
Kauhun iskemänä nousi sen edessä vielä kerran Harhaman henki, se paulaansa punoutuva peto... Siipirikkona petolintuna syöksyi se sitä tulta vastaan, jossa se oli siipiensä käret polttanut... Se tuli poltti ja kiehtoi... Lopulta lannistuivat hänen henkensä voimat... Välinpitämättömänä laski se siipensä alas... Hän kaipasi munkki Pietaria: Hän oli tarpeeksi tapellut ja istahti väsyneenä elämän alkulähteen korvalle... Se ikuinen iltahämärä painoi hänen silmiänsä...
Lopulta voitti väsymys. Viisi viime vuorokautta oli hän kiemurrellut sisällisen tuskansa käsissä... Oli sattunut taloudellinen onnettomuus... Kaksi viime yötä oli hän valvonut seurassa, ja nyt näinä parina viime hetkenä oli hän elänyt kokonaisen vuoden, palanut, kuin kuiva tappura. Nyt olivat voimat porona, ajatukset tomuna. Hän nukahti.
Silloin Perkele hulmahti esille palavan lampun liekistä ja asettui hänen tuolinsa selälle, puhuen itseksensä:
-- "Jehova, se vanha koronkiskuri, näkyy olevan miestä viekottelemassa orjakseen... Luulee sen eukon luota tulevan suoraan taivaan portille... Annetaanpa hänen matkalla poiketa ensin Hiiden myllyssä..."
Sen sanottuaan asettui Perkele tarkastelemaan nukkuvaa.
Silloin alkoivat oudot unikuplat poreilla Harhaman sielusta. Hän näki kummia unia, joissa päivän tapaukset tanssivat pohjana.
Hän on kävelevinänsä kuusikossa, jossa kasvaa mustia kalmankukkia... Mustasilmäiset morsiustytöt poimivat niitä, suru silmissä, mielessä kaiho... He poimivat niitä morsiuskukiksi, hääkukiksi... Kuusista tuoksuu kalman haju... Tulipunaiset linnut kynivät äänettöminä itseänsä niiden oksilla... niiden latvoissa istuvat korpit ja lammikossa ui musta joutsen...
Sitten alkavat morsiustytöt laulaa Noidan laulua... Harhama säpsähtää... Tytöt laulavat mustasilmäisestä morsiamesta... Sävel on kumma, sanat salaperäiset... He laulavat morsiamesta, jonka häävuoteen liinat jäävät odottamaan kalman häitä... He laulavat sulhasesta, joka häistänsä lähtee mustatukkaisen naisen luo.
Laulu jatkuu... Ennustus pulppuaa edelleen... Jo kulkee sulho harhapoluilla, valkea nainen muassa... Nainen sitoo hänet rautaisilla sormuksilla... Kohta soivat häpeänkellot... Turman maalle vie harhapolku. Nainen juo siinä sulhasen häpeänmaljan...
Sitten alkaa kuusikko pimetä... Kalman vaaleat tyttäret nousevat kivien koloista, pukuina ruumisliinat, kuolleen valkeat sukat jalassa... Morsiustytöt häviävät... Päivän kelmeä valo muuttuu kaameaksi kuutamoksi... Metsä hiljenee... kuusi tummenee... Tummien oksien lomitse laskeikse hämärä valo mustille kalmankukille ja kalmanneitojen valkoliinoille... Alkaa kolkko kuoleman rauha... Tuuli ei käy, ei koiku korppi... Tulipunaiset linnut istuvat äänettöminä...
Äkkiä laulahtaa musta joutsen lammikossa... Valittava ja haikea on sen laulu... Sen sävel on särkynyt... Joutsen nostaa siipensä... Siipien alta ilmaantuu kaksi valkeaa venettä, joissa istuvat kalman pojat, pajupillit kädessä... He tulevat kuolon mailta, valkeat liinat pukuina: hartioilla ruumisliinat, päässä pienoiset tuonenlakit...
Nyt alkavat venheet keinua... Kalman elottomat pojat soittavat pajupilleillänsä Noidan laulua... Surullinen on sävel, surullisempi sen kaiku... Valkoliinaiset tytöt kurottavat toisillensa käsiänsä... Tanssi alkaa... Se on kalman tanssia... Soitto on tuonen soittoa... Harhama on tuonenmailla...
Tanssi kiihtyy... Valkeat liinat heilahtelevat kuusien välistä kuun kaameassa valossa... Tuonen neitojen hajanaiset tukat hulmahtelevat... Pillit soittavat suruja... Kuusi tuonta tuoksuu... Kylmä on neitosen povi, katse on kumma, mieli apea... Pojat puhaltavat kovemmin pajupilleihin... Yhä hurjemmaksi kiihtyy tanssi... nopeampina vilahtelevat kalmantyttöjen valkoiset kantapäät...
Mutta sitten alkaa kuusikko pimetä... Joutsen levittää siipensä ja venheet solahtavat niiden alle... Harhama näkee ilkeän noidan lähestyvän... Sen tukka on musta, sen silmät herasiniset... Käsissänsä kantaa se rautaisia renkaita... Kuusikko pimenee, noita lähenee... Harhama yrittää paeta, mutta ei voi. Kaikki on kolkkoa, kuin kuolinkellojen soitto... Noita saapuu jo hänen luoksensa... jo suutelee se häntä... Harhama tuntee suudelman raukaisevan jäseniänsä... Hän väsyy sen poltosta... Jo sitoo noita hänen käsiänsä rautaisiin renkaisiin... Harhama yrittää vastustaa, mutta sumuna pakenevat voimat... Hän koettaa huutaa, mutta noita tukahduttaa huudon polttavalla suudelmalla... Harhama raukeaa kokonansa...
Noita paljastaa rintansa... Toisessa rinnanpäässä on ilkeä täplä... Se kasvaa ja laajenee... Noita heittää sen Harhaman hartioille... Se on ilkeä ja kylmä... Harhama värisee inhosta...
Silloin kuuluu voihke maan povesta... Rotko avautuu Harhaman vierellä... Se on musta kuin yö ja kolkko, kuin hauta... Reunoista vuotaa häpeä, pohja kihisee kyykäärmeistä, mustana, kuin matopesä. Musta joutsen laulaa viimeisen, haikean laulunsa, vihlovan, kuin hätähuudon... Kuusikko pimenee... Ei vilahda enää valo... Metsä on pilkkosen pimeä, maailma mustaa syttä...
Etäällä soivat häpeänviulut... Noita täyttää maljansa viinalla... Se on Harhaman häpeänmalja... Vaahdon siitä juo noita itse, sakan heittää Harhaman päälle... Sakka polttaa häntä, kuin tulinen happo... Katkera on häpeänmalja...
Korpit alkavat koikkua, huuhkaja huhuilee... Noita ryhtyy heittämään Harhamaa rotkoon, mustien käärmeiden ruuaksi... Korppien rääkkyminen yltyy. Harhama on tukahtua kauhusta... Tulikuuma on hänen tuskansa, hiki polttaa ihoa... Metsä on kuin pimeä hauta... Mustat käärmeet kurottelevat päätänsä... Kuilun reunalle on enää askel, kaksi... Korppien huuto on kamala...
Vaan etäältä kumahtaa kirkonkello... Korpit vaikenevat... Valo tuikahtaa. Munkki Pietari lähestyy pimeästä kuusikosta, risti kädessä, kasvoilla Jeesuksen lempeä ilme... Harhama yrittää huutaa häntä avuksensa, mutta ääni tukahtuu... Noita ponnistaa viimeisetkin voimansa... Hänen hiuksensa ovat muuttuneet sihiseviksi käärmeiksi... Kuusikosta kuu luu huuhkajan kamala huuto... Munkki lähestyy, risti loistaa kirkkaampana... Noita raivostuu. Korpit yltyvät rääkkymään...
Jo on Harhama rotkon reunalla... Siellä hyppelevät käärmeet kiekkoina... pohja kiehuu mustana matoläjänä... Hirveä on Harhaman hätä... kolea huuhkajan huhunta... Yö on syttä synkempi...
Risti kirkastuu... Se pilkottaa, kuin kodin akkunasta tuikkava tuli... Lapsuuden muistojen kellot kaikuvat tutuilta marjamailta... Taampana on kotimetsä, lempeänä, kuin äidin Isämeidän... Risti loistaa rukouksen keskellä...
Nyt syöksyy hän rotkoon... kiemurtelee, kuin käärme tulesta... Hän kurottaa tarttuaksensa ristiin... Pelastus...
-- "Nyt!" -- huudahti Perkele, koskien Harhamaa ja lisäten:
-- "Kas, millä se vanha kalastaja pelottelee miestä verkkoonsa! Annetaanpa miehen _valita_. Onneksi se saituri kerran luotti liiaksi työnsä hyvyyteen ja lausui: 'Syö vapaasti!' ja Hänen heikkoutensa on nyt taas siinä, ett'ei voi omaa sanaansa tyhjäksi tehdä."
Perkeleen kosketuksesta vaihtui Harhaman uni kuin yö aamuruskoksi, hätähuuto lemmenlauluksi. Rotko muuttui ihanaksi Taika-lammiksi. Vaaraiset metsärannat ympäröivät sitä. Metsässä kukkui huoleton käki, linnut hautoivat pesissään, puut hohtivat kukassa ja lehdessä, kävyt kypsyivät ja oravat nukkuivat rauhallisina pehmeillä havunoksilla punaisien käpyherkkujen tuoksussa. Lammen selällä souteli komea joutsen ja lauleli lemmenlaulua rannan pensaassa hautovalle emolle, ja kala kuti lämpimässä aallossa.
Kukkana koreili lampi... Morsianna seisoi sen metsäranta... Kainona katseli se kuvaansa metsän kuvastimen tyynestä pinnasta...
Lammen keskellä kohosi Harhasaari, saarella satumajat. Rannassa uivat saaren neidot kaislikossa, kooten valkoisia lummekukkia... Harhaman vierellä seisoi veneensä perässä Herve-neito, pukuna kuutamoinen harso... Hän oli kaunis, kuin kuutamo: huuli oli marjaa, silmät suloa ja povi niinkuin kesänhelle...
Lämmin rinta punotti harson alta; laskoksista vilahteli paljas polvi... Veneen eteen oli valjastettu valkea joutsenpari... Herve-neito puhui Harhamalle, osottaen Harhasaarta:
-- "Näetkö tuttua saarta tuolla? Katso!... Sen rannan kaislikossa lelluvat kypsät rinnat lämpimissä aaltoloissa, lummekukkien seassa... Tyttö tuoksuu siellä marjana aholla... toinen nukkuu sammalella, povi paljaana, syli avoinna... Siellä punottaa lämmin huuli viinirypäleen alla... Ne ovat ikuisen lemmen maita... Onni on sieltä kotoisin... Jos kaipaat lepoa, astu venheeseen!"
Harhama istuu jo veneessä. Vene keinuu aalloilla joutsenparin vetämänä... Yksinäinen joutsen ui laulaen sen rinnalla... Vene soluu saarta kohti, kuin kaunis joutsenlaulu... Jo keinuu se rannan kaislikon läpi saaren sisään... Kaislikossa lelluvat valkeat rinnat lummekukkien seassa ja pulahtaa solea ruumis... Jo tullaan saaren sisään... Lammikot läikkyvät siellä päivän kuvastimina... Metsä seisoo rantakukkana... Onni asuu maalla, lempi vesillä...