Part 36
-- "Polta meitä Jumala!... Polta meitä armossasi! Herra armahda!... Herra armahda!"
Yhä valtavampana kuohuu rukouksenkohina. Tuska ja epätoivo kuvastuvat maahan langenneiden rukoilijoiden kasvoilta. Sadat sydämet aukenevat, tyhjenevät ja kevenevät. Näky on liikuttava, kuin kyynel silmänripsellä. Se avaa pienoisia rakoja Harhaman sydämen kalliokovimpiinkin kohtiin.
Papin henki ylenee:
-- "Me olemme ylpeät... Me olemme paatuneita kiviä... Mutta lyö Sinä, Herra, meidät tomuksi maahan!"
Kuoro ja rukoilijat särkyvät ja särkymistä tulvaa rukous:
-- "Lyö meidät tomuksi, Herra! Armahda ja masenna meitä!... Herra armahda! Herra armahda!"
Rukoilijat ovat laskeneet kasvoillensa kivilattialle. Huokaukset ja itku sekaantuvat rukouksenkohinaan ja lauluun. Silmät purkavat kyynelkätköjänsä, mielet murheitansa. Harhaman mieli ylenee valtaavan kohinan kohottamana. Näkymätön siivenkärki nostaa häntä maantomusta.
Pappi jatkaa:
-- "Sinä, Herra, olet voimakas. Revi Sinä meidät!"
Kuorolaulu helähtää. Rukoilijoiden rinnoista puhkeaa avunhuuto, itkun säestämänä:
-- "Revi meitä, Jumala, revi!... Säre meidät, Jumala!... Polta meitä!... Herra, armahda... armahda... armahda!"
Ja sydämet repeytyvät yhä enemmän ja repeämistä vuotaa niiden polttava sisältö ja nousee kohisten holveihin.
Harhama ei järkeile ja laske, missä on rukouksen voima. Hän näkee pensaan palavan ja sen outoa, ihmeellistä valoa katsoessa on kaikki muu valo hetkeksi himmennyt, muut ajatukset sammuneet. Kalliolohkareet raottuvat liitteistänsä.
Pappi kohottaa äänensä:
-- "Puserra Sinä, Herra, meidät kyyneleiksi!... Jauha tomuksi!... Masenna mieli!... Polta himo!... Armahda meitä!... Nosta vuoret hartioillemme!... Jauha meidät niillä tomuksi!... Puserra niiden voimalla meistä huono ja paha!..."
Kuoro ja kohina ja itku anovat papin puheen lopulla:
"Herra, armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda!"
Ja sitten aukeaa ihana laulu ja kellot soivat, kertoen Jumalan suuruutta ja armoa. Rukoilijat ovat vaipuneet maahan rikki revittyinä. Kyyneleet vuotavat ja itku ja huokaukset yltyvät. On kuin olisivat vuoret nostetut maassa tomuna makaavien rukoilijoiden hartioille ja niiden rutistuksesta pursunneet ihmisistä ulos kaikki tuskat ja kivut ja rinta rauhottunut ja mieli kevennyt. Ja elämä aukenee uutena paratiisina. Ja yhä hartaampina huokaavat särkyneet. Kyynel on kuumempi, huokaus palavampi. Laulu lähtee sydämen kielestä:
Herra, armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda! -- kuuluu loppumattomiin holveista ja lattialla.
Harhama käveli mietteissänsä. Taas huomasi hän äskeisen tytön rukoilevan Neitsyt Maarian kuvan edessä, kokonaan maahan sortuneena. Likemmä tultuansa tunsi hän hänet Looljaksi. Rovoillansa oli hän ostanut vahakynttilän. Se tuikutti nyt Jumalan kuvan edessä. Itse hän oli yhtenä rukouksena. Kädet olivat ristissä, ojennettuina kuvan puoleen. Avonaiset silmät katsoivat niin epätoivoisina Neitsyt Maariaan ja niiden mustilla silmäripsillä kiiltävät kyyneleet kilpailivat kirkkaudessa kuvan kalliiden jalokivien kanssa. Jonkun ajan kuluttua huomasi Loolja Harhaman, nousi nopeasti ylös ja kysyi kiihkeästi, levottomana, hätäytyneenä, katsoen kyyneleisillä silmillänsä Harhaman silmiin:
-- "Herra Harhama!... Missä on Nikolai?... Minä tiedän kaikki... Kaatja kertoi... Onko Nikolai hirtetty?..."
-- "Loolja rukka! Jos tiedät, niin vaikene!... Älä huolehdi! Nikolai on turvassa", -- lohdutteli Harhama.
Loolja risti silmänsä, vapisi, värisi, oli kokoon luhistumaisillansa, johonkin vajoamaisillansa.
-- "Kiitos Sinulle, Jumala!" -- hätäili hän.
Harhama oli vaiti. Looljan hätä ja avuttomuus tarttui häneen. Kaikki alkoi pimetä, tummentua ja sotkeutua. Loolja jatkoi:
-- "Tulin tänne rukoilemaan Nikolain ja Teidän puolesta... Nikolai sanoo, että Te olette hänen ainoa ystävänsä!"
Vedet kierivät Harhaman silmiin. Hänestä tuntui, kuin olisi hän syypää Looljan tuskaan ja kyyneleihin, kuin olisi hän johtanut Nikolain vaaralliselle tielle. Hän oli sitä opettanut, juottanut sitä uusilla ajatuksilla, tiedoilla ja kaikella. Hän hätäytyi ja hajosi ja halusi paeta yksinpä Looljaakin, päästä pois sen silmistä. Hän kiitti Looljaa ja lausui hiljaa:
-- "Kun tapaat Nikolain, sano terveisiä minulta ja kerro, että olen matkustanut..."
-- "Herra isä!... Matkustanut!... Minne?" -- keskeytti Loolja hätäillen ja kyynelten yhä nopeammin karpaloidessa.
-- "Kotimaahani... Kauvas pois... Hyvästi, Loolja!" -- vastasi Harhama.
-- "Oi!... Älkää vielä!... Älkää!... Antakaa minä rukoilen puolestanne... onnea tiellenne!" -- hätäili Loolja, laski hätäytyneenä polvillensa ja rukoili:
-- "Herra Jumala! Suojele Sinä Nikolaita ja hänen ystäväänsä! Ole heidän turvanaan ja johda heidät luoksesi!... Armahda, Herra, heitä!"
-- "Herra armahda!... Herra armahda!... Herra armahda!" -- kertasi taas ihana laulu. Loolja laski kasvoillensa lattiapaadelle. Musta tukka hajosi kirkon kivilattialle ja ruumis vavahteli itkusta. Laulu jatkui yhä. Kauniina kertautui: "Herra armahda! Herra armahda!"
Harhama tunsi vedet polttavan silmiänsä. Hän oli hajoamaisillansa. Liikutustansa salaten suuteli hän Looljan kättä kiitollisena ja lausui.
-- "Loolja rukka! Sinä olet onnellisempi minua... Sinä voit _uskoa_... ja sinun elämäsi on _rakkautta_... Se on rakkauden kaunis kukka."
Lahjakas tyttö tajusi paljon. Hänen henkensä luhistui kokoon; hän ikäänkuin lyyhistyi laattialle ja hän haaveili itku suussa:
-- "Niin, niin... Elämä on rakkautta... rakkautta se on... Ai-jai, herra Harhama... _Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen poroksi_..."
Terävät elämän hampaat tunkivat Harhaman luihin... Elämänkysymyksen tulihiileen oli taas puhallettu liekki. Hänen edessänsä kohosi koko hänen oma elämänsä synkkänä, katkerana, kylmä ivahymy huulilla. Sen koruina olivat kaikki hänen harha-askeleensa, rikoksensa, erehdyksensä, pettymyksensä ja rauenneet toiveensa. Se näytti kurjimukselta, risaiselta, järjettömältä olennolta, mielipuolelta, kuleksijalta. Kädessänsä se heilutteli jotain salaperäistä, harmaata, risaista liinaa ja ilkkui: "Tämä on tulevaisuutesi..."
Kuoripojat veisasivat entistä kauniimmin, pappi rukoili hartaammin ja rukoilijat huokailivat palavammin. Harhamasta näytti, että kaikki kantoivat päässänsä elämän tulikukkaista orjantappurakruunua, kärsivät, kuin Jeesus ristillä ja katsoivat apua-anovina Häneen. Hänestä näytti särkynyt joukko seppelöidyltä kuoleman hääväeltä, joka odotti morsianta, tulikukkaisten seppeleiden hohtaessa ohimolla ja kuoleman istuessa jokaisella tsaarien marmoriarkulla, viulua soitellen ja lohdutellen odottavia sillä tiedolla, että kyllä morsian kohta tulee ja he saavat nähdä hänet ja astua hänen kanssansa alttarin eteen vihittäviksi ja lähteä sieltä morsiushuoneeseen, rauhaan, riisuutumaan ja heittämään pois tuliseppeleen, polttavan hääkruununsa: elämän...
Hän huokasi raskaasti, suuteli Looljan otsaa palavasti, puristi hänen kättänsä jäähyväisiksi ja lausui:
-- "Ole onnellinen, Loolja-rukka! Sano terveiseni Nikolaille ja Kaatjalle!"
Loolja aivan lyyhistyi taas kokoon. Harhama lähestyi takaapäin munkki Pietaria ja kuuli hänen rukoilevan puolestansa. Kaikki sumeni silloin hänen silmissänsä. Koko elämä haihtui omiin sumuihinsa. Sen sumun seasta tuikkivat palavat vahakynttilät himmeinä tulina, elämän pikkuisina tulikuumina kukkina, ja laulu tuntui tulevan jostain hyvin kaukaa, Jumaluuden asunnoilta...
Ja taas ilmestyi sumuista hänen eteensä entinen elämänsä. Sen kädessä oli nyt orjantappuraseppele, jonka tulikukkina loistivat hänen erehdyksensä, rikoksensa ja pettymyksensä. Se lähestyi häntä ja laski seppeleen hänen päähänsä ja osotti hautakiviä ja sanoi:
-- "Odota rauhallisena! Sieltä tulee morsian varmasti ja katselee seppelettäsi ihastuneena, tai suru silmissä."
Hän kuuli munkki Pietarin yhä rukoilevan, mutta ei jaksanut enempää kuulla. Liikutettuna, hajanaisena, hermostuneena ja sortuneena lähestyi hän häntä ja kuiskasi:
-- "Minä lähden... Kiitos, isä Pietari, kaikesta!... Minä en todellakaan ole kelvollinen Teidän ystäväksenne, vielä vähemmän Jumalan palvelijaksi, jos Hänet joskus löytäisinkin."
Munkki Pietarin valtasi kuvaamaton säälintunne tätä perin masentunutta ystäväänsä kohtaan, jota hän rakasti. Hän otti taskustansa latinankielisen Uuden Testamentin, avasi sen, merkitsi reunaviivoilla kertomuksen syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa ja lauseen: "Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen joka pantu on, Jeesuksen Kristuksen."
Ojentaen kirjan Harhamalle, lausui hän liikutettuna:
-- "Ystäväni! Ota tämä minulta muistoksi! Se aika tulee, jolloin sitä tarvitset... Ja tulkoon se pian!"
Harhama puristi hänen kättänsä nopeasti, kuumeisesti, kyyneleet silmissä, ja munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä lausuen:
-- "Jumala kulkekoon mukanasi, veljeni, ja johtakoon sinut jalkojensa juureen! Ole onnellinen ja synny uudesta!"
Ja kun Harhama lähti, katsoi Pietari hänen jälkeensä, teki ristinmerkin ja lausui:
-- "Ole, Jumala, hänen kanssansa ja pelasta hänet! Hän lähtee nyt jo nöyrtyneenä, masentuneena. Kiitos Sinulle, Jumala, että olet ruoskallasi hänet jo niin kauvas kurittanut! Kiitos Sinulle siitä, että olet hänet jauhanut ja masentanut, juurittanut hänestä fariseuksen ylpeyden, avannut hänessä raon itsellesi ja valmistanut hänet astumaan eteesi publikaanina!"
-- "Pau-uuu!" -- kumahti kirkonkello ja kuoripojat veisasivat ylistystä Jumalalle.
Tunnin kuluttua sanoi Harhama jäähyväisensä Anna Pawlownalle. Iltasella lähti laiva ja Venäjän ranta häipyi yön hämäriin... Sinne jäi niin paljon toiveita, työtä, iloa, taisteluja ja erehdyksiä ja rikoksia... Ja kun Venäjän ranta lakkasi näkymästä, vaipuen taivaanrannan alle näköpiirin rajalla, tuntui Harhamasta, kuin olisi koko siellä eletty elämä uponnut ikuisiksi ajoiksi johonkin näkymättömään hautaan. Hän näki, rannan hävitessä, sen vajoavan sinne, kuin arkun hautaan. Hän seisoi sen haudan reunalla hätäytyneenä, tuskan repimänä, eikä tietänyt selittää, miksi hän nyt niin kärsi sen elämän manalle menoa, joka oli hänelle ollut usein niin raskas, kulettanut häntä pettymyksestä pettymykseen ja viimein heittänyt haaksirikkoisena karille... Hän suri sitä, kuin huikentelevaa, mutta eroamatonta rikos- ja onnettomuustoveriansa ja kyyneleet kierähtivät taas hänen veristyviin silmiinsä...
Huomisaamuna kohosi merestä Suomen ranta... Kului vielä hetki ja laiva laski kotimaan rantaan ja Harhama astui maihin, päässä vieraalta maalta noutamansa loistava elämän orjantappuraseppele, jonka tuli kukkina heloittivat hänen menneisyytensä teot, erehdykset ja rikokset...
* * * * *
Äärettömyyden ontelo hohotti, kuin olemattomia reunojansa kaivaten. Mykkinä kierivät maailmat sen autioissa sisälmyksissä. Kuin peikot kiertelivät ne toisiansa, synkkinä, hirvittävinä avaruuden hirviöinä. Ne kaartelivat toisiansa, kuin kauhun lyömät peikot.
Ijankaikkisuuden suuret viulut soivat... Kaikki muu tanssi... Äärettömyys yksin pysyi... Sen peruskivi ei pettänyt... Se ei koskaan radaltansa eksynyt... ei hairahtanut... ei tavannut suurempaansa... Kaikkea muuta kalvoi ajanhammas... Äärettömyys oli ainoa, jonka kylkeen sen hammas ei pystynyt... Se oli sille ainoa kivikova... Se oli ainoa, jonka kylkeä ei ajanhammas löytänytkään.
Maailmat syntyivät, toiset hävisivät... Valo ja pimeys karkasivat kaikkialla ikilentoansa. Raivoisina syöksyivät ne toistensa kintereillä, kierrellen kuiden ja tähtien pintoja pitkin. Valo pauhasi virtoina auringoista tähtiin ja kuihin. Kierivät maailmat huiskuttelivat pimeitä varjoviuhkojansa, katkoen niillä valovirtoja, itse katkeillen niihin...
Kaikki oli valon ja pimeyden taistelua... Kaikki oli elämän ja kuoleman hääkarkeloa...
Mutta kaiken karkelon keskellä seisoi äärettömyys suurena sulhasena... Se vietti suuria häitänsä, katseli kaiken karkeloa.
Ja sen morsiamena oli ainoa luoduista toinen lakastumaton, ainoa kuihtumaton, kuolematon, ainoa ijäti uskollinen, ainoa ijäti-nuori. Sen morsiamena oli _ijankaikkisuus_...
Se oli ainoa onnellinen morsiuspari, sillä se oli Luojan luomista ainoa erehtymätön... ainoa kuolematon... ainoa, joka ei taistellut turhasta, ei taistellut mistään... Se morsiuspari oli ainoa osaansa tyytyväinen, ainoa, jonka tiellä ei ollut toista, ei polulla kompastuskiveä... ei vastassa viettelijää... ei matkalla harhatietä.
Se pari seisoi suurena kaiken karkelon keskellä, viettäen ainaisia häitänsä, elämän ja kuoleman niissä häissä karkeloidessa.
* * * * *
Suuret hääviulut soivat. Salaisuus availi loviansa. Äärettömyyden ja iankaikkisuuden häissä liikkuivat suuret sotajoukot.
Kun munkki Pietari oli kiittänyt Jumalaa siitä, että Hän oli masentanut Harhamasta fariseuksen ylpeyden, ja kun kirkonkello kumahti, irtausi Perkele sen kumahduksesta, nousi ajatuksen nopeudella korkeuteen, kauvas maan valorajojen yläpuolelle, pimeään eetteriin. Avaruus kohisi, mykkä pimeys vapisi. Perkele antoi kiukkuisan merkin, kutsuen sillä palvelijoitansa. Kohta oli hänen ympärillänsä sata tuhatta loistavaa enkeliä, toisilla torvet, toisilla tulisoihdut käsissä ja välkkyvät aseet vyöllä. Etumaisina loistivat hänen kuusi pääenkeliänsä, Horna, Lempo, Hiisi, Kehno, Piru ja Paholainen. Avaruus kohisi ylistyslaulusta ja soitosta. Perkele puhui enkeleillensä majesteetillisena, loistavana, kirkkaan tulikehän ympäröimänä:
-- "Jehovan munkki kiittää Herraansa siitä, että Hän on masentanut Harhamassa fariseuksen ylpeyden ja tehnyt hänestä nöyrän publikaanin..."
-- "Silloin on hän kiittänyt Jehovaa siitä, että Harhama kulkee sinun tielläsi", -- todisti loistava sotajoukko. Perkele riemastui ja jatkoi:
-- "Niin! Jehovan palvelija ylistää Herraansa _minun_ voitostani. Sillä jo lähes tuhatyhdeksänsataa ihmisvuotta ovat Jehovan fariseukset kiittäneet Herraansa siitä, että he muka ovat niinkuin publikaani, ja publikaanit lyövät rintoihinsa ja sanovat: 'Tämmöinen minä olen, enkä kurja Jehovan kumartelija...'"
Loistava sotajoukko veisasi ja soitti Perkeleen ylistystä:
"Sä olet suuri, voittamaton, kiertämätön, tutkimaton, loppumaton, mittaamaton. On äärettömyys kiertämätön, ijankaikkisuus on päätön, vaan sinä suurempi oot vielä. Jos Vihollises kunne kulkee, jos kantapäänsä minne polkee, niin sinun pääsi vartoo siellä. Jos Hän sua kiertää, kaartaa, sun paulas Häntä aina saartaa."
Perkele kohosi loistonsa ja ylpeytensä huipulle ja puhui:
-- _"Jokainen Jehovan sana ja teko on ase minun kädessäni..."_
"Kaikki sua palvelee, kaikki sua tottelee. Kaikki polut sinuun johtaa. Kaikki käskystäsi läikkyy. Kaikki kunniaasi hohtaa,"
todisti mahtava, kohiseva ylistyslaulu. Perkele viittasi kädellänsä lausuen:
-- "Katsokaa!"
Maan päältä ilmautui näky: Hiiden myllyn portot ja irstailijat loistivat helyissänsä, kohisivat silkissä, hohtivat jalokivissä ja astuivat ylpeinä maailman eteen, loistaen paheen ja irstauden vaipoissa ja niistä ylpeillen. Nuori portto astui ylpeänä vaunuihinsa. Palvelijat sysäsivät hänen tiellensä sattuneen munkin syrjään, ja kärkkyvät ihailijat riensivät palvelijoiden avuksi. Munkki poistui nöyränä, porton häneen halveksivasti katsahtaessa. Perkele ylpeili suurena:
-- "Katsokaa! Publikaanit eivät seiso enää 'taampana'..."
-- "Sinun palvelijasi kulkevat ylpeinä, sillä he tietävät herransa suuruuden", -- kohisi sotajoukko.
Näky jatkui. Hiiden myllyn myllyväki: nuoret, keikailevat miehet, kuleksivat saaliin haussa. Röyhkeinä, Hiiden myllyn kuninkaina, päässä häpeän ja irstailun kruunu, kulkivat he tietänsä ihmis-otusta etsien. Naiset sipsuttelivat koruissa ja helyissä, kohisivat silkissä ja rimpsuissa, matkalla Hiiden myllyyn. Vanha pappi väistyi heitä nöyränä. Perkele kerskui:
-- "Katsokaa! Publikaanit lyövät rintoihinsa... Ne ovat minun myllymiehiäni... Ne jauhattavat minun Hiiden myllyssäni Jehovansa käskyt pölyksi ja Hänen kuvansa tomuksi. He kulkevat jauhepussit selässä minun myllyyni..."
-- "Sillä sinä olet heidät korottanut kunniaan: Sinä olet korottanut heidät myllymiehiksesi. Sinä olet minut, pääenkelisi, korottanut Hiiden myllyn hoitajaksi ja minä en nuku. Sinä olet Hiiden myllyssä kruunannut heidät minun kauttani kunniasi kruunulla. Sinun käskystäsi jauhatuttavat he itsessänsä miehen koirakseksi, naisen naaraaksi... Kun kaikki ovat niiksi jauhetut, silloin on Jehovan valta loppunut", -- vakuutti pääenkeli Hiisi ja koko loistava sotajoukko riemuitsi.
-- "Sen vallan täytyy loppua. Niiden, jotka eivät minun myllyssäni jauhata itsestänsä pois Jehovan kuvaa, niiden jotka eivät jauhata siellä itseänsä miehestä koirakseksi, naisesta naaraaksi, niiden täytyy _tuhota_ toisensa", -- vannoi Perkele.
-- "Se on tapahtuva. Heidän täytyy toisensa tuhota. Hornan luolassa, _sinun_ luolassasi, olen minä sinun voimallasi avaava ihmisten silmät näkemään, että Jehova katsoo _toisiin_ lempeämmin", -- vannoi pääenkeli Horna.
-- "Ja kullan temppelin esikartanolta on ikuisesti nouseva hiilinä palavista ihmisistä lähtevä uhrisavu, nouseva kullanhohteena korkeuteen ja välkkeellänsä todistava Hornan luolan katkeroittamille, että Jehova on _toisten_ puoleen lempeämmin katsova. Siellä palavien ihmishiilien täytyy savullansa nostaa Kainin käsi itseänsä vastaan", -- vannoi koko riemastunut sotaväki.
-- "Minä, jolle sinä olet uskonut temppelisi: kullan temppelin hoidon, olen pitävä sen uhritulia aina vireillä. Minä olen puhaltava tulta siellä palaviin ihmishiiliin", -- lupasi pääenkeli Lempo, kullan temppelin hoitaja.
-- "Ja minä, yksi sinun kuudesta pääenkelistäsi, olen vartioiva minulle uskomaasi temppelinharjaa. Sieltä olen minä osottava ihmisille kunnian ja vallan suloisuuden ja heidän täytyy himonsa sokaisemina rientää sinne ja unohtaa Jehova," -- vannoi pääenkeli Kehno, kunnianhimon temppelinharjan hoitaja.
-- "Ja minä, sinun sanansaattajasi, olen kaikkialla kulkeva sinun vallanmerkkisi, käärme kädessä," -- vannoi Perkeleen sanansaattaja Paholainen.
-- "Ja minä, sinun pääpappisi, olen kirkastava ihmisille sinun henkesi oikeuden ja Jehovan hengen vääryyden... Minä olen sen tekevä sinun voimallasi ja se on kirkastuva", -- vannoi Piru.
-- "Sen täytyy kirkastua. Minun henkeni pahan oikeus valkenee ihmisille päivä päivältä", -- kerskasi Perkele.
Hiiden myllyn myllyväki kulki suuressa joukossa kirkon ohi, karkotellen tieltänsä huonosti puettuja kirkonpalvelijoita. Surkutellen katselivat he hurskasta nunnaa, joka kerjäsi almua. He kiittivät Jumalaa, että eivät ole hänenlaisiansa. Perkele osotti näkyä ja lausui palvelijoillensa:
-- "Niin ylpeinä lyövät publikaanit, ne Jehovan 'syntiset' rintoihinsa... He ovat jo pussinsa, jossa oli Jehovan henki, tyhjiksi jauhattaneet..."
Uusi näky ilmestyi Perkeleen vihjauksesta: Kullan temppelistä poistuivat kullankokoojat... Palvelijat odottivat heitä nöyrinä. Kaikki lakit nousivat. Kaikki etsivät kilpaa heidän ystävyyttänsä ja suosiotansa. Kaikki pyrkivät syömään heidän kanssansa, odottivat kutsua heidän loistaviin vastaanottoihinsa, pyrkivät vieraiksi heidän ylellisiin koteihinsa. Perkele riemuitsi:
-- "Niin korskeina käyvät nykyajan publikaanit... Niin nousevat heille kaikki lakit... He ylpeilevät siitä että ovat niinkuin _fariseus_, eivätkä niinkuin publikaani..."
Perkeleen sotajoukko soitti ja veisasi herransa ylistystä. Sen kestäessä ilmaantui maanpäälle ulkokultaisten joukko, joka nöyräksi tekeytyen, kiitti Jumalaa publikaanin sanoilla. Perkele osotti näkyä lausuen:
-- "Niin 'nöyrinä' kiittävät nykyajan fariseukset Jehovaa siitä, että he muka ovat niinkuin publikaanit..."
Ihastuneet palvelijat veisasivat taas riemulaulua:
"Sinä kaikki Jehovan työt omiksi aseiksesi lyöt, Hänen tekonsa nurin käännät, kaikki tutkaimeksi väännät Itsellensä Jehovalle. Viisas olet sinä, suuri, sinä kaiken runko, juuri."
Avaruus kohisi soiton ja laulun sävelistä. Ylpeänä lopetti Perkele:
-- "Munkki Pietari _lähetti_ Harhaman Herransa portille, mutta hän lähettikin hänet taas _minun_ paulaani... Hän kerskasi Jehovansa aseena olevan Sitä vastaan tehdyn synninkin... Mutta hän ja koko maailma on näkevä ja todistava -- ja se todistaakin jo sitä -- että jokainen Jehovan teko ja sana on minun aseeni. _Jehovan hyvekin on ase minun kädessäni_..."
Valtaava ylistyslaulu ja soitto kohisivat. Avaruus oli niihin pakahtumaisillansa. Loistava sotajoukko järjestäytyi. Perkele asettausi sen eteen ja laulun ja soiton pauhinassa, aseiden välkkyessä ja kaiken loistaessa ja tulisoihtujen hohtaessa alkoi koko sotajoukko kohisten ja pauhaten liikkua luodetta kohti Suomeen.