Part 35

-- "Mutta", -- puhui hän. "Tuon talon suhteen minulla on toki _joku_ uskonperustus: Minä tiedän, että se ei ole _minun_... Sekin on jo paljon... Katsokaa, isä Pietari! Kun minä olen rehellinen itselleni ja Teille, niin minä sanon näin: Minä en kiellä jumalallisen siveellisyyden pätevyyttä, oikeutta, mutta tulikysymys on siinä, että minä tahdon tunnustaa niiden omistusoikeuden _oikealle_ omistajalle. En tahtoisi luovuttaa sitä aarretta _väärälle_, ehkä olemattomalle, ja siten tehdä vääryyttä sille, jonka omia ne ovat... Minä, puhuakseni raamatun sanoilla, en olisi tahtonut, en tahtoisi antaa kunniaa muille, kuin _oikealle_, en ylistystä epäjumalille. Siinä on sittenkin ollut tulisimpana kipinänä juuri _rehellisyys_... Se rehellisyys on mennyt niinkin pitkälle, että minä sen tähden olen unohtanut kaiken muun... Minä olen sitä takaa ajaessani unohtanut _olevan, todellisen elämänrehellisyyden_, semmoisena vähäpätöisenä... joutavana... ihmiskurjien ja olevan elämän mitättömänä pölynä... Minä olen _sitä_ rehellisyyttä tavotellessani pettänyt itseäni... maailmaa... kaikkea... Minä olen sen himon sokaisemana kulkenut erehdyksestä erehdykseen, rikoksesta rikokseen, tuskasta tuskaan... Sitä rehellisyyttä etsiessäni olen joutunut tuhannesti semmoiseen epätoivoon, että minun on täytynyt jäähdyttää itseäni paheella... Tuskiani olen tuhannesti pessyt ja pois huuhdellut lialla... ravalla... rikoksilla ja kuivautunut elämänvalheella... oman elämäni valheella... Paraskin minussa on ollut kissankultaa... petosta... valetta ja... Äs!... Ei maksa puhua... Ei... Ei... Ei... Ei. Ei, isä Pietari... Ei, isä Pietari..."

Hän keskeytti puheensa. Ja hänen silmistänsä vuotivat kyyneleet tulvaamalla. Hän värisi ja itki, kuin lapsi. Munkki Pietarin korkealle otsalle nousi säälin tuhkaharmaa pilvi. Hänen edessänsä oli ihmiselämän suunnaton pulma, omaan verkkoonsa, itse punomaansa paulaan sotkeutunut ihmissielu, joka taisteli siinä henkisen elämänsä kuolinkamppailua. Hän katsoi maahan, teki ristinmerkin ja kysyi hiljaa, lempeästi:

-- "Oletko sinä, veljeni, koskaan luottanut rukouksen voimaan ja etsinyt siitä uskon siementä ja sen kasvuvoimaa?"

Harhama mietti hetken. Sitten vastasi hän surullisena, kuten tehdään lapsuuden merkkitapauksista synkkinä hetkinä puhuessa:

-- "Minä olen rukoillut yhden kerran elämässäni: Kaksitoistavuotiaana heräsi minussa halu päästä kouluun. Isän kuoleman johdosta oli kotini köyhtynyt. Minä toivoin, varaton kun olin, pääseväni eväspussineni koulukaupunkiin erään sukulaisen rattailla, jonka luo äitini kyyditsi minut. Peläten, että sukulaiseni pettäisi minut ja jättäisi tielle, menin minä metsään, poimin tuohkosen marjoja, asetin sen sammalmättäälle uhriksi Jumalalle ja rukoilin: 'Jumala anna minun päästä opintielle, niin minä ikäni tutkin ja ajattelen Sinua!'... Mutta Jumala ei kuullut minun rukoustani, eikä huolinut uhriani. Sukulainen ei ottanut minua rattaillensa. Silloin tulin minä katkeraksi Jumalaa kohtaan... Ja minä en silloinkaan voinut löytää muuta selitystä, kuin sen, ettei Häntä ole olemassa... Sillä miksi Hän ei kuullut rukousta, joka oli niin _totinen_, niin harras ja palava... Onhan Hän luvannut kuulla..."

Munkki Pietari kuunteli Harhamaa osanotolla, surullisena. Hänenkin edessänsä oli nyt suuri pulma. Hän tahtoi lempein käsin selvitellä Harhamaa niistä pauloista, joihin tämä oli kietoutunut. Hän kysyi taas:

-- "Mutta etkö ole päässyt opintielle? Eikö Jumala ole sinulle avannut kirjastoja ja muita tiedon aarteita?"

Harhama mietti taas hetken, taisteli omaa itseänsä vastaan, oman itsensä puolesta, lähestyi sitä henkisen rehellisyytensä hämähäkin verkkoa, muisti kaikki aikaisemmat elämänsä ponnistukset ja puutteen ja mutisi sitten katkerasti:

-- "Omat käsivarteni sen tien ovat minulle, raivanneet."

-- "Ei, vaan Jumala on sen raivannut, vaikka sinun käsivarrellasi", -- keskeytti Pietari. -- "Käsivartesi voimaa et sinä voi omasta itsestäsi, siltä käsivarrelta ottaa. Sen lainaa Jumala ja Hän ottaa myös lainansa pois. Hän ohjaa myös miehen käsivarren _oikeaan_ työhön. Hän kuletti sinua opintielle toista tietä, kuin mitä sinä itse aijoit. Hän kuletti sinua _oman_ käsivartesi varassa, eikä sukulaisesi rattailla... Ja voitko sanoa, kumpi kulku oli sinulle parempi? Kumpi kulku kasvatti enemmän käsivartesi voimaa ja kohotti sen arvoa omissa silmissäsi ja ihmisten edessä?"

Harhama kuunteli synkkänä. Ja taas muisti hän miten paljon hän oli ponnistellut, kärsinyt puutetta, kerran nälkääkin, raivatessansa itsellensä tietä, ja nyt hänen pitäisi siitäkin kiittää. Katkera sappi nousi hänen rintaansa. Munkki Pietari jatkoi:

-- "Veli! Jos et voi uskoa Jumalaan, niin rukoile Jumalalta siihen voimaa. Usko aluksi _oman_ rukouksesi voimaan! Ja jos rukoilet rehellisesti, niin Jumala rientää avuksesi. Sinä saat rukouksesta mielenrohkeutta semmoiseenkin asiaan ja työhön, joka ennen näytti sinusta mahdottomalta. Sinä saat mielenrohkeutta uskomaan..."

Harhama kuunteli puhetta tylsänä, raukeana, väsyneenä, epäselvänä. Mutta lopuksi, ikäänkuin joku terävä olisi mielessä kirkastanut kärkensä, kysyi hän:

-- "Mitenkä minä voin luottaa siihen, jonka ole massaolosta en ole varma? Enkö silloin rakentaisi huonetta sannalle?... Miten voin luottaa rukoukseen, kun en ole varma, onko olemassa sitä, jota rukoilen?"

Munkki Pietari huokasi ja vastasi:

-- "Etkö sinä kaikissa töissäsi luota siihen, jonka olemisesta et ole varma? Jos kylvät, kylvät sinä siihen luottaen, että kylvö tuo sadon..."

-- "No se on sentään toista", -- yritti Harhama katkaista, mutta munkki Pietari keskeytti hänet nopeasti, selittäen:

-- "Se ei ole ollenkaan toista. Koko ihmiselämä ja ihmisten työ ja pyrinnöt ovat perustetut luottamukseen niiden onnistumisesta. Jos niin ei olisi, jos epätoivo olisi vallitsevana, niin silloin ei kukaan rohkenisi enää mitään yrittää. Olet kertonut minulle, miten sitkeästi ja lannistumatta maasi talonpojat taistelevat hallaa ja luontoa vastaan. -- Saarijärven Paavo vai mikä sen nimi oli? -- Miksi et sinä tahdo olla yhtä rohkea ja miehekäs rukouksen voimaan luottaessasi?"

Munkki Pietari oli vedonnut Harhaman oikeaan kohtaan. Harhama ei olisi mielellänsä tahtonut tunnustaa olevansa arka ja raukka. Mutta yleisen sekasorron keskellä oli hänessä alkanut teoksensa ajatus taas palaa roihuavana tulena, viimeisenä ja ainoana pelastuksena. Ja hän etsi näissäkin keskusteluissa, niin rehellinen kuin hän niissä olikin, teoksensa aatteen kirkastumista ja epäilyksiensä tukahduttamista _kielteisessä_ hengessä. Hän etsi vahvistusta Jumalankieltämyksellensä ja aivan kuin urkki sitä kaikkialta. Hän oli rakentanut koko elämänsä teoksensa varaan ja siksi riippui hän siinä kiini, kuin haaksirikkoinen karilla.

Nytkin etsi hän taas jotain tukea kieltämyksellensä. Hän ilostui jokaisesta neulankärestäkin, mistä luuli sen tuen löytävänsä ja tarttui siihen kuumeisesti. Ja jos se pisti, ei hän siitä enää _voinut_ viisastua, sillä hän oli seisovinansa jollain kuoleman aallonharjalla, oli syvyyteen ja häviöön vajoamaisillansa. Nyt hän taas luuli löytäneensä pelastavan neulankären ja kysyi munkki Pietarilta:

-- "Mutta teillä Jumalan palvelijoilla on monta Jumalaa ja uskontoa. Suomalaisilla on oma uskontonsa, teillä venäläisillä omanne. Mikä näistä on oikea? Kenen Jumalaa minun pitäisi rukoilla... jos kerran rukoilisin?"

Munkki Pietari vastasi Jumalan palvelijan valmiudella:

-- "Ei ole mitään eri uskoja, vaan yksi usko. Ei ole edes kristityltä ja pakanoita, vaan on niitä, jotka _uskovat_ Jumalaan ja etsivät Häntä ja niitä, jotka _eivät usko_. Toiset meistä jo ovat lähempänä Jumalan tuntemista, pakanoiksi sanotut ovat kauvempana. He etsivät Häntä vielä, kuten näkyvää olentoa. Hän Itse kirkastaa meille Itseänsä vuosituhansien läpi yhtä hitaasti, kuin Hän kehittää ja täydentää luomakuntaansa. Hän on meidän edessämme alati valkeneva päivä. Hän on ijankaikkisuuden aina kirkastuva aamuhämärä ja aamurusko."

Harhama muisti Nikolain puheen "toisesta, tai toisesta": uskosta, tai täydellisestä uskon kieltämisestä, ja hänessä välähti taas se suuri, huimaava ajatus siitä jättiläistaistelusta, jonka Nikolai oli suunnitellut: Toisella puolen ehdoton uskottomuus ja sitä vastassa kaikki usko, kristityiden ja pakanoidenkin usko yhteen kytkettyinä. Hän huomasi munkki Pietarin sanoissa saman suuren ajatuksen. Se ajatus virkisti häntä hiukan rohkeudellansa ja suuruudellansa... Virkistyneempänä kysyi hän edelleen:

-- "Ja koska tulee se _täydellinen_ Jumalan tunteminen?"

-- "Ei koskaan tässä elämässä. Niin kuin ihmisajatus ei voi koskaan saavuttaa äärettömyyden rajoja, samoin ei se myös koskaan voi käsittää täydellisesti Jumalan äärettömyyttä. Sillä Jumala on loppumattoman suuri. Missä maailmat loppuvat ja toiset alkavat ja taas loppuvat ja alkavat, siellä hallitsee vielä Jumala. Joka silmänräpäys Hän luo lukemattomia miljoonia maailmoja ja murskaa yhtä useita. Hänen kädestänsä vuotaa alati maailmoiden rankkasade. Vesipisaran tavoin kirpoavat Hänestä maailmat, Hän on niiden ehtymätön pilvi ja Häneen haihtuvat taas häviävät maailmat, kuin sadevesi haihtuu sumuna syntymäpilveensä. Siellä, minne lennokkainkaan ihmisajatus ja mielikuvitus ei ehtisi vuosimiljoonissa kulkea, kierivät maailmat Jumalan kädessä tomuhituina, avaruudet synnyttävät tuskalla alku-usvia ja alku-usvat kirvottelevat maailmoita. Samalla taas toisaalla valmiit maailmat, totellen Jumalan käskyä, hajoavat usviksi, nebuloosiksi, ja alkavat kieriä nöyrinä tulikohtuina, joissa uudet maailmat kehkeytyvät, kuin lapsi emättimessä. Hän on kaiken elon Herra. Hän käskee vaimon kohtua ja miehen miehuutta, Hän käskee tyhjyyttä ja alku-usvia, ja kaikki tottelevat ja alistuvat synnytyskivuille."

Munkki Pietari oli, kuvatessansa Jumalan suuruutta, koskettanut Harhaman oikeaan paikkaan: siihen suuruudenjanon hermonpäähän. Kaikki suuri, laaja ja mahtava oli hänelle kuin huumaava viina. Hän juopui sen yhdestä siemauksesta. Monilla matkoillansa oli häntä hurmannut ainoastaan meri, Alppivuoret, Kasbekvuori, Venäjän lakeudet ja Volga ja semmoiset. Kaiken muun ohi oli hän matkustanut niin välinpitämättömänä, ettei hän joskus muistanut niissä paikoissa käyneensäkään. Luonnossa häntä hurmasi tähtitaivas ja avaruus linnunratoinensa. Historiassa, joka oli kerran hänen lempiaineensa, oli häntä viehättänyt harmaa muinaisuus: Egypti pyramiideinensa, Babylonian ja Assyyrian suuruus ja vanhuus ja etenkin kristinuskon ja pakanuuden välinen jättiläiskamppailu maailman herruudesta. Kirjallisuudessa tempasi häntä enimmän Jobin kirja, Lermotofin Demon, Goethen Faust, Danten Divina Commedia ja lisäksi Kadotettu paratiisi. Rakennuksista oli hän ihaillut ainoastaan Colosseumin raunioita. Kun munkki Pietari kuvaili Jumalan äärettömyyttä, hurmasi hänet sen Jumalakäsitteen suuruus ja tempasi mukanansa, kuten valtava joukkoviha ja joukkotunteen vuolas virta. Keskustelu alkoi kietoa hänen mieltänsä verkkorihmoihinsa. Hän vilkastui hieman, hapuili sitä ainaista suurta, jota hän janosi, joi siitä huumaavaa viinaa, ihastui siihen taas, kuin lapsi leikkikaluunsa ja kysyi:

-- "Mutta mitenkä minä voin palvella Jumalaa, jota en jaksa edes käsittää ja tuntea?... Mistä tiedän palvella sitä _oikeaa?"_

Munkki Pietari vastasi hymyillen:

-- "Jumalan suuruus on myös siinä, että Hän on _alaspäin, pienuuteen_ ääretön. Hän on jokaisen käsityksen ylettyvillä. Hänen täytyy olla yksinkertaisen, uskovaisen -- jopa pakanankin -- oppineen ja filosofin Jumalana, Hän on kehtolapsenkin ylettyvillä. Me löydämme Hänet aina semmoisena, kuin kykenemme etsimään. Hän on ihmiskunnan edessä aina valkeneva päivä ja Hänen valkenemisensa ja kirkastumisensa ihmisen edessä päättyy siihen valoon, joka valkenee ylös nousemisen suurena päivänä."

Harhama lappoi ainaisilta rukkinsa rullilta mietteittensä pellavasyitä. Hän tapaili nyt kahden äärettömyyden: suuruuden ja pienuuden ääriä...

Mutta hän ajatteli raskaasti. Ajatukset harhailivat ja puikkelehtivat epäselvinä äskeisten suurten ajatuskuvien seassa. Hän hapuili taas elämällensä peruskiveä, millä voisi seistä ja mille voisi rakentaa, tai ottaa edes vauhdin. Hän vieritteli yhtä, vieritteli toista kiveä, mutta ne olivat kaikki vieriviä. Hän tavotteli Jumalaa, suurta tai pientä, vaikkapa pakanan puukuvaa, mutta kaikki pysähtyi taas siihen ainaiseen epäselvään, siihen äärettömyyden pakenevaan ääreen: epäilyyn.

Kirkkoon tulvasi väkeä. Harhama huomasi kauvempana hämärässä ryysyisen, nuoren tytön rukoilevan hartaasti jalokivillä koristetun Neitsyt Maarian kuvan edessä. Se näky oli hänelle naskali. Hän närkästyi ajatellessaan, että tämä tyttö ehkä käy ryysyissä ja on joutunut epätoivoon sen tähden, että hänen isänsä jalokivet ovat kiskotut Neitsyt Maarian kuvan koristuksiksi... Hän puhui munkki Pietarille väsyneellä äänellä, hajanaisesti ja katkonaisesti:

-- "En minä jaksa käsittää... Kun ajattelee räikeää köyhyyttä ja kurjuutta, jotka rehottavat ulkona pakkaskipeinä ja vertaa niitä näihin mahtaviin templeihin, niin on vaikea siitäkin syystä voittaa epäilys... Eikö nimittäin kaikki ole keksitty tämän loiston ja ylellisyyden turvaksi?... Ja miksi nämä jumalankuvat ja jalokivet köyhien edessä?... Sehän on lyönti niiden kasvoja vastaan."

-- "Ei Jumala ole tätä temppeliä rakentanut, vaan ihmiset", -- keskeytti munkki Pietari jatkaen; "Ja usko: Jos Jumala tänä päivänä hajottaisi kaikki kirkot, niin ihmiset itse alkaisivat huomenna niitä uudelleen rakentaa. Ei Jumala myös voi olla poissa niistä huoneista, joissa ihmiset Häntä etsivät. Jos kirkossa on vikaa, niin me ihmiset olemme siihen syylliset. Me emme ole laskeneet kirkolle oikeaa peruskiveä. Jos pappilat ovat ryövärien lymypaikkoja, osottaa se, että pappilan peruskivenä ei ole Jeesus ja että pappi on susi eikä paimen.

"Älä kiinnitä mieltäsi _ihmisten_ erehdyksiin: temppeleihin ja kuviin, kun etsit Jumalaa! Jumala tarvitsee kuvia yhtä vähän, kuin temppeleitäkin. Mutta anna sinä silti ihmisten pitää kirkkonsa ja kuvansa, jos he kerran eivät jaksa etsiä ja löytää Jumalaa Hänen laajemmista asunnoistaan! Älä ota ihmiseltä pois pienintäkään rasiaa, missä he Jumalaansa säilyttävät, sillä se rasia on kallis. Jumala itse on avaava rasioiden kannen, kun sen omistajan silmä kantaa kauvemmaksi. Muista: Ei ole niin pientä rasiaa, johon ei Jumala mahtuisi ja josta Häntä siis ei voitaisi löytää. Samalla on hänelle äärettömyyskin liika pieni..."

Harhama huokasi raskaasti. Hän muisteli, kuinka Jumalaan uskominen oli tuonut rauhan Nikolain kuolevalle äidille ja Looljalle, muisti omat silloiset ajatuksensa erämaan lähteestä ja vesiastiasta ja hänen teoksensa sivut aukenivat hänen muistossansa taas taivaan lakena, jolla komeat päivänkangastukset leikkivät. Näkyi ratsastelevia joukkoja: hänen teoksessansa esiytyviä autuaiden sotajoukkoja, kadotettuja ja taas löydettyjä paratiiseja, joita hän oli teoksensa sivuille muistossansa maalaillut. Ja samalla nousi hänessä kysymys: "Pitääkö minun koko tämä ihanuus haudata yhden ainoan rasian tähden? Pitääkö minun koko loistava, rehellinen elämäntyöni kätkeä yhden ainoan vesiastian takia?"

Hän kysyi taas rehellisesti itseltänsä: "Mikä on se oikea Jumala? Omalleko, vaiko munkki Pietarin Jumalalle kunniaa antaessani minä annan sen epäjumalalle?"

Hän kyseli ja hajosi ja repeytyi ja sotkeutui. Hän huokasi raskaasti, kuin olisi hän sillä puolentanut tulvivaa sisintänsä. Koko hänen olemuksensa oli rikki lyöty, mieli oli tylpäksi puuksi tylsistynyt, ajatukset tekivät raskaasti työtänsä. Mutta hetken kuluttua hän, ikään kuin olisi jotakin muistanut, tai havahtanut tutkaimen terällä kysyi reippaasti:

-- "Isä Pietari! Pitääkö meidän... uskotteko te, piti minun kysyä... Uskotteko te esimerkiksi perkeleen ja..."

-- "Jos" -- keskeytti munkki Pietari -- "jos raamatun _ytimestä_ rahtukaan otetaan pois, on kaikki muukin mennyttä. Uskonpuu ei siedä karsimista. Kirkolla ja uskovaisella täytyy olla voimaa ja rohkeutta tunnustaa pieninkin rahtu, mistä on puhuttu raamatussa, uskonnon ytimenä, kuinka naurettavalta ne viisastelijoiden silmissä näyttävätkin. Usko minua: Kaikki ne salaiset voimat, jotka maailman alusta ovat ihmiselämään vaikuttaneet, pysyvät maailman loppuun asti. Voi sitä, joka ryhtyy niitä voimia hävittämään! Hän itse sortuu niiden alle. Silloin kun ihmiskunta karsii uskonnosta pois perkeleen, hävittää se hyvän ja pahan _olemuksen_ raja-aidan. Voi silloin ihmisiä! Se _toinen_ sortuisi _heissä_ itsessänsä toisen mukana ja kuka taltuttaisi silloin murhaajan mielen? Kuka kukistaisi pahan himon ihmissydämessä? Lakiko? Koska voi inhimillinen laki sen tehdä? Raamatussa voi kyllä olla inhimillistä erehdystä yksityiskohdissa, sillä Jumala on sen kirjoituttanut erehtyvillä ihmisillä. Mutta _sen ytimet_ pysyvät ja ovat oikeita. Väärän osan Hän kyllä siitä aikanansa seuloo pois ja panee oikean sen sijalle... Ja jos me siitä nyt monta kohtaa puutteellisesti ymmärrämme, niin Hän kyllä aikanansa kirkastaa meidän ymmärryksemme tarpeellisen kirkkaaksi. Kaikki on meidän uskottava, tai ei mitään jää..."

Harhaman mieli kävi yhä synkemmäksi ja vakavammaksi. Itse asiassa hän itse milteipä ihaili perkele-käsitettä, koska se oli salaperäinen, suuri, voimallinen ja loistava. Hän ihaili perkeleen väsymättömyyttä ja viisautta, vaikka hän samalla tahtoi sen kieltää ja oli kieltävinään. Nyt hänelle taas kirkastui perkele joksikin huumaavaksi ja suureksi ja salaperäiseksi.

Mutta hiukan mietittyään huomasi hän taas ristiriidan ja alkoi siitä pyrkiä pois ja silloin taas leimahti hänessä teoksensa ajatus loistavana. Kurkussa tuntui jotain katkeraa. Koko elämä ja sen pettymykset ja nykyinen sekasorto kirvelivät ja taas ja taas etsi hän pelastusta teoksestansa, tietämättä ja kysymättä, minkälainen se pelastus on. Hänen raskaat ajatuksensa kiintyivät tsaarien hautoihin ja löysivät niiden valtavissa marmoriarkuissa uskon uuden kompastuskiven. Hän kysyi munkki Pietarilta päättävästi, jyrkästi, kuin olisi hän ollut varma saavansa ainakin epäröivän vastauksen:

-- "Mutta, isä Pietari! Täällä makaavat Venäjän tsaarit raskaiden marmoriarkkujen alla. Uskotteko Te, että he kerran nousevat ylös niiden alta?"

Munkki Pietari aivan oikaisi vartalonsa ja hänen kasvonsa kirkastuivat onnesta, että sai todistaa uskonsa lujuuden. Hänen silmiensä edessä painoivat raskaat marmorimöhkäleet hautoja. Hän oli nähnyt tuhansien ja tuhansien vaipuvan hautaan, eikä palaavan sieltä. Hänen edessänsä avautui koko elämän kulku yhtenä kuoleman heinänniittona. Harmaasta muinaisuudesta lähtien oli ihmiskunta kantanut maahan ruumiita, turhaan odottaen niiden ylösnousemista. Vankat maakerrostumat peittävät sukupolvien maatumia ja säilyneitä luita. Lukemattomien luut olivat tuhaksi palaneina hajonneet ja hävinneet maakerrosten tomuihin. Toisia kalusivat koirat hautausmailla, tai metsissä. Koko se masentava näky avautui hänen edessänsä kuolonkolkkona, toivottomana yönä, josta moni-tuhatvuotisena, ehkäpä miljoonavuotisena aikana ei tuikahtanut ainoakaan inhimillisen ylösnousemisen tähti. Ja sen edessä seisoi munkki Pietari suurena, jalona, ylevänä, ihailtavana ja lausui koko sielunsa vakaumuksella:

-- "Uskon. Minä uskon. Jumala joka luo tyhjästä maailmoita ja tomusta eläimiä ja ihmisiä, voi koota Venäjän tsaarien tomun ja palauttaa niihin hengen. Milloin ja missä muodossa he nousevat ylös, se on meiltä salattu, mutta Jumala käskee kerran ja lattiapaadet nousevat, haudat aukenevat ja tsaarit nousevat ylös ja kiittävät tässä huoneessa Jumalaa, joka on heidät herättänyt unesta. He lähtevät tästä huoneesta alamaistensa joukkoon, jotka Venäjän kaikilta hautausmailta tulvaavat uuden maailman ihanaan valokirkkauteen. Tsaarit kulkevat silloin tuomiotansa odottamaan samanarvoisina halvan alamaisensa kanssa. Yhdessä he veisaavat Jumalalle ylistyslaulua ja tunnustavat Hänen suuruutensa ja armonsa. Vasta sinä päivänä me näemme Jumalan ja Hänen enkeliensä ääriviivat. Silmäterämme näkee silloin hengen, kuin kukan, näkymätön puhkeaa edessämme näkyväksi, kuin ruusu nupustansa. Me kuulemme silloin enkelien ihanan laulun yhtyvän maanlapsien ylistyslauluun. Silloin ei käy tuuli ja vesi on pysähtynyt koskissa... Maailmat seisovat silloin liikkumatta ja Herra yksin puhuu. Auringonvalo on sammunut, ja Jumala itse loistaa maailman valona, ylösnousemisen päivän suurena kirkkautena."

Harhamaa ihastutti se uskon lujuus ja ylösnousemisenpäivän suuruuden kuvaus. Hän kuvaili mielessänsä sitä päivää, jolloin tässä mahtavassa kirkossa laattiapaadet alkaisivat kohota, haudat aukaisisivat mustat kitansa ja muinaisuuden mahtavat tsaarit nousisivat niistä kirkastettuina, tuntisivat toisensa ylös nousemisen päivän uudessa, armaassa valossa ja yhtyisivät yhtenä kuorona veisaamaan Jumalan ylistystä. Hän ratsasteli taas niitä ainaisia sumuselkiä, kaikki oman onnensa nojassa. Hän olisi tahtonut kaiken hinnalla saada tämän munkki Pietarin järkkymättömän uskon, nousta sille sisällisen sekasorron keskeltä, kuin harmaalle kalliolle. Tai olisi hän yhtä tyytyväinen jos hän saisi Nikolain täydellisen uskon kieltämisen. Kunhan vaan nyt pääsisi pois tästä epäilyksen ja sekasorron pohjattomuudesta, joka kiskoi häntä satimillansa yhä syvemmälle, polttaviin mutapesiin. Munkki Pietarin lempeät, vakuuttavat sanat olivat häntä jonkun verran rauhottaneet, virkistäneet ja rohkaisseet. Suuruuden kuvaukset olivat riuhtaisseet hänen ajatuksiansa hiukan erilleen äskeisistä tapauksista.

Harhama vaikeni masentuen ja repeili ajatuksien riekaleiksi. Katse oli kiintynyt marmoriseen ruumisarkkuun. Ylösnousemisen päivän kuvailtu kirkkaus ja Jumalan suuruus kohosivat hänen eteensä jossain äärettömyyden kaukaisimmilla perukoilla. Koko äärettömyys avautui hänelle yhtenä näköalana, lukemattomilla maailmoilla koristettuna tyhjyytenä. Jumalan suuruus laajeni... käsitti kaiken... kirkastui... pieneni taas äärettömän pieneksi... aivan olemattomaksi ja lopulta hävisi kokonaan omaan pienuuteensa, kadoten äärettömyyden tyhjyyteen... ilmestyi taas... alkoi suureta... levisi ja repesi yli äärettömyyden ja taas hävisi omaan suuruuteensa... Ja silloin sattui taas Harhaman silmäys uskon kompastuskiviin: kylmiin marmorisiin ruumisarkkuihin. Ne tuntuivat nousevan, latautuvan hänen hartioillensa ja puristavan hänestä kaikki epäilynrauhaset vuotamaan kylmää, ilkeää visvaa...

Hän huokasi raskaasti, nojasi kyynäspäät polviinsa, kätki otsansa kämmeniensä väliin ja tuijotti synkkänä maahan.

Sillä välin oli suuri kirkko tulvannut rukoilijoita täyteen ja Jumalanpalvelus alkanut. Ihana kirkkolaulu yhtyi munkki Pietarin puheeseen, jolla tämä kuvaili ja ylisti ylösnousemisen suurta päivää ja tunnusti järkkymättömän uskonsa sen päivän tuloon...

Munkki Pietari oli yhtynyt rukoilijoiden joukkoon. Kuoripojat lauloivat ihanaa kirkkolaulua. Se laulu kaikui ja kierteli kirkon mahtavissa kiviholveissa, kuin enkelien laulu. Pappi luki rukousta:

-- "Sinä kuningasten Kuningas ja herrojen Herra! Säre meidät tomuksi ja tuhaksi!"

Ihmiset laskevat polvillensa ja rukoilevat papin mukana. Kuoripojat toistavat rukouksen ihanalla veisuulla:

"Kuningasten Kuningas! Säre meidät tomuksi! Säre meidät tuhaksi!"

Pappi jatkaa:

-- "Kokoa meidät taas uudestansa ja puhalla meihin uusi elämä Sinusta Itsestäsi! Armahda meitä, Jumala!"

Polvilleen laskeutuneesta joukosta kuuluu rukouksen kohina ja nousee, kuin aamuauer kirkon korkeisiin holveihin, ihanan kuoripoikien laulun kohottamana. Se liitelee sinne enkelinsiivin:

-- "Herra, armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda!"

Pappi rukoilee edelleen:

-- "Pole Sinä kantapäälläsi rikki koko meidän olemuksemme! Nöyryytä meitä!"

Laulu ja rukouksenkohina kertaavat:

-- "Nöyryytä meitä, Herra!... Nöyryytä meitä!"

Ja yhä hartaampana nousee rukouksenkohina kirkon lattialta, laulu soi lumoavampana. Harhaman mielessä puikahtelevat lapsuuden ajan joulukynttilät ja joulukulkuset soivat kaukaa...

Silloin hän vielä uskoi lapsen uskolla...

Pappi rukoilee hartaammin:

-- "Polta meidän sydämemme hehkuvalla tulellasi poroksi! Polta sen himo tulisella raudalla!"

Kuoro ja huokaukset toistavat palavina: