Part 34

Elämä kisaili taas, pyyhkien pois ihmisten iloja. Tatjaana Nikolajewna asettui peilin eteen ja katseli siinä vartalonsa sulavia piirteitä, joita hieno _empire-_puku somisti. Hän laitteli tukkaansa, ihaili kauniita kasvojansa... ihastui... tuli onnelliseksi... nautti kauneudestansa, kuin nuori tyttö, joka näkee kuvansa lähteensilmästä... Hän ihaili itseänsä... elämäänsä... kotiansa, huolettomana, mieli palsaminpunana... Hänen miehensä huokasi. Harhaman katse harhaili seinillä, ajatukset elämänkysymyksen ympärillä.

-- "Ah, herra Harhama! Säestäkääpä taas kerta minua, niin laulan!" -- huudahti ihastunut Tatjaana Nikolajewna lopuksi, kuin onnestaan havahtuen, jotain muistaen. Hän ojensi Harhamalle kätensä ja vei hänet pianon ääreen, kuin vallaton tyttönen, puhellen:

-- "Odottakaas nyt!... Minä valitsen täältä erään... Missä se nyt on?... Siinä on niin hienot kirjoitetut sanat... Ah, täällä!"

Hän asetti nuottitelineelle erään laulun, jatkaen puheluaan:

-- "Minä pidän niin paljon tämän sanoista... Siinä on sana _'Rendez-vous'_ [Antautukaa; tarkottaa rakastavien salaista kohtausta] käännetty sanaksi 'Kuutamokohtaus'... Eikö olekin hienosti ja nerokkaasti ajateltu?"

Harhama säpsähti. Laulun nimi oli "Tyttö meni kuutamokohtaukseen". Sen sanat oli hän kerran kirjoittanut "pikku Tamaralle" sävellykseen... Hän huokasi, alkoi soittaa, ja Tatjaana Nikolajewna lauloi sydämensä pohjasta Harhaman kirjoittamaa romanssia, jossa kerrottiin, kuinka nuori tyttö meni syyskesän keskiöiseen kuutamoon sulhoansa tapaamaan. Siinä kerrottiin kirkkaasta kuutamosta... ja lemmestä... ja onnesta... ja suudelmista... ja ijäisestä uskollisuudesta, syleilyistä ja kyynelistä ja kukista ja nuoruudesta. Sävel oli surullinen, kuten sanatkin. Harhamalle niistä tuoksahti joku tuttu, elämänkukan polttava tuoksu. Hän oli sitä monesti soitellut, Tamaran laulaessa elämänsä puhkeavassa kukassa. Koko laulu tuntui nyt tulikukkaiselta orjantappuraköynnökseltä, jota elämä veti perässänsä. Jokaisesta kukasta hohti jotain kuumaa ja kaunista ja surullista. Tatjaana Nikolajewna lauloi jo romanssin viimeisiä säejaksoja:

"Ja tyttö onnen nou'antaan kuun kylväessä hopeitaan käy syleilystä armaan. Kuin lintunen sylihin sen kuun turviin vaipuu luottaen...

Kuu maat ja taivaat hopeoi, hellimmät lemmen kielet soi ja sataa suudelmoita. Vaan kirkas kuu se punehtuu, kun tyttö onneen unehtuu...

Niin: kuutamoiden hopeaan nukahti onnen nou'antaan luo armaan mennyt tyttö... Kuu kirkas on, vaan turvaton oot hoivissa sen, onneton...

Oot yksin, tyttö turvaton, kuu kylmä vartijas kun on. Kenties jo aamun tullen sä itket vaan, kun murheissaan kuu kaunis kertoo kaskujaan..."

Harhamasta tuntui laulu tavallista surullisemmalta. Hän katsahti Tatjaana Nikolajewnaa silmiin. Molempien katseet kohtasivat toisensa, eikä kumpikaan tiennyt, miksi he vavahtivat, kuin olisivat ne katseet suikanneet toisillensa käärmeensuudelman. Elämän orjantappuraköynnöksestä oli pistänyt silmään tulisen kukan terävä väri... Tatjaana Nikolajewna punehtui hieman ja loi silmänsä maahan surullisena. Hän katsahti kotiansa... Se näytti päivänpälveltä, jossa onnellinen lapsi leikitteli... Elämä näytti iltaruskon liepeeltä, jossa hän kisaili lapsensa kanssa ja kumminkin...

Niin: hän ei tietänyt, miksi jotakin katkeraa nousi kurkkuun, surua mieleen ja kyynel pyrki silmään. Hän pani kätensä tuolin selkämälle, katsahti arasti Harhamaan ja jatkoi haikeaa laulua, mieli surullisena säveleenä:

"Levolle laskee kaunis kuu. Pesäänsä lintu unehtuu ja tyttö luokse armaan... Hän rau'ennut on onneen nyt... Hän suudelmiin on riutunut.

Hän on kuin lintu nukkunut povelle kullan. Muistanut ei ollut, ett' on yksin... Vaan vaihtunut on laulu nyt... On ihmis-onni haihtunut..."

Soitto ja laulu loppuivat hiljaiseen huokaukseen. Vladimir Aleksandrovitsh nojasi pöytään kyynäspäätänsä vasten, varjostaen silmiänsä. Tatjaana kääntyi akkunaan, selin huoneeseen, nypisteli kukkaa ja kertasi hiljaa, surullisena, säkeitä:

"Vaan vaihtunut on laulu nyt... On ihmis-onni haihtunut..."

Sitten vaikenivat kaikki äänet, eikä kukaan tiennyt miksi. Oli, kuin olisi huoneen keskelle kannettu pöytä, peitetty se valkealla liinalla ja asetettu sille elämänkukka, sen punainen palsami, jota kaikki katselivat äänettöminä, kuin rakkaan lapsen ruumista, joka pikku arkussansa kukkii kalpeana kalmankukkana, kuolinhuoneen keskelle asetetulla alustalla, kun hämähäkin verkkoon pukeutunut harmaa kuolema hymyilee nurkassa ja odottaa omaansa, hävitäksensä sen kanssa omille maillensa.

Hetken perästä katsahti Tatjaana Nikolajewna Harhamaan, nypisteli taittamaansa punaista kukkaa hyppysissään ja lausui surullisena:

-- "Siinä laulussa kukkii ihmissuru niin hienona ja kauniina, kuin tuo kukka... Eikö totta?..."

-- "En tiedä... Ihmissuru kauniina... Kyllä", -- vastaili Harhama hajanaisena.

* * * * *

Palvelija astui silloin huoneeseen ja lausui, keskeyttäen Harhaman puheen:

-- "Eräs rouva pyytää saada puhutella vierasta herraa."

Harhama värähti. Hän luuli tulleensa ilmi, sillä kelläpä olisi asiaa hänelle täällä, missä kukaan ei häntä tuntenut. Hän nousi hätääntyneenä ja kumarsi Tatjaana Nikolajewnalle pyytäen lupaa poistua:

-- "Sallikaa, Tatjaana Nikolajewna!"

-- "Olkaa hyvä!" -- vastasi tämä surullisena päätänsä nyökäyttäen.

-- "Anteeksi, Aleksander Vladimirovitsh!" -- virkahti Harhama, mennen puhutellun ohi.

-- "Ole hyvä!" -- myönnytti tämä.

Eteisessä odotti hienosti puettu nuori nainen. Harhama punastui.

-- "Tamara!... Sinä täällä!... Miten hauskaa!"

-- "Minulla on pari sanaa sinulle sanottava... Ne koskevat sinua... Ole hyvä, seuraa puistoon!... Täällä on korvia", -- puhui Tamara nopeasti.

He kävelivät puistikon perälle sanattomina ja istahtivat penkille. Tamara katsoi surullisena maahan. Tuntui kuin olisivat he yhdessä kantaneet menneisyytensä ruumisarkkua, laskeneet sen maahan eteensä, avanneet kannen ja katselleet nyt siinä kuolleena lepäävää entistä aikaa... Molempien mieli teki itkeä sen kukkia... runoutta... säveliä... iloja... huolettomuutta... He tunsivat olevansa kaksi ystävää, joiden välillä mateli musta, myrkyllinen käärme...

Harhaman otsa rypistyi. Tamara alkoi puhua. Hiljaisella, varovalla äänellä lausui hän:

-- "Tulin sinua varottamaan..."

-- "Mistä?" -- keskeytti Harhama, kuin kipinä olisi hänen ihoonsa hypännyt. Tamara jatkoi:

-- "Niin. Olen naimisissa... Ja..."

Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, eikä hän tietänyt miksi. Harmaa elämä tuntui häntä varottavan jotain varomatonta sanomasta, vartioivan häntä, kuin tyttöä, joka on lähtenyt kuutamokohtaukseen... Hän otti nenäliinansa ja kuivasi silmänsä salaa, toisaanne kääntyen.

Harhama hätääntyi. Hän pelkäsi jo joutuneensa ansaan ja Tamaran kyynel ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

-- "Tamara!" -- virkahti hän, kuin anteeksi pyytäen ja jotain selittämätöntä katuen ja surren sitä joka oli heidän edessänsä ruumisarkussa, kukkien ja muistojen peittämänä, kuoleman surullinen hymy huulilla. Hän unohti hetkiseksi sen edessä oman hätänsäkin...

-- "Niin!... Elämä on elämä!" -- kuiskasi Tamara puoli-itseksensä ja huokasi raskaasti.

Ja molemmista tuntui, kuin kulkisivat he luvattomilla teillä: kuutamokohtauksessa. Tamara oli _vaimo_ ja se tieto oli heidän välillään nyt, kuin raja-aita, jonka takana ja molemmin puolin soivat tutut kellot, entisajat paistavat päivinä ja kuuluvat yhdessä lauletut laulut... Kesäinen aalto loiski hiekkarantaan ja kertoi uimamatkoista... Ja niin monta muuta tuttua säveltä sieltä kuului...

Nyt olivat niiden muistotkin kuutamokohtauksia... Kaikelle soivat sielukellot, ja havutettu tie osotti, että se mennyt oli siitä vainajana kulkenut...

Molemmat muistivat sitten kirotun sormuksen... Ja väärinymmärrykset selkenivät hiukan... Paljonkin... Ja sen selkenemisen avaamasta raosta tulvi heidän eteensä joku muu himmeä ja käsittämätön ja epäselvä. Sieltä tunki elämän yleinen hämärä, johon ihmisonni haihtuu juuri silloin, kun on lähtenyt kuutamokohtaukseen sitä noutamaan armaansa sylistä, suudelmasateesta ja luullut sen saaneensa... ja nukahtaa siihen... väsyy... raukee suudelmiin... unohtuu liian kauvaksi aikaa... silmänräpäykseksi vaan ja huomaa onnen haihtuneen...

-- "Tamara!" -- lausui Harhama.

-- "Ei puhuta nyt siitä... Oh... Ei puhuta... Ei puhuta", -- kiirehti Tamara keskeyttämään, jatkaen: "No niin!... Menemme asiaan: Juuri tuli virallinen sähkösanoma, jossa käsketään ottaa sinusta selkoa... kuka sinä olet ja... Ne asiat kulkevat mieheni käsien läpi... Hän tuntee sinut ja puhui sivumennen asiasta minulle... Käsität, että miestäni rangaistaan ja hän menettää virkansa, jos tulee ilmi, että olen sinua varottanut... Ja minunkin tähteni ymmärräthän olla hieno... Mieheni voisi luulla välillämme olevan rikollista..."

Harhama alkoi hätäillä.

-- "Ei... Ei... Ei... Ole huoleti, Tamara... Ette te tule ilmi, et miehesi etkä sinä... Kiitos varotuksesta... ja sormuksesta... ja kaikesta! Olet nyt kostanut hyvällä... Asutko täällä?" -- hätäili Harhama.

-- "Kyllä!... Läheistössä... Nykyään pidetään silmällä jokaista outoa, jokaista epäillään", -- puheli Tamara.

Syntyi äänettömyys. Harhama oli neuvoton, sanaton. Tamara piirusteli päivänvarjollansa jotain hiekkaan. Niin istuivat he kauvan, hämärästi muistellen entisiä päiviä, katsellen niitä vainajana ruumisarkussa makaamassa. Viimein kohotti Tamara sen ruumisliinaa hieman, varovasti. Hän lausui hiljaa, maahan katsoen:

-- "Se oli sinun runosi... Minun lempiromanssini, jota soitit..."

Harhama oli vaiti. Menneiden päivien laulut kuuluivat etäisiltä mailta. Niiden muistot tuikkivat kynttilöinä elämän harmaasta sumusta. Hetkisen päästä lisäsi Tamara alakuloisena, ruohonkortta nypistellen:

-- "Minä lainasin sen jollekin kerran ja ne ovat siitä jäljentäneet..."

Ja taas kurkisti hiljaisuus ja suru joka pensaasta, tirskutteli joka ruohon juurella, kiilsi joka kukassa. Kaunis vainaja katsoi heihin, kuin kuollut lapsi sure vaan äitiinsä.

-- "Miksi olet Magdan hylännyt?" -- kysyi Tamara kuiskaten, ikäänkuin ruohonkorrelle puhuen.

-- "En ole häntä ottanutkaan", -- virkahti Harhama, heräten siihen muistoon, kuin neulanpistosta.

Taas oltiin ääneti, itkettiin salassa... ikävöitiin... siunattiin kukkiinsa kuollutta... Viimein purskahti Tamara katkeraan itkuun. Harhama oli neuvoton. Joku hyvin raskas painoi häntä. Hän yritti puhua:

-- "Tamara! Anna anteeksi!..."

-- "Eihän siinä ole mitään anteeksiantamista... Tai on kaikki sitten... Katso! Sinähän olet ollut minua kohtaan itse asiassa hieno... Sinähän et mennyt sen aidan yli, joka olisi ollut niin heikko... Ai... jai... jai!... Se aitahan _ikävöi_ vaan sortumistansa, vaikka se pelkäsi sitä samalla... Meidän välillämmehän ei ole ollut mitään muuta, kuin kaunista ja... Niin: se oli minun puoleltani rakkautta... Ja kumminkin ja kumminkin!... _Sitäkin_ täytyy pyytää elämässä anteeksi!... Elämän _hyvääkin_ täytyy katua!... Sen _parastakin_ täytyy anteeksi pyytää!... Katso, Harhama, mitä on elämä!" -- puhui Tamara surullisena, itkussa suin.

Ja Harhama katsoi mitä on elämä. Hän katseli harmaata syyspäivää, mieli harmaana ja koko olemus masentuneena. Hän todellakin katui nyt katkerasti elämänsä valoisimpia, sen _ainoita_ valoisia, puhtaita päiviä. Hän katui kukkiansa, makeisiansa, runojansa, kolmivaljakoitansa, puhtaita ystävyydentunteitansa ja kaikkea sitä, mikä oli johtanut Tamaran ikävöimään ja pelkäämään raja-aitojen sortumista. Ikäänkuin jotain katuen katsoi hän Tamaraa silmiin, eikä voinut estää kyyneltä varastautumasta silmästänsä. Tamara huomasi sen ja lausui surullisena, hitaasti, ajatuksissansa:

-- "Niin. Katso! Se romanssihan, jota säestit, on meidän yhteinen rakas lempilapsemme. Sävellys on minun... Me sitä rakastimme ja nyt... Niin, nyt me itkemme sitä tavatessamme..."

Molemmat vaikenivat, ajattelivat ja musertuivat. Kuin nöyrästi anteeksi pyytäen, tarttui Harhama Tamaran käteen suudellaksensa sitä.

-- "Ei... Ei... Ei", -- huudahti Tamara, vetäisten nopeasti kätensä pois, nousi, katkaisi kukan, suuteli sitä palavasti, kasteli kyynelillänsä, rutisti sen hermostuneesti käteensä ja ojentaen kätensä jäähyväisiksi, puristi Harhaman kättä nopeasti, kuumeisesti, jätti kukan siihen käteen ja hävisi elokuun hiljaiseen harmaaseen, kuolinpäivän surullisena iltahämäränä; ruumisliinan lieve laskeutui taas kauniin vainajan kasvoille ja peitti sen äänettömänä.

Harhama nousi. Elämä kohosi hänen eteensä joka puolella tuhansina tulisina puukonterinä uhaten häntä joka taholta.

Hän meni sisälle. Aleksander Vladimirovitsh tuijotti teelasiinsa, pidellen sitä pöydällä molemmin käsin, lapsi leperteli lattialla ja Tatjaana hyräili omalla säestyksellään äskeisen laulun viime sanoja:

"Vaan vaihtunut on laulu nyt... On ihmis-onni haihtunut..."

Kun Harhama tuli sisälle, nousi Tatjaana Nikolajewna pianon äärestä, meni peilin eteen ja alkoi laitella suortuviansa silmukoiksi. Peilistä näkyivät hänelle elämän kaikki päivänpälvet: Hän näki oman suloutensa, nuoruutensa ja kauneutensa. Lattialla leikitteli onnellinen lapsi nukkensa kanssa, ja aistikkaasti, hienosti sisustettu koti loisti kauniina rikkaudenkuplana. Uusi, hieno puku somisti hänen hentoa, sulavaa vartaloansa, tyttöaikaiset ihailijat koristivat menneisyyttä kukillansa ja makeisillansa ja tulevaisuus hymyili nimi ja syntymäpäiväkukat kädessä, vilkutellen rakasta van miehen valoisaa elämänuraa. Ja sitä kaikkea näytti hän katselevan, kuin kaunista kukkaa, josta ihmistuska heloittaa niin hienona ja kauniina, tuskin huomattavana. Hän ihaili sitä tuskaa, kuin perhonen kukan väriä: hienosti hymyillen, hieman surullisena, ikävöivänä...

Harhama katseli häntä ja käsitti hänen ajatuksensa. Viimein kääntyi Tatjaana Nikolajewna pois peilistä ja onnellisen näköisenä hymyillen puhui Harhamalle:

-- "Te tunnette elämää ja olette sitä ajatellut. Eikö totta, että elämänkukan kaunein väri on hieno suru?"

Harhama ja Aleksander Vladimirovitsh katsahtivat toisiinsa. Harhamakin katseli elämän kaunista, suruväristä kukkaa ja lausui vastaukseksi:

-- "Jos _Teistä_ niin on, Tatjaana Nikolajewna, niin silloin ei elämä toki raaskine koskaan olla iloinen ja siten pahottaa Teidän mieltänne... Olisihan se epäkohtelias ja julma, jos se ei aina hymyilisi surullisesti, kun kerran tietää sen Teitä miellyttävän."

Tatjaana Nikolajewna nyökäytti päätänsä ja lausui puolivallatonna:

-- _"Merci pour les compliments!"_ [Kiitos kohteliaisuudesta!]

Sitten nosti hän tyttösen syliinsä, alkoi vallattomana tyttönä leikitellä sen kanssa puhellen:

-- "Tiedätkö, kukkani, minkätähden elämänkukka on surullisen kaunis?... Se", -- hän suuteli lastansa -- "se tahtoo olla äidille kohtelias ja", -- hän suuteli taas -- "ja olla sille mieliksi... Minun kukkani, minun lapseni!... Hymyileekö sinullekin elämä surullisesti, kun tulet suureksi?"

-- "Hymyilee", -- vastasi lapsi viattomana.

Tatjaana Nikolajewna puristi lasta palavasti rintaansa, suuteli sen kauniita kutreja ja iloitsi.

-- "Niin, kultani... minun lintuni... onneni... Kyllä elämä hymyilee surullisesti äidin perhoselle... Hymyileehän?"

-- "Hymyilee", vakuutti lapsi nauraen ja kietoen armaat kätensä äitinsä kaulaan.

Ja onnellinen äiti puristi lastansa rintaansa vastaan, suuteli sitä ja hoki ihmisonnensa ja suudelmiensa seasta:

-- "Hymyilee... Hymyilee... Se hymyilee... Niin, kultani!... Voi, äidin herttainen!... Elämä hymyilee niin surullisesti..."

Kun Harhama viiden minuutin kuluttua sanoi jäähyväisiänsä, kiilsivät kaikkien kolmen silmissä kyyneleet, kertoen näkymättömän elämäntuskan kaikkialle pääsyä. Oli kuin olisi elämän punertava palsami taas kukkinut keskellä huonetta surullisena, rauhallisena, ja odottanut sitä ainoaa vettä, joka sen kostukkeeksi kelpaa: kyyneleitä...

Eikä kukaan raaskinut siltä niitä kieltää, sillä kaikki rakastivat sitä, kuin kaunista surujen lasta, joka hymyili niin surullisen kauniisti...

Kahden minuutin kuluttua, kun Harhama käveli syrjätietä seuraavalle asemalle matkustaakseen sieltä maanteitse kaupunkiin, tuli häntä vastaan kaksi ratsastavaa santarmia, jotka kysyivät häneltä Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilaa. Hän antoi pyydetyn tiedon ja poikkesi syrjäpoluille. Hän pelkäsi kaikkea. Hän tiesi, että kaikki ystävänsä karttaisivat häntä, kuin koleraa, jos saisivat tietää hänen tilansa. Pitkäaikainen elämällä ja kuolemalla leikkiminen ja siitä johtuva mielen jännitys olivat jo lannistaneet hänen ruumiillisiakin voimiansa siten, että hän oli entisen itsensä varjo. Hän piilotteli varkaan tavoin, eikä edes tiennyt, etsittiinkö häntä vai eikö. Turhaan etsi hän toisia vannoutuneita. Ne olivat hajonneet akanoina, jokainen epäillen tulleensa ilmiannetuksi. Poliisivirastostakaan ei voinut enää saada mitään tietoja, kun järjestön asiamies oli siirretty toiseen virkaan. Hän päätti matkustaa kotimaahansa ja odotteli vaan sovittua päivää, saadakseen puhutella munkki Pietaria ja sanoa jäähyväisensä hänelle ja Anna Pawlownalle.

Mutta aika nakerteli rauhassa ijankaikkisuuden kylkeä.

* * * * *

Sovittuna päivänä tapasi Harhama munkki Pietarin istumassa kirkon portaiden korkealla alustakivellä häntä odottamassa. Syksyyn kallistuva kesä näytti toimissansa väsähtäneeltä. Auringon valo tuntui raukealta, arkailevalta ja surulliselta. Kesä tuntui surevan ja ikävöiden muistelevan tyttöaikaansa, kevättä, sen kukkia ja perhosia ja kuhertelevia ja pesissänsä hautovia lintuja. Ilmassa tuntui olevan vanhuuden pölyä ja työntomua.

Munkki Pietari näytti hiukan väsyneeltä ja miettivältä. Hän tervehti Harhamaa tapansa mukaan ristinmerkillä. Kaksi kerjäläistyttöä kulki ohi almua pyytäen, saivat roponsa Harhamalta ja ristivät silmänsä. Samana hetkenä ajoivat ohi komean nelivaljakon vetämät vaunut. Etumaista hevosparia ohjasivat veripunaiseen verkavaippaan puetut pojat, ratsastaen hevosiensa selässä.

-- "Korkeat hengelliset matkustavat", -- lausui munkki Pietari surullisena. Hän, samaten kun Harhamakin, vertasi tätä hengellisten purppuraloistoa kerjäläistyttöjen pukuihin. Samassa alkoivat läheisen Pietarin-Paavalin kirkon kellot soida. Munkki Pietari pyysi Harhamaa seuraamaan häntä sanottuun kirkkoon, jossa ovat Venäjän tsaarien haudat.

-- "Siellä voimme rauhassa puhella ja sitten ottaa osaa jumalanpalvelukseen", -- lisäsi hän. Harhama oudostui, sillä hän ei ollut käynyt kirkossa jumalanpalveluksessa sen jälkeen, kun oli ripille päässyt. Hän seurasi mukana hiukan epäröiden. He istahtivat kirkossa seinän vierelle tsaarien hautojen väliin ja Harhama kertoi munkki Pietarille tilansa ja hätänsä avoimesti, kuin rippi-isälle. Pietari kuunteli häntä levollisena, osanotolla ja säälien. Hän huomasi, että Harhama tarvitsi nyt yksinäisyyttä, jossa hänellä ei olisi tilaisuutta antautua uusiin seikkailuihin. Hän lausui Harhamalle:

-- "Veli! Palaa nyt kotimaasi rauhaan! Sen metsien yksinäisyydessä olet turvassa maailmalta ja etenkin omalta itseltäsi... Siellä voit rauhassa ensin hajota ja sitten koota itsesi. Jumala pitää huolen lopusta."

Harhama oli aivan masentunut ja hätäytynyt. Hän oli kykenemätön ajattelemaan mitään päättävää huomisen päivän suhteen.

-- "Niin olen itsekin päättänyt", -- vastasi hän. "Mutta en tiedä... Olen vähän sekaisin sisällisesti. En jaksa selviytyä oman itseni kanssa, enkä saa mistään kiinni, että voisi vielä kerran alkaa..."

Munkki Pietari oli huomaavinansa, että Harhamassa nousee uuden elämän ja jumalauskon oras. Hän iloitsi siitä. Mutta samalla kävi hänelle yhä enemmän Harhamaa sääli. Hän kysyi osanotolla, kasvoilla jalo, kärsivä ilme:

-- "Veli! Oletko koettanut nyt kääntyä Jumalan puoleen, etsiä Häneen uskomisesta peruskiveä?"

Harhama ajatteli hetken. Kaikki sekavat kysymykset alkoivat hänessä pulputa pinnalle. Hän vastasi synkkänä, hitaasti ja ajatellen:

-- "Enhän minä voi _omaa itseäni_ pettää... Jos sanoisin voivani uskoa ja uskovani Jumalaan, voisivat sen _muut_ uskoa todeksi, mutta enhän minä voi saada itseäni uskomaan sitä, mikä ei _minusta_ ole totta ja sitä mitä pidän mahdottomana... Ymmärtäkää minua, isä Pietari: Minä tahtoisin uskoa, mutta minä _en voi_... en voi... en voi... _en voi_. Minä, jos sanon suoraan, tahtoisin toiselta puolen saada edes täydellisen uskon kieltämisen, mutta en voi saada _sitäkään_. Joskus kuleksin edestakaisin huoneessani päiväkaudet ja mietin, mutta kaiken miettimisen tulos on epäilys... _Epäilyksenkin epäilys_... Se on täydellinen sekasorto. Miekkojen teriä vedetään minussa vastatusten ristiin ja rastiin, ja leikellään... _Antakaa_ minulle se usko, niin ikäni suutelen jalkojanne..."

Sääli sumensi munkki Pietarin silmiä. Hän ymmärsi ystäväänsä täydellisesti. Hän oli nähnyt syvälle hänen sieluunsa, sillä hänelle oli Harhama ollut verrattain avomielinen, koska oli nähnyt hänessä yli ihmisen ja kaiken suuren janoisena lähestynyt häntä kuin juopposairas viinamaljaa, vaikka hän usein siitä juotuansa, mielestänsä liika avomielinen oltuansa, olikin tuntenut päihtymisensä seuraukset ja katunut. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä:

-- "Sinä, veli, erehdyt. Ei Jumalaan uskominen ole meissä itsiöllinen tunne. Se ei ole refleksiivinen, vaistomainen luonnon pakkolain luoma ja sen alainen ominaisuus, kuten vietti ja vaistot. Se on täysin vapaaehtoinen, meistä itsestämme riippuva. 'Syö vapaasti!' -- se on Jumalan käsky siinä... Jumalaan uskominen on siinä, että sinä tunnustat Hänen käskynsä ja siveellisyytensä päteviksi ja jumalallisiksi ja _semmoisina_ niitä noudatat. Kun sinä, veli, niin ajattelet, niin sinä huomaat, että Jumalaan uskominen on ei ainoastaan mahdollista, vaan myös helppoa..."

Harhama alkoi hajota ja yhä enemmän sotkeutua ajatuksiinsa. Hän mietti pitkään ja lausui viimein surullisena, sanojansa tarkkaan punniten:

-- "Enhän minä kiellä niiden käskyjen ja siveellisyyden pätevyyttä, _oikeutta_... Mutta siinä on paljon muuta..."

Hän vaikeni ja katsoi maahan ja mietti taas.

-- "Mitä muuta?" -- kysyi munkki Pietari.

Harhama huokasi raskaasti ja alkoi hitaalla äänellä selittää:

-- "Sitä on niin vaikea sanoin sanoa... Minä en tiedä _kenen_ käskyjä ja siveyttä ne ovat... Voinko minä uskoa, kun en..."

-- "Kun en näe -- tahdot sinä sanoa", -- keskeytti munkki Pietari ja jatkoi: "Tuossa näet talon. Sinä et näe, et tunne sen omistajaa ja kumminkin sinä omasta tahdostasi, vapaaehtoisesti tunnustat, _uskot_, että semmoinen on olemassa. Niin on Jumalaan uskomisenkin laita... Se on yhtä helppo, vapaaehtoinen ja mahdollinen, kuin päivätyö..."

Syntyi äänettömyys. Joku selittämätön käveli taas kirkossa kaikkivaltiaana, näkymättömään vaippaan puettuna ja ikäänkuin sotki Harhaman ajatuksia. Hän yritteli taas niitä selvitellä: