Part 33
Ja itse hän hurmautui molemmista ja hajosi ja repesi nyt niiden välille silmänräpäyksessä täydelliseksi epäilykseksi, kosketellen rajattomuuden molempia ääriviivoja...
Mutta silläkin matkalla tippui nyt hänen henkiolentonsa jok'ikisestä riekaleesta sen ainainen visva...
* * * * *
Hetken kuluttua lähti munkki Pietari äänetönnä jatkamaan matkaansa ja Harhama seurasi vähän matkan päässä puhellen Nikolain kanssa. Nikolaikaan ei ollut tavannut muita, kuin asianajaja Zaikon, joka oli ilmottanut matkustavansa pois paikkakunnalta kaikkia mahdollisuuksia pakoon. He alkoivat neuvotella missä kohdata huomenna, ettei kohtaus herättäisi urkkijain huomiota, ja miten löytäisivät järjestön jäsenet ja saisivat ne koolle päättämään enemmästä toiminnasta. Mutta he eivät ehtineet vielä tulla mihinkään päätökseen, kun tienpolvessa tuli heitä vastaan Looljan turmelija nuori parooni Geldners, joka asui lähellä olevassa huvilassa.
Silloin tapahtui käänne. Nikolai vilkaisi nopeasti ympärillensä. Ketään ei ollut näkyvillä. Munkki Pietarikin oli ehtinyt edelle ja hävisi seuraavan tienmutkan taakse. Nikolai syöksähti silloin ravakasti Geldnersin eteen, vetäisi taskustansa browningin, ojensi sen Geldnersin rintaa kohti ja lausui aivan kuiskaamalla:
-- "Kädet ylös!... Ei hisahdustakaan!"
Parooni Geldners sävähti kalman kalpeaksi ja nosti nopeasti kätensä ylös. Nikolai lausui hänelle vihlovalla äänellä, pitäen yhä asetta ojennettuna hänen rintaansa vastaan:
-- "Minä olen sen Looljan veli, jonka sinä raiskasit. Minulla olisi nyt tilaisuus antaa sinulle vapaa kyyti taivaaseen raiskaamaan Jumalasi enkeleitä, mutta pereen häpäisijä ja naisen raiskaaja on koira. Ja mies ei koskaan tapa koiraa, vaan tekee sen vaarattomaksi, merkitsee poltinraudalla, ja jättää kärsimään häpeäänsä."
Sen sanottuaan vetäisi hän nopeasti tikarin povestansa ja tuossa tuokiossa oli Geldners tehty kykenemättömäksi, Nikolain lausuessa ylpeänä, halveksivasti:
-- "Kun et nyt enää voi naisen lihassa _muuten_ elostella, niin voithan kaivella siinä _runoilijatoukkana_... ylistellä sen makua ja näkyä..."
Sen sanottuansa hyppäsi hän aidan yli ja katosi metsään. Hän oli merkinnyt häpäisijän...
Harhama pakeni nopeasti paikalta. Jonkun aikaa juostuansa hän kuuli Geldnersin avunhuudon ja luuli sitä takaa-ajajien huudoksi. Hän hätääntyi ja juoksi minkä jaksoi. Yht'äkkiä tunsi hän tavattoman turvattomuuden tunteen, hengästyi juoksusta, eikä jaksanut selvästi ajatella. Takaa kuului Geldnersin avuksi rientävien hälinää... Harhama tunsi polviensa herpoutuvan jännityksestä ja pelosta...
Hälinä tuntui kierivän kintereillä. "Ne ajavat takaa", -- hätäili Harhama. Sanomaton turvattomuudentunne valui hänessä läpi luiden.
Hän juoksi, minkä jaloista pääsi, hengästyi, hätääntyi...
Äkkiä puikahti hänessä halu antautua oikeuden käsiin vapaaehtoisesti... "Menen vaikka hirteen", -- uhmaili hän. Hän pysähtyi jurona, katsahti taaksensa. Ketään ei näkynyt. Samassa tuli tienpolvekkeen takaa edestäpäin näkyviin munkki Pietari, joka oli kääntynyt häntä noutamaan. Harhama käveli rauhalliseksi pingottuneena häntä vastaan. Muutamia askelia yhdessä käveltyänsä tulivat he vilkasliikkeiselle kadulle. Siellä näytti taas epäluulo paistavan Harhaman kasvoja vastaan jok'ainoan katseesta. Hän halusi taas piilottautua, eikä myös tahtonut sekottaa munkki Pietaria asiaan. Kuumeisesti puristi hän munkki Pietarin kättä selitellen:
-- "Isä Pietari!... Minulla on asiaa täällä... täytyy poiketa... Hyvästi... Olisin niin mielelläni puhunut kanssanne..."
Munkki Pietarissa puhkesi taas hento säälinoras. Hän näki Harhaman taas sinä harhanhenkenä, joka taivaantuulen tavoin ajelehtaa vailla päämäärää, ulappa tienä, hämärä tienpäänä. Eikä hän olisi sitä tahtonut laskea menemään oman onnensa varaan. Hänessä kuiskutti Jumalan ääni: "Hillitse sinä häntä". Hän pyyhkäisi hien otsaltansa ja lausui:
-- "Veli, tule huomenna Kasaanin kirkkoon! Minä odotan sinua siellä."
-- "Kiitos!... Minä tulen", -- virkahti Harhama, kumarsi ja hävisi...
* * * * *
Silloin Perkele, joka oli harakkana seurannut mukana, välähti linnusta läheiselle kirkonharjalle ja kiukutteli:
-- "Helvetin tuliset padat!... Nyt ovat verkot sotkuksissa... Jehova liikkuu satiminensa hautausmaillakin... Ja talonpoikien pellot kuivuvat sateen puutteesta... Sateen Herra ei jouda satamaan... ja kumminkin kantaa kymmenyksiä -- sateestansa...
"Mutta Harhama ei livahda minun rihmojeni raon läpi..."
Kullattu risti välähti ja Perkele hävisi sen välkähdyksenä.
* * * * *
Mutta Harhaman sielussa puikahti uusi neulankärki: Hädän kourissa, elämä ruumenina ja ajatukset usvapyrynä, halusi hän nähdä kohtalonsa, vaikkapa vaan huomispäivää myöten. Taikausko valui mustana mutavellinä hänen sieluunsa.
-- "Morskaja-katu!" -- murahti hän ajurille istahtaen sen rattaille. Hetkeä myöhemmin koputti hän "Siperialaisen noidan" ovelle. Ovi raottui. Tulipunaiseen pukuun puettu nuori nainen kysyi raosta puoli pimeässä:
-- "Kuka siellä?"
-- "Kohtalonsa kysyjä", -- vastasi Harhama kuiskaten.
Nuori nainen saattoi hänet kolmen puolipimeän, salaperäisen huoneen läpi. Hän huomasi yhdessä pimeässä huoneessa epäselvänä häämöittävän hautaristin. Toisessa huoneessa, joka oli verhottu punaisella veralla, oli pöydällä pari pääkalloa, jotka pimeässä näyttivät lumipalloilta. Eräästä kohdasta kiiluivat krokodiilin silmät. Kolmas huone oli verhottu mustalla kankaalla ja miltei tyhjä. Ainoastaan keskellä huonetta törötti suuri ampiaispesä, ihmisen sääriluista laitetulla kolmijalalla. Puolipimeässä tekivät huoneet kaamean vaikutuksen.
Harhama astui neljänteen huoneeseen. Sen akkunat olivat kokonaan peitetyt. Huone oli verhottu mustilla verkalaskoksilla, ja sitä valaisi pääkallosta laitettu lamppu tuskin huomattavalla valolla, joka tuikutti pääkallon silmäreijistä. Molemmissa peränurkissa seisoi hampaaton luuranko avonaisessa ruumisarkussa... Muutamista komeroista kiiluivat pöllöjen silmät, salaperäisinä, tutkivina, ja keskellä huonetta oli pöytä, sekä kaksi jakkaraa. Huoneessa oli jotain kamalaa...
-- "Varo kohtalonkättä!" -- kirkaisi papukaija eräässä komerossa, kun Harhama astui huoneeseen.
Veripunaiseen puettu tyttö kumarsi hieman ja poistui...
Kohta avautuivat uutimet ja Siperialainen noita astui huoneeseen. Hän oli mustaan, väljään pukuun puettu. Musta, nilkkaan saakka ulottuva tukka hulmusi hajalla. Laihoissa kasvoissa kiilsi musta silmä pari terävänä. Niiden katse tunki neulankärkinä Harhamaan.
Molemmat olivat vaiti, mittelivät toisiansa.
-- "Olen tullut kohtaloani kysymään", -- lausui vihdoin Harhama.
Nainen katsoi häneen tuikeasti. Alkoi uusi äänettömyys.
-- "Niin... Minä tahdon kuulla kohtaloni", -- uudisti Harhama jyrkemmin.
Nainen astui hänen eteensä, laski luiset kätensä hänen olkapäillensä ja katsoi hänen silmiinsä, kuin olisi niitä tulipuikoilla kaivellut.
-- "Kohtalo kiehuu maankoloissa", -- kirkaisi papukaija.
Nainen tuijotti yhä sanattomana Harhaman silmiin, kuin kiskoisi hän niistä ihmiselämän näkymättömiä sisälmyksiä. Luisilla käsillänsä kouristi hän Harhaman olkapäitä, kuin pihdeillä.
Äänettömyys rutisti hartioita. Naisen mustat silmät kiiluivat syvällä silmäkuopissa. Harhama hermostui ja hikosi.
-- "Tahdot kuulla kohtalosi... Hyvä!... Sinä olet _kelvollinen_... Astu tänne!" -- lausui viimein noita käskevästi, osottaen pöytää.
Harhama lähestyi pöytää. Siinä oli sadanruplan seteli. Noita katsahti siihen kysyen:
-- "Osaatko lukea?"
Harhama ymmärsi. Hän pani sata ruplaa pöydälle. Noita nosti niiden päälle pääkallon ja käski Harhaman panna kätensä ristiin pääkallon laelle. Harhama totteli nöyränä lapsena. Noita sekotti kortit ja alkoi ennustaa:
-- "Sinulla on suuria suruja... Ajattelet matkaa... Sinä yrität kiertää kohtalon kättä..."
-- "Varo kohtalonkättä!" -- kirkaisi taas papukaija ilkeällä äänellä. Noita jatkoi:
-- "Eräs asia painaa mieltäsi... Sinä kirjoitat siitä... ei se ole miehelle... ei naiselle... mutta sinä kirjoitat... Ja se kirjoitus tuo sinulle onnea..."
Harhama upposi taikauskon liejuihin umpipäihinsä. Pohjolaisnoidan ennustus tuikutti hänelle noidan sanoista. Siinä oli taas se _kirja_... "Varmaankin se teos," -- ajatteli Harhama ja muisti taas samalla paroonitar Lichtensteinin kertomuksen saman noidan ennustuksesta, jonka hän silloin, kertomusta kuullessaan, oli oitis sovittanut teokseensa.
-- "Minkä kirjan?" -- uteli hän kiihkoissaan.
-- "Vaikene!" -- komensi äreänä noita, joka oli niistä sanoista saanut käsiinsä langanpään... Kortteja uudelleen seaten, kähisi hän:
-- "Älä kurottele liian syvälle kohtalon pataan!"
Harhama kiihtyi, hermostui ja sotkeutui taikauskon verkkoon. Teoksensa ja kaikki hämärä sotki häntä. Noita povasi edelleen:
-- "Se kirjoitus tuottaa sinulle onnea... Musta verinen mies palkitsee sinut..."
-- "Mustaverinen... Perkele varmaankin!" -- tärisi Harhama.
Noita jatkoi:
-- "Siinä on kyllä välillä esteitä... Eräs ristiverinen nainen on tielläsi... Se sekaantuu jotenkin asioihisi, mutta sinä panet kirosi häneen... Hän menee nyt kiroinensa tuon miehen kanssa... Hänestä ei ole estettä..."
Kortteja kootessansa mutisi hän:
-- "Sinun kirosi kestävät... Mutta kohtalon silmä on kylmä..."
Taas olivat kortit levällä. Noita jatkoi:
-- "Se ristiverinen nainen tuottaa sinulle onnettomuutta..."
-- "Mitä?" -- säpsähti Harhama. Hänen jokainen hermonsa värisi ja kuumeni.
-- "Vaikene!" -- uhkaili nainen jatkaen:
-- "Sinä tapaat sen ristiverisen naisen kohdakkoin... Mutta pakene häntä!"
Ja heittäen pöydälle levälleen suuren joukon mustia kortteja, ristiä ja pataa, mutisi hän:
-- "Katso!... Noin paljon mustaa surua on edessäsi sen naisen tähden... Nouse!... Olet kuullut kaikki..."
Harhaman hermot tärisivät. Hän tahtoi kurkistaa syvemmälle. Ennustus mustatukkaisesta, arpirintaisesta naisesta tanssitteli häntä tutkaimilla. Noita oli poistumaisillansa huoneesta. Harhama kavahti ylös jakkaralta, kuin pakenevaa elämää kiini sieppamaan, astui noidan eteen ja kyseli kiihkoisena, hätäillen:
-- "Onko sillä naisella arpi rinnassa?"
Noita katsoi häneen ivallisesti, kuivasti ja tutkivasti. Molemmat olivat vaiti. Harhama värisi, kuin olisi seisonut hiiri kourassa. Hänestä tuntui ja hän oli varma, että nyt oli elämän joku äärettömän suuri silmänräpäys menossa, että oli menossa hetki, josta riippui koko elämä. Kohtalon selitys näytti olevan niin likellä ja se loisti aivan selvänä, kirkkaana kultaomenana. Hän menetti kaiken mielenmalttinsa ja tavotteli sitä omenaa, kuin hukkuva viimeistä vesikuplaa. Hermostuneena, kuumeisena hoki hän vielä:
-- "Onko sillä naisella arpi rinnassa?... Onko?"
Noita katsoi häneen vihaisena. Harhama ärtyi.
-- "Onko?" -- ärjäisi hän käskevästi.
-- "Häh?... Vaikene!" -- sähisi noita.
Harhama ärtyi yhä enemmän. Kohtalon kultaomena hohti selvempänä ja kirkkaampana. Hän vapisi. Hän tahtoi saada sen siepatuksi... Elämä tuntui olevan kysymyksessä...
Ja samalla kirkastui hänelle ennustus hänen teoksestansa. Sen sivut näyttivät muuttuvan jo linnuiksi ja lähtevän seppelettä noutamaan. Siitäkin hän tahtoi kuulla enemmän... Hänen sormensa paloivat, hermot olivat tulikuumat. Noita yritti poistua. Harhama astui hänen eteensä, tukkien tien ja kiihkoili:
-- "Onko sillä naisella arpi rinnassa?... Ja sitten se kirjoitus?... Onko se kirja?... Onko?"
Noita katsoi hänen silmiinsä taas, kuin olisi tahtonut ne puhkaista. Ja taas yritti hän poistua. Harhama ärtyi ja kiihkoutui. Hän menetti lopunkin malttinsa. Hän tukkesi taas noidan tien ja jalkaa polkien tiuskasi:
-- "Onko sillä arpi rinnassa?... Ja onko se kirjoitus _kirja?"_
Noita astui ylpeänä ohi. Harhama raivostui, kiihtyi, tapaili kohtaloansa käsin kiini, syöksähti taas noidan eteen ja avasi takkinsa. Sen alta välkkyi tikari ja ladattu browningi.
-- "Puhu... perkele!... Taikka!" -- huusi Harhama uhaten, käsi tikarinkahvassa.
Noita katsoi häntä, kuin saituri kultamurua, kylmänä, mutta sisällisesti hätäytyneenä. Hänen kyntensä näyttivät vetäytyvän ulos sormenpäistä. Silmissä leimusi piruntuli.
Syntyi pitkä äänettömyys. Noita tuijotti yhä Harhamaan ilkeästi, kuivasti hymyillen. Harhama vapisi, ärtyi, raivostui. Hän tempasi vasemmalla kädellänsä noitaa ryntäistä kiini, sieppasi oikealla kädellänsä tikarin ja nostaen sen ylös valmiiksi iskuun, sähisi:
-- "Ei sanaakaan!... Ennustatko loppuun?... Saatana... Minä olen tshuhna [suomalaisten venäläinen haukkumanimi]..."
Noita pysyi yhä kylmänä. Viimein kuiskasi hän:
-- "Minä ennustan..."
Harhama pisti tikarin tuppeen. Noita tarttui hänen käteensä, puristi sitä sormenpäistä, kuin luupihdeillä, puhellen:
-- "Minä tahdoin säästää sinua liikoja kuulemasta."
Ja taluttaen hänet pöydän luo, lausui hän käskevästi:
-- "Lue!"
Harhama laski uuden sataruplasen pöydälle.
Mutta noita tiesi jo mitä ennustaa. Miksi muuten Harhama olisi puhunut siitä arvesta, jos ei hän semmoista naista tuntisi.
-- "Sinä tahdot tietää, onko sillä naisella arpi rinnassa?... Niinkö?... Häh?" -- tutki hän.
-- "Ennen en lähde pois."
-- "Hyvä!... Astu tänne!"
Noita vetäisi mustan verkauutimen syrjään. Sen takana oli pieni komero, komeron perällä aasin pääkallo ja sen päällä kiemurteli, lasiastiassa, musta kyykäärme.
-- "Laske polvillesi sen eteen!" -- käski noita.
Harhama polvistui aasin pääkallon edessä. Siinä, käärmeen ilkkuvien silmien kiehteessä, mietti hän sekaisin sitä arpirintaista naista ja suurta teostansa...
Sitä teosta, jolla hän oli kumoova Jumalan oikeudet maan päällä...
Noita sytytti lampun pienen astian alle. Astiasta alkoi nousta höyry. Noita tuijotti höyryävän astian pohjaan ja loihti:
"Raotu, aukene, kohtalon sokea siima! Näyttäydy näkymätön! Puhu olematon! Valkene valoton! Nouse kohtalonkupla!"
Ja hetken päästä lausui hän Harhamalle:
-- _"Sillä naisella on arpi rinnassa... Ja se kirjoitus on kirja..."_
Harhama nousi ylös. Hän seisoi taikauskon sakeassa, kylmässä sumussa. Noita näytti hänestä paholaiselta. Synkkänä, mieli mustana, kysyi hän vielä noidalta:
-- "Millä voi sen onnettomuuden kiertää?" Noidan katse tunki häneen taas tuliokaana. Hän odotti. Vihdoin lausui noita:
-- "Osta ensimäinen hevosenkenkä, jonka näet!" Sen sanottuansa hän hävisi, kuin varjo...
* * * * *
Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Harhama erään kultasepän myymälän akkunan edessä. Akkunassa oli näytteillä pari kalvostimien hopeanappeja. Molemmissa oli hevosenkenkä korkokuvana. Se sattuma oli Harhamasta kohtalon sormi. Hän astui myymälään ja pyysi saada ostaa näkemänsä napit. Ne maksoivat kymmenen ruplaa. Hän tapasi rahojansa maksaaksensa, mutta kukkaro oli tyhjä. Hän oli antanut viimeiset rahansa noidalle...
Mutta hänen kalvostimissansa loistivat kallisarvoiset, jalokivillä koristetut kultanapit. Hän päästi ne irti ja jätti maksuksi hopeanapeista...
Kun hän tuli ulos, kulki kirkollinen kulkue ohi jumalankuvinensa ja lippuinensa. Kuoripojat veisasivat, liput liehuivat, ihmiset ristivät silmiänsä...
Harhama liittyi kulkuetta seuraamaan rauhottuneena.
Sillä hänellä oli nyt turvana hevosenkengät kalvostimissa...
Tsaarien haudoilla.
Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen poroksi...
Ylpeänä kotkana levitteli Venäjänmaa vilja-ulapoitansa. Se heitteli äärettömiä tasangoltansa kaikkialle, näkymättömiin, kuin raskaita multasiipiä, joiden varassa maa lentää ikilentoansa. Satamiljoonat touhusivat niiden levittymillä, korjaten vuoden satoa. Joet matelivat vitkalleen, synkkinä, mustina matoina, harmaat kylät kertoivat ihmiskurjuuden suurta satua ja haikeat laulut ihmispoven ikikaipuuta, ihmisen kärsimystä ja maailmantuskaa.
Harhama oli matkustanut sinne Venäjän suurille vilja-ulapoille, hevosenkengät kalvostimissa. Niiden suojassa oli hän lähtenyt etsimään rauhaa niiltä tasan goilta, missä ihmistuska on suurin, tasangoilta, joilla ei tilanpuute ole ollut estämässä sitä kehittymästä äärimäisyyteensä asti...
Hän ei ollut uskaltanut enää palata asuntoonsa. Siksi matkusti hän maalle väärällä nimellä ja kirjoitti sieltä munkki Pietarille pyynnön saada tavata häntä myöhemmin, erään sovitun kirkon luona. Mutta maakylän yksinäisyydessä tunsi hän olevansa vieläkin turvattomampi. Hän kirjoitti Zaikolle, mutta ei saanut vastausta. Hän oli kykenemätön saamaan jalkainsa alle mitään lujaa pohjaa, jolla hän voisi seisoa ja alkaa uudestaan. Hänen haaksirikkonsa oli nyt täydellinen. Maakylä oli hänestä hauta. Se suuri elämänkysymys kirpeli häntä terävämmin, kuin koskaan ennen. Hermosto oli ärtynyt. Pienikin vire särki hänessä koko pinnan vaahdoksi.
Hän mietti sitä suurta elämänpulmaa, riippuen kuin yökkö kuoleman luukynsissä...
Hän pakeni silloin etsimään seuraa ja matkusti hyvän tuttavansa Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn luo, joka oli hänen ja Zaikon kanssa yhtiössä pelannut pörssissä, voittanut ja hävinnyt. Hänet otettiin avosylin vastaan.
-- "Pyytäisin saada muutaman päivän levähtää aivan tuntemattomana", -- pyysi Harhama, ilmottaen väärän nimen, millä häntä olisi puhuteltava. Hänen salaisista asioistansa ei talon väellä ollut aavistustakaan.
-- "Se oli onni ja ilo, että tulitte luoksemme pitemmäksi aikaa! Olemme teitä niin monesti kaivanneet", -- huudahteli talon nuori rouva Tatjaana Nikolajewna, ojentaen valkean kätensä Harhaman suudeltavaksi.
* * * * *
Harmaa elokuun päivä häämöitti kuolon-hiljaisena. Liikkumattomat, ohkaiset pilvet varjoilivat taivaan vaaleanharmaaksi. Varis haukotteli aidalla, syyskesä hiiviskeli puutarhan kukkamailla askareillansa ja houkutteli kesää talven kosiomiehenä sen morsiameksi, sovitellen sen ensimäisiä kihloja kesän kauniisiin käsiin.
Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilan hienosti sisustetussa vierashuoneessa istui talon nuori, hienon-näköinen, sivistynyt isäntä Harhaman kanssa puolipäivän teetä juomassa. Pöydällä höyrysi aistikas teekeittiö ja pieni tyttönen leperteli lattialla. Molemmat miehet istuivat äänettöminä, synkkinä, miettivinä. Selvästi voi huomata, että he olivat äsken puhuneet jostain vakavasta, raskaasta.
Viimein huokasi Vladimir Aleksandrovitsh raskaasti ja puhui teelasiinsa tuijottaen:
-- "Niin! Kyllä oli erehdys, että ryhdyimme keinottelemaan... Koko omaisuuteni ja vaimoni suuri perintö on mennyt viimeistä penniä myöten."
Molemmat vaikenivat taas. Harhaman silmissä kuvastui sanomaton tuska ja hän itse tunsi suupieleensä ilmestyvän katkeran piirteen. Pieni tyttönen tuli isänsä luo, asetti kätensä hänen polvillensa ja katsoi enkelinsilmillänsä isänsä silmiin, sopertaen herttaisella äänellä:
-- "Isä!"
-- "Mitä, lintuseni!" -- huokasi Aleksander Vladimirovitsh, nosti tytön polvellensa, silitteli sen kiharaista tukkaa ja jatkoi puhettansa äänettömälle Harhamalle:
-- "Vaimolleni en uskalla edes paljastaa asiaa... En raaski, suoraan sanoen."
Hän suuteli lastansa, huokasi ja ryyppäsi teetä.
Piinallinen, pitkä äänettömyys venyttelihe taas huoneen läpi ja akkunoista kurkisteli syyspäivän harmaa hiljaisuus. Aleksander Vladimirovitsh laski tyttö sen lattialle, nousi itse, käveli surullisena huoneen pariin kertaan edestakaisin, istahti uudelleen ja mutisi:
-- "Millä tässä vaan kohta elettänee!"
Ja taas vaikenivat molemmat miehet. Harmaasilmäinen elämä katseli kaikkialta huulet rypyssä, sirotteli laihoista hyppysistänsä kaikkialle jotain ilkeää... mustaa... painostavaa... synkkää ja raskasta. Vladimir Aleksandrovitsh huokasi ja lausui:
-- "Ah, niin!... Ah, niin!... _Kyllä elämä on oikea tulikukkainen orjantappuraseppele_... Se polttaa ja repii kantajansa..."
Harhama oli oitis omassa maailmassansa. Hänessä oli sairaloisuus etsiä ja poimia ihmisten puheista ja lausunnoista ainoastaan ne, jotka koskevat elämän kysymystä. Niitä hän etsi, kuin saituri kultajyvää, väijyi niitä, kuin nälkäinen kissa hiirtä, ja huomasi niitä ihmisten ajatuksettomissa puheissa, kokosi muistoonsa ja säilytteli, kuin varkain saatua, suurenteli niiden merkityksen vallattoman mielikuvituksensa mukaiseksi ja verhosi ne jollakin salaperäisellä...
Nyt oli hän taas näkevinänsä elämän asettele massa tulikukkaisia orjantappuraseppeleitä ihmisten päähän ja ihmisten valmistautuvan tanssimaan hehkuvat seppeleet päässä.
Ja taas kuului kaksi huokausta ja äänettömyys venyttäytyi huoneeseen, ikäänkuin tulikukkaista orjan tappuraköynnöstä jälessänsä vetäen. Lapsi hyräili jotain lauluansa, tuli sitten isänsä luo ja katsoi hänen silmiinsä mitään puhumatta. Vladimir Aleksandrovitsh lohkaisi kuivasta kahvileivoksesta puoliskon, tarjosi sen lapselle ja lausui masentuneena:
-- "Vaimo rukkani!... Hänellä ei ole vihiäkään asioista... Hän luulee kaikki olevan hyvin..."
Harhama mietti taas jotain rajatonta. Vladimir Aleksandrovitsh, joka oli luonteeltaan pessimisti, ei ollut hänen nähtensä koskaan ennen ollut masentunut.
-- "Niin... Elämässä on jotain tutkimatonta ja määrittelemätöntä", -- lausui vihdoin Harhama.
Aleksander Petrovitsh laski lasiinsa teetä ja lausui:
-- "Ja mitäpä se niistä määrittelemisistä sitten paranisi. Vaikka sen voisi tutkia ja määritellä tarkemmin, kuin iin pisteen, niin elämäksihän se sittenkin jää... Ovathan vaan ne tutkimiset ja määrittelyt elämän muiden hullutuksien lisänä... Mikähän onni minulle lähtee siitä, että onnistun keksimään ja sattuvasti määrittelemään, mikä minun sormeni!... Sama hyöty, kuin siitä keksinnöstä, että aurinko vetää maata, mutta ei jaksa sitä kumminkaan vetää... pitelee vaan kiini... Ei ole miljoonissa vuosissa jaksanut tuumaakaan lähemmäksi vetää... Hullutuksia!... Saako sinulle laskea teetä?..."
-- "Ei... Kiitos!... Niin... Elämä on elämä", -- lausui Harhama ajatuksissansa. Vladimir Aleksandrovitsh jatkoi:
-- "Paras on ne määrittelyt hylätä, eikä pistää sormeansa elämän orjantappurapiikkeihin... eikä koko elämään... Sormensa siinä vaan saa verisiksi... Sen määrittelemiset kuuluvat narrien tehtäviin... runoilijarenkuttelijoiden ja muiden semmoisten valmiiden ajatusten märehtijöiden. Koko elämään sekaantuminen on ihmiselukoiden tehtävä... porttojen ja kullankokoojien ja höyhenillänsä pöyhistelijöiden ja semmoisten..."
Mutta sitä mukaa, kuin Vladimir Aleksandrovitsh kuvaili elämän mitättömyyttä, kirkastui se Harhamalle. Häntä kiehtoi yksinpä elämän _mitättömyydenkin_ suuruus. Sama se, mitä se oli, kuuhan se vaan oli _suurta_. Elämä näytti nyt hänestä kielletyltä puulta, jonka kauniita tulikuumia orjantappurakukkia Vladimir Aleksandrovitsh osotti halveksien ja varoitti: "Älä koske niihin! Ei se maksa vaivaa! Jätä ne narreille!" Ja oli kuin olisi se kielto nyt kiehtonut hänen ajatuksensa elämän tulikukkiin, kuin kukan väri perhosen ja kielletyt hedelmät Evan. Hän kieppui niissä, muisti elämänsä nykyisen hädänalaisen tilan, pettymyksensä, ja ajatteli tuntematonta tulevaisuuttansa ja kärsi ja tuli synkäksi. Vladimir Aleksandrovitsh lopetti:
-- "Jos emme mekään olisi sekaantuneet elämän turhuuteen ja lähteneet pörssissä narrien kanssa kultapalaa takaa-ajamaan, niin eivät nyt olisi sormiemme päät veriset... Ainoa oikea elämänviisaus on se, joka kuuluu: Älä koske elämään!..."
Hän ryyppäsi taas teetä ja huokasi:
-- "Vaimo-rukkani!... Tatjaana-parka!"
Ovi avautui ja talon nuori, kaunis rouva Tatjaana Nikolajewna astui sisään kepeänä, kuin perhonen, kasvot ilosta loistavina, mieli illanpunana, elämän huolettomuus hartioille heitettynä. Hän suuteli miestänsä puolivallattomana, ojensi kätensä Harhamalle ja puheli, Harhaman suudellessa hänen kaunista kättänsä:
-- "Anteeksi, että annoin odottaa, mutta minulla oli tuolla vähän..." Hän keskeytti ja lopetti veitikkamaisesti: "pikku salaisuuksia..."
Sitten nosti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä palavasti, leikitteli sen kanssa, imi siitä äidin onnea, päivänpaistetta, iloa, ja huudahteli sen lukemattomia hyväilynimiä. Harhama, samaten kuin Aleksander Vladimirovitsh'kin, koetti tekeytyä huolettomaksi... Nuori vaimo leikki lapsensa ja miehet elämän todellisuuden kanssa, peitellen sitä, jälkimäiset teennäisillä, edellinen haihtuvilla iloilla.