Part 32

-- "Kyllä siinä on perää", -- myöntää Pjotr Petrovitsh. Harhaman epäilyksen rauhaset avautuvat ja tukkeutuvat ja taas avautuvat. Äskeiset suuret suunnitelmat vyöryttelevät kallioitansa nousemaan yrittelevän uuden taimen päälle ja murskaavat sen. Saarna jatkuu:

-- "Vielä opettavat toiset, että kansojen vapautus toisten kansojen orjuudesta on etsittävä inhimillisestä rauhanaatteesta ja aseidenriisumisesta. Toiset taas sanovat, että kansojen turvana ja peruskivenä ovat niiden lait ja sopimukset. Edellisiltä minä kysyn: Onko inhimillinen rauhanajatus voinut suojella kenenkään taloa varkaalta, joka asuu naapurissa, tai hänen vaimoansa vieraalta? Ja jälkimäisiltä, jotka opettavat, että kansojen turvana ovat niiden lait, minä kysyn: Mutta kuka tuomitsee kansojen välillä? Joku ehkä vastaa, että toiset kansat. Mutta niille minä sanon: Miten käy silloin, jos tuomitsijoista, niistä toisista kansoista, viisikymmentä yksi, joiden herrana ei ole Jumala, liittyy neljääkymmentäyhdeksää vastaan?

"Ei ole siis kansoillakaan muuta turvaa, ei muuta peruskiveä, kuin se yksi: Jeesus Kristus. Ell'ei Jumala taivuta kansojen mieliä, kuin vesipuroja, ell'ei Hänen tulensa polta niissä pois vääryyden henkeä, eivät silloin rauhanaatteet voi muuta tehdä, kuin päästää hetken lepoon käden, joka on väsynyt aseen kantamisesta...

"Levittäkää siis Jumalan valtakuntaa kaikkien kansojen keskuuteen, niin ikuisen rauhan kellot alkavat soida, aseet laskeutuvat itsestänsä maahan, kansat muuttuvat saman perheen veljeksiksi, ikuinen rauha laskee maahan, kuin öinen kaste, tai kevään armas päivänpaiste ja teille itsellenne avautuu onnen uneksittu aika, kuin meren kirkkaat, tyynet ulapat..."

-- "Herra Jumala!... Herra Jumala tätä elämää!" -- kuuluu naisten vaikerrus.

Mutta Harhama tuntee Pietarin viime sanojen koskevan häneen itseensä ja kansaansa. Nikolain puhe ja nämä sanat kirahtavat hänen olemuksessaan yhteen, kuin kaksi hiottua miekanterää, jotka iskevät toisiinsa poikittain ja vetäistään ristiin toisiansa vastaan, terä pitkin poikkiterää. Hän on tuntevinansa olemuksessansa niiden terien ilkeän kirahduksen, vihlovana, repivänä...

Munkki Pietari saarnaa nyt lempeämmin:

-- "Me etsimme parannusta siitä, että _vaihdamme_ tsaareja: Yksinvaltiaan tsaarin tahdomme me vaihtaa siihen tsaariin, jonka muodostaa kansa. Sillä minä kysyn teiltä: Eikö kansanvaltaisessa yhteiskunnassa hallitse itsevaltias tsaari: _kansa_, joka ei salli kenenkään vastaansa nousta?"

-- "Kyllä niin on", -- vastaavat kuulijat itseksensä, hämmästyneinä. Munkki Pietari kysyy edelleen:

-- "Jos siis siinä kansa-tsaarissa on viisikymmentä yksi huonoa, eikö koko se tsaari ole huono?"

Yhä viisaammalta ja yhä yksinkertaisemmalta tuntuu suuri viisaus.

-- "Kyllä se niin on", -- ajattelevat kuulijat.

Munkki Pietari saarnaa entistä hartaampana:

-- "Älkää siis uskoko, että yksinvaltiaan Tsaarin vallan kukistumisesta jo tulee parannus, sillä kansan valtakin on tsaarin valta ja kansakin on huono, jos sen viisikymmentä yksi ovat huonoja. Älkää etsikö parannusta tsaarin valtojen _vaihtamisesta_, yhden tsaarin vaihtamisesta toiseen, vaan etsikää parannusta tsaarien ja tsaarin valtojen _parantamisesta_, tsaarien tekemisestä Jumalan tsaareiksi, niiden vallan muuttamisesta Jumalan valtakunnaksi! Etsikää parannusta itsenne ja niiden viidenkymmenen yhden parantamisesta, niin itsevaltiaankin tsaarin valta ilmestyy teille rauhan ja levon sanantuojana, kuin iltakellojen soitto, se laskeutuu teidän kannettavaksenne lempeänä, kuin virkistävä uni päivän työssä rauenneelle.

"Parannus tulee pahuuden vallan kukistuessa ihmisten omissa sydämissä. Älkää myös uskoko, että pääoman vallan kukistuminen tuo parannuksen ja vapauden. Sillä onhan luonnonkansoillakin, joilla ei pääomaa ole, orjansa, jotka tekevät työn, ja päämiehet, jotka sen sadon kuluttavat. Parannus tulee siinäkin silloin, kun kukistatte vääryyden vallan ja ahneuden ihmissydämessä..."

-- "Niin... Niin... Silloin se tulee", -- kuuluu joukosta, munkki Pietarin jatkaessa:

-- "Yhteiskuntajärjestyksen muutos muuttaa vaan pyöveleitä. Muuta se ei voi tehdä. Mutta jos te teette tsaarin vallan palvelijoista ja tsaarista ne viisikymmentä yksi Jumalan lapsiksi, niin silloin tsaarin vallastakin kirkastuu teille onnen valtakunta, kuin hohde kullasta. Hänen valtikastansa julistautuvat silloin oikeat tuomiot, kuin kirkas sävel kirkonkellon kuparista, ja hänen kruunustansa avautuu teille vapaus, kuin aamuruskon punarailo aamutaivaan tummasta rannasta, tai valo rauhallisesta tulesta, ja tsaari itse loistaa, kuin Jeesus kurjien ja sorretuiden lohduttajana, suojaajana ja isänä: ijankaikkisen oikeuden jakajana..."

Kuulijoista se tuntuu uudelta opilta, mutta samalla muistelevat he sitä joskus ennenkin kuulleensa. Ja kun he sitä muistelevat, tuntuu monesta, että se oppi onkin vanhaa kotinurkkaan unohdettua viisautta, jonka arvoa he eivät olleet ennen ymmärtäneet. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Jos viisikymmentä yksi ovat pahoja, niin jokainen yhteiskunta on paha. Mutta jos Jumalan vanhurskaus säteilee tsaarin kruunusta, jos hänen oikeutensa välkkyy tsaarin valtikasta ja jos ne viisikymmentä yksi hänen alamaisistansa ovat Jumalan lapsia, niin silloin helähtää teille yksinvaltiaankin tsaarin vallasta kaikki maallinen hyvä, kuin kaunis perhosparvi loistavalta kukkanurmelta..."

-- "Ei hänen oppiansa voi millään kumota", -- lausuu Pjotr Petrovitsh vakavana. Harhaman kaikki epäilyksen rauhaset alkavat pakahtua. Ne uhkaavat puheta. Ne polttavat... ajettuvat... pöhettyvät. Hän tuntee masentuvansa. Mieli synkistyy sydänyöksi... Kuulijat nyyhkyttävät. Päät painuvat alas. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Muuttakaa siis mielenne! Kukistakaa ahneus ensin omassa ja sitten muiden sydämissä! Mutta kai ken parannuksen täytyy tässäkin lähteä teistä itsestänne. Sillä joka parantaa rikkaita ja jättää itsensä parantamatta ahneuden paheesta, hän on verrattava mieheen, joka sammuttaa metsäpaloa tulella, tai sammuttaa sitä vedellä, mutta kantaa itsessänsä tulta, joka sen uudestaan sytyttää..."

-- "Kyllä hän on siihen verrattava", -- vahvistavat monet. Huokaukset, itku ja nyyhkytykset kuuluvat, mielet masentuvat, sydämet avautuvat. Saarnaaja jatkaa:

"Rukoilkaa siis ja tehkää työtä, että te itse ja ne _viisikymmentä yksi_ muuta kääntyisivät ja laskisivat sen oikean peruskiven! Silloin lakkaa pääoman valta ja _kaiken_ pahan valta. Ja silloin kaikki onni ja hyvin vointi ilmestyvät teille, kuin ihanin päivänkangastus aroseudun armaalle taivaalle..."

Kurjat kuulijat ihastuvat loistavaa vertailua kuullessansa. Useille avautuvat jo taivaan ihanat tähdet ja päivänkangastukset ja rauha ja ikionni.

-- "Tämä on kuin uutta oppia", -- ajattelevat hyvin monet nääntyneet.

-- "Tämä", -- jatkaa saarnaaja, -- "on ijankaikkista totuutta. Jotka teille muuta opettavat, kuin tätä, jonka Jumala on ilmoittanut, ne ovat verrattavat ihmisiin, jotka kehottavat teitä kaivamaan uutta kaivoa vanhan lähteen viereen, koska lähteensilmä on teidän matkalla ollessanne sammaloitunut ja lehtiä varissut sen veden puhtaalle pinnalle. Älkää heitä uskoko, vaan puhdistakaa lähde lehdistä, jakakaa sammal syrjään sen suulta ja juokaa sen lähteen virkistävää vettä, joka on Jeesus Kristus! Sillä se, joka ryhtyy kaivoa kaivamaan lähteen viereen, tukkii lähteen kaivonmullalla ja nääntyy itse janoon..."

* * * * *

Joukosta kuuluu yhä hiljaista itkua. Särkyneet nyyhkyttävät, toiset hokevat: "Herra armahda!... Herra armahda!... Armahda!... Armahda!" Maria Petrowna vaikeroi maassa, kuin revitty liina.

Äkkiä juoksee väristys hänen ytimiensä läpi. Hän tuntee kylmän lian valuvan sielustansa ja muuttuvan mustaksi käärmeeksi, joka matelee hänen edessänsä, kiemurtelee ja sähisee. Silmät palavina ponnahtaa hän ja loillensa. Sen näkymättömän madon pistoa vältellen voihkii hän:

-- "Uh!... Uh!... Voi!... Uh!"

-- "Mikä sille tuli?" -- kysellään väkijoukossa.

-- "Se pistää... Uh! -- Se pistää... Se pistää... Oi-joii!" -- kirkuu Maria Petrowna, silmät hiirinä vilkuen.

-- "Herra siunaa!" -- mutisevat pelästyneet, tehden ristinmerkkinsä.

-- "Se puristaa... Se puristaa... Oi... Oi! Voi!" -- parkuu Maria Petrowna hullun äänellä, tavotellen tallata ja vältellä sitä olettamaansa mustaa käärmettä. Harvaksi kulunut tukka riekalehtaa hajalla. Likaisen hamerisan alta vilahtelevat läntistyneet, rikkinäiset kengät, ja paljaat karvottuneet pohkeet. Röijy oli avautunut ja sivulle vetäytyneestä aukeamasta riippuu ja heilahtelee toinen rinta, laihana, likaisena pussina. Hän on todellinen ihmishylky, loppuun ajettu, yhteinen nainen...

-- "Sekottui päästään", -- murahti eräs miehistä.

-- "Jeesus auta", -- kuuluu naisten joukosta.

-- "Auttakaa!... Auttakaa!... Se puree... Se puree... Se... Oi-joi!" -- rukoilee Anna Petrowna, väännellen itseänsä, kuin pihdissä.

Hälinä alkaa. Naiset ovat tyrmistyneitä. Taikauskoinen pelko kummittelee herkistyneissä mielissä. Raivoavan silmissä välähtelee jotain pelottavaa. Naiset ristivät silmänsä ja mutisevat:

-- "Herra armahda!"

Mutta Maria Petrowna parkuu, kuin olisi tulioas tungettu hänen maksaansa. Hän syöksyy väkijoukon läpi, viskautuu munkki Pietarin jalkoihin ja parkuu jalkojansa suojellen:

-- "Isä, Pietari!... Isä Pietari!... Auta minua!... Se syö, syö... Se syö... Se syö!"

-- "Mikä syö?... Sisareni!... Mikä syö?" -- hätäilee munkki Pietari.

-- "Elämä syö... Elämä... Katso!... Auta, isä Pietari, auta!... _Elämä on suuri musta käärme_... Voi!... Nyt se syö... Se syö", -- parkuu onneton tepastellen, vältellen sitä suurta mustaa käärmettä.

Hän oli joutunut suuren mustan käärmeen syleilyihin... Hän kiemurteli nyt sen puristuksessa, luut ruhjoksi menemäisillänsä ja koko menneisyyden lokana pursutessa hänen puristetusta olemuksestansa.

Harhama vapisee. Hän on saanut taas yhden vastauksen kysymykseensä: "Mikä on elämä?" Hänen sielunsa jokaikinen rauhanen tiuhkuu visvaa...

-- "Oi!" -- karkasi hänen rinnastansa huokaus.

Munkki Pietari lohduttelee kiemurtelevaa käärmeen saalista:

-- "Sisareni!... Älä pelkää sitä käärmettä, vaan usko!... Jeesus Kristus on polkeva rikki sen pään."

-- "Onko Hän sen tekevä?... Onko, isä Pietari?... Se puree... Se puree... Se puree", -- valittaa lohduteltu.

-- "On, on... Hän polkee sen rikki... _Usko_ ainoastansa!" -- vakuuttaa munkki Pietari lempeästi.

-- "Minä uskon... Minä uskon... Minä uskon", -- kiemurtelee Anna Petrowna.

-- "Herra armahda!" -- rukoilevat naiset.

-- "Hän on tanssinut pirunpolskansa loppuun", -- mutisee eräs miehistä.

-- "Hän on löytänyt pelastuksen... Jumala on häntä armahtanut", -- siunailevat naiset.

Mutta Maria Petrowna vaikeroi yhä epätoivonsa kynsissä. Hän itkee ja huutaa, särkyy ja repeilee. Kaikki se lika, jonka elämä oli hänen olemukseensa koonnut, pursuaa nyt hänestä saman elämän puristamana. Hänen silmänsä palavat epätoivoisina, avuttomina. Tukka heiluu hajanaisena, risaiset vaatteet ovat joutuneet epäjärjestykseen: Pusero on avautunut ja hame on päältä putoamaisillansa. Juoppouden pöhettämät kasvot on tuska vääntänyt punaisiksi, apua-anoviksi. Hän taistelee kuin hengenhädässä, kyynelien virtana valuessa. Miehet ja naiset siunailevat, hätäyvät ja pelästyvät. Maria Petrowna tuntee taas käärmeen kylmän ruumiin puristuksen. Hän luulee jo luittensa ruhjoutuvan sen mustan käärmeen kietoutuessa monin kerroin hänen ruumiinsa ympäri ja pujottaessa mustaa päätänsä ylös puseron kauluksen alta, korvallisen sivuitse. Siinä äärimäisen hädän ja avuttomuuden huipulla ja elämän haaksirikkoisena seisten, elämän kurjimman haaksirikon keskellä, taustana, ainoana turvana, hautausmaa ja kauhistunut, hätäytynyt, avuton väkijoukko, on hän heidän ja ihmisten voimattomuuden vertauskuvana ja munkki Pietariin kääntyen parkaisee kauhuissansa, tuskissansa, hirvittävän hädän kynsissä kiemurrellen:

-- "Voi, Herra Jeesus!... Auta!... Minä uskon... Minä uskon... Auta minua, Jeesus!... Auta minua, Jeesus Kristus, sillä minä rutistun käärmeen puristuksesta!..."

* * * * *

Kun onneton nainen oli saatu rauhotetuksi, kysyi eräs vaimo joukosta:

-- "Isä Pietari! Eikö tämä ole uutta oppia?... Me emme ole sitä ennen kuulleet."

-- "Ei", -- jatkoi munkki Pietari vastaukseksi. -- "Ei tämä ole uutta oppia. Nämä ovat vanhoja sanoja, joita te olette kuulleet, mutta joihin kätkettyä aarretta te ette ole tahtoneet etsiä. Ne sanat olivat teistä liika vanhoja, te ette uskoneet niiden kätköissä olevan mitään etsimisen arvoista. Te luulitte ne olevan tomua täynnä ja vasta tarkasteltuanne huomaatte, että jokainen tomuhitunen onkin kallis kivi.

"Te olette kuin lapsia, jotka lähtevät isänsä kotoa vieraalle maalle työn hakuun, ansaitaksensa rikkautta. Te lähdette Jumalan luota etsimään turvaa ja viisautta ihmisten opeista. Mutta kun poika on harhaillut vieraalla maalla, palaa hän kerran nääntyneenä isänsä tuvalle ja huomaa, että työ odottikin häntä omalla peltosaralla. Ja hän ilostuu. Hän luulee nyt löytäneensä uuden aarteen, uuden totuuden. Hän ihastuu ja hämmästyy. Mutta kohta huomaakin hän, että se 'uusi' onkin vanha, rakas, lapsuuden tuttu, jonka arvoa hän ei ennen ymmärtänyt.

"Niin on teillekin käypä, jos lähdette ijankaikkisen totuudenlähteen reunalta etsimään uutta totuutta. Kerran palaatte te totuuden hausta Isän luo, kuulette Hänen lempeän äänensä, ihastutte ja hämmästytte ja luulette löytäneenne jotain uuttaja huomaattekin, että Isän sanat ovatkin vanhoja, rakkaita muistoja, jotka huokuvat kotiraamatun tutuilta lehdiltä niin ihanina, kuin äidin riipimien lehtien tuoksu vanhassa luhdissa, jossa lapsina nukuitte... Palatkaa siis ihmisten opista takaisin raamattuun! Etsikää sen kellastuneilta lehdiltä vanhoja rakkaita kätköjä, kirkkaita viisauden helmiä! Rakentakaa Jumalan valtakunta isänmaahanne, niin kaikki muu, vapaus, rikkaus ja valo puhkeavat teille, kuin kukka nupustansa.

"Älkää etsikö maallista onnea, sillä se on haihtuvaa sumua ja pettävää kiiltoa, vaan etsikää onneanne Jumalassa! Silloin puhkeaa teille maallinen onni, kuin isän ja äidin ilo lapsen onnesta. Silloin valkenee teille onni joka aamu uutena, kirkkaana, kuin päivännousu. Se valkenee loppumattomana, sillä vaikka ijankaikkisuus loppuisi, pysyy Jumala."

-- "Hän pysyy... Hän pysyy", -- vahvisti joukosta joku itkien. Munkki Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:

-- "Kun tämän teette, silloin on vaiennut Venäjän suuruuden ja rauhan päivä. Missä ennen kukki köyhyys ohdakkeena, siellä rehottavat silloin ruusumaat joissa rikkaudet hohtavat. Varas on muuttunut lähimäisensä omaisuuden, murhamies hänen henkensä vartijaksi ja aviovuodetta ei haureus häpäise. Missä ennen vartijat huonetta vartioivat, siellä vartioi silloin Jumalan sormi. Jokainen koti on silloin Jumalan valloittamaton linna, jossa vaimo on puhdas, tytär siveä ja mies jalo. Portot ovat silloin riisuutuneet paheestansa ja puhdistaneet sielunsa loasta, sillä Jumala asuu silloin jokaisen sydämessä ja polttaa niissä himonidut. Mitä ei inhimillinen laki voi tehdä, sen tekee Hän. Etsikää vaimojenne siveellisyyden vartijaksi yksin Häntä! Sillä jos voitte sanoa, että Hän on vaimonne sydämessä, on elämänne hänen suhteensa armasta ehtoo-unta. Hän herättää hänessä siveellisyyden, kuin hohteen kirkkaassa jalokivessä ja kodin puhtaus ilmestyy teille silloin, kuin kesäinen sunnuntairauha väsyneelle, tai kirkonkellojen kaunis soitto Herranhuoneeseen ikävöivälle..."

-- "Kyllä niin on... Kyllä niin on", -- vakuuttavat naiset.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Hän puhdistaa ihmisten suut, kuivattaa panettelun juuret ja polttaa valheen siemenet ruumeniksi.

"Hän ajaa eläimen pois miehestä ja porton naisesta..."

Naisten joukosta kuuluu hiljaista nyyhkytystä. Repeämien kivut ovat hieman talttuneet. Munkki Pietarin lempeät sanat laskevat nyt kuulijoihin, kuin lämmin iltasade päivän paahtamaan tuhkaan. Hän jatkaa:

-- "Venäjän paljon kärsineet lapset! Tulkaa siis Jumalan lapsiksi! Silloin ruskoittuu taivaan ranta ja siitä nousee Venäjän onnen, rikkauden ja mahtavuuden päivä. Venäjän suuruus ilmestyy silloin itsestänsä, kuin loistavat revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle. Venäjän pimeältä tasangoilta leimahtaa silloin uusi, suuri valo, joka kirkkaudellansa huikaisee maailman. Sanoma kuuluu silloin armaana enkelilauluna halki maailman: 'Jeesus on uudestaan tullut maailmaan. Hän on syntynyt Venäjän kansan keskuudessa. Jokaisen venäläisen sydän on Hänen syntymäseimensä. Venäjän kansan viisikymmentä yksi on ottanut Hänet ensin vastaan. Muut ovat sitten avanneet hänen seimeksensä sydämensä ja koko kansa on asettanut Hänet elämänsä peruskiveksi.

"Kansat heräävät silloin kummissaan. He näkevät sen uuden suuren valoviirteen, joka nousee entisen pimeän Venäjän paikalta, kirkkaana ja suurena. Venäjä hohtaa silloin valon terälehtenä maailman kartalla ja Venäjän suuri kansa seisoo siinä valossa puhtaana, kuin Jumalan lapset ylösnousemisen suuren päivän aamuvalaistuksessa. Venäjän nainen on silloin puhtauden ja uskollisuuden vertauskuva, siveellisyyden lakastumaton kukka; sen mies Jeesuksen ylevä opetus lapsi, joka vie vapautuksen taivaan avaimet maailman kaikille kansoille, päästää kansat toistensa orjuudesta, köyhät rikkaiden ja kaikki ihmiset synnin ja himojensa kahleista.

"Jokainen Venäjän maja on silloin Jumalan huone. Tuhannet temppelit hohtavat siinä uudessa kirkkaassa valossa ja ihastuneen maailman edessä palvelee Venäjän suuri kansa taivasten ja maailmojen ainoaa, ijankaikkista Jumalaa, kirkonkellojen soidessa ja avaruudessa kiertelevien lukemattomien maailmojen todistaessa Hänen suuruuttansa, kunniaansa ja voimaansa.

"Kun sitten ylösnousemisen päivä valkenee ja Herra Jumala avaa kirkkomaittensa haudat, tulvaavat Venäjän hautausmaiden porteista tuhansien vuosien sukupolvet, puhtaina ja kirkastettuina, ihaellen sen päivän ihanata, kelmeätä valoa, niin kuin kirkkoväki ihailee sunnuntaipäivän herranrauhaa..."

* * * * *

Mutta Pjotr Petrovitsh Petrof oli masentunut ja särkynyt. Puheen loputtua tuli hän ja lausui munkki Pietarille:

-- "Kiitos, isä, kiitos!... Sinä olet osottanut meille uuden aarteen vanhoista sanoista... Ja me kun olemme ajatelleet ja ajatelleet, että mistä löytää se totuus... Mutta miten sen löytää ja mistä... Tiedät että on totuus, mutta et tiedä missä se on... Me olemme kaikki syntisiä Herran edessä... Miten siinä silloin tiedät... Mutta nyt tulit sinä ja osotit meille sen, jota etsimme... Tietysti Jumala lähetti sinut... Me, syntiset, emme ehkä jaksa sitä totuutta seurata, mutta sekin jo on hyvä, että tietää mikä on totuus... Kiitos sinulle, isä, kiitos!..."

Ja kun ihmiset näkivät, että yksi uskoi, niin useat uskoivat. He katselivat toisiansa, näkivät toistensa ajatukset ja ajattelivat: "Kas niin, Aleksej Osipovitsh uskoo... Ja Maria Petrowna uskoo... Ja Olga Pawlownakin jo uskoo... vaikka eilen vielä käveli... ja Loolja, joka pääsi sairashuoneesta... Ja entäs Pjotr Petrovitsh... Hänkin uskoo..." Ja niin levisi usko, tarttui ja vei mukanansa monta. Toiset taas epäilivät, tai pysyivät kylminä. Ne taas, jotka uskoivat, olivat ihastuksissaan. Munkki Pietarin sanat kirkastuivat heille yhä enemmän, kuin päiväksi helähtävä aamunkoite. Toiset tunsivat jo puhdistuvansa ja vapautuvansa, tunsivat haalealla vedellä pestävän sielustansa tippuvaa likaa. Toiset jo näkivät köyhät, pimeät kotinsa sen uuden valon valaisemina, siisteinä, havut lattialla ja palsami pikkuisella akkunalla. He elivät jo lauvantai-iltaa, jolloin perheelle on jaettu puhtaat vaatteet, ravitseva illallinen odottaa ja lamppu tuikuttaa Jumalankuvan edessä...

Kaikki ne, jotka uskoivat, istuivat jo kädet ristissä. Rinta pakahtui onnesta ja elämänrauha levitti lauvantailiinansa vierähtäneen viikon huolien yli.

Ja sitten laajeni kuva, kirkastui koitteesta sen uuden päivän punaksi. Ihmiset olivat jo näkevinänsä sen uuden, suuren valomeriselän, joka hulmuili Venäjän laajalta tasangolta. Se tasanko leimusi, kuin olisi pimeässä yössä auennut ikivalon silmäterät, joiden katse yhä kirkastui, yltyi maailmoidenpaloksi, vyöryi yli Venäjän rajojen, tulvi yli korkeiden vuorien, ryöppysi syvien kuilujen päällitse. Sen hohteesta välkkyi loppumaton kirkontornien metsä ja lukemattomat majat, joissa Jeesus oli syntynyt ihmissydämien seimessä.

* * * * *

Mutta Harhaman sielussa olivat raottuneet ne valtavat kivimöhkäleet, jotka joukkotunteiden voimalliset mainingit olivat hänen sieluunsa kasanneet. Joka raosta pursusi katkera epäilyksen sappi. Ruumiintoukka, joka nakerteli pääkalloa, tuntui syövän hänen sieluunsa uusia reikiä, joista kihisi katkera, polttava vaahto.

Hänkin kiemurteli sen suuren mustan käärmeen inhoittavassa puristuksessa, tunsi sen huounnan ja näki sen terävän, lipovan kielen.

Silloin hän unohti kaiken muun. Välttelyt ja kaikki hajosivat akanoiksi. Hän halusi, vaistomaisesti, puhua munkki Pietarin kanssa. Kun tämä oli pois lähdössä, meni Harhama hänen luoksensa, tervehti ja kiitti saarnasta. Munkki Pietari puheli hänen kanssansa lempeästi, ikäänkuin hän ei olisi huomannut mitään vieraantumista, kyseli Harhaman vointia, sekä hänen elämäänsä. Ja mitä kauvemmin he astuessansa puhelivat, sitä enemmän kasvoi Harhaman luottamus. Hänessä heräsi halu puolentaa itseänsä, puolentaa tulvillaan olevaa olemustansa, vastaillen kyselyihin avoimesti. Kun nyt ystävät olivat hajonneet, tuntui, kuin olisi tämä munkki ainoa, johon hän rohkeni luottaa. Hän alkoi kertoa varovin sanoin sitä, mitä hän uskalsi ilmottaa osanotostansa vallankumouksen pyörteisiin. Hän odotti, että munkki Pietari tuomitsisi hänet, ajaisi pois luotansa vaarallisena henkilönä, ja hämmästyi kun munkki, joka oli muutamista sanoista käsittänyt kaikki, lausui lempeästi lohdutellen:

-- "Sinä, veli, olet erehtynyt, mutta älä anna mielesi masentua. Me ihmiset polemme jokaisella askeleella neulankärelle, mutta Jumala antaa meille voiman parantaa kipeät kantapäämme. Hän lainatkoon sinulle avun ja viisauden, ja antakoon Hän anteeksi erehdyksesi."

* * * * *

Eräässä tienpolvessa tuli heitä vastaan äkkiä Nikolai, joka oli harhaillut metsässä. Hetken aikaa katsoivat munkki Pietari ja Nikolai toisiansa silmästä silmään, niinkuin kahden suuren voiman edustajat, jotka taistelevat maailman herruudesta. Uuden ajan kaiken uskon kieltämys seisoi Nikolain henkilössä munkki Pietarin edessä niin voimakkaana, mahtavana ja itsetietoisena, kuin usko oli noussut kristinuskon alkuaikoina. Ja munkki Pietari seisoi sen edessä uskon esikuvana ja edustajana, yhtä järkkymättömänä, tietoisena ja voimakkaana, kuin edellinenkin. Nämä kaksi valtaa mittelivät nyt toisiansa, tietoisina toistensa voimista ja varmoina omastansa. He tiesivät, että heidän kesken oli kysymys siitä, kumpi hallitsisi tulevaisuuden ihmiskuntaa: usko vaiko täysi uskottomuus. Ei ollut enää kysymys pakanuudesta ja kristinuskosta, vaan vielä enemmästä: täydellisestä _kaiken uskon kieltämisestä ja uskosta_. Kummaltakaan puolen ei saanut epäilyskään tulla kysymykseen... Niiden välillä ei voinut enää olla mitään sovittelua, ei keskustelua. Ei voinut olla puhettakaan ihmiskunnan _jaosta_ ja _suvaitsevaisuudesta_. "Toinen, tai toinen!" -- se oli niiden kahden voiman ainoa sanottava toisillensa. Hetken aikaa katsoivat nämä miehet toisiansa silmiin, äänettöminä, voimakkaina, arvokkaina ja arvonannolla, kuten katsotaan arvo kasta, vertaistansa vihollista. Heidän kauttansa oli sanottu maailmalle se viimeinen sana: "Toinen, tai toinen!"... Enempää ei voida enää sanoa...

Ja he sanoivat sen vielä jyrkästi, itsetietoisina, ilman sovitteluja. He eivät sanoneet: "joko sinä, tai minä!" -- vaan: _"et sinä, vaan minä!..."_

Se oli suuri silmänräpäys. Munkki Pietari ja Nikolai olivat niin kaukana toisistansa, kuin äärettömyyden vastakkaiset rannat... Ja nyt seisoivat he vastatusten... mittelivät toisiansa katseilla... törmäsivät yhteen äärettömyyden vastarantoina, ihmishengen äärettömyyksien vastakkaisina reunaviivoina...

Harhama käsitti kaiken sen näkymättömän ja sanattoman. Hänen henkensä kohosi hetkessä sen "suuren" siiville ja alkoi harhamatkansa.