Part 31

"Rakentakaa siis sille oikealle peruskivelle, joka on Jeesus Kristus! Jos muulle rakennatte, rakennatte pyövelin hartioille. Ja pyöveli kantaa kirvestä niiden kuriksi, jotka hänen hartioillansa, vallassansa ja varassansa ovat. Eikä lähde teille lohdutusta siitä, että kansanvalta, sen 'viisikymmentä yksi' ovat pyövelinä Tsaarin vallan 'viidenkymmenenyhden' sijasta."

-- "Kuulkaa!... Kuulkaa!" -- kuiskaavat kurjat kuulijat. Useat ovat hämmästyneinä. Puhe tuntuu heistä uudelta. Harhama punnitsee sen jokaista sanaa.

Munkki Pietari jatkaa lempeänä, rauhallisena, kuin Jumalan Poika:

-- "Te kysytte minulta: Miksi ei Jumalan valtakunta ole jo tullut maanpäälle, vaikka sitä on vuosisatoja saarnattu. Mutta minä kysyn teiltä: Oletteko uskoneet sitä saarnaa ja oletteko te mitään tehneet tämän Jumalan valtakunnan rakentamiseksi itsessänne ja lähimäisessänne? Vastatkaa: oletteko?"

Silloin monet katsahtavat toisiinsa kysyen: Oletko sinä, Maria Petrowna, jotakin tehnyt?... ja sinä, Aleksei Osipovitsh?... ja sinä, Feodor?... Ja olenko minä itse tehnyt jotakin sen hyväksi?... Entä se ja se?... Ja heistä tuntuu, kuin saisivat he kaikilta saman vastauksen: "Emme me ole mitään tehneet..." Munkki Pietari jatkaa:

-- "Tehkää ensin voitavanne ja sitten kysykää! Ja kun te totuudessa teette, niin Jumalan valtakunta tulee pian. Se ilmestyy silloin, kuin itsestänsä, kuten taivaan reunalle iltatähti, joka äkkiä tuikahtaa ja sytyttää tähden tähden vieressä, kunnes koko taivaan kansi on yhtenä kirkkaana tähtipalona."

Monet epäilevät taas voimiansa ja eräs kysyy:

-- "Voimmeko me?... Jaksammeko me?... Eikö ole sen tulemiselle muuta tietä... helpompaa... lyhempää?"

Munkki Pietaria kirkastaa taas päivänvalo. Hän vastaa lempeästi:

-- "Ei ole muuta tietä. Sillä Jumalan valtakunta ei ole ulkopuolella teitä. Se on _teissä_. Sen täytyy puheta teissä itsessänne, kuin kukan nupussansa. Koettakaa siis! Pyrkikää ikuista valoa kohti, kuin kukka auringon paisteeseen, niin te jaksatte, ja Jumalan valtakunta puhkeaa teissä yhdessä toisensa jälkeen, kuin kukan värilehdet sen nupusta, kunnes koko ihmiskunta on yksi ainoa ihana kukkamaa, jossa jokainen vääryyden ohdake on tukahtunut..."

Jumalan valtakunnan ihanuus kuvastuu rääsyisille kuulijoille niin ihanana, houkuttelevana. Monet ja monet tahtoisivat siihen päästä ja koettaa voimiansa... Monet taas epäilevät voimiansa, jotkut epäilevät kaikkea. Harhama sotkeutuu ajatuksiinsa ja huomaa vaan sen ihanuuden, jonka munkki Pietari on levittänyt nähtäväksi. Hän näkee sen kokonaisena, kuin valkenevat pellavalevittymät, josta hän ei voi erottaa yksityisiä pellavia.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Älkää siis uskoko niitä, jotka kehottavat teitä rakentamaan muulle perustukselle, kuin sille, jona on Jeesus Kristus!

"Älkää myös uskoko pappeihin, sillä ihmisiä hekin ovat. Vaan etsikää _Itseänsä totista elävää Jumalaa!_ Ja jos totuudessa etsitte, te löydätte Hänet. Hän ilmestyy eteenne, kuin tutun akkunan valo pimeän korven kulkijalle. Ja jos te näette, että Hänen sanaansa on väärinkäytetty, niin ei vika ole Hänen sanassansa, vaan niissä, jotka sitä väärinkäyttävät.

"Kun te itse siis löydätte Jumalan, avatkaa Hänelle tie myös pappien sydämiin, jotka ovat Hänestä luopuneet ja tehneet Hänen kirkkonsa ryövärien luolaksi.

"Ajakaa väärät paimenet pois Hänen huoneestansa, ei väkivallalla, sillä silloin vaihtuvat vaan sudet, vaan niin, että avaatte heidänkin sydämensä Jumalan valtakunnalle. Silloin olette tehneet palveluksen Jumalalle."

Monet ja monet heltyvät ja hajoavat, kuullessansa munkki Pietarin asettavan oman itsensä, pappeutensa, heidän syntisten ja kurjien vertaiseksi, astuvan nöyränä heidän joukkoonsa, tunnustavan itsensä syntiseksi, aivan heidän arvoisekseen.

-- "Ah, isä, Pietari! Isä Pietari!" -- nyyhkyttää eräs naisista. Munkki Pietari jatkaa surullisena:

-- "Älkää myös panko pappien kannettavaksi suurempaa kuormaa, kuin minkä ihmiset yleensä jaksavat kantaa! Älkää heiltä vaatiko enempää, kuin omalta itseltänne, vaan vaatikaa aina enimmän juuri omalta itseltänne! Joka vaatii papilta ja ei itseltänsä, hänet on verrattava mieheen, joka jättää taakkansa tien kannettavaksi, mieheen, joka lähtee lunnaiden kanssa suuriin häihin, mutta jättääkin tien kannettavaksi ne lunnaat, joilla hänen olisi pitänyt lunastaa juhlaan pääsy. Kai ken parannuksen täytyy alkaa meistä itsestämme. Sillä ei maailma parane, jos jokainen kohotamme itsemme pappien papiksi ja tuomariksi ja samalla jätämme oman parannuksemme niiden huoleksi... Parantakaa siis ensin itsenne ja sitten papit!...

"Joka alkaa muista ja lopettaa itseensä, hän on verrattava matkamieheen, joka yrittää kulkea matkansa, lähtemällä sen lopusta, Hänen taipaleensa jää silloin kulkematta.

"Ja jos te luulette, että veitsi on annettu teidän käteenne ja että te olette kutsutut puhkaisemaan yhteiskunnan märkäpaiseita, niin eikö teidän ensiksi täydy kysyä, ovatko omat kätenne puhtaat? Sillä jos ne eivät puhtaat ole ja te niillä ryhdytte puhkomaan ja puhdistamaan yhteiskunnan mätäpesiä, ettekö te ole verrattavat lääkäriin, joka koleran saastuttamilla, pesemättömillä käsillänsä ryhtyy puhdistamaan sairaan ruttopaisetta? Ja eikö silloin parantaja saastuta parannettavaansa ja parannettava parantajaansa?"

-- "Niin ne saastuttavat... Niin", -- huokaavat monen suonet. Saarna jatkuu:

-- "Väärin opettavat ne, jotka sanovat että sosialistinen, tai mikään muu yhteiskunta voi parantaa papitkin, koska ne silloin ovat kansasta riippuvia. Minä kysyn teiltä: Jos sosialistisessa, tai muussa yhteiskunnassa ne viisikymmentä yksi ovat pahoja, eivätkö he aseta mieleisiänsä pappeja, jotka heihin liittyvät?

"Mutta jos rakennatte Jumalan valtakunnan maan päälle, parannatte itsenne ja ne ainakin viisikymmentä yksi muuta, niin pappiennekin vanhurskaus teille ilmestyy itsestään, kuin kullattu kirkonristi, joka kesäaamun kirkkaudessa ilmestyy kirkkoon vaeltavan väen eteen..."

-- "Mutta voimmeko me kaiken sen tehdä?... Voimme kasvattaa papitkin?... Me olemme syntisiä", -- kuuluu taas uudistettu kuiskaus joukosta. Pietari vastaa:

-- "Jos teiltä puuttuu voimaa, rukoilkaa sitä Jumalalta! Mutta rukoilkaa _totuudessa!_... Sillä väärä rukous kuivettuu huulille, kuin ohdake, mutta totinen rukous ei pysähdy huulille. Se on siemen, joka kukkii _teossa_, tekee terää _elämässä_ ja hedelmöi _työssä_. Rukoilkaa siis totuudessa, niin työnne sujuu ja siunaus vuotaa rinnatusten.

"Me etsimme uusia voiman lähteitä, vaikka Jumalan sanasta pulppuavat ijankaikkiset lähteet. Joka etsii muuta lähdettä, hän on verrattava mieheen, joka istuu lähteen vieressä, eikä tahdo siitä juoda, vaan nääntyy janoon. Ja joka tahtoo sen lähteen tuketa, hän on kuin erämaan asukas, joka lähtee aavikolta vettä noutamaan ja lähtiessänsä tukkeaa kosteikkonsa lähteen..."

Kuulijoiden joukosta kuuluu jo huokauksia. Useiden naisten silmissä kiiltää kyynel. Päät painuvat yhä alemma, kuin kastikaismaalla rauhallisina seisovien kastikaisten helpeiset päät.

Hautausmaan rauha häämöittää kaikille, kuin riuvulle kuivamaan levitetty ruumisliina, johon käärittynä vainaja on maannut arkkuun panoonsa asti. Kaikki ovat vakavia. Kaikkien mieliä tuntuu painavan kuoleman kylmä sormi. Munkki Pietari jatkaa saarnaansa:

-- "Me etsimme uutta vapautta, vaikka Jumala on meille jo luomisessa valmistanut ijankaikkisen vapauden. Hän on antanut meille sanassansa ne aseet, joilla kaikki kahleet avautuvat..."

Kuulijoiden mielet jännittyvät. Ihmiset alkavat jo hajota. Ynseyskin taivuttaa jo polviansa. Hautausmaan jokaisella ristillä näyttää kuivuvan ruumisliina... odottamassa... valmiina... äsken käytettynä... Ilmassa tuntuu kuoleman ummehtunut haju. Sen kukat nyökyttävät. Sen laihat sormet suikkelehtavat kukkien juurella... etsien... kopeloiden... siepaten sormien väliin kaiken... Kuuluu nyyhkytyksiä... huokauksia... voihkinaa.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Sillä teille opetetaan: 'Jumalan sana on teille orjankahle'. Se on vale. Jumalan sana on teille juuri vapaus.

"Jos ei se sana ole teissä, kulette te omien himojenne, halujenne ja maailman viettelyksien orjina. Te kulette silloin niissä kahleissa, jotka vievät teidät turmioon, vetävät teidät uhraamaan oman itsenne, perheenne, kunnianne ja omaisuutenne synnille, himolle ja paheelle. Katsokaa ympärillenne, eikö niin ole.

"Todellinen vapaus on ainoastansa Jumalassa. Herätkää siis te, jotka kulette himojenne kahleissa pimeillä kaduilla, synnin ikiorjuutta kohti! Synnin satimet tempaavat teidät niistä aikanansa. Voi teitä silloin! Te sorrutte paheen pesiin, nukkumaan yönne haureuden liassa, sulettujen akkunaverhojen takana.

"Kun te aamulla heräätte, näette te lian tippuvan sielustanne. Päivänvalo polttaa teitä silloin. Ihmisten katse puree otsaanne porttouden merkin. Päivät kuluvat. Lika syöpyy sieluunne ja te huomaatte pian, ettette voi enää loasta nousta.

"Voi teitä silloin! Te jäätte ijäksi himojen ja synnin kahleisiin sidottuina orjina makaamaan rapakon saastassa.

"Laskekaa siis vapautenne peruskiveksi Jeesus, silloin on se kalliolle rakennettu..."

Silloin kuuluu kauvempaa naisten joukosta parahdus ja sitten nyyhkytyksiä. Harhama nousee ylös nähdäkseen mitä on tapahtunut. Siellä istuu Loolja, kokoon kytistyneenä, peittäen kasvojaan käsillänsä. Tyttö-poloinen oli revennyt, kuin ihmisriepu. Hän itki katkerasti, kuin olisi tuntenut lian sielustansa tippuvan. Sana oli sattunut häneen...

Kuulijat katsovat säälien onnetonta tyttöä. -- "Oi-joi-joi!" -- valittaa onneton tyttö. Jotkut naiset itkeä nyyhkyttävät hänen kanssansa. Näky koskee Harhamaankin kipeästi. Se hioo hänen tarkkaavaisuuttansa yhä terävämmäksi. Munkki Pietari jatkaa kovemmalla äänellä, päivänpaisteen kirkastaessa hänen päätänsä: -- "Avatkaa siis sydämenne Jeesukselle! Hän yksin voi sen puhdistaa. Ainoastaan Hän voi irroittaa sydämestänne ne synnin kahleet, joissa te kulette pimeitä kujia myöten niihin vuoteisiin, joissa ihmiselämä tiuhkuu likana vuoteen loaksi."

-- "Ai-jai!" -- kuuluu naisten joukosta.

-- "Etsikää vapautta Jumalan sanasta! Pankaa se itsenne ja niiden viidenkymmenenyhden peruskiveksi, niin vapaus avautuu teille ihanana, kuin vesikaari taivaanlaelle. Joka muualta vapautta etsii, hän on verrattava mieheen, joka lähtee vankilasta vapautta noutamaan..."

Naisten joukosta kuuluu hiljaista itkua. Loolja nyyhkyttää ihmiskyttyränä, kokoon kutistuneena, onnettomana, avuttomana. Miehet ovat totisia. Yhä useammat ja useammat alkavat itkeä nyyhkyttää, saarnaa ja Looljan itkua kuullessaan. Miestenkin silmässä kimeltää siellä täällä kyynel. Toisen on tullut sääli toista. Sydämet heltyvät ja avautuvat... avautuvat kuin kukka valolle ja tulevat herkiksi vaikutuksille. Sanat sattuvat niihin, kuin tulineulat. Loolja on kytistynyt aivan mytyksi, josta katkera itku kuuluu tukahtuen nyyhkytyksiin. Saarna jatkuu:

-- "Jeesus yksin pesee puhtaaksi teidän sielunne. Hän puhdistaa sen vuotavasta liasta. Kun Hän on sydämessänne, ei likainen ajatuskaan voi siellä idulle päästä. Sillä Hän polttaa paheen itiöt. Te kulette silloin vapaina ja puhtaina, kuin aurinko, jota Herran käsi ohjaa kaartansa myöten, ja te sanotte: 'Herra, jos Sinä jo ennen olisit ollut sydämessäni, ei olisi tapahtunut sitä, mikä on tapahtunut. Lika ei olisi sieluuni syöpynyt'. Särkykää siis että Hän pääsee sydämeenne sitä puhdistamaan!..."

Silloin taas kuului parahdus. Maria Petrowna, sama, joka ilkoalastomana tanssi pirunpolskaa, kun Harhama ja munkki Pietari etsivät Nikolain äitiä sen kuolinpäivänä maanalaisessa synnin pesässä, oli särkynyt. Häneen oli koskenut Looljan parahdus. Ja sitten oli munkki Pietarin puhe repinyt häntä rikki, kuin liinaa. Se oli tunkenut kyntensä hänen sielunsa lian pesiin ja vetänyt sieltä ulos sen inhottavaa lokaa. Väristys kulkee hänen olemuksensa läpi. Hän vajoaa kokoon, repeytyy ja särkyy, valittaen epätoivonsa tulipihdissä:

-- "Herra, armahda!... Herra, armahda!... Armahda... armahda... armahda!"

Kovat sydämet tärisevät sitä kuullessa. Harhama on kuin hämmästyksen paksuihin sumuläjiin pudonnut. Munkki Pietari seisoo hänen edessänsä taas, kuin pyhimys. Ilta-auringon valo säteilee kunniakehänä hänen päänsä ympärillä, tunkien koivun oksien lomitse. Saarna jatkuu. Munkki Pietari puhuu kuin pyhimys, lempeällä, mutta vakuuttavalla äänellä:

-- "Jos te siis hylkäätte Jumalan sanassa tarjolla olevan vapauden, ettekö ole verrattavat siihen, joka lähtee isänsä kodin vapaudesta etsimään vapautta maailman orjuudesta?"

Monen monet muistavat maailman ankaruutta ja vertaavat sitä lapsuutensa kodin vapauteen, äidin ja isän huolenpitoon. Ja he särkyvät ja hajoavat. Saarnaaja kyselee edelleen:

-- "Sillä eikö maailmanpolulla ole ansa joka askeleella?"

Maria Petrowna ja niin monet muut muistavat ne tuhannet ansat ja paulat, jotka ovat olleet heidän poluillaan pauloina... He muistavat ensimäisen erehdyksensä... ja toisen... ja kolmannen. Monet ja monet värisevät ja itkevät.

-- "Kyllä maailman viettelykset ovat suuret", -- nyyhkyttää moni naisista. Useiden miesten silmissä kiiltää kyynel. Hekin muistavat monesti astuneensa siihen paulaan, siihen katkeamattomaan, houkuttelevaan ja kaikkialle viritettyyn ansaan, jonka silminä on: _maailmanvapaus_. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Eikö maailmanvapaus ole teille se kahle, joka aina vahvistuu, aina lujemmalle sitoo ja kiehtovana käärmeenä houkuttelee?"

-- "Oi... joi... joi!" -- valittaa Maria Petrowna väristen.

-- "Se käärme", -- jatkaa munkki Pietari -- "vartoo kaikkialla maailmanvapautena. Se sikiää teistä itsestänne. Se matelee teidän himoistanne ulos, pukeutuu maailmanvapauden hohteeseen, nostaa teille elämän purppuraisia helmoja, ja kun te niitä tavotatte, kietoutuu se jalkanne ympäri..."

Maria Petrownan jokainen jäsen vavahtaa. Hän on tuntevinansa kylmän käärmeen kietoutuvan hänen säärensä ympäri, vapisee ja ikäänkuin suojelee säärtänsä hameenhelmalla. Monet naisista huomaavat sen ja suojelevat hekin sääriänsä helmalla. Saarna jatkuu.

-- "Se käärme, se maailmanvapaus vie teidät, jos ette Jumalan sanalla sen päätä itsessänne muserra, se vie teidät likaisille vuoteille ja sitoo teidät niihin himojenne orjiksi. Se kietoutuu koko teidän ruumiinne ympäri ja puristaa teidät ja te olette tunteva sen voiman. Te olette tunteva kuinka luja ja voimallinen on se käärmekahle, joka matelee maailmanvapauden nimellä..."

Maria Petrowna parkaisee. Hän tuntee kavalan, suuren mustan käärmeen häntä rutistavan. Hän tuntee sen kylmän ruumiin kietoutuvan ympärillensä jaloista kaulaan asti ja rutistavan häntä. Ja sen rutistuksesta tuntee hän elämänsä lian pursuvan ulos suusta ja sieramista. Hän kauhistuu, vapisee ja vääntelee itseänsä. Useat muut naiset itkevät, säälittelevät onnetonta ja tekevät ristinmerkkinsä. Saarna jatkuu:

-- "Mutta jos etsitte vapautta Jumalan sanasta, jos tulette Hänen tapsiksensa, niin vapaus aukenee ja puhkeaa teille, kuin sielun rauha katumuksesta, tai kuin tyytyväisyydentunne hyvästä teosta ja maamiehen ilo hyvästä sadosta ja kesäntulosta, kun se tuo ensimäiset pääskyset räystään alle pesimään..."

Useat naiset itkevät katkerasti, toiset nyökyttelevät käsi poskella. Miehet ovat kuin hautajaisväkeä. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Mutta kiirehtikää, sillä katsokaa: Jumala seisoo joka hetki edessänne kuolema kädessä ja ainoastaan hautausmaan aita on teidän ja kuolleitten maan välillä."

-- "Oi... joi... joi... joi!" -- vaikertelee Maria Petrowna.

-- "Jokainen askel minkä astutte täältä _poispäinkin_, vie teitä vaan yhä likemmäksi sitä hautaa, jonka yli ei kukaan voi harpata", -- jatkaa Pietari.

-- "Voi hyvä Jumala!... Voi hyvä Jumala!" -- valittaa Loolja itkunsa seasta. Miehet seisovat kyyneleet silmissä. Naiset itkevät. Saarna jatkuu. Munkki Pietari puhuu puolituomitsevasti... kovasti:

-- "Voi teitä, jos sen reunalle saapuessanne huomaatte loan valuvan sielussanne!"

-- "Kun Jumala vielä auttaisi!... Kun auttaisi!" -- kiemurtelee Maria Petrowna saarnan lyömänä. Elämä näyttää hajoavan tomuksi, sen pyrinnöt turhuudeksi, sen erehdykset vuotavat lokana. Kuoleman liinat heiluvat, sen sormet etsivät kaikkia.

-- "Voi teitä, jos teidän täytyy likaisina laskeutua kuoleman kylmälle vuoteelle!" -- jatkaa saarnaaja.

-- "Herra armahda!... Herra armahda!" -- nyyhkyttävät useat naiset. Maria Petrowna pakahtuu itkuunsa ja hätäänsä. Miehet tekevät ristinmerkkinsä.

-- "Voi teitä, jos tämän aidan sisäpuolelle astutte oman kätenne varassa!"

Kuolema näyttää seisovan jo kalmistonsa portilla, ruumisliina hartioilla. Sen väki lähtee sirpit kädessä satoa korjaamaan.

-- "Ai... jai... jai!" -- valittavat Loolja ja Maria Petrowna. Munkki Pietari jatkaa suurena, surullisena ja jyrkkänä:

-- "Kuulkaa: Tällä aidalla seisoo yöt ja päivät Herra Jumala ja tässä, Hänen ohitsensa kulkiessa, lakkaa ihmisen oman käden voima. Jos Herra Jumala onkin lainannut ihmisen käsivarteen voiman, jonka varassa hän on voinut kulkea, jos Hän on antanut ihmisen kulkea tähän aitaan asti sen nojassa, niin tässä Hän sanoo: Seis! Käsi alas! Ja kaikki tottelevat, kädet laskevat alas."

Päät kumartuvat alas, kuin painaisi niitä jo kuoleman raskas käsi. Mielet masentuvat. Ynseys laskeutuu tomuna maahan.

-- "Herra auta minua!" -- huudahtaa Maria Petrowna tuskissansa. Ja usko tarttuu. Yhä useammat hajoavat akanoiksi, särkyvät tomuksi. Yhä voimallisemmin saarnaa munkki Pietari:

-- "Hautausmaalla polvistuvat kaikki Jumalan edessä. Siellä lakkaa ihmisviisaus, ihmisvoima ja ylpeys."

Monet pelästyvät, näkevät hautausmaan aaveiden vaikeroivan avuttomana. Harhaman silmiin pistää taas irvistelevä pääkallo. "Niin, niin!... Täällä näkyy lakkaavan _kaikki_", -- kävi hänen läpitsensä jääkylmänä väristyksenä. Munkki Pietarin saarna koskettelee hänessä kireimmälle vedetyitä kieliä. Se saarna jatkuu:

-- "Älkää nousko Häntä vastaan, sillä Hän on tulinen tutkain. Älkää paetko Häntä, sillä kaikki teidän pakotienne johtavat teidät tänne, Hänen kirkko maallensa, Hänen käsiinsä..."

-- "Kaikki... kaikki vetää tänne!... Voi hyvä isä!... Voi hyvä Jumala!" -- tuskittelee Maria Petrowna. Loolja itkee kokoon vetäytyneenä. Vaimot valittavat silmiänsä ristien:

-- "Herra armahda!... Armahda!... Armahda!"

Harhama hermostuu. Katkera ajatus hulmahtaa hänessä: "Olen", -- ajattelee hän -- "paennut maallista valtaa ja pakotieni on johtanut -- avonaisen haudan partaalle... Mihin _sitä_ paeta?"

Hänen mielensä synkkenee. Munkki Pietari jatkaa, kuin kiivas Mooses:

-- "Valmistukaa siis! Sillä kun tulette tämän aidan kohdalle, eivät paarien kantajat enää pysähdy... Muistakaa aina: Koko ihmiselämä on kuin ruumispaarit, joilla Jumala kantaa teidät äitinne kohdusta tälle portille..."

Taas kuuluu parahdus. Yksi on taas särkynyt. Itku yltyy. Harhama hermostuu. Hän säikähtää irvistelevää pääkalloa ja hätäytyy hieman, tietämättänsä miksi.

Harakka räkättää ristinpäässä kiukkuisena...

Saarnaaja puhuu edelleen:

-- "Tämän aidan yli kulkiessa tunnustavat Jumalan kieltäjät Hänen kätensä. He tuntevat Hänen tutkaimensa. Hänen huoneensa häpäisijät vapisevat..."

Ilkeä väristys matelee Harhaman luiden läpi. Eräs lapsuusajan teon muisto pistää puikkona häneen: Hän oli kerran jumalanpalveluksen aikana toisten poikien kanssa tunkeutunut läheiseen, autioksi jääneeseen venäläiseen kirkkoon ja häväissyt sen. Pelkoansa muilta salaten oli hän etumaisena repinyt kuvia rikki ja lyönyt pirstaleiksi ristin. Hautausmaalla olivat he sitten musertaneet erään vetelehtivän pääkallon.

Hän oli siis se kirkon häpäisijä. "Sekin!" -- mutisi hän.

Hän muisti, kuinka hän seuraavana yönä oli nähnyt pitkän luurangon lähestyvän ja kuristavan häntä. Kauhusta väristen oli hän noussut ja tunkeutunut äitinsä vuoteelle, painautuen äidin rintaa vastaan.

Mutta seuraavana päivänä oli hän taas arkaillen hiipinyt samalle hautausmaalle, etsinyt murskatun pääkallon ja sen luiden hammasmaisista liitteistä salaisuudessa viikkokausia tutkinut sitä sielunsa tulikysymystä. Hän oli pääkalloa murskatessansa huomannut ne riimumaiset saumat, ja luuli kansan kertoman mukaan niitä kirjoitukseksi, jossa olisi muka selitetty se suuri kysymys. Mutta kun hän ei saanut vastausta, raivostui hän ja murskasi lopullisesti pääkallon, johon hänen kiukkunsa oli kääntynyt.

Se pääkallo oli hänelle sitten usein unessa irvistellyt ja syyttänyt...

Ja nyt istui hän hautausmaalla, pääkallo edessä muistuttamassa, että se aika on tuleva pian, jolloin joku raa'asti murskaa hänen luitansa.

-- "Oi!" -- pääsi hänen povestansa katkerana huokauksena. Hän nojasi kätensä varaan taapäin. Käsi sattui silloin toiseen pääkalloon, jota hän ei ennen ollut hautakummun ruohokosta huomannut. Sen silmäreijät hohottivat avonaisina. Kylmä sisilisko luikahti sen sisästä hänen kädellensä. Hän puistahti. Hänestä se oli se hänen _syyttäjänsä_, se häväisty pääkallo...

Naisten joukosta kuului taas parahdus. Harhama sieppasi vaistomaisesti, hermostuneena, pääkallon, kuin tulisen kekäleen, joka häntä poltti ja paiskasi sen avonaiseen hautaan, mutisten:

-- "Hyi... saatana!"

Pääkallo sattui arkun kupeesen. Huonosti naulattu halennut kansilauta luiskahti silloin sijoiltansa ja solahti alas. Arkusta irvisti ruman miehen ruumis. Parralle oli karissut multaa, jossa tonki joku toukka. Harhama säikähti, hyppäsi ylös, kuin joltain äärettömän ilkeältä, ja nojaten läheiseen ristiin seurasi saarnaa edelleen.

Munkki Pietari jatkaa rauhallisempana:

-- "Toiset neuvovat teitä rakastamaan isänmaatanne. Mutta mitä on isänmaanrakkaus semmoisenansa? Se on runoiltu saippuakupla, väririkas ja pian hajoava. Se on väärää epäjumalan palvelemista. Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin! Sillä kaikki rakkaus, joka ei vuoda rakkauden alkulähteestä, on arvotonta kiiltoa, maineen- ja palkkionhimoa, hajoavan vesikuplan hapuilemista.

"Mutta jos te rakastatte Jumalaa isänmaassanne, silloin te ahkeroitte, että jokaisella veljellänne olisi valoisa pirtti, riittävästi leipää, sekä onni ja siunaus elämässä ja rauha mielessä. Siten teette te Jumalan kautta ja Hänen henkensä vaikutuksesta isänmaanne rikkaaksi, sen köyhät kylät kukoistaviksi ja pellot viljaviksi. Ja isänmaamme kukoistus puhkeaa teille silloin sen rakkauden palkkana, kuin kukan kauniit värit sen kasvun palkkiona.

"Te itse olette silloin onnellisia, kuin kedonkukka, joka onnensa löytää siinä, että saa terälehdillänsä kaunistaa isänmaamme nurmea ja värillänsä tunnustaa ja ylistää Jumalan armoa ja viisautta.

"Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin ja istuttakaa se rakkaus niihin viiteenkymmeneenyhteen, niin kaikki muu teille tulee itsestänsä, kuin isän siunaus ja äidin hymy lapsen hyvästä teosta...

"Sillä mitä hyödyttää isänmaatanne, jos te itse kokoatte sen rikkaudet aittoihinne ja toiset sen johdosta kärsivät puutosta?

"Rakastakaa siis Jumalaa, niin Hän on kaiken tekevä teissä ja teidän kauttanne. Asettakaa Jeesus isänmaanrakkauden perustukseksi, niin silloin kokoatte rikkautta isänmaalle, ettekä isänmaan rikkauksia itsellenne!

"Väärin opettavat ne, jotka sanovat, että sosialistinen yhteiskunta voi luoda isänmaankin kukoistuksen. Sillä jos sosialistisessa yhteiskunnassa viisikymmentä yksi liittyvät syömään sen, minkä neljäkymmentäyhdeksän ansaitsee, niin eikö isänmaa muutu kurjuuden erämaaksi?"

-- "Oikein!... Kyllä hän puhuu oikein", -- myöntävät yhä useammat. Ja yhä suurempana ja kirkkaampana ja hartaampana jatkaa munkki Pietari:

-- "Tulkaa siis kaikki Jeesuksen kaltaisiksi. Ajakaa Hänen tavoin väärät paimenet pois Jumalan huoneista, puhdistakaa pappien sydämet perkeleestä, niin ryövärien luolat muuttuvat taas Herran huoneeksi. Masentakaa Jeesuksen voimalla paha yhteiskunnan varkaiden sydämessä, niin yhteiskunta muuttuu Jumalan valtakunnaksi, jossa ei ole vääryyttä. Kaikki muut tiet vievät harhanteille, kaikki muut keinot ovat turhia, sammuvia tulia..."

-- "Oikein puhuttu... Oikein puhuttu", -- vakuuttavat monet. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Ottakaa siis isänmaanrakkaudenkin peruskiveksi Jumalan vanhurskaus itsellenne ja niille viidellekymmenelleyhdelle, niin sen onni ja siunaus nousee teille, kuin runsas sato pellon mehevästä mullasta."