Part 30

Hän keskeytti, ja antoi merkin. Luolaan ilmautuivat silloin tuhannet tuomitut... Heidän luunsa hehkuivat tulikuumina rautoina ja hohtivat lihan läpi... Maksassa kiehui sappi ja sydämessä paloi sinervä liekki... Onnettomat hehkuivat tulisina luurankoina... Tuska oli luiden ytimenä... Tuli poltti naisten povia... tippui niiden nisien sijoista, ja miesten rintoja raatelivat ruton hampaat. Perkele lopetti lauseensa tuomituita osottaen:

-- "Jos erehdytte, niin siinä on osanne."

-- "Niin totta, kuin sinun helvettisi ei koskaan sammu, emme me asiaasi häpeään heitä", -- vannoivat palvelijat.

Perkele rypisti silmiänsä ja näky muuttui:

Avautui ihana Edeni. Siellä häilyivät lemmen hämärät rihmat. Päivänpaisteena oli ikuinen lemmen silmänräpäys... Povi riutui povella... Siellä raukesi liha ja kaikki siteet aukesivat... Hekkuman hetteet vuotivat... Nautinto kukki... heilimöi... kypsytti hedelmän.

Rinta kypsyi, lempi hehkui... Kaikki riutui suudelmaksi... Jo soivat ikuiset viulut... Vietti kutitti vietin hereille, kutsui sitä häihin morsiameksi... Se kutsui sitä ikuiseen suuteloon... kosi sitä... armasteli... miellytteli... Ne alkoivat ainaisen häähetkensä... sen maallisen silmänräpäyksen ikuisena... keskeytymättömänä.

-- "Jos täytätte tehtävänne, saatte _sen silmänräpäyksen_... Te saatte sen _loppumattomaksi_-- lausui Perkele majesteetillisena, hohtaen tulisäkenien muodostamasta kehästä, tulisessa viitassa ja elävä tulikäärme valtikkana kädessä."

-- "Sinun palkintosi ovat suuret. Silmänräpäys sinun valtakuntasi vapautta on suurempiarvoinen, kuin ijankaikkisuus muuta onnea. Sitä ansaitaksemme kärsimme me vaivat ilolla... Kärsimme vaikka tuhannen tuhatta maailmankautta", -- vannoi ihastunut palvelijajoukko.

Näky katosi. Verivalo himmeni. Regime'in veren ääni huusi kostoa synkeässä pimeydessä... Avaruuden onkalo ummistui... Mustat päivät hävisivät elämän virtojen pimeältä pohjalta... Salaisuuden seinän raot sulkeutuivat... Kaikki haihtui ja hävisi Perkeleen palvelijoiden ylistyslauluun...

Saarna viidestäkymmenestä yhdestä ja peruskivestä.

Elämä on suuri musta käärme...

Taivaanlaella heloitti aurinko jo syyssurujensa sumentamana. Kesäiset helteen hetteet alkoivat kylmetä sen povessa.

Kesä oli jo riisunut parhaat koristuksensa. Se oli koonnut ahoilta punaiset mansikkaliepeensä, nurmilta kauneimmat kukkasliinansa. Viikate oli kulkenut nurmilla ja heikko äpärikkö viheriöi jo sen jälillä. Omenapuun oksat nuokkuivat surullisina, kypsyvän hedelmä paineen tuudittamina, muistellen keväällistä kukka-aikaansa, jolloin värit kisailivat vallattomina valon kanssa.

Kesä suikkaili jo suuta syksylle.

* * * * *

Pommiyrityksen jälkeisenä päivänä oli järjestön määrä kokoontua eräällä hautausmaalla, jonka viereistä rauhallista metsää pidettiin turvallisena keskustelupaikkana. Mutta kun järjestön jäsenet sanottuna päivänä yksitellen saapuivat paikalle metsän läpi, näkivät he kaikkialla ihmisiä. Eräässä paikassa, hautausmaan aidan vierellä oli niitä koolla suurempi joukko. Jokainen luuli tämän väen kokouksen olevan yhteydessä heidän kiinniottamisensa kanssa. He arvelivat, että joku seurasta oli ehkä kavaltanut heidät, pelastaakseen sillä itsensä. Aroissa mielissä virisi oitis usko, että kiinniotto oli houkutellut utelijoita paikalle. Jokainen kääntyi sen tähden takaisin ja pakeni.

Harhama saapui paikalle viimeisenä. Hänkin hämmästyi nähdessään väkijoukon tällä yksinäisellä hautausmaalla. Hän mietti jo pakoa. Tyynnyttyänsä hän luopui kumminkin siitä aikomuksestansa ja kätkeytyi metsään seurataksensa sieltä asioita. Tapaus oli hänelle yllätys. Hän kävi levottomaksi, kun yhtään toveria ei näkynyt. Kiihtyneeseen hermostoon vaikutti se masentavasti. Ja sitä mukaa, kun hän odotti, lisääntyi myös hänen levottomuutensa, hän tuli alakuloiseksi ja tunsi olevansa haaksirikossa, yksin jätettynä. Kaikki suunnitelmat ja toiveet olivat pirstautuneet eilen pommin räjähtäessä ja nyt olivat ystävätkin hajonneet akanoina. Vähitellen muuttui masennus uhkamieliseksi tylsyydeksi. "Tuli, mikä tuli!" -- mutisi hän, istahtaen puiden suojaan. Hänen henkensä harhaili taas omilla vesillänsä, kohtalon kilpa-ajoissa...

Jonkun ajan kuluttua huomasi hän ihmeekseen munkki Pietarin lähestyvän väkijoukkoa ja tervehtivän sitä. Kohta alkoivat ihmiset hitaasti kokoutua hänen ympärillensä. Toiset istuutuivat maahan, toiset seisoivat puihin nojaten. Munkki Pietari nousi hautausmaan aitakivelle ja alkoi puhua kansalle. Hän oli alkanut pitää kokouksiansa metsän rauhassa, hiljaisuudessa. Siellä ne eivät herättäisi huomiota, ja samalla oli voitettu huoneuston puute ja ihmiset saivat tilaisuuden virkistyä raittiissa ulkoilmassa.

Sen jälkeen, kun Harhama oli joutunut vallankumouksen satimiin, oli hän aivan karttanut munkki Pietaria... Hän kunnioitti häntä edelleenkin rajattomasti, värisi joskus hänen edessänsä, kuin noidan ja Jumalan edessä. Mutta hän tiesi nyt kulkevansa tietä, jota munkki Pietari piti rikoksen polkuna, ja siksi oli hän vältellyt häntä. Nyt hän tunsikin itsensä joksikin pahantekijäksi. Se tunne sai alkunsa pakollisesta, vaistomaisesta piilottelusta. Epäluulo, tai syytös näytti paistavan häntä vastaan jokaisen vastaantulijan katseesta. Ikuisesta epäilystä oli hänen sieluunsa juurtunut myös ainainen _epäröiminen_ -- epäröiminen ensin itse _teon_ ja myöhemmin uhman ja sitten taas aluksi epäröiminen teosta johtuvan _vastuun_ edellä ja taas lopuksi uhma. Hänessä ei ollut nyt taas miehuutta astua tekoinensa ja erehdyksinensä ihmisten eteen oitis niiden tehtyä. Jokaista erehdystä seurasi hänessä aina epäselvä häpeäntunne. Hän piilottautui silloin ystäviltänsäkin, kunnes jonkun päivän kuluttua taas uhmaten näyttäytyi heille, pahotellen, että ei ollut tehnyt suurempaa erehdystä...

Nytkin hän häpesi munkki Pietaria. Hän päätti kumminkin kuunnella hänen puhettansa, kiersi takaapäin hautausmaan aidan yli hautausmaalle ja istahti puhujan selän taakse eräälle heinäiselle hautapenkereelle, puolilahon, kallistuneen puuristin suojaan. Ilma oli tyyni ja päivänpaisteinen. Horsmat kukkivat hiljaisina unohdetuilla haudoilla. Lehtipuiden oksien lomitse kurkistelivat päivänsäteet tähän kuolleille vihittyyn maahan, arkoina ja surullisina, ja niiden paisteessa näytti karkeloivan hieno elämänpöly. Aivan Harhaman vierellä oli avonainen yhteishauta, josta näkyi ruumisarkun musta kuve. Hiukan loitomma istahti harakka puolilahon hautaristin päähän.

Tämä kalmiston omituinen rauha lisäsi vieläkin Harhaman yksinäisyydentunnetta. Lahonneet puuristit töröttivät mykkinä, jotkut puolivinossa, toiset suorina. Ne vilkuttivat, kuin elämän merilyhdyt viimeisen sataman suulla. Ruohottuneilla hautakummuilla nyökyttivät kastikaiset, tai sinervät kissankellot päitänsä surullisina. Ne kertoivat, miten lyhyt on ihmismuisto, miten haihtuva ystävän suru: Puuristi ei ollut vielä lahonnut, kun jo väsyi ystävä, heitti haudan hoitamatta.

Siksi nyökytti kissankello ja kastikainen kumartui surullisena.

Mutta Harhama kuuli niiden kertomuksen ja oivalsi sen. Hän ymmärsi nyt sirkan sirinän ja ruohon puhelun ja surullisen päivänpaisteen kielen. Hänen sielussansa oli alkanut väristä joku surullinen kieli...

Ja avonainen hauta puhui ruumisarkkunsa mustalla kupeella. Se saarnasi ihmiselämän mitättömyydestä. Siellä mätäni ihminen, sanattomana, inhottuna, pelättynä... Sitä raateli siellä kuoleman luukynsi...

Se oli se sama kynsi, jossa Harhama kiemurteli. Kaikki tuntui saarnaavan elämänturhuutta... elämän mitättömyyttä... Kaikesta nousi haihtuva elämänsavu.

Ruohokkoon, aivan Harhaman jalkoihin, oli osunut irvistelevä pääkallo. Se oli noussut mullasta hautaa toiskertaan kaivaessa. Se ei ollut vielä loppuun mädännytkään. Takaraivossa riippui vielä tukku pitkiä naisen hiuksia. Niiden juuressa kaiveli inhottava ruumistoukka. Silmäkuopat ammottivat tyhjinä ja nenäluiden väliin oli ahtautunut multapaakku.

Harhama liikutteli pääkalloa kengänkärellänsä, ajatuksessansa. Sitä tehdessä alkoivat hänessä yhä nopeammin avautua ne sopukat, joihin elämän suuret kysymykset joskus hetkeksi lymysivät. "Mitä on elämä?" -- kysyi hän taas itseksensä.

-- "Mitäkö se on?" -- irvisteli pääkallo ja lisäsi: "Katso minua!"

Harhama käänsi varpaallansa pääkalloa, kuin tutkiaksensa sitä. Sen valkea hammasrivi nauroi hänelle ja puheli:

-- "Tämä on sinunkin kohtalosi... Kulkija potkaisee sinunkin luitasi kerran. Se ei edes kysy: hyvääkö olet tehnyt, vaiko pahaa... Aika leikkaa poikki muistonrihmat. Kissankello vaan soittelee sitä kesäisin haudallasi..."

Mutta kuka kuulee kissankellon ääntä?

-- "Ei kukaan, ei kukaan... Täällä ei kuule korva, eivät soi täällä maineenkellot", -- vastasi hautausmaan torkkuva hiljaisuus.

Se suuri kaikenhäviö seisoi taas Harhaman edessä. Sanatonna laski se hänen päällensä raskaan kalmankouransa...

Harhama vavahti. Katkera epätoivo kurkussa teki hän taas sen ainaisen kysymyksensä: "_Mitä_ varten minä sitten _elän_?"

Ja hänelle vastasi ruumiskirstun musta kuve, ja irvistelevä pääkallo. Ruumiintoukka kohotti inhottavaa päätänsä sanoaksensa:

-- "Päästä kohtalosi juoksijat valloillensa! Anna niiden mennä! Eivät ne eksy... Tänne tuovat ne sinut... Ja kohta... kohta... kohta... Ja minä olen sinun viimeinen ystäväsi..."

Ryppy nousi Harhaman otsalle ja hänen sieluunsa valui katkera sappi. Elämä näytti hiiviskelevän hänen edessänsä hautausmaan ruohokossa, arkana kissana, vetäytyen, vatsa maassa, hautojen välitse, ruohojen peitossa, samalla kun kuoleman hiiret vilkkuivat joka kivenkolossa vikkelinä, rohkeina ja eloisina...

Hän huokasi raskaasti. Ja taas leimahti hänen sieluunsa Jumalaa vastaan suunnittelemansa teoksen suuri, revontulinen luonnos.

* * * * *

Sillä välin oli munkki Pietari alkanut puhua lempeällä, vakuuttavalla äänellä. Hän puhui yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisusta ja ihmiselämän perustuksesta. Kuulijat olivat niitä onnettomia Hornan luolan ihmisiä. Tai olivat ne paheiden ja kurjuuden pesien asukkaita. Harhama oli viime ajat elänyt osaksi heidän keskuudessaan, aina siitä lähtien, kuin "tyttö tuli leivän hausta". Hän, samoin kuin muutkin kuulijat olivat alussa välinpitämättömiä, mutta sitä mukaa, kuin puhe jatkui, lämpenivät monet kuulijoista. Munkki Pietari puhui:

-- "Onnelliset ovat ne, jotka rakentavat elämänsä oikealle peruskivelle."

Kuulijat tekivät ristinmerkkinsä. Harhama muisteli sitä peruskiveä, jota hän oli eilen kantanut povellansa uuden yhteiskunnan peruskiveksi. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä:

-- "Me etsimme uusia totuuksia, vaikka emme ole vielä tahtoneet oppia tuntemaan vanhaa, ijankaikkista, ainoaa oikeaa totuutta... Me etsimme kaukaista viisautta, vaikka vanha, kotoinen viisaus, viisauksien viisaus on meille joka hetki tarjolla raamatussa. Me etsimme kaukaista siveellisyyttä, vaikka tupiemme nurkissa on tarjolla kaikki siveellisyys. Me etsimme uusia peruskiviä ja hylimme sitä tehdessä sitä ainoaa, joka kestää...

"Teille opetetaan: Kun sosialistinen yhteiskunta järjestys toteutetaan, kun se pannaan peruskiveksi ja kansa saa vallan, silloin loppuu vääryys ja köyhyys, eikä kukaan voi toiselta sen työn hedelmää ottaa.

"Älkää uskoko niitä, jotka niin opettavat! Sillä jos sosialistisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisella on yhtä suuri valta, viisikymmentä yksi sadasta liittyy neljääkymmentä yhdeksää vastaan, käsityöläiset kyntäjiä, rikkaammat köyhempiä vastaan, niin eivätkö he pidä näitä neljääkymmentä yhdeksää orjuudessansa? He haravoivat sen, mitä ne neljäkymmentäyhdeksän niittävät. He panevat ne vähempilukuiset palvelijoiksensa.

"Uskokaa sentähden, mitä Jumala sanoo: 'Muuta perustusta ei ole, kuin Jeesus Kristus.' Jos Hän on niissä viidessäkymmenessä yhdessä, niin silloin, _vasta_ silloin vallitsee oikeus. Silloin he eivät haravoi toisen niittämää luokoa.

"Ei ole siis muuta yhteiskuntaa ihmisille annettu, jossa oikeus vallitseisi, kuin Jumalan valtakunta, ei muuta peruskiveä kuin Jeesus.

"Etsikää siis ensin sitä, rakentakaa se valtakunta maan päälle, niin jokainen inhimillinen yhteiskuntajärjestys on hyvä. Tsaarin valta on silloin yhtä hyvä, kuin kansanvalta. Sillä Jumalan valtakunnan lapset eivät ota toisen omaa, eivätkä tee toiselle vääryyttä missään yhteiskunnassa."

Kuulijat kuuntelivat Pietarin puhetta tarkkaavina. Joku jo sanoi itsekseen: "Tämä on taas uutta sanomaa". Pietari jatkoi:

-- "Me ihmiset etsimme uusia oikeuden ja onnen maailmoita, vaikka valmis maailma odottaa meitä, ikävöiden, milloin me sen muutamme onnen maailmaksi, istutamme sen maaperään ijankaikkisen oikeuden taimen... Etsikää tässä _valmiissa_ maailmassa itsellenne ja niille viidellekymmenelle yhdelle Jumalan vanhurskaus, niin kaikki muu kirkastuu teille, kuin päivän armas valo aamuruskon liepeestä!"

Kuulijat käyvät miettiviksi. Jotkut heistä ovat näkevinänsä munkki Pietarin leikkelevän aamuruskon liepeistä päivän kirkkautta ja levittelevän sitä ihmiselämän tomuisille tanhuoille. Harhama miettii... Elämän sotkuiset vyyhdet selkenevät hänelle ja sotkeutuvat uudelleen. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Jokainen ihminen, joka siis yrittää hävittää Jumalan vanhurskauden, on verrattava mieheen, joka tahtoo luoda uuden maailman ja sitä varten viskaa entisen hylkynä pois, luullen pysyvänsä avaruuden varassa."

Auringon säteet tunkevat puiden oksien lomitse munkki Pietarin korkealle otsalle ja kirkastavat sen. Useat katselevat häntä, kuin Jumalan kirkastettua Poikaa. Harhaman silmissä vaihtelevat taas ne harhanäöt, joissa hän oli usein nähnyt munkki Pietarin ilmestyvän Jumalan vaippaan pukeutuneena noitana. Saarna jatkuu:

-- "Me ihmiset etsimme uusia totuuksia, vaikka Jumalan ijankaikkinen, muuttumaton totuus paistaa meille kirkkaana, kuin aurinko korkeuksien laelta.

"Teille opetetaan, että rikkaat ovat varkaita. Eivät ne kaikki ole varkaita. Varkaita ovat ainoastaan ne, köyhät ja rikkaat, jotka eivät täytä Jumalan käskyä: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi!'

"Sosialistisessakin yhteiskunnassa voi viisikymmentä yksi elää varastamalla neljältäkymmeneltä yhdeksältä. Mutta Jumalan valtakunnan lapset tottelevat Herran käskyä: He syövät otsansa hiessä leipänsä.

"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että kaikki muuttuu hyväksi ja köyhyys häviää yhteiskuntajärjestyksen muuttuessa. Ei. Kaikki tulee hyväksi ainoastaan _mielen muuttuessa_, ihmisten muuttuessa Jumalan lapsiksi, joiden peruskivenä on Jeesus.

"Etsikää siis ijankaikkista totuutta, niin oikeus ja totuus ja onni nousevat teille itsestänsä, kuin kirkas aurinko yön usvista."

-- "Miten ihanasti sanottu!" -- kuuluu joukosta. Yhdet kuulijoista vaikenevat, toiset istuvat mietteissänsä. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Joka siis lähtee ijankaikkisen, ainoan totuuden luota etsimään uutta totuutta, hän on verrattava mieheen, joka keskellä kesäisen päivän kirkkautta lähtee etsimään aurinkoa kaivoksien syvyydestä."

-- "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- puhuvat kuulijat, -- "Eikö hän puhu oikein?" -- kuiskaavat jotkut taaimmaiset. Harhaman tarkkaavaisuus terottuu neulankäreksi. Hän seuraa puhetta mieli jänteenä. Harakka katselee häntä ristinpäästä tarkkaavana... Munkki Pietari jatkaa lempeällä äänellä:

-- "Ja joka tahtoo sen totuuden hävittää, hän on verrattava auringon etsijään, joka tahtoo sammuttaa taivaalla paistavan auringon, että hän paremmin löytäisi sen etsimänsä uuden..."

Kuulijoiden päät painuvat alas. Useat nyökyttävät surullisina. Harhama katselee munkki Pietaria puoli-tylsänä, mutta sairaloisen uteliaana, kuten miestä, joka rauhallisena levittelee elämän suuria kysymyksiä valkenemaan ihmisten eteen, kuin pellavia nurmelle... Hän sotkeutuu omiin ajatuksiinsa ja tylsistyy, ja hänen sairaloinen uteliaisuutensa kiihtyy. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Seuratkaa siis Jeesuksen neuvoa: 'Kaikki mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, se tehkää te myös heille!' Kun sitä seuraatte, niin jokaisessa yhteiskunnassa laskee lakkaamaton siunaus ihmiselämälle, kuin kesä-öinen kaste kukkanurmelle. Köyhyys häviää silloin sumuna ja ihmiskunnan onnenaika valkenee, kuin armas aamusaraste, ja rauhan ja työn ikävöity juhlapäivä koittaa lempeänä, kuin alati kirkastuva aamutähti."

-- "Miten kauniisti hän puhun", -- kuuluu joukosta. Munkki Pietari pyyhkii otsaansa ja jatkaa rauhallisena:

-- "Me taomme uusia aseita, etsimme uutta turvaa itsellemme ja maallemme, vaikka Jumalan sana on aina meille tarjona teräväksi hiottuna miekkana. Me etsimme uusia elämämme vartijoita, vaikka Jumalan sana on meille tarjolla vartijaksi, ja vaikka se on uskollisempi, kuin lastansa vartioivan äidin silmäterä.

"Teitä opetetaan: Jumala pitää teitä orjanansa ja te ette Jumalaa tarvitse. Ne valehtelevat, jotka niin puhuvat. Jumala on teidän palvelijanne ja vartijanne. Hän on teidän aina valvova silmäteränne. Te näytte hämmästyvän, mutta minä selitän sen teille: Yksi teistä makaa väsyneenä kedolla. Silloin tulee hänen vihollisensa ja nostaa kätensä murhataksensa hänet. Ei ole ihmissilmä näkemässä, eikä maallisen esivallan käsi vartioimassa. Mutta silloin sanoo Jumalan ääni murhaajan sydämessä: 'Älä tapa!' -- ja nostettu käsi laskee alas.

"Nämä kaksi Jumalan sanaa suojelevat teitä jokaista enemmän, kuin paksut lakiteokset, poliisit ja vankilat. Niissä vartioi teitä Jumala nukkumatta, nurkumatta, kuin äiti lapsensa kehdon ääressä. Niitä tottelevat ihmiset enemmän kuin hirmuisintakaan rikoslakia. Kuka teistä siis tahtoisi hävittää tämän elämänsä turvan, Jumalan käden? Kuka tahtoisi puhkaista ainoan silmäteränsä, joka ei koskaan sulkeudu? Ja kuka voi henkensä turvaksi laskea lujemman peruskiven, kuin Jeesus on?"

-- "Tätä me emme ole ajatelleet", -- kuiskaavat useat puheen välissä. Harhamakin punnitsee äskeisten sanojen oikeutta sairaloisesti, mutta ynseänä, eilispäivän tapauksien korkealla temppelinharjalla seisten. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Etsikää itsellenne ja viidellekymmenelleyhdelle sitä tylsymätöntä miekkaa, mikä on kätketty Jumalan sanaan, niin elämän ja työn rauha puhkeavat teille itsestään, kuin armain ilta-uni päivän väsymyksestä..."

-- "Isä puhuu oikein", -- kuului kuulijoiden joukosta. Toiset kuuntelevat ynseinä, mutta vakavina. Saarna jatkuu:

-- "Joka siis tahtoo hävittää Jumalan sanan ja etsiä itsellensä muuta turvaa, hän on verrattava oksalla istujaan, joka sahaa poikki sen oksan, joka häntä kannattaa, sahaa sen poikki, voidaksensa pudota uudelle peruskivelle: allansa pistävälle keihäänkärelle..."

-- "Siinä on paljon perää", -- lausuu joku miehistä.

-- "On... On... Siinä on paljon totta", -- myönnyttelee toinen.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Me etsimme uutta pilveä, vaikka Jumalan ehtymättömät pilvet vuotavat siunausta. Me etsimme uutta siveellisyyttä kotimme, puolisoittemme ja lastemme puhtauden turvaksi, vaikka Jumalan sana tarjoaa meille ja meidän omaisillemme ikipuhtaita vaippoja, joihin ei pahe eikä turmelus tartu ja joihin pukeutuneita ei saastainen ajatus likaa."

Kuulijat odottavat. Harhama seuraa saarnaa, kuin tautivuoteella makaava sairas rippitoimitusta, mutta kuuntelee sitä oman epäilyksensä läpi ja äskeisten suurten maininkien yhä kuohuessa. Saarna jatkuu:

-- "Sillä katsokaa edelleen: Teidän talonne ovet ovat auki. Tai makaa yksi teistä metsässä. Vieras voi tulla ja viedä omaisuutenne, eikä esivallan palvelija ole sitä estämässä. Mutta silloin astuu Jumala varkaan omaantuntoon ja lausuu: 'Älä varasta!' Ja varas hämmästyy ja poistuu. Voiko kukaan teistä luoda lujemman lukon omaisuudellensa?

"Ja mikä muu voi suojella teidän tyttärienne ja vaimojen puhtautta, kuin se Jumala, joka asuu ihmisten sydämissä?

"Yksi teistä lähtee metsään. Lähtiessä on kotiliesi puhdas, tytär viaton ja vaimo synnitön. Havut tuoksuvat tuvan lattialla ja kukkanen puhkeaa akkunalla. Mutta kun hän palaa kotia, on tytär langennut ja vaimo mennyt vieraan mukana... Voiko kukaan teistä metsään lähtiessänsä panna maallisen lain ja järjestyksen estämään sitä tapahtumasta?

"Ei -- vastaatte te. Mutta kotia tultuanne sanotte te Marian sanoilla: 'Herra, jos sinä olisit ollut täällä, vaimoni ja tyttäreni sydämessä, niin ei tätä olisi tapahtunut. Jos sinä olisit ollut huoneeni peruskivi, ei olisi oven salpaa tarvittu.'

"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että yhteiskuntajärjestelmän muutos suojelee teitä pahaa vastaan, sillä Herran sana on se ainoa linna, jossa teidän vaimonne ja tyttärenne tulevat varjelluiksi.

"Rakentakaa siis keskuuteenne se linna, viekää vaimonne ja tyttärenne sinne, niin ei tarvitse lukita ovea, kun lähdette metsään tai kedolle. Kaikki muut salvat pettävät. Jumalan sana on ainoa siveellisyyden vartija joka palaa ihmisessä himmenemättä ja kirkkaana, kuin helmi hiilessä..."

-- "Hän on oikeassa", -- myönnyttelevät naiset. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Tai luuletteko, että esimerkiksi sosialistinen yhteiskunta voi _semmoisenaan_ suojella kotienne puhtauden ja vaimojenne ja miestenne pyhyyden? Jos siinä yhteiskunnassa on viisikymmentä yksi sadasta, joiden peruskivenä ei ole Jumalan vanhurskaus, niin eivätkö he voi lain avullakin julistaa teidän vaimojanne ja tyttäriänne yhteiseksi omaisuudeksensa, teidän kotejanne porttoloiksi?"

Kuulijoiden päät painuvat yhä alemma. Ynseätkin vaikenevat. Harhama sotkeutuu taas kokonansa epäilyjensä rihmoihin. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Etsikää siis iankaikkista, jumalallista siveellisyyttä, niin kotienne puhtaus, puolisoittenne pyhyys ja uskollisuus teille aukenevat kuin hymy äidin armailta huulilta. Joka sen siveellisyyden tahtoo hävittää, hän on verrattava mieheen, joka riisuu vaimonsa ja tyttärensä yltä ijankaikkisen turvan ja vaihtaa sen yhteiskunnan tarjoamaan loistavaväriseen, houkuttelevaan hameeseen, pukee siihen hameeseen ne, joiden puhtaus on hänelle kalleinta elämässä ja lähettää ne sitten maailman himokkaiden silmäyksien eteen, painettuansa vielä alas niitä silmäyksiä varottavan Jumalan sormen."

-- "Hän on oikeassa", -- vakuuttavat hyvin monet. Mutta kun munkki Pietari keskeyttää hetkeksi puheensa, kysyy Pjotr Petrovitsh, joka oli rauhallisena saarnaa kuunnellut:

-- "Tuhansia vuosia on Jumalan valtakuntaa ja sanaa saarnattu, eikä maailma ole paremmaksi tullut. Pitääkö meidän vieläkin sitä sanaa uskoa?"

Munkki Pietari vastasi lempeästi:

-- "Oletteko koskaan kysyneet, onko vika Jumalan sanassa, vaiko meissä ihmisissä itsessämme?"

Syntyy äänettömyys. Harhama tunnustelee kysyjää ja tuntee hänet eiliseksi Pjotr Petrovitsh Petrofiksi. Munkki Pietari on hetken vaiti. Pjotr Petrovitsh kääntää katseensa maahan ja voi huomata, että hän on hämmästynyt munkki Pietarin kysymystä. Hän vaikenee edelleen. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Tuhansia vuosia on Jumala puhunut: 'Tulkaa Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja Minä tahdon teitä virvoittaa', mutta me emme ole tahtoneet tulla. Me emme ole astuneet Hänen luoksensa, Hänen valtakuntaansa, jonka ovi on meidän omassa sydämessämme. Me harhailemme ja etsimme uusia yhteiskuntia. Me etsimme uutta tähteä, vaikka tähditetty taivas kupertuu kirkkaana ylitsemme.

"Menkäämme _nyt_ siihen Hänen yhteiskuntaansa sisälle, viekäämme rikkaat muassamme ja silloin katoaa vääryys. Rikkaiden sydämet avautuvat, kuten Sakeuksen sydän. He itse jakavat vääryydellä kokoamansa köyhille. Muuta tietä jos kulette, ette voi tehdä muuta, kuin vaihtaa rikkaita."

-- "Mutta, isä Pietari, jos me odotamme vielä, milloin tulee tämä valtakunta?" -- kysyy eräs vaimo kuulijain joukosta puheen välissä. Munkki Pietari vastaa:

-- "Silloin, kun ne viisikymmentä yksi sadasta ovat tulleet Jumalan lapsiksi, astuneet omissa sydämissänsä Jeesuksen luo, Hänen valtakuntaansa. Silloin vääryys haihtuu savuna. Kahleet aukeavat, eikä niitä tarvita muuna, kuin lehmien kytkyeinä. Silloin ei ole enää köyhiä, ei rikkaita, ei varkaita, vaan toinen toisensa palvelijoita. Jumalan valtakunta on valmis. Se odottaa meidän mielemme muutosta. Meistä itsestämme riippuu, milloin tahdomme siihen astua.