Part 3

-- "Sinun tahtosi on meissä tuli, joka ei sammu. Käskysi ovat korkein ilomme ja ainoa lepomme", -- humisi laulu rajumyrskynä. Perkele mietti hetken. Otsa rypistyi harmista. Tuli ja palvelijat vapisivat silloin. Perkele puhui, kiukkua suitsuten:

-- "Jehovan asia kulkee järjestyksessä. Hänen puolellansa on _maailmanjärjestys_. Siinä on Hänen voimansa salaisuus. Meidän täytyy kaikki saavuttaa järkyttämällä se oleva järjestys. Siksi täytyy meidän vaania jokaista tilaisuutta nyrjäyttääksemme sen järjestyksen. Älkää siis väsykö!"

-- "Sinun palvelijasi eivät väsy. Työsi ei pysähdy. Edessäsi on Jehova pakkasen viima, tai tuulen ahava", -- pauhasi enkelien vastaus.

Uudet näyt ilmaantuivat taustalle: Tuomituiden joukot kulkivat tulisissa kahleissa. Synkkinä kävivät he tulista kuilua kohti... Tie oli tuli-okaista... Taivaalla hohti punainen pilvi... Tulihituset laskivat pilvestä, kuin punainen lumisade... Kahleet polttivat käsiä, tulihituset ihoa... Portot vaikeroivat... Heidän sieluistansa tippui lika tulena... Varkaat kiemurtelivat, kuin käärme tulessa, kasvoilla kauhun ilme.

Kamala on kadotettujen kulku, tuskallinen niiden taival.

Taaempana kulkevat huusivat kostoa edellä astuville, esimerkin antajille. Se huuto tunkihe kuin tulinen miekka etumaisten läpi... Hätähuuto nousi silloin onnettomista, kuin savu miekan polttamasta lihasta.

-- "Armoa, armoa, armoa!" -- sekaantui vihlovana valituksena jälestä tulevien huutoon: "kostoa, kostoa, kostoa!"

Perkele katseli epätoivoisten kulkua voitonhymy huulilla, ihastuneiden palvelijoiden veisatessa riemulaulua. Sen laattua puhui hän, kavala ilme kasvoilla:

-- "Nykyään on syntynyt uusi, _joukkoihminen_. Kokonaiset laumat ajattelevat samoja ajatuksia, kuin lampaat. Ne hyppäävät kellokkaan jälestä minun valtakuntaani aivan sen vanhan keritsijän sylistä, kun vaan napsaamme sen kellokkaan. Saiturin keritsimet saavat silloin tyhjinä raksutella. Hah, hah, haa!"

-- "Hah-hah-haa! Jehova on sinun edessäsi, kuin savu tulen suhteen!" -- yhtyivät enkelit Perkeleen riettaaseen nauruun. Perkele jatkoi:

-- "Ihmiset eivät ole enää vapaita yksilöitä. Ne kulkevat ja ajattelevat laumoittain yhteiskunnallisten liikkeiden ja puolueiden valjaissa. Meidän täytyy vaan temmata niiden liikkeiden ohjakset Jehovan kädestä, ja: lauma on meidän. Nyt ei enää tarvitse nostaa kaldealaisia jokaista Jobia erikseen lyömään, vaan: Noin!" -- Perkele löi käärmeellä ilmaa kuvaavasti. -- "Isku vaan... tehdas tai pankki on nurin ja tuhannet leivättä... Ymmärrättekö?"

Palvelijat vaikenivat. Jokainen oli ymmällä. Perkele veti suunsa ivanauruun ja selitteli:

-- "Ne tuhannet huomaavat silloin, että heidän Jehovansa ei olekaan katsonut leppyisästi heihin vaan toisiin... Koko joukko lähtee silloin semmoisen herran luota Kainina... Se helpottaa meidän työtämme. Voidaan niin _laumoittain_ lyödä Kaineja... Tarvitaan vaan valita parhaat niiksi, jotka ensimäisinä karkaavat veljensä päälle... Osottavat, että hyvä onkin Jehovan koukkuja... minun henkeni _oikeaa_..."

-- "Sinä suitsuat viisautta. Edessäsi on Jehova vasaman putoama. Hän on haihtuva, kuin hymy hirtettävän huulilta", -- riemuitsivat enkelilaumat. Perkeleen ääni pauhasi taas tulen humusta:

-- "Joukkoihminen on helppo ja suuri saalis. Kun yksi kieltää Jehovan, kieltävät Hänet kaikki. Yhteiskunnalliset liikkeet ovat oiva ase sitä ihmistä pelastaessa Jehovalta. Meidän täytyy vallata ne liikkeet. Niillä napsaamme me joukottain Jehovan laumoja: kaikki yhdellä ja yhden kaikilla... jokaisen erikseen ja kaikki yhtä aikaa. Rimpuilkoot ihmiset pinnalla mitä hyvänsä ja naurakoot minulle; kaikkien heidän kuohumisensa pohjavirtana on _minun_ voimani."

Perkele ojensi viime sanoja lausuessaan kätensä uhmaavasti. Enkelijoukko alkoi laululla tunnustaa hänen voimaansa:

"Sinä olet kaiken johto, kaiken herra ja perustus, merten kuohun pohjavirta, ohjas kaiken ihmiselon. Armahda meitä, armahda!"

-- "Jehova myös vaanii sitä joukkoihmistä", -- ivaili Perkele, -- "ja siksi on suuri taistelu tulossa."

-- "Jossa sinä tietysti voitat. Jehova on edessäsi sumua", -- tarttui puheesen rampa Kehno, joka kulki käärmesauvan varassa. Perkele oikaisi itsensä korskeaksi ja lisäsi:

-- "Minun _täytyy_ voittaa. Minun täytyy pelastaa maailma. Osa ihmisiä juoksee vielä Jehovan villityksissä, mutta suurin osa niistä pettää Häntä. Hänen pappinsakin ylistävät suullaan Jehovan taivasta... sydämellään jyväsäkkiä..."

-- "Ja vaihtavat taivaan mannan hameen herkkuihin", -- lisäsi Piru. Koko kuoro nauroi taas. Kamala nauru kiehui vaahtona tuomituiden valituksien ja tulen huminan seassa. Perkeleen katse vetäytyi kavalaksi ja hän puhui otsaansa rypistellen:

-- "Jos en voi kädelläni heitä lyödä, niin lyön heidät itsellänsä ja toisen toisellansa: miehen vaimolla, vaimon miehellä. Ihmiset kahtia: vaimo Eevaksi, mies Aadamiksi, yksi Kainiksi, toinen Aabeliksi. Toinen puoli Jobiksi, toinen kaldealaisiksi! Lisäksi: kaikille yhteisiksi kultainen omena ja liha! Kaikki ne ovat Jehovan käsien töitä..." -- lopetti Perkele merkitsevästi. Palvelijat huusivat ihastuksesta.

-- "Hän on punonut paulan itsellensä... ymmärrättekö?" -- virkkoi Perkele häijyin elein.

-- "Sinun viisauttasi ei voi kukaan väärin ymmärtää. Se valkenee kuin päivä. Se on maailman peruskivi", -- todistivat palvelijat.

Vaan tietänsä kulkevat haudan takaiset vaeltajat: Murhaajat astuvat kulkueessa... Heidän luunsa ovat tulikuumana rautana, heidän verensä on tulisakoa... Äitejä seuraa mukana... He ovat murhanneet lapsensa... Imemätön maito on ehtynyt heidän rintoihinsa. Se on muuttunut raudansulaksi... Tulisina tippoina tihkuu se nisistä. Se polttaa, vaan nisä ei kulu, eikä rinta pala... Lasten kuolinhuuto kuuluu sisälmyksistä... Niiden henget nakertelevat niissä ilkeinä hiirinä... Avaruus on pauhuna... pilvestä sataa salamoita... Tie hehkuu tutkaimista.

Ilkamoiden seurasi Perkele epätoivoisten kulkua. Sumulta näytti palvelijoista Jumalan viisaus... Mutta Perkele itse puheli ajatuksissansa:

-- "Viisitoista vuotta on Harhama suunnitellut teosta, jossa hän astuu Jehovaa _vastaan_ lopullisesti. Mutta hän hoippuu vielä... Korvennus!" -- raivosi Perkele tätä hoippumista muistaessaan ja löi käärmeellä tulilieskaa kiukuissansa, lisäten: -- "Hänen epäilyksellensä ei tule loppua!"

-- "Mutta jos hän epäilee, on hän jo sinun tielläsi. Epäilyksestä ei ole kieltämykseen, kuin askel", -- huomautti Piru.

-- "Niin, askel... Mutta siitä on _minunkin_ kieltämykseeni ainoastaan askel. Keskeltä on molemmille puolin yhtä pitkä matka... Harhama on ehdoton epäilijä. Hänen teoksensa voisi tuoda laumoja minulle, ja nyt hän ei viitenätoista vuotena ole päässyt vielä alkuun..." -- raivosi Perkele, käveli kiivaasti edestakaisin hetken ja jatkoi sitten:

-- "Mutta olkoon!... Käryä on hän kädessäni. Minun rihmoistani hän _ei_ pääse. Minä itse vartioin häntä... Epäilköön! Se karkaisee vaan hänet sitä lujemmaksi minulle..." -- ja nostaen sormensa, jatkoi hän ilkeästi: -- "Jehovan sitoumukset eivät enää tahdo kelvata. Yhteiskunnalliset liikkeet kääntyvät jo minun puolelleni, sillä minä _maksan käteisellä_... Harhama on johdettava niihin liikkeisiin. Silloin loppuu hänestä oma itsensä ja hän kulkee joukkoihmisen osana... Minun keriltäni hänen askeleensa ovat juoksevat... Lopuksi vielä hänelle: kielletty hedelmä... _sisar_... Aabel... johon Jehova lempeämmin katsoo... Ivatkoot minua Harhamat... naurakoot omenalleni... He ottavat _minulta_ eukon kädestä vielä karvaan omenan..."

-- "Joka on ihana nähdä ja makea syödä", -- ivaili Horna.

-- "Se sulo on Jehovan työtä... Ukko on punonut kaulaansa kauniin paulan", -- lisäsi rietas Kehno. Perkele riemastui. Hän kerskui ylpeänä, kuin palava rovio:

-- "Rimpuilkoot ihmiset... ivatkoot! He rimpuilevat _turhaan_, kuin pedot paulassa: minun paulassani... Ihmiselämä on..."

-- _"Ihmiselämä on sinun pirunpaulassasi rimpuilemista"_-- keskeyttivät enkelit. Perkele kohisi voiton ilona:

-- "Maailmanlain mukaan häviää kerran kaikki oleva, uudet maailmat alkavat muodostua ja alkaa uusi maailmankausi. Kumpi meistä silloin on jäänyt voitolle, hänen henkensä tulee uusia maailmoita hallitsemaan. Silloin alkaa teille levon aika, sillä maailmanjärjestys on silloin minun kädessäni. Minun täytyy voittaa muutoinkin, kuin vuoroni oikeudella. Minun täytyy voittaa _asiani_ oikeudella. Silloin on loppu Jehovan vallasta ja hänen enkelinsä ovat teidän palvelijoitanne. Kestäkää siksi!"

Enkelilaumat ylistivät taas tulen seasta herraansa:

"Suuret ovat sinun palkintosi. Niitä odotellen me sua palvelemme halk' ijankaikkisuuden. Jos maailmatkin radoillaan väsyisivät, me emme väsy. Sinun voimasi meit' aina virkistää."

Yhä vaelsivat varjoina langenneiden hirveät haamut. Seurasi uskottomien miesten ja vaimojen joukko. Punainen pilvi kohisi. Rankkana valui siitä tulisade... Vaimot vaelsivat käärmeillä rikoskumppaleihinsa sidottuina... Molempien hengitys on haureuden ilkeätä höyryä. Se tunkee rikostoveriin, kuin käärmeen kylmä ruumis... Vaimot parkuvat. Miehet kiroavat vaimoja.

-- "Eevan hame on taas tulessa", -- riemuitsi Perkele, osottaen kiroavia miehiä sihisevällä käärmeellä. Palvelijat nauravat. Tuomitut vaikeroivat.

Tuomituiden joukot lähestyvät kuilua... Lieska roihuaa sen syvyydestä. Pohja vyöryy tulimerenä... Onnettomat ratkeavat hätähuutoon... Ruumiit kiemurtelevat tuskasta, kasvoilla on kauhun kamala ele.

Vielä ponnistavat he voimiansa... Ei pelastusta... Synti painaa heitä kuiluun, kuin vuoksi... Kuilun pohja vyöryy tulivaahtona... Käärmeet puristavat rautavanteina, kuristaen luita rusaksi. Suuret joukot syöksyvät alas yhtä aikaa... Nousee ilkkuva ilohuuto... Perkele hymyilee. Palvelijat laulavat hänen ylistystänsä:

"Suuri olet sinä, Perkele. Sinä säret Jehovan vallan, lyöt Hänet kuin meren vaahdon. Sinä korjaat ihmislapset. Sinun helvetissäsi, sinun porttiesi takana on turvassa ihmishenki."

-- "Ei vielä turvassa", -- lausui Perkele hitaasti, käveli ajatuksissaan alttarilla ja lausui vihaisena:

-- "Kaikkeudessa ei ole mitään paikkaa, missä ei Hän olisi. Siellä", -- hän osotti helvettiä -- "alkaa vasta lopullinen taistelu. Siellä vasta puhdistetaan henki tulessa. Se viettelijä jo _astui alas helvettiin..._"

-- "Se röyhkeä!"--huudahtivat palvelijat ja tuijottivat hämmästyneinä Perkeleeseen, joka vihaa puskuen käveli jonkun ajan kiivastuneena, ojensi sitte käärmeen suoraksi, tehden sillä uhkaavan liikkeen ja lopetti puheensa:

-- "Mutta hänen valtansa _täytyy_ loppua. Minä olen uuden olevaisen _kulmakivi!_ Minä tiedän, missä kohti Jehovan kantapää on paljas... Ja mihin Hän polkee, siellä odottaa jo minun pääni. Sitä Hän ei voi kiertää..."

Enkelit ryhtyivät veisaamaan soiton säestyksellä ihanaa laulua Perkeleen voiman ylistykseksi:

"Ei kenkään voi sua kiertää. Ei mikään ilman sua olla voi. Sä murskaat Jehovan vallan. Sä olet kaiken olemus, kaiken herra ja Jumala. Sinä kierit kaikkialla _kierivänä kulmakivenä_. Armahda sinä meitä! Armahda, armahda, armahda!"

Laulu sekaantui tuomituiden hirmuhuutoon. Niiden yhteisessä pauhussa alkoi tulitemppeli vinhasti kirmata halki pimeän avaruuden.

Noidan laulu.

Elämä on ihana orjantappura... täynnä tuli-okaita...

On talvi-ilta.

Lähestyvän sydäntalven ensi pakkanen koettelee voimiansa, kiipeillen vallatonna talojen seinille ja paukkuen rakennuksien nurkissa. Katujen risteyksissä loimottaa nuotiotulia. Punainen kuunkehä kohoaa taivaanrannan alta ja alkaa kiivetä taivaan laelle. Sekin näyttää viluiselta, se on suuri ja punainen, kuin pakkasen purema. Näyttää, kuin tahtoisi sekin viluissaan puistahtaen sanoa:

Huh!

Kamarissansa istui mustasilmäinen morsian ikävissänsä ja soitteli pitkän iltansa kuluksi vanhaa Noidan laulua. Viereisessä, valaisemattomassa huoneessa, johon valoa pääsi ainoastaan mustasilmäisen morsiamen huoneesta, avonaisesta ovesta, keinui nelitoistavuotias mustakutrinen tyttönen välikatosta riippuvassa nuorakeinussa ja lauloi Noidan laulun sanoja itseksensä, haaveillen, morsiamen soiton säestyksellä:

"Mun mustasilmäinen tyttö kulta, kun vielä häissäsi viulu soi, sä itse itket jo katkerasti ja kalmanliinoiksi puhtahiksi häävuotees valkeat liinat jää."

Soiton ja laulun alkaessa oli Harhama tullut eteiseen. Hän säpsähti kuullessansa laulun. Tänään oli häntä kohdannut taloudellinen onnettomuus, joka oli vienyt lähes kolmannen osan hänen omaisuudestansa. Hän oli sen johdosta kiihtynyt, ja muisti nyt yht'äkkiä munkki Pietarin äskeiset sanat: "Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois kultasi. Ennen kun häävieraat lähtevät, voidaan vaimosi ottaa sinulta pois". Munkki Pietarin luona tapahtuneen kohtauksen jälkeen hän läikehti kuin laine, herkkänä kaikelle.

Hän tuli levottomaksi, tajuamatta täydellisesti miksi. Soitto jatkui ja tyttö lauloi edelleen:

"Soi viulunkielet, ja neidot norjat, kuin noidat, tanssivat valkeissaan. Ne neidot laulavat noidan laulun ja häihin loihtivat noidan haamun, mi sulhon noituvi sulta pois."

Harhama viipyi yhä eteisessä. Hän kuunteli laulua vakavana ja mietti taas Pietarin sanoja. Ja silloin muisti hän myös himmeästi erään vanhan ennustuksen, samantapaisen kuin Noidan laulu. Se ennustus juohtui hänen mieleensä nopeasti, odottamatta, kuin salaman isku, ja yhä miettivämmäksi kävi hän. Hänen sielussansa heräsi hiljainen, taikauskoinen pelko ennustuksien toteutumisesta. Viimein koputti hän ovelle.

-- "Ah!" -- helähti iloinen huudahdus, ja ennen kun soiton sävel oli ehtinyt lakata soimasta, juoksi mustasilmäinen soittaja Harhamaa vastaan.

-- "Tervetuloa!" -- huudahti hän edelleen, ojentaen huoletonna kätensä Harhamalle. Palkkiokseen sai hän valkean ruusuparin.

-- "Kiitos!" -- lausui hän ne saatuaan, sievästi päätänsä nyökäyttäen. Ja kiinnittäessään toisen ruusuista Harhaman rintaan, jatkoi hän:

-- "Tulemastasi nimittäin kiitos. Ruusuista riittää tämä":

Hän suuteli ruusua veitikkamaisesti.

Magda -- se oli mustasilmäisen morsiamen nimi -- oli varakkaan isän ainoa tytär. Suvun kantaisä oli Ranskasta paennut hugenotti. Vieraissa maissa kulkiessansa oli suku säilyttänyt kansallisuutensa, ja perheessä vallitsivat edelleenkin vanhat, ankarat, puhtaat tavat. Äiti oli kuollut jo Magdan nuorena ollessa.

Nyt oli Magda Harhaman kihlattu, oli odottanut häntä ikävöiden, soitellen iltansa kuluksi. Nyt oli hän tullut. Magda sitoi ruusua hänen rintaansa. Ruusu tuoksui, tytön poski punotti.

He astuivat huoneeseen. Magda heittäysi huoletonna pehmeään ylellisyyssohvaan ja vajosi hoikkia vyötäisiänsä myöten sen pohjattomaan pehmeyteen. Harhama katsahti hänen mustiin silmiinsä. Niissä oli jotain surullista. Silloin muisti hän taas äskeisen Noidan laulun ja munkki Pietarin sanat. Hänessä heräsi yhä voimallisempana taikausko henkimaailman salaisuuksiin ja hänen levottomuutensa yltyi, kuin liekkiin puhallettu valkea kuivassa taulassa. Mustakutrinen tyttö hyräili taas Noidan laulua ja Harhama uskoi sen sanojen ennustavan onnettomuuden tuloa.

Vihdoin Magda katkaisi äänettömyyden, huudahtaen:

-- "Tiedätkö millä sanoilla minun pitäisi sinut aina ottaa vastaan?"

-- "No?" -- kysyi Harhama.

-- "Sanalla: 'Vihdoinkin!'... Mutta..."

-- "Mutta sinä säästät sen sanan oikealle paikallensa", keskeytti Harhama.

Magda katsahti Harhamaan kysyvästi.

-- "Poisläksiäisiksi", -- lopetti Harhama.

-- "Hyy-i!" lausui Magda pahoilla mielin, kuin lapsi. Harhama pyysi anteeksi, suudellen hänen valkeaa kättänsä. Magda tuli taas hyville mielin ja jatkoi keskeytettyä lausettansa:

-- "Mutta pelkään sillä häiritseväni sinua. Olet niin vakava ja työteliäs... Elämässä on paras tyytyä vähään, silloin ovat pettymykset pienemmät... Paras olisi, jos voisi ottaa kaikki itsestään", -- lopetti hän surullisena, hiljaa huoaten. Ja hetken päästä lisäsi hän katkerasti naurahtaen, leikillä:

-- "Eikö totta: _Elämä on ihana orjantappura... täynnä tuli-okaita?_"

-- "Niin... ehkä... Orjantappura... Kuinka niin?" -- vastasi Harhama hajanaisena, hämillänsä.

-- "Noo, niin...! Sekin, mikä siinä on kaunista, polttaa, kuin tuli, josta ei tiedä, milloin se sammuu... Mitä sitten se paha ja ruma..." -- vastasi Magda ajatuksissansa.

Se oli virikettä Harhaman levottomuudelle. Magda oli hänessä näpännyt soimaan sen ainaisen sävelen, jolle hänen sielunsa oli viulunkielenä alati vireessä, katkeamaan asti, kysymyksen: mitä on elämä, kysymyksen, jolle munkki Pietari oli viisi päivää sitten virittänyt hänen sielunsa langat liiankin tiukkaan vireeseen.

Se mykkä sävel soi nyt Harhamassa. Magdan surullisessa äänessä värähti hänestä jotain outoa. Huoneeseen laskeusi lyijynraskas äänettömyys, ikäänkuin olisi äkkiä ilmestynyt tutun vainajan avonainen ruumisarkku keskellä lattiaa. Harhama nousi ja käveli levottomana pari kertaa edestakaisin. Magda heittäytyi huoletonna, miettivänä sohvan selkämää vasten ja näytti nyt kokonaan uponneen siihen.

-- "Oli vähän ikävä tänä iltana", -- keskeytti Magda äänettömyyden. -- "On kuin olisi jotain tulossa."

Taas säpsähti Harhama. Hän näki Magdansa noissa toistuvan enteen jostain tulevasta onnettomuudesta, joka koputti ovelle rumana ja ilkeänä, kuin kuoleman niittomies. Hän mietti ja sovitteli Noidan lauluun vanhaa ennustusta, jonka hän oli miltei kokonaan unohtanut, vaan joka nyt tuikahti hänessä, kuin iltatähti, tai valo lapsuuden kodin akkunasta. Eräs pohjalainen noita oli hänelle ennustanut muun muassa:

-- "Sinun häävuoteesi lakanat jäävät puhtaiksi, kuin ruumiin käärinliinat, ja mustatukkainen, arpirintainen nainen tuottaa sinulle onnettomuutta. Pakene häntä silloin, kuin kuusi kirveettä kaatuu, sillä luoma hänen rinnassansa on pirunpurema."

Kaikki muut tämän noidan ennustukset olivat toteutuneet, paitsi tämä ja eräs toinen, jonka Harhama joskus sovitti teostansa tarkottamaan ja joka kuului:

"Sinä kirjoitat kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät ympäri maailman ja palaavat takaisin seppeleet nokassa."

Tämä ennustus oli tapahtunut juuri seuraavana päivänä sen jälkeen, kun hänessä oli herännyt ajatus kirjoittaa teos Jumalaa vastaan. Nyt huomasi hän ensi kerran, että ennustus sopi Magdaankin ja Noidan lauluun. Miksi pitikin Magdalla olla musta tukka ja mustat silmät!

Äänettömyys jatkuu, levottomuus yltyy... Talon huonetonttu, vanha, lempeä hämärä hiiviskeli nurkissa ja huonekalujen varjoissa salaperäisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: Ei sitä tietä... ei sitä tietä... jos toteutuukin. Tyttönen hyräili edelleenkin Noidan laulua, keinuen kutrit hajalla pimeässä huoneessa, nuorakeinussa. Taas katkaisi Magda tukahduttavan hiljaisuuden puhuen ikäänkuin ajatuksistansa havahtuen:

-- "Mitä minun pitikään sanoa?... Ah, niin!... Odotin sinua, että kirjoittaisit kanssani osotteita hääkutsumuskirjeisiin... Tahdoin kirjoittaa ne sinun kanssasi."

Pöydällä oli paksu pino erikielisiä painettuja kutsukortteja. Magda ja Harhama alkoivat työnsä.

Mutta työhön päästyä rauhottui mieli, ikävä haihtui ja ennustukset unhottuivat. Huoneessa syntyi uusi, näkymätön elämä: Aika kului ja iloiset valot karkeloivat varjojen kanssa työn tahdissa. Huonetonttu, lempeä hämärä, hymyili, ripsehti nurkissa ja kuiskaili: Ne laittavat häitä.

Häitä, häitä! -- kuherteli häkkiin sulettu lintupari.

Ilta kuluu, yö joutuu. Kello lyö yhdeksän... kymmenen... yksitoista... Tyttö heltyy, poski hehkuu... Vanha hämärä hymyilee, kuin isoäiti leikkiville lapsille... Kello lähestyy kahtatoista... Morsian uneksuu ikuisesta onnesta ja rakkaudesta. Hän uneksuu ainaisesta juhlapäivästä, jonka aatto-ilta on nyt. Huomenna valkenee jo juhlapäivä. Pirtti on puhdas, arkipäivän huolet ovat pois lakaistut. Ulkona on kevät kukissaan, sisällä sunnuntain rauha... Hän sytyttää valkean kotilieteen, hän pitää sitä valkeaa vireillä ja vartioi sen puhtautta... Jo kokoontuu perhe lieden ympärille. Kaikki ovat kirkkopuvuissaan... Alkaa työnjuhla, rakkaudenjuhla. Mies kirjoittaa teostansa rauhallisena, hän lukee sen ääneensä; hän hoitaa valkeata... Silloin kuuluu kehtolaulu... Jo lepertelee lapsi äidin sylissä... Mies keskeyttää työnsä, suutelee lastansa, syleilee vaimoansa... Tuli palaa koti liedessä yhä lämpimämpänä, puhtaampana... Jo leikkii lapsi lattialla... Jo kuuluu lasten iloinen puheen sorina... Hän lukee niille Herran sanaa. Mies kuuntelee vakavana, lapset hartaina... Iltakello kumahtaa. Hän siunaa lapsensa; hän silittää rypyn miehen otsalta. Hän kohentaa tulta kotiliedessä. Hän rukoilee lasten ja miehen puolesta... Mies lepää työstänsä. Hän valvoo lapsen vuoteen vieressä...

Aika kuluu; kesä joutuu... Jo palaavat lapset marjasta, täydet tuohkoset käsissä, tytöllä punanen havu tukassa... Jo kulkevat he koulussa... jo käyvät he kalastamassa... jo tekevät he työtä isän apuna. Syksy joutuu; pihlajanmarjat kypsyvät, mutta yhä istuu juhlapukuinen perhe puhtaan kotilieden ympärillä; yhä kestää rakkauden ja työn juhla. Tytär silittää rypyn isän otsalta, poika tukee äitiä... Hän ottaa kirjan ja lukee: "Kiitetty ole sinä, kaikkien vuodenaikojen Jumala!"

Kuka voi häiritä avioliiton, rakkauden- ja työnjuhlan sunnuntairauhaa...

Kello löi kaksitoista... Tyttö havahtui, unelma loppui... Mustakutrinen, uninen tyttönen heilautti taas puolipimeässä huoneessa nuorakeinunsa heilumaan ja hyräili Noidan laulua:

"Kun vielä häissäsi viulut soivat, jo lähtee sulhosi toisen luo. Ja musta multa sen muistot peittää. Hän kalman kullaksi sinut heittää; ei palaa luoksesi milloinkaan."

Se avasi uudestaan salaisuuksien pimeän seinän raon...

Levottomuuden tungetteleva kärpänen kiusotteli taas Harhaman mieltä. Hänen otsallensa nousi ryppy. Ajatuksissansa käveli hän edestakaisin pehmeällä, upealla matolla... Hän koki salata levottomuuttansa, haihduttaa sitä... Mutta sen verkko kutoutui nopeammin, kuin hän ehti sitä purkaa...

Tyttö keinui... ennustus irvisteli laulusta...

Magda istui mietteissään, pehmeään sohvaan uponneena, nojaten päätänsä sen selkämään. Hänen tukkalaitteensa oli au'ennut ja tukka valahtanut hartioille... Uninen tyttönen heilautti nuorakeinunsa korkeammalle ja jatkoi Noidan laulua:

"Vaan nainen valkea, mustatukka se turman teille sulhosi vie: käs'raudat raa'at sormuksi tuopi ja häpeänmaljan ilkkuen juopi. Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!

Jo kulkee sulhosi harhan soilla, jo kohta häpeänviulut soi. Tie ilkkuu, eessä on turman kuilu; ei lakkaa soimasta pilkanhuilu. Niin noidan tanssia tanssitaan."

Laulun ennustus kietoi Harhamaa Hiiden salaperäisiin verkkoihin...

Jotain samaahan oli pohjalaisnoita ennustanut... Harhaman olemuksessa avautui jokaikinen solu ja niistä pursusi hänen sieluunsa taika-uskon kylmä usva. Hän oli seisovinansa syvyyden lähteen reunalla, jonka pohjalla mustat noidat keittävät mustista käärmeistä ihmiskohtaloita salaperäisissä kattiloissa... Sielunsa kaikilla voimilla yritti hän nähdä niiden nokisten patojen sisältöä... Hän kurotti lähteeseen... Sen pinta oli sysimusta. Syvemmällä lorisi elämän vallaton vesisuoni, nauraen hänen uteliaisuudellensa... Pinnan alla päilyi hänen oma kuvansa ja kylmä viima nousi pohjamudasta...

Mutta huoneessa helotti pyhäaamun lempeä rauha, kuin yksinäinen metsänkukka päivänpälvessä... Tyttö uneksi nuorakeinussa... morsian pehmeässä sohvassa. Harhama oli vaiti... Hän laski laskelmiansa, kurotteli noitien patoihin. Harhanäöt alkoivat tanssinsa... Hän oli näkevinänsä pimeässä huoneessa mustatukkaisen noidan ja morsiustytöt tanssimassa noidantanssia. Taas heilahti nuorakeinu korkealle... tyttösen kutrit hulmahtivat ja hän jatkoi:

"Häät toiset joutuvat. Neidot norjat jo lähti kukkia poimimaan. Vaan kalmankukkia nurmi nuokkuu ja Tuonen tuoksua kuusi tuoksuu; ja kalmat tanssivat valkeissaan."