Part 29

Aluksi heräsi nyt Harhamassa käsittämätön halu heittää pomminsa aivan huvikseen, aivan tiheimpään väkijoukkoon. Sitten kuohahti hänessä verinen jano nähdä silpoutuneen ruumiin jäännökset, sisälmykset erittäin ja katsoa, minkä näköistä jälkeä pommi tekee... Mutta yhtä nopeasti hävisi se halu, kuin oli syntynytkin. Hän tunsi itsensä nyt sanomattoman turvattomaksi. Hän tunsi seisovansa ulkopuolella yhteiskunnan suojaa. Hän kaipasi nyt sen saman yhteiskunnan turvaa, jonka hän silmänräpäystä ennen oli aikonut kumota. Poliiseja juoksi paikalle kaikilta tahoilta, ja kaikilta puolilta kuului niiden pillien vihellys. Hänet valtasi nyt aivan liiallinen arkuus. Hän mietti miten paeta paikalta. Jos hänellä ei olisi pommia pelastuisi hän parhaiten siten, että tunkeutuisi murhapaikalle uteliaana ruumista katsomaan. Mutta nyt voivat tarkastaa ja löytävät pommin... Hän alkoi poistua paikalta hitaasti, rauhallisena. Jonkun matkaa hän jo ehti astua, kun poliiseja tuli vastaan, pidätellen epäiltäviä henkilöitä. Hän hätääntyi ja mietti myödä henkensä... Poliisit lähenivät. Harhama kuuli heidän jotain huutavan. Hän poikkesi silloin erääseen porttikäytävään, aikoen piilottaa pomminsa. Siinä tuppasi häntä vastaan mustalaistyttö ja huudahti:

-- "Herra Harhama!"

-- "Soonja!"

-- "Antakaa, kun katson kättänne!" -- vastasi Soonja.

-- "Kätke tämä!" -- hätäili Harhama, työntäen Soonjalle laatikon muotoisen pomminsa. -- "Kätke joutuin!" -- kiirehti hän. Soonja käsitti jotain himmeää, pisti pommin poveensa, sukkelasti, kuin lintu saaliinsa, ja alkoi "katsoa kättä". Samassa syöksyi porttikäytävään kaksi takaa-ajavaa poliisia.

-- "Kuka sinä olet?" -- tiuskasi toinen Harhamalle.

-- "Entä mitä asiaa sinulla on?... Tulet häiritsemään, kunnoton!" -- kiukustui Soonja. Ja alentaen äänensä matelevaksi, lisäsi hän poliiseille: "Antakaa hopearaha, niin katson kättänne!"

-- "Jätä!... Piru heidät vieköön!" -- kiirehti toinen poliiseista toverillensa rauhottuneena Harhaman levollisuudesta ja mustalaistytön röyhkeydestä. Toinen viittasi kädellänsä, jonka jälkeen molemmat poistuivat. Harhama oli pelastettu. Ottaessansa Soonjalta pomminsa takaisin, huomasi hän kihlasormuksensa hänen sormessansa...

* * * * *

Nyt alkoi taas Harhaman sielussa nostaa päätänsä se ratkaisematon arvoitus: Mitä on elämä ja sen pyrinnöt ja pettymykset? Lujat kalliot olivat taas hänen aitansa sumuina sortuneet. Suuret suunnitelmat olivat kuplana halenneet. Kuukausia kestäneet ponnistukset olivat jättäneet ainoaksi perinnöksensä sanomattoman raukeuden. Hän tuskin jaksoi porttikäytävästä pois lähteä...

Päivänpaiste paahtoi ihoa. Hän käveli raukeana katua pitkin, pommi povella, mielessä myllynkivi. Ajatukset tekivät työtä tylsinä, raskaina.

Hän oli suunnitellut täällä isänmaansa vapautusta, mutta asioista päättivätkin nyt toiset, hänelle tuntemattomat miehet. Ne eivät vastanneet hänen järjestönsä sitoumuksista. Hän oli aikonut pelastaa köyhälistön ja nyt oli hän kykenemätön ajattelemaan omaa pelastustansakaan...

Väsyneenä, katkerana poikkesi hän ensimäiseen likaiseen kapakkaan, tilasi pullon viinaa ja istahti tuolille, kuin elämänsä ruumenläjälle... Siinä muisti hän äskeiset Pjotr Petrovitshin sanat: "_Elämä on sappi karvasta viinaa."_

Hänen sielunsa rauhaset alkoivat vuotaa... Ja kun elämä oli nyt taas paljastanut hänelle mitättömyytensä ja turhuutensa, kun kaikenhäviö taas imi itseensä kaikkia hänen pyrinnöltänsä ja puuhiansa, kohosi hänen eteensä kuoleman musta haamu. Se kohosi kaukaa äärettömyyden rantojen takaa, viikate kädessä ja katsoi häneen tutkivasti. Hänen henkinen hätänsä puhkesi silloin, kuin paisumasta puristunut märkä... Hän vapisi, hapuili taas pelastusta ja silloin avautui hänen eteensä taas teoksensa suuri ajatus. Koko sen luonnos, jota hän säilytti muistissansa, levisi hänen eteensä paratiiseilla ja hohtavilla kultapilvillä siroteltuna maailmana. Hän muisti toispäiväiset paroonitar Lichtensteinin kertomat ennustukset, jotka hän sovitteli teokseensa. Hän muisti kaikki muutkin ennustukset. Hän ikäänkuin syöksyi taas teoksensa paratiiseihin lymyytymään sinne, etsimään siellä turvaa, pakenemaan sinne kuoleman niittomiestä, kuten arka vuorikauris pakenee petoa, syöksyen äkkijyrkkien kuilujen yli omiin piiloihinsa.

Niin istui hän likaisessa kapakassa myöhäiseen yöhön.

* * * * *

Etäältä elämän virtojen pohjilta paistavat pimeät päivät. Kuiden ja aurinkoiden mustina kuvina kierivät ne mittaamattoman pohjattomuuden perukoilla.

Kun pommi räjähti, avautui sen kohdalle avaruuden onkaloon maan alle pimeä luola, jonka seinillä sihisivät mustat käärmeet... Ne kiemurtelivat pihdeissä, jotka polttivat, kuin tulinen rauta, vaan eivät kuluttaneet. Katossa riippuivat ilkeät yököt, tulikuumissa piti missä... Ne olivat Perkeleen erehtyneitä palvelijoita. He kärsivät ijäistä rangaistustansa.

Oli kamala pimeys. Käärmeet kiemurtelivat tuskiensa tulessa. Luolan seinät kiehuivat niistä mustina. Yököt huusivat pitimissänsä. Tuli hehkui niiden sisälmyksistä. Pimeys vapisi. Valitus sai vihlonnallansa senkin värisemään...

Pimeä huoahti. Perkele hulmahti siitä hirnahduksesta synkkään luolaan. Käärmeet valkenivat. Yököt lakkasivat huutamasta. Kalkki kestivät kipunsa äänettöminä...

Tuska vetäytyi pakahtumaksi, kivut rauhaisiinsa. Kiukkuisena tömisti Perkele luolan permantoa. Hänen eteensä ilmestyi silloin palvelijoittensa lukemattomat laumat. Regime'in veren väri välähti seinälle punaisena hahmona. Sen hohteesta säteili verinen valo. Se ei ollut valoa, eikä valottomuutta. Se oli punaista pimeää, ihmissilmälle outoa valoa. Se eli ja värisi. Perkeleen palvelijat häämöttivät siinä, häilähtelivät ja hävisivät, kuin varjot verivirran pohjalta. Herransa eteen polvistuneina veisasivat ne sen ylistystä:

"Pimeys sinua tottelee. Sinua kaikki palvelee ja kaikki kehrää sulle ikuista valtarihmaa."

Kuului pitkä, vihlova valitus. Verivalo vapisi... Regime'in verenääni huuti kostoa.

-- "Korvennettavat! Kuuletteko?" -- raivosi Perkele. Ja viha suitsusi hänestä tulena.

Palvelijat vapisivat... Perkeleen katse tunki heihin tuliorana. Hänen äänensä kirveli, kuin poltinrauta. Veri huuti yhä kostoa. Perkele toisti kysymyksensä:

-- "Kuuletteko?"

-- "Kuulemme... Me kuulemme... Se huutaa Jehovan _vihaa_ surmaajalle... Se, jota Jehova vihaa, on sinun omasi... on pelastettu... on lunastettu... Voitto on sinun", -- vapisivat palvelijat. Perkeleen vihaa peläten.

-- "Mutta se ei huuda kostoa _Harhamalle_... _Hänen_ piti antaa isku Jehovalle", -- puhkui Perkele.

-- "Jehovan ansa on ollut hänen tiellänsä vielä _tämän kerran_", -- puolustautuivat vapisevat palvelijat.

Ihmishenki laskeutui luolaan. Verihaahmo tarttui siihen tautina. Tulisyöpänä alkoi se sitä kalvaa. Tuskanhuuto puhkesi silloin ihmishengestä ja alkoi ijankaikkisuutensa...

* * * * *

Palvelijat odottivat tuomiotansa... Varjoina värisivät he verivalon epäselvässä hämäryydessä... Seinät kiehuivat käärmeistä, katto yököistä...

Mutta Perkele hillitsi vihansa. Ihmishengen tuskanhuuto oli lepyttänyt hänet... Se oli hänelle suitsuava uhrisavu. Mietteissänsä puhui hän taas:

-- "Se oli Jehovan sadin. Hän ei uskalla... ei rohkene antaa Harhaman iskeä _kainin-iskua_... Hän _pelkää..._"

-- "Hän on _viisastunut_... Hän tuntee jo sinun voimasi", -- oikaisivat palvelijat imarrellen, rauhottuneina.

-- "Niin", -- ilkamoi Perkele. -- "Hän _katuu_ jo että loi ihmisen... että loi ja antoi sille _vapauden_... Hän _katuu_... Katsokaa!"

Luola humahti. Sen perälle avautui suuri muinaisuuden näkö: Ikimetsä seisoi luonnon suurena kukkana... Purot kiertelivät sininauhoina sen sisässä. Virta valui vesivyönä kukkapenkereisten rantojensa lomitse. Sen varjo oli vilpoinen; sen siimeksissä oli ikuinen rauha. Linnut rakastelivat oksilla ja kukka armasteli kukkaa nurmikolla... Lammikot läikkyivät kuvastimina, lellitellen lummetta pinnalla, päivän kirkkaita kuvia pohjalla...

Se oli uusi paratiisi, Luojan palkka ihmistyössä... Se kohosi entisen erämaan sijalle...

Oli kesä kypsimmillänsä. Taivaalla helotti päivänterä, kuin armas helteenhete... Puut punottivat hedelmistä... Metsässä makasi riista päivänpaisteessa, kesynä: Luojan punoma paula kaulassa. Se odotti ihmistä vaan ottamaan... Viinirypäle ei jaksanut hedelmäänsä kantaa. Se pakahtui mehuunsa, kuin imemätön äidin rinta...

Kaikkea oli kyllä. Kukka koristi maata, lumme vettä ja tähdet taivaankupua. Sirkka lauloi ruohokossa... lintu oksalla... joutsen vesillä... kiuru ilmassa.

Ihmiset viettivät viininjuhlaa. Luonto oli heillä aarreaittana. Se ruokki heitä antimillansa, lellitteli päivänpaisteellansa... Se huumasi kukkiensa tuoksulla... mairitteli sävelillänsä... viihdytteli kauneudellansa.

_Hän_, joka sen antoi, odotti kiitosta... Hänen henkensä häämötti päivänvalona luonnonlaelta...

Juhla alkaa. Ihmiset _syövät. Hän_ odottaa turhaan uhria... Perkele riemuitsee.

Näky jatkuu:

Ihmiset tanssivat viinimaljat käsissä... Viini kuohuu valkeana vaahtona... Ihmiset _juovat_... Nainen juo miehen keralla. Hän juo _kilpaa_ sen kanssa... Mässäys alkaa... Viini kuohuu maljoissa, veri kuumenee suonissa... Miehet tulevat _rohkeiksi_, naiset maksavat rohkeuden suuteloilla... Viini tekee työtänsä...

Perkele hymyilee. Näky jatkuu:

Ihmisten silmät palavat himontulina... Miehet hehkuvat. He ovat jo riisuneet ihmisvaipan pedon yltä... He ovat jo eläimiä... Naiset odottavat vielä... ujostelevat... kainostelevat... arkailevat... Nyt nekin jo riisuvat kainouttansa, naisen hienointa pukua... He riisuvat _naista_ "naisen" yltä... Kohta on "nainen" alasti... Eläin on päässyt ihmisihosta...

Perkele suli ilosta. Näky kulki kulkuansa.

Miehet ovat hillittömiä... Naiset nostavat rintojansa... Metsän suloinen siimes kiehtoo, kukka nurmi kutsuu ja linnun laulu kietoo kuherteluillansa... Naisella on enää naisen rippeet pukimina... hieman häpyä helminä... ujouden viime riekaleet koristeina... Mies vaanii, milloin sortuu sekin veräjä, avautuu viimeinen portti...

-- "Oivallista", -- lausui perkele.

Viini vaahtoaa vallattomampana... Nainen on viskannut pois viimeisetkin pukimensa, riisunut naisen ihanan ujouden loput... Hän ärsyttää kimppuunsa metsästäjää: _miestä_... Hän kiehtoo sitä rinnoillansa... Hän houkuttelee sitä huulillansa... mairittelee hymyllä... kutsuu kiemailuilla... Hän _tarjoaa_ itseänsä... _antautuu_, sanovat toiset... Mies pääsee valloillensa. Hän näkee raja-aidan sortuneeksi, kainouden kukistuneena, esteet pois raivattuina... Hän näkee ihmisen otuksena, naisen riistana... Käsivarret kietoutuvat kaulaan... Mies sieppaa riistansa... riista syöksyy sieppaajansa syliin...

Suuri luonto on muuttunut himojen uhrialttariksi...

"Ihmiset söivät, joivat, naivat ja kuolivat..."

Silloin Hän, joka odotti ihmisen palvelevan Häntä ja kumartavan Häntä, _Hän katui että oli luonut ihmisen_...

-- "Näettekö?... Hän _katuu_", riemuitsee Perkele.

-- "Ei Hän _kadu_, vaan _Hän tunnustaa sinun voimasi_" -- selittävät imartelevat palvelijat.

Näky jatkuu: Taivas pukeutuu mustaan vesivaippaan. Virtana alkaa vesi kohista maan päälle. Myrsky riehuu synkeässä pimeydessä... Vesi nousee... Pilvet pakahtuvat. Avaruus virtaa vetenä... Syvyyden kaikki hetteet heruvat, lähteet pursuavat maan puristamina... Kaikki peittyy puoli-pimeyteen...

Näky jatkuu: Kosket huutavat... kohisevat... kuohuvat... Vuorilta syöksyvät sadat virrat rotkoihin ja laaksoihin... Ärjyen viskautuvat ne kallion kielekkeiden yli... Kauhun lyöminä vesikäärmeinä kiemurtelevat ne rotkelmien pohjilla... heittäytyvät vuorensärmien yli... syöksyvät kuiluihin huutaen ja pauhaten... törmäävät yhteen... tappelevat keskenänsä tiestä... särkyvät vaahdoksi ja pauhaavat hirmuhuutona alhaalla kohoavaan veteen, myrskyn vinkuvan ruoskan ajamina ja salamien piiskaamina...

Perkeleen palvelijat laulavat herransa ylistystä. Perkele riemuitsee. Näky jatkuu:

Vesi nousee. Se peittää maat merellä... Ihmisten kauhu on rajaton... Pelko on karkottanut pedosta pedon luonnon... Se on ajanut miehestä pois pedon, naisesta eläimen: Se on katkonut himon siivet... Kaikki unohtuu kuoleman edessä... Kaikki laskee siipensä... taivuttaa polvensa... unohtaa herkkunsa...

-- "Jehova hävittää kättensä töitä... Hän korjaa _erehdystänsä_", -- riemuitsee Perkele.

-- "Hän tunnustaa sinun voimaasi niissä... Sillä Itsellensä ja Itsensä edessä on Hän erehtymätön", -- oikaisevat imartelevat palvelijat.

Näky jatkuu: Vuoret ovat jo saarina. Ihmisten avunhuuto sekaantuu petojen hätähuutoon... Kuohuvat aallot nousevat vuorenhuippujen tasalle... niillä kasvavien puiden latvojen tasalle. Taivas vuotaa seulana. Musta pilvi vyöryy uhkaavana likellä maan rajoja. Vihuri ulvoo ja vesi pauhaa...

Kirkkaat salamat halkovat taas mustaa pilveä. Sen huikeassa valossa näkyvät onnettomien hukkuvien haamut vuorien huipuilta ja puiden latvoista. Se on hirmunäky... Taivas kiehuu mustana, vesi kuohuu, myrsky riehuu... Ihminen vääntelee epätoivoissansa, kasvot tuskan runtelemina, silmissä kamala ilme... Käärme kiemurtelee toisten päälaella, etsien siinä pelastusta... Himo on sammunut... Kauhu ottaa kaikki luukynteensä... Pedot ulvovat henkensä takaa... Linnut parkuvat, kuin kuristaisi kuolema kaulasta... Kuikkakin uikuttaa hirveän hädän käsissä...

Kaikki huutavat, kuin kuoleman tahotulla terällä seisten...

Eikä apua mistään näy, ei kuulu. Pieni arkku soutelee aalloilla. Se on sulettu ja luoksepääsemätön...

Perkeleen palvelijat riemuitsevat. Perkele ilkamoi taas:

-- "Jehova korjaa erehdystänsä: 'Syö vapaasti kaikkinaisista puista!'... Huonosti korjattu... Hän korjaa sitä uudella erehdyksellä... Ne hukutetut eivät nousseet Jehovaa _vastaan_... Mutta sen _pelastetun_ siemen _on_ nouseva... Harhama _on nouseva_ Jehovaa vastaan..."

-- "Kun sinä _tahdot_, niin kaiken _täytyy_ totella", -- vakuuttivat palvelijat.

Jo peittyvät vuorien korkeimmat huiput... Linnut kirkuvat kauhuissansa, kun siivet alkavat väsyä... Kiviriippana painaa heitä väsymys rannattoman meren pauhaaviin aaltoihin... Jo pettävät siivet... Ruumis retkahtaa alas... tapaa vettä... Kuuluu parahdus... vielä yrittää lintu lentää... Apina tappelee ihmisen kanssa viimeisestä puunlatvasta, käärmeet viimeisestä päälaesta... Salama välähtää ja valaisee viimeisen ihmisen vajoamista aaltojen alle... Kuuluu viimeinen parahdus, joka haihtuu jyrinään...

Sitten hiljenee kaikki... Ihmissuku on hävitetty... Mykkänä vesipallona raivoaa maa vinhaa lentoansa avaruuden äänettömässä onkalossa...

-- "Maa todistaa mykkänä sinun voimaasi... Sinun pakottamanasi on Jehova hävittänyt kättensä työt... Hän palvelee sinua, _Hänkin_", -- ylistävät Perkeleen riemastuneet palvelijat.

Perkele käveli ylpeänä. Mutta taas huomasi hän arkin, joka ui, kuin yksinäinen kuikka meren selällä, Hän harmistui ja vannoi uudelleen:

-- "Hänen erehdyksensä paljastumiseen ei ole kuluva pitempi aika kuin Evan luomisesta sen kääntymiseen. Katsokaa!"

Uusi näky avautui: Veden jättämästä liejusta nousi luonto entistä rehevämpänä. Kaikki kasvoi kilpaa. Puut hohtivat keltaisina, täynnä nuoruuden voimaa ja mehua, kuin naiseksi tuleentunut tyttö, koristeina kypsynyt hedelmäpaino, auringon valovaippa hartioilla. Viinirypäle pakahtui mehuunsa... Se tarjoili itseänsä herkullisena, maukkaana, mehevänä... Noan uhrisavu nousi rauhallisena, kuin kaunis kirkkolaulu taivaan tummaa sineä kohti... riutui kirkkaan ilman suuteloihin... raukesi sen syleilyihin... haihtui kuin elämä armaaseen onneen ja hävisi näkymättömäksi...

Mutta Noa oli langennut viinimaljansa viereen... Hänen poikansa peitti isänsä häpeän... Perkele kerskui yhtenä ilona:

-- "Jehova yritti polkea rikki minun pääni, mutta..."

-- "Hän polkaisi terävään tutkaimeen... Sinä olet taas Hänen häntäpäänsä puhkaissut", -- keskeyttivät palvelijat. Perkele kohisi ilosta ja vannoi:

-- "Jehova on vielä katkeramminkin katuva, että Hän säästi Noan Harhaman siemeneksi. Hän on _nyt_ onnistunut punomaan paulansa Harhaman tielle, mutta Hän on sortuva omaan hiuskarvaansa", -- vannoi Perkele jatkaen: "Niin kuin Hän erehtyi Noan suhteen, hukuttaessansa hänen tähtensä muut, niin on hän erehtynyt Harhamankin suhteen, uhratessaan hänen sijastansa toisen... Hän jätti Harhamalle työvapauden ja rauhan nousta Häntä vastaan... Ja hän on nouseva..."

-- "Jos sinä tahdot, että ijankaikkisuuskin loppuu, niin sekin tapahtuisi", -- mielistelivät palvelijat.

-- "Jehova tietysti myös pelkää jo kättensä työtä... Hän ei uskalla päästää Harhamaa antamaan Hänelle Kainin iskua... Siksi lähetti Hän _toisen_ Harhaman tilalle", -- selitteli Perkele ilkeillä eleillä... Hetken kuluttua lisäsi hän:

-- "Jehova saa kohta huomata vedenpaisumisessa tekemänsä erehdyksen nyt uudistuneen..."

-- "Sinä kirkastat sen Hänelle... Sinä osotat Hänelle voimasi... Sillä jokainen Hänen tekonsa on Hänelle erehdys _sinun_ viisautesi voimasta", -- keskeyttivät palvelijat.

Uusi näky ilmestyi: Ihanassa laaksossa näkyivät Sodoman ja Gomorran kaupungit, kuin kaksi luonnon povelle nukahtanutta neitoa... Auringosta vuoti armas valo, lehdon siimes oli suloinen, tuoksu huumaava. Somat ihmisasunnot lymysivät puiden lämpöisissä varjoissa. Lähteet lorisivat lintujen laulun säestäminä. Luonto lypsi maan rinnoista mehua... kokosi ne maukkaisiin nisiin: kypsyviin hedelmiin, meheviin marjoihin, herkullisiin rypäleihin. Onnellisina katselivat kaupungit kuvaistansa lahden tyynestä pinnasta...

Ja ihminen eli elääksensä... armastellaksensa _... nauttiaksensa_... Nainen koristautui _lihalle_... Se ei etsinyt ylevämpää... Se seppelöi itsensä _ihmiselle_... hohti sille naaraksena... koreili sille, kuin lintu sulissa... uneksi siitä... unohti ylemmät... mateli _miehen_ kupeessa... ei halunnut puhtaampata... Hän kulki ihmisestä emoa kohti...

Ja mies kieppui naisen kukissa... Hän ei hapuillut vuorien korkeita huippuja... Hän soitteli himonsa kukille... ei ylistellyt taivaan korkeaa sineä... Hän katseli naisen koruja: sen ihoa... mehua... maireutta... nuoruutta... rintojen kypsiä nisiä... huulia ja seppeleitä ja sulkien värejä... Hän ei katsonut syvemmä... ei etsinyt ihmispovesta henkensä ikihelmeä... Hän ei etsinyt naisessa jalointa: sen puhtautta... sen hyvettä... sen kaipuuta korkeuksia kohti... sen ikävää... sen ihmistuskaa... Hän ei etsinyt naisessa _ihmistä_...

Päivät kuluivat... Mies soitteli lihalle... Nainen tanssi sen ympärillä... Kumpikin sammutti paremman, tukahdutti jalomman, tappoi ihmisen, kutitteli eläintä kehittymään... Kumpikin etsi elämän iloja viinimaljasta, kun väsyivät omaansa, saivat kyllänsä omasta kupeesta...

Lahdelman reunalla oli kaunis Lootin maja, viheriöiden puiden ja kukkaisten köynnösten sisään kätkettynä. Sen portaikolla istui Lootin nuori vaimo, Itämaan kaunis kukka, ja katseli kauniita kultakoristeitansa... Nuori mies istui veneessä portaikon edustalla ja soitteli harppua ja katseli nuorta vaimoa... Nuori vaimo kuunteli... Soittaja soitti ja lauloi laulua "Sodoman kukka". Hän lauloi:

"Sodoman kukka, Itämaiden helmi, sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan! Mun harpunkielein sävel arkaellut vuoskaudet pitkät ikävöiden on. Kuin arka pikkulintu varvullansa, se harpunkielellä on värjötellyt; se surrut, sekä ikävöinyt on. Arkaillen, onnetonna, se nyt lähtee kaunista kaikuansa etsimään... Sodoman kukka, Itämaiden helmi! Kun riutuneena sävel harpunkielen sun luoksesi nyt vihdoin uskaltaa, suo sille kaunis kaiku suuteloksi, ja sääli onnetonta sävelparkaa, kun luoksesi se onnen nou'antaan niin onnenjanoon riutuneena saa! Sodoman kukka, Itämaiden helmi, sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan! Ymmärrä harpunkielen kerrontaa!"

Laulu ja soitto tapasivat kauniin kaikunsa... Itämaiden helmi painoi katseensa maahan... Jordanin rantojen ruusu punehtui... Sydän tapasi sydämen ja katse katseen ja molemmat puhuivat sanatonta kieltä... Soitto vaikeni... Vene laski rantaan, vaan nuori vaimo istui yhä portaikolla... Soittaja polvistui portaikon eteen, vaan nuori vaimo ei paennut... ei kutsunut... Hän pelkäsi ja toivoi... Soittaja polvistui hänen jalkoihinsa... Nuori vaimo kätki kasvonsa käsiinsä, mutta hän ei paennut majaansa _yksin_...

Perkele hymyili ja lausui:

-- "Kielletynpuun _harppu_ soi nyt... Se kantaa monenlaisia hedelmiä..."

-- "Jotka kaikki ovat ihania nähdä ja kauneita kuulla", -- jatkoi Lempo, yksi kuudesta pääenkelistä. Perkele puhui edelleen:

-- "Jehovan palkka vedenpaisumisestaan... Pelastetun Noan henki elää..."

-- "Todistaen viisauttasi ja voimaasi", -- lisäsivät palvelijat, veisaten herransa ylistystä.

Näky muuttui: Punainen viima kulki maita... Korkeuteen kohosi punainen pilvi. Sodoma ja Gomorra vapisivat. Miehet juoksivat avuttomina, naiset epätoivoisina... Pilvi punertui tuliseksi... Pauhu halkoi avaruutta, tuli vyöryi vaahtona taivaan laella...

Kauhu kulkee maita... Naiset parkuvat... Alastomat vartalot kiemurtelevat käärmeinä... Miehet pakenevat... syöksyvät petoina pelastusta etsimään... hylkäävät naisensa... tallaavat niitä tiellänsä kuoliaiksi... polkevat paetessansa sitä lihaa maahan, jolle äsken ylistystä lauloivat... Tulisade alkaa tiuhkua pilvestä... Ihmiset parkuvat, pakenevat ja tappelevat pakotiestä ja piiloista... Tulisade yltyy rankaksi... Ihmisliha kiemurtelee sen poltosta muodottomaksi, pelottavaksi... Alkaa sataa pieniä tulikiviä... Ihmisliha palaa ja käryää tiellä. Säästyneet tukkeavat sen hajulta sieramiansa... Tiilikivet suurenevat, muuttuen mukulakiviksi. Ne valuvat rankkana sateena punaisesta pilvestä...

Kohta ovat kaksi kaupunkia hehkuvana tuliläjänä...

Perkeleen palvelijat alkavat veisata herransa ylistystä. Piru lausuu sen vaiettua:

-- "Jehova paransi sinun pistämääsi kantapäätänsä..."

-- "Mutta aina Hän koettaa kantapäästänsä jotakin pelastaa... Taas uusi paratiisista häätö", -- lausui Perkele, osottaen poistuvaa Lootia.

-- "Mutta pelastetun kantapään jäännöksen pistät sinä uudestaan", -- huomautti taas Piru. "Noin!... Se oli sinun pistosi!..." riemuitsi Piru osottaen suolapatsaaksi muuttunutta Lootin vaimoa... Se oli muistanut nuorta harpunsoittajaa... Perkele hulmahteli ja leimusi ilosta. Hän puhui taas:

-- "Niin. Jehova yrittää parantaa kantapäätänsä polkemalla rikki minun pääni, mutta sitä tehdessänsä on Hän yhä polkeva kipeän kantapäänsä aina terottuvaan tutkaimeen, kunnes Hänen kantapäästänsä ei ole jälkeäkään jälellä..."

Palvelijat polvistuivat hänen eteensä ja ylistivät häntä kauniilla laululla. Perkele jatkoi puhettansa:

-- "Ihmisten täytyy kulkea vielä kerran Jehovan ruoskan alitse, ennen kun oppivat Hänen hirmuisuuttansa inhoamaan... Hah-hah-haa! He uskovat, että Hänen siveysoppinsa on parempi kuin minun, jota he _eivät edes tunne_... He eivät tiedä, että tässä on kysymys siitä, kumpi meistä hallitsee, _eikä opista_. Kysymys on vaan siitä: _Minäkö_ vaiko _Jehova_... He luulevat että elämä olisi mahdoton minun henkeni vallitessa... Kirottu Jehovan syöttämä petos!" -- raivostui Perkele lopettaen: "He eivät tiedä, että elämä mukautuu vallitsevan maailmanlain mukaiseksi, olkoon sen lakina minun tai Jehovan henki..."

-- "Sinä olet se, joka on oleva... Sinun oppisi valkenee, kuin nouseva päivä. Se himmentää kerran Jehovan opin", -- todistivat palvelijat...

Perkele alensi äänensä kavalaksi, puhuen häijyllä eleellä:

-- "Harhaman _täytyy_ riuhtaista itsensä Jehovan ansasta."

-- "Hänestä täytyy myös saada _uusi vesa_. Sillä hänessä on oikea siemen. Hänessä on minun henkeni jo isiltänsä perittynä... Mutta hankkikaa sille siemenelle semmoinen maaperä, johon Jehova ei ole syläissytkään!"

-- "Sinun käskysi täyttäminen on meidän elämämme", -- lupasi enkelijoukko. Perkele oikaisi itsensä majesteetilliseksi. Hulmahteleva tulivaippa levittäytyi hänen hartioillensa verenvärisenä. Hän puhui juhlallisena:

-- "Jos te erehdytte, niin --"