Part 28

-- "Niin, eikö totta, että minä olen aika miellyttävä? Yhteen aikaan minä olin vielä kauniimpi, mutta kun on kuusi kertaa sairaalassa semmoista tautia potemassa, niin muuttuu... Elämä on semmoinen, kuin se on... Poskeen jäi tuommoiset arvet viimeisestä sairaudesta... Vanjka! Anna puoliruplainen viinaan!"

Harhama täytti pyynnön.

-- "Jumala ja Hänen pyhänsä sinulle palkitkoot!" -- kiitteli nainen.

* * * * *

Ravintolan omistaja oli poistunut. Melu oli yltynyt. Kaikki keskustelivat siitä hirmuteosta, jonka Pjotr Petrovitsh oli äsken kuvannut: raiskatusta tytöstä ja kadulla, lyönnin johdosta synnyttäneestä vaimosta. Joukkoihminen kokosi voimiansa... Joukkoviha yltyi ja tempasi Harhaman taas mukaansa, kuin kulkija varjonsa. Annushka palasi viinapulloinensa ja ryhtyi tarjoilemaan Harhamalle, päihtyi ja alkoi kertoa samalla surullista elämäntaruansa. Hän puheli sen lopussa:

-- "Näes, Vanjka! Minäkin olin kerran nuori ja kaunis... Suoritin kurssin tyttöinstituutissa. Mutta minkä sille elämälle teet, kun se on semmoinen!... Oletko sinä, Vanjka, ollut Hiiden myllyssä?"

Terävä hammas tuntui puraisevan Harhamaa. Hän murahti:

-- "Olen... Olen ollut!"

Annushka jatkoi:

-- "Minulla oli sulhanen, mutta hän kuoli..."

Hän keskeytti ja pyyhkäisi kyyneleen silmästänsä, puhellen Harhamalle:

-- "Juo, Vanjka, juo!... Älä ole surullinen!... Sitten minä hupsu uskoin nuorta herraa... Hänen nimensä on Pawlof. Hän vei minut petoksella... Juotti ensin päihdyksiin... Hän on nyt kenraali... Ja minkä sille voi, kun elämänvirta vetää... Eikö totta, Vanjka, että elämänvirta vetää kovasti?"

-- "Kyllä... Kyllä se vetää", -- vastasi Harhama. Pawlof ilmestyi hänen eteensä ihmiskunnan seulana... Hänessä ryöpähti katkera viha. Annushka jatkoi:

-- "Sinullakin, Vanjka, on varmasti joku suru... Olet niin surullinen... Jokaisella ihmisellä on oma kivensä sydämellä... Katso: Se elämänvirta veti minut Hiiden myllyyn..."

Hän vaikeni hetkeksi, joi viinaa ja mietti. Sitten kuivasi hän taas kahden keskisormen päillä kyyneleen silmästänsä ja lausui itkun seasta:

-- "Elämä on niin katkera... Se ei sääli ketään... Onko sinua, Vanjka, elämä säälinyt?..."

Harhama ei vastannut mitään. Kapakan höyryt ja hajut tuntuivat hänestä tiivistyvän sakeaksi, ilkeäksi elämänsumuksi, joka säälimättä painoi, jäyti ja palelsi jokaista, repaleisten pukimien heilahdellessa sen lippuina. Annushka jatkoi:

-- "Kyllä sinulla on varmasti kivi sydämellä... Mutta kyllä on hyväkin, että elämä on katkera ja että on kivi sydämellä... Silloin huomaa aina ilon, kun sitä sattuu... Esimerkiksi muistaa nuoruuttansa ja yhtä ja toista... Kun olisi aina päiväpaistetta, niin eihän sitä huomaisikaan, että se on päiväpaiste... Kun minullekin on elämä katkera, niin silloin on niin onnellista muistella nuoruuttani ja sulhastani... Hän oli niin hyvä ja kaunis..."

Harhama hajosi. Puoli-päihtynyt Annushka itki hetken, kuivasi sitten taas kyyneleensä likaisella käden selkämällä ja jatkoi, nikahduksen joskus hänen puhettansa katkaistessa:

-- "Sentähden on niin hyvä, että elämä on katkera... Eikö totta, että eivät ihmiset ole pahoja, vaan elämä pakottaa heidät pahoiksi?... Se pakottaa ne poloset tekemään toisillensa vääryyttä, että he sitten voisivat iloita vähästä onnestaan, kun löytävät sen siitä pahasta, kuin kesän viimeisen kukkasen syksyisen rapakon reunalta... Ja minkä sille voi, kun elämä pakottaa... Eikö totta?"

Mutta Harhama ei vastannut mitään, sillä Annushka oli puheellansa pistänyt häneen elämän suurkysymyksen tulipuikon, joka häntä poltti ja painoi. Hän ajatteli Annushkan elämää, vertasi sitä elämään yleensä ja katsellen Annushkaa ja kurjaa joukkoa, kysyi itseltänsä: "Tämäkö on elämäntarkotus ja kaiken tulos?..." Hän kysyi ja masentui. Kaikki haihtui yleiseen meluun ja hävisi savuun. Annushka huomasi Harhamaa painavan jonkun, muisti omat monet tuskansa, pettymyksensä ja kärsimisensä ja sääli häntä ja alkoi, häntä lohdutellen, puhua elämän puolesta.

Niin: Annushka seisoi maailmankurjuuden ja lankeemuksen keskellä. Hänen edessänsä melusi alhaisin katuaateli, loisti repaleisena, alastomana, eläimellisen likaisena, elämän kovakouraisen käden likaan, paheeseen ja nälkään painamana. Hänen edessänsä kukki elämän ohdakemaa, haisi sen lika, rapa ja perkkeet ja irvisteli alastomuus ja repaleisuus. Hänen edessänsä avautui maailmankurjuus kaikessa räikeydessään ja rivoudessaan. Elämä seisoi ihmisen hartioilla kivi kovana, polki sitä jaloillansa eläinkuntaan, kuristi sitä kivikourillansa, tukahdutti siinä ihmisyyden merkit ja repi sen yltä häveliäisyyden pukimet. Se elämä piteli armottomimmin ehkä juuri häntä, Annushkaa. Ja kaiken sen ohessa ja sen painamana kohosi hän elämän haisevimman likaviemärin pohjalta _ihmisenä_. Koko hänen olemuksestansa aivan kuin valui viemärin rapa ja loka tippui joka hiuksesta. Ja kumminkin, semmoisten elämänlahjojen likaamana, nousi hän elämää niistä kiittämään... Taudin syömänä, petettynä, kaikkien halveksimana, kaikkien kunniallisten ovien hänelle sulkeutuessa ja pilkan- ja häpeänkellojen kaikkialla hänelle soidessa, häpeälaulujen kaikuessa ja tienvierien nauraessa, nousi hän, Harhamaa lohdutellen, elämän puolesta puhumaan. Hän lausui:

-- "Älä ole surullinen, Vanjka!... Äläkä ole elämälle katkera, vaikka se on kova ja häijy!... Hyvä tarkotushan sillä on... _Elämän tarkotus on tuskallansa opettaa ihmistä tuntemaan ja huomaamaan onnen pisarat_... No, Vanjka! Itketkö sinä, kun on silmäkulma kostea?... Älä sure!... Kun me nöyränä alistumme elämän alle, niin on helpompi... Meidän ei tarvitse silloin tuntea sen kovaa kouraa ja säästämme voimia... Eikä tule mielikään niin katkeraksi, kuin se tulisi pakosta totellessa... Elämä se kumminkin voittaa... Juovuttaa ja makaa, vaikka petoksella, tai väkisin... Eikö totta, Vanjka?..."

Harhama vaikeni. Melu ja joukkoviha kuohuivat sekaisin. Hän tunsi olevansa, kuin joukkoihmisen varjo, joka pysyttelihe alitsensa soluvan elämänvirran pinnalla, virran juoksun kiskoessa mukaansa ja joukkoihmisen vihaa pidellessä rinnallansa ja elämän ristiriitojen häntä taas sotkiessa. Annushkan elämäntarina ja äskeinen Pjotr Petrovitshin hirmukuvaus loihtivat hänen silmiensä eteen taas maailmankurjuuden kärsivän, apua-anovan haahmon, joka huiskutteli hänelle kauneimpia kiitollisuuden liepeitä, kutsui häntä, piteli kädessänsä kuolemattomuuden kruunua ja lausui surullisena: Tämän saat, jos...

Nikolai istui äänetönnä, hieman synkkänä. Hänen korkea otsansa muistutti Looljan kohtalosta... sen äidistä... isästä... nälkäisestä siskoparvesta... Pawlof, Geldners ja kaikki vilisivät nyt Harhaman silmissä ärsytellen häntä keihäänpistoilla. Ja hän oli taas valmis syöksymään pommi kädessä _sitä_ elämää vastaan, joka on kaikkeen siihen syypää. Hän oli valmis taas nousemaan sitä yhteiskuntaa vastaan, joka oli kaiken sen kurjuuden valmistanut...

Pjotr Petrovitsh istui äänetönnä. Hän oli kuunnellut Annushkan puhetta ja vahvisti alakuloisena:

-- "Kyllä Annushka totta puhuu... Tietysti!... Elämä puristelee meille jalokivet itsestämme... Se puristaa meistä hyvät muistot ja sanoo: 'Siin' on teille'. Ihailkaa niitä ja olkaa onnellisia!..."

* * * * *

Melun ja savun seasta lähestyi Annushkaa nuorehko mies. Harhama muisteli häntä jossain nähneensä.

-- "Ah! Vanjka! Milloin palasit Moskovasta?"

-- "Tuonnottain palasin."

-- "Hän on minun hyvä ystäväni. Hänen nimensä on Ivan Osipovitsh ja sukunimi on Popof", -- selitti Annushka Harhamalle.

Harhama tunsi nyt miehen samaksi Vanjkaksi, joka juopuneena soitteli harmonikkaa ja herjaili alastonta Maria Petrownaa, Nikolain vanhempien asunnon vieressä. Vanjka alkoi puhua.

-- "Tiedätkö, Annushka?" -- Ja korottaen äänensä, niin että kaikki sen kuulivat, jatkoi hän: "Tiedättekö veljet, että nyt on syntynyt uusi vapahtaja, _oikea_ vapahtaja?"

Kaikki oudostuivat. Vanjka jatkoi:

-- "Tiedättekö, mikä renttu minäkin olin?... Join... Irstailin... Varastelin. Minä luulin, että en ole ihminen ja että siksi saan elää, kuin eläin... Mutta nyt. Nyt minä tapasin vapahtajan ja se sanoi, että minä olen ihminen... Tiedättekö, veljet, mikä on sen vapahtajan nimi?... Ette tiedä... Se on _sosialismi..."_

-- "On jo kuultu... Tiedämme... Tiedämme. Eläköön sosialismi!" -- keskeyttivät huudot. Joukko ihminen oli noussut haltioihinsa. Vanjka jatkoi:

-- "No, hyvä että tiedätte. Se on syntynyt Moskovassa... Se sanoi että minä olen ihminen ja minä oitis aloin elää ihmisiksi... Teen työtä... En juo... Kunnioitan naista... Annushka! Minä olen sinunkin edessäsi syyllinen... Minä olen sinuakin vienyt likaan..."

-- "No, mitä niistä!... Elämä on semmoinen",- keskeytti Annushka oudostuneena, surullisena. Eräs repaleinen, keskikokoinen mies, jolle asia oli vielä aivan hämärä, huomautti väkijoukosta Vanjkalle:

-- "Puhut, että se syntyi Moskovassa... uusi vapahtaja tarkotan... Mutta minulle kerrottiin että Kijef'issä syntyi..."

-- "Valehtelevat... Älä usko!... Ihan varmasti syntyi Moskovassa... Ja äitinsäkin siellä elää. Andrei Ivanovitsh puhui minulle ja hän on, tiedät, viisaita ihmisiä. Tunnethan hänet?" -- keskeytti innostunut Vanjka.

-- "Kuinka en tuntisi Andrei Ivanovitshia?... Entä syntyikö tämäkin vapahtaja seimessä... sosialismi, tarkotan?" -- uteli vielä äskeinen.

-- "Kuinkas!... Tietysti seimessä... Hän on köyhistä vanhemmista... Ei rikkaammista, kuin herrasväen vapahtaja", -- selitteli innostunut Vanjka.

-- "No sitten hän on oikea vapahtaja, jos kerran köyhistä vanhemmista", -- myönsi kyselijä.

Ja kaikki ihastuivat taas, kuin Betlehemin köyhät paimenet ja toivoivat jotain, jota eivät ennen olleet saaneet. Vanjka innostui ja alkoi kuvailla heräämistänsä. Hän kuvaili sosialismin siksi vapahtajaksi, joka sanoo kaikille maailman kurjille: "Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon teitä virvottaa!" Hän kuvaili nykyisen yhteiskunnan vääryyden, ottaen esimerkiksi Pjotr Petrovitshin äsken kertomat tapaukset. Hän kuvaili ne hirmuväreillä, seisten uuden vapahtajan kirkastamana ihmisenä uudestaan sarastavan elämänsä edessä, vapahtajansa apostolina. Ja kun Harhama katseli häntä, näki hänet uuden opin, uuden vapahtajan ylösnostamana, uutena ihmislapsena, kirkastui hänelle sosialismin puhdistava voima, viha leimahti nykyistä yhteiskuntaa vastaan ja käsi hapuili jo vaistomaisesti tikarinkahvaa ja pommia...

Vanjka lopetti:

-- "Porvarit opettavat meille, että tee syntiä, vaikka miten paljon, kun vaan maksat papille palkan ja uskot, niin kaikki on hyvin... Mutta sosialismi sanoo: Elä hyvin!... Tee työtä!... Kunnioita naista!... Se sanoo, että hänelle yleensä ei tarvitse pappeja palkata! Otetaan esimerkiksi minut... Miten minä loukkasin Maria Petrownaakin ja vein likaan!... Entä nyt? Koetan häntä pelastaa. Eilen ostin poloiselle hameen Aleksanderin torilta... Sosialismi on oikea vapahtaja..."

Yksi joukosta, jolle oppi oli vielä uutta, keskeytti puhujan kysyen:

-- "Entä paratiisi? Onko sillä vapahtajalla paratiisi ja taivas antaa?"

-- "Ei", -- yritti Vanjka.

-- "No, mihin hän sitten kelpaa... Vapahtaja ilman paratiisia ja taivasta ei kelpaa mihinkään... Ajattele: Mihin sielu joutuisi silloin?" -- keskeytti kysyjä. Vanjka jatkoi selitystään:

-- "Sillä ei ole kuoleman jälkeistä, vaan kuoleman edellinen paratiisi..."

-- "No, sitten on asia toinen... Vielä parempi, kuin kuoleman jälkeinen", -- myönteli kysyjä. Vanjka innostui, kuvaili edelleen uuden vapahtajan suloisuutta, lopettaen:

-- "Eläköön sosialismi!"

-- "Eläköön!... Eläköön!..." -- huusivat sadat puolijuopuneet kurjat.

Päihtynyt Pjotr Petrovitsh oli istahtanut. Hän oli muistanut jotakin... Hän oli muistanut _elämän_ ja vertasi kaikkea uuteen oppiin. Pää alaspäin riippuen toisti hän äskeiset sanat: "Elämä on sappikatkeraa viinaa." Sitten nousi hän ylös, kulautti pullosta viinaa suuhunsa ja alkoi puhua:

-- "Vanjka puhuu oikein. Elämä muuttuu, kun uskomme sosialismiin ja nousemme byrokratiaa vastaan... sortajia vastaan... riistäjiä vastaan. Me nousemme kerran ja tapamme koko byrokratian... Hirtämme... kuristamme..."

-- "Suus kiini siellä, tai minä sinulle annan byrokratiaa!" -- huusi kapakan isäntä, joka oli rientänyt paikalle, kuultuansa melun.

-- "Koitappas!" -- huusivat silloin useat juopuneet.

-- "Vieläkö tekin sekaannutte?" -- uhmaili isäntä. Melu yltyi.

-- "Älä alota toraa!" -- varottivat juopuneet. -- "Sinä olet byrokratian puolesta, mutta me olemme hänen puolellaan. Hän puhuu oikein..."

-- "Alas byrokratia!" -- huusi intoa saanut Pjotr Petrovitsh.

-- "Alas!" -- melusi joukko.

-- "Jumaliste kutsun poliisin!" -- uhmaili kiivastunut isäntä.

Mutta hälinä yltyi. Repaleiset, likaiset miehet kinasivat keskenään. Silmät paloivat. Nyrkit tekivät liikkeitä.

-- "Viinuri siellä!... Hei!... Mitä töllistelet?... Mene nouda poliisi!" -- huusi isäntä raivoissaan.

Mutta kiihkoutunut joukko ei päästänyt viinuria ulos. Pjotr Petrovitsh jatkoi:

-- "Poliisia!... Sinäkö poliisia?... Oletko koskaan maistanut kasakan ruoskaa?"

-- "Suus kiini!" -- yritteli isäntä.

-- "Et ole maistanut... Oletko maistanut liistakkoa?... Entä nälkää ja kylmää?... Et niitäkään... No sitten pidä suusi kiini, sillä silloin sinä et tunne elämää... Sinä et ole vielä ihminen vaan kapakoitsija. Sinä et ole maistanut elämän ainoita herkkuja, etkä siis tiedä miten katkera on elämä ja miten suloinen sen palkka..."

-- "Palkka!... Mikä palkka?... Tuki suusi, tai" -- yritteli isäntä. Pjotr Petrovitsh keskeytti hänet, kysyen:

-- "Mikäkö palkka? Etkö sinä edes tiedä mikä on elämän palkka? Tyhmä!... _Elämän palkka on kuolema_... Että tiedät nyt... Älä silloin puhu sosialismista, kun et tunne elämää, vaan usko siihen!... Eläköön sosialismi!"

Melu yltyy. Eläköönhuudot kaikuivat. Isäntä ärjyi ja sähisi voimatonna. Joukkoviha tempasi taas kaikki hartioillensa.

-- "Alas byrokratia!" -- huusi taas Pjotr Petrovitsh.

-- "Alas byrokratia!" -- melusi repaleinen, likainen joukko. Miehet kiihtyivät. Isäntä lähetti noutamaan poliisia. Vallankumouksellisten pöytäseura huomasi ajan tulleen kiirehtiä. Miehet alkoivat kiireesti ryyppiä viinojansa ja poistua, ennen kun poliisi ehtisi melua asettamaan. He olivat viime yön loppuosan viettäneet kaupungin hienoimmassa ravintolassa, olleet iloisia, rohkeita ja toivorikkaita tämän päivän suhteen. Nyt olivat useat vakavia. Reippaimpia olivat Nikolai ja Harhama, joka oli aina ennen ollut joukon vakavin. Nyt eivät toverit häntä tunteneet entiseksi. Hän näytteli huolettoman, ryypiskelevän työmiehen osaa niin luonnollisesti, puhui katusukkeluuksia, kuin olisivat ne olleet hänen luonteeseensa kuuluvia. Itse hän tunsi jonkunlaista tylsää välinpitämättömyyttä ja väsymystä, mutta virkistyi juotuansa viinaa, ja äskeiset tapaukset nostivat hänessä taas vihan kuohumaan... Hän keinui joukkovihan vaahdolla... Ja siinä keinuessa levitteli sen-päiväisen tehtävän suuruus hänen eteensä hämäriin haihtuvia reunojansa näköpiiristä pois riutuvina iltaruskoisina viivoina.

Hän oli saanut taas hapuiltavaksensa jotain janoomaansa _suurta_.

Tämä oli aijotun kuolemanleikin viimeinen valmistus. Sana tuotiin, että salaneuvos Regime oli lähtenyt asunnostansa. Kamala pöytäseurue nousi ja lähti panemaan tuomiotansa täytäntöön.

* * * * *

Koko se katu, jota myöten salaneuvos Regime'in piti ajaa, oli jaettu vannoutuneiden kesken. Jokaisen piti vartoa omalla osallansa ja jos huomaisi, että katu on hänen kohdallaan tyhjempi, kuin se tulee olemaan seuraavien väijyjien kohdalla vaunujen niiden ohi ajaessa, tai jos sovittuun paikkaan asetettu tarkastelija antaisi merkin, oli hänen heitettävä pomminsa. Jos vaunut olisi päästetty kaikkien muiden ohi, piti viimeisen väijyjän heittää pomminsa, vaikkapa väkeä olisi katu täynnä. Ainoastaan silloin, kun vartija antaa sovitun kieltomerkin, saa viimeinenkin peräytyä pommia heittämättä. Jokainen katuosa oli merkitty numeroilla joista vedettiin arpa. Harhaman osalle sattui aivan viimeinen osa. Sitä paitsi oli määrätty, että jokaisen pitää antaa sovittu merkki, kun vaunut ovat hänen ohitsensa kulkeneet, jotta jälellä olevat voivat varmemmin seurata niiden kulkua ja ajoissa varustautua.

* * * * *

Jokainen oli jo paikallansa. Jokaiselle oli määrätty oma tehtävänsä, ettei vartoomisellansa herättäisi salapoliisien huomiota, sillä niitä tiesivät pommimiehet kaikkialla olevan vartijoina. Joku kaupitsi paperosseja laudalta, jota kantoi edessänsä. Toinen seisoi kurkkuastiansa vierellä. Yksi pari riiteli keskenänsä katuosansa rajalla. Nikolai renttuili harmonikkansa kanssa, ja toiset tekivät, ken mitäkin. Harhama kaupitsi ohikulkijoille pieniä hengellisiä kirjasia. Vaikka järjestön jäsenet asettuivat paikoillensa niin myöhään, että odotus-aikaa jäi korkeintaan kymmenen minuuttia, tuntui odotus sittenkin Harhamasta ijankaikkisuudelta. Se reipas rohkeus, joka oli tähän asti hänessä, oli nyt poissa. Sen sijalla oli jonkinlainen tylsyys. Ajatukset olivat niissä odotettavissa vaunuissa, kuin kiini naulatut. Hän kuvitteli niiden kokoa, hevosten väriä, kuskin pukua ja ajonopeutta. Kaikki mitä hän teki, tai puhui, tapahtui aivan konemaisesti. Kuoleman ja kaiken muun ajatukset olivat poissa. Joskus tunsi hän kylmänväreen, vaikka ilma oli lämmin.

Vihdoin ilmaantuivat vaunut näkyviin, kaukana kadun alkupäässä. Sovittu merkki ilmotti että ne olivat ne odotetut vaunut. Harhama tunsi silloin äkkiä herpautumisen kaikissa jäsenissänsä. Aivot alkoivat salaman nopeina laskea, missä on vähimmän väkeä, millä kohdalla pommi heitetään... Vaunut kiitävät vinhaa vauhtia. Se oli oikea kuolemanjuoksu kuoleman kujaa pitkin... Harhama herpoutuu yhä enemmän. Vaunujen edessä ja takana ajaa tiheä joukko ajureita ja yksityisten ajoneuvoja, mutta jonkun matkan päässä niiden edellä on pitkä, aivan tyhjä väli matka. Vaunut ajavat nopeammin, kuin toiset kulkijat, ja lähenevät yhä sitä tyhjää välimatkaa... Harhama laskee: "Nyt ovat ne sen tyhjän välin jo saavuttamaisillansa... Siis ei hänen tarvitse heittää pommia..."

Sen huomattua Harhaman valtaa suuttumus siitä, että hän _ei saa_ sitä suurta tehtävää suorittaa... Hän alkaa ajatella: "Olisi niin ylistävää, kun järjestön ensi kokouksessa minä olisin se joka... Jospa hyvinkään eivät ehdi siihen tyhjään aukeamaan... Eivätkä näytäkään ehtivän..."

Tyhjä välimatka lähenee yhä Harhamaa... Vaunut ovat jo ajaneet kolmen... neljän ohi... Siis jää se tehtävä hänelle...

Mutta silloin muuttuu taas sielun jännitys: Nyt hän _pelkää_ sitä tehtävää, toivoo, että joku muu sen suorittaisi... "Ja ehkäpä suorittavatkin", -- lohduttelee hän itseänsä, hätäytyy ja laskee taas sitä tyhjää välimatkaa. Vaunut näyttävät sen saavuttavan ja ei saavuttavan. Kaikki vilisee silmissä. Auringon valo tuntuu polttavalta. Pöly kiiltää ilmassa harmaana. Väliin ei näy mitään. Hän hikoaa, hätäytyy väliin, väliin riemastuu...

Ja taas alkaa hän laskea, toivoa ja pelätä. Vaunut likenevät jo sanottua väliä... Harhaman kaikki hermot jännittyvät... Nyt saapuvat jo vaunut aukeamaan... Puuttuu enää hiukkasen... Ne saapuvat jo siihen aivan heti... Siis on hän pelastettu... Ajatukset alkavat sotkeutua... Vaunut ovat jo päässeet tyhjään paikkaan.

Mutta samassa ajaa poikkikadulta vaunujen eteen uusi joukko... Nyt ne ovat taas väkijoukossa ja tyhjä välimatka lähenee lähenemistään Harhamaa... Harhama tuntee polviensa vavahtavan... Jokainen hermonsäije vapisee... Mutta kuski kiirehtii hevosiansa. Kaikki vilisee salamoina... Vaunut kiitävät nuolena... Ne lähenevät taas uutta tyhjää välimatkaa... Ne näyttävät aivan lentävän... Taas saapuvat ne siihen toisten ajajien ohi... Vielä on kaksi vahtia ennen Harhamaa... Harhama tuntee taas helpotusta... Hän on pelastettu.

Mutta samassa ajaa taas vaunujen eteen poikkikadulta joukko kulkijoita ja vaunut kiitävät toisten ympäröiminä. Vauhti kiihtyy... "Kun ajaisi edes hiljempää, että ehtisi laskea!" kiukuttelee Harhama. Hänen vihansa kääntyy silmänräpäyksen ajaksi kuskiin, joka ajaa niin kovasti... Jäsenet vapisevat... Aurinko tuntuu huikaisevan silmiä. Hän ei näe enää selvästi... Ilma tuntuu olevan punertava kuumuudesta ja silmiin tuntuu tunkeutuvan kirpeä, hieno savu. Vaunut syöksyvät häntä kohti epäselvinä... Kaikki on pölyä ja vilinää... Vaunujen edessä on taas tyhjä välimatka... "Miksei se kuski aja nopeammin, että ehtisi siihen!" tuskailee Harhama. Korvat soivat, kädet herpoavat... Hän jatkaa laskujaan. Mutta taas lähestyvät vaunut sitä tyhjää väliä... Ne syöksyvät toisten edelle aivan... "Jumalan kiitos, ne ehtivät ennen minua!" -- riemuitsee hän jo. Mutta nyt kiiruhtavat edellä ajajat... Aurinko tuntuu paahtavan taivaalta, kuin ahjosta temmattu tulinen rauta pyörä. Kaikki aivan paistuu sen kuumuudessa... Ei kuulu enää mitään. Kaikki tukehduttaa ja tukahtuu.

Taas alkaa Harhama laskea: "Ehtivätköhän siihen tyhjään ennen minua?" vapisee hän... Ne lähestyvät jo sitä väliä. Hän ilostuu hieman ja äkkiä tuntuvat korvat menevän tukkoon, pää käy raskaaksi ja hän alkaa laskea: "Kuolenkohan minä itse pommin räjähdyksestä? Ja jos kuolen, niin koskeekohan se?... Ja minkälaiseksihan se repii?... Sieppaakohan pään pois hartioilta?... Ja jos sieppaa, niin viskaakohan kauvaksi?... Ja vieläköhän minä silloin ajattelen?"

Sekunnit tuntuvat tunneilta, tunnit sekunneilta... Kaikki ajatukset kiintyvät taas vaunuihin. Ne lähenevät... Ne ajavat aivan tyhjän paikan edessä... Yksi vahti on enää jälellä... Ehtivätköhän?... Jäsenet vapisevat, silmissä mustenee... "Ah, että kuski ei aja nopeammin!" -- hoputtaa Harhama. Nyt pääsevät ne kohta tyhjälle välille... Viime-vahtiin on vielä muutamia metrejä... Harhaman aivot ovat kuumat, korvat soivat ja hermot jännittyvät... Herra Jumala, jos eivät ehdi!... Nyt ne jo pääsevät siihen... Oi! Nyt ne ajoivat viimeisen vahdin ohi... Nyt on katu tyhjä...

-- "Se on minun vuoroni... Sekunteja on enää jälellä", -- löi Harhaman päähän kylmä ajatus.

Silloin tekivät hänen aivonsa silmänräpäyksessä tunnin työn. Hän sai voimansa takaisin, kuin salaman iskeminä, ja teki päätöksensä, kuin pitkäaikaisten kylmien harkintain kautta. Hän päätti hypätä hevosten eteen ja kuolla itse oman pomminsa iskusta. Hän ehti laskea senkin, että pelastus olisi hänelle ehkä mahdollinen, jos hän heittäisi pomminsa niin kaukaa, ettei se satuttaisi häntä itseänsä. Mutta hän ei huolinut pelastua. Hänessä heräsi puukkosilla olijan raateluhalu. Hän halusi piirrellä vaikka omaa ihoaan... Ja voisiko hän pakoon pelastua, jos säilyisi pommilta!... "Turhaa!... Joutuu vaan hirteen", -- ehti hän vielä naurahtaa.

Nyt lähenevät jo vaunut... väliä on enää neljä-... kolmekymmentä metriä... kaksikymmentä... Nyt saapuvat ne... Harhama tarttui pommiinsa kylmäverisenä, kuin koskenlaskija melaansa, nähdessään veneensä karille törmäävän... Nyt...

Kuului huumaava pamahdus. Harhama tunsi ensin polviensa horjuvan. Sitten hän luuli pirstautuvansa kappaleiksi. Hän luuli pomminsa räjähtäneen itsestänsä, silponeen hänet ja ihmetteli, miks'ei se koskenut... "Ja miksi minä olen kuin elävä?... Tämmöistäkö se kuolema onkin?" -- vilisi hänen aivoissansa. "Ja repäisiköhän se minulta pään?... Ja vuotaakohan verta kovasti?"

Hän ajatteli kaikki nämä pitkät ajatukset silmänräpäyksessä, mitään näkemättä, mitään tajuamatta. Ja lopuksi hän ajatteli päätänsä tapaillen: "Mihinkähän se viskasi pään?"

Mutta pian selvisi hän taas, näki tomupilvestä pirstoutuneet vaunut, kuuli voihkinaa ja melua ja käsitti kaikki nopeasti, vaistomaisesti: Toinen järjestö, jota he eivät tunteneet, oli ehtinyt kymmenen sekuntia ennen heitä...

* * * * *