Part 27

Mutta varhain seuraavana aamuna tilasi Harhama kirjoitustelineen, jonka keskelle oli asetettu pieni pääkallo, ja sen laelle, lasin alle, kätki hän paroonitar Lichtensteinin antamat kukat kahden pienen kuparikäärmeen vartioittaviksi. Telineen kulmiin hän antoi kaivertaa neljän ystävänsä Anna Pawlownan, munkki Pietarin, Zaikon ja Nikolain merkkivuodet ja päivät... Ja kaikilta hän salasi niiden merkityksen, peitti ne väärällä selityksellä maailman pilkansormelta...

Kun pommi pantiin peruskiveksi.

Elämä on sappikatkeraa viinaa...

"Til-kin... tal-kin... til-kin... tal-kin!... Pau!... Pauu!... Pa-uu-u!

"Til... til... til... til!... Til... til... til... til!... Pau, pau!... Pa-uu-u!... Pau-uuu!" -- soivat kirkon kellot. Sen kattokupu pujottautui mykkänä korkeuteen... Räystästä koristi aamupäivän rauha, ja päivänpaiste kimalteli kullatuilla ristillä, kisaellen, karkeloiden aamuauringon armaiden säteiden keralla. Kirkon rappusien korkealla jalustakivellä istui Harhama, työmiehen pukuun puettuna, jutellen Nikolain kanssa. Nikolai puhui hiljaa:

-- "Hyvä että tapasin näin aikaisin. Nyt olemme saaneet tietää, että Sorokin saa tilansa hinnan ylihuomenna... Satatuhatta ruplaa kuuluu olevan... Kun huomenna kokoonnumme, voimme päättää asiasta... Kotona ei ole muuta kun lakeija ja piika... Ehkä voidaan kaikki toimittaa niin, ettei tarvita ketään _nitistää_... Sidotaan kapula suuhun... Se oli hiton huono saalis se viimeinen. Kuka osasi ajatella, että suuren rautatienaseman kassassa on ainoastaan kolmekymmentätuhatta ruplaa!... Bogatof on hiukan syyllinen, kun ei ottanut tarkempaa selkoa asiasta. Olisihan hänellä rahastonhoitajan apulaisena ollut siihen oiva tilaisuus..."

-- "Myöhä katua!" -- virkahti Harhama, tylsänä eteensä katsoen. Ajatuksissaan jatkoi hän:

-- "Se vikisi, kuin rotta, kun pantiin kapulaa suuhun."

Molemmat miehet vaikenivat taas, ajattelivat jotain raskasta, kivikovaa. Nikolai nojasi kyynäspäänsä polviinsa ja puhui katkerana:

-- "Omaamme me otamme, emmekä vierasta..."

Kirkonkellot lakkasivat soimasta. Niiden loppukumina tuntui tulevan kellon kuparin kipeästä pakahtumasta, värisevänä, valittavana, tuskallisena huutona. Harhama puhui hiukan väsyneellä äänellä:

-- "Kunpa nyt _tänään_ onnistuisimme!... Jos _tämä_ panos onnistuu, ja ihmiset sen kautta saavat rohkeutta, voi olla mahdollista saada varoja ilman pakkoluovutusta..."

Nikolain silmissä välähti viha. Hän keskeytti Harhaman:

-- "Meidän pakkoluovutuksemme on kunniallista. Konnia ja varkaita ovat ne _verenimijät_, jotka meidän vertamme imevät, emmekä me... Me otamme _omaamme, he vierasta_..."

Harhama ei vastannut. Nikolai otti harmonikkansa, joka hänellä oli muassa epäluulojen poistamista varten, vetäisi siitä muutamia alakuloisia säveliä, ja huokasi niiden välissä:

-- "Ah, niin!"

Sitten keskeytti hän soittonsa. Molemmilla miehillä oli pommi taskussa. He varustautuivat juuri leikkimään elämän ja kuoleman suurta leikkiä, odottelivat vaan hetkeä... Joku outo tunne ikäänkuin pureksi heitä, kirpeli ihoa. Taivaan laki näytti lyijysinervältä, tuntui lyijyraskaalta, masentavalta. Kumpikin ponnisti voimiansa salataksensa sen tunteen, mutta se ei tahtonut onnistua. Ihmiset näyttivät nyt toisilta, kuin ennen: vähäpätöisiltä, kuihtuneilta, ränsistyneiltä ja pikkuisilta. Kaikki tuntui kutistuvan, pienenevän ja himmenevän edessä seisovan kuoleman suuruuden varjoon...

Pitemmän vaitiolon jälkeen alkoi Nikolai puhua vakavana:

-- "Menemme kohta ravintola 'Karhuun'. Siellä odottavat toiset... Täytyy vaan olla iloinen ja reipas, että ei herätä huomiota... Syödään ja juodaan siellä, niin ei synny epäluuloa... Nuuskijoita vilisee, 'sen' matkustaessa kaikkialla."

Harhama, joka oli näyttänyt väsyneeltä, reipastui. Nikolain pedonkynsi repi hänessä hereille tunteen, joka ei salli miehen näyttää epäröimistänsä... Se kiehautti hänessä vaahdoksi hänen henkensä ominaisen uhman, olemuksen toisen puolen, raukkamaisuuden ja velttouden vastakohdan. Se tyynnytti epäilyn pikkuvireet, painoi ne kuohuvan vaahdon alle.

Pommiansa näyttäen jatkoi Nikolai:

-- "Tuosta lasketaan tänä päivänä uuden yhteiskunnan _peruskivi_. Huomenna ehkä pannaan toinen... ja sitten kolmas... ja... No, nämä nyt ovat vaan väliaikaisia peruskiviä. Myöhemmin lasketaan oikea peruskivi: _vapaus_..."

Nikolain puhuessa oli Harhama kaivanut rahalompakkonsa nahkojen väliin kätketyn kahdenkymmenenviidenruplan setelirahan ja näyttäen sitä Nikolaille puhui:

-- "Niin. Aikanansa kyllä panemme vapauden peruskiveksi... Katso! Säilytän tämän muistoksi aseman kassan pakkoluovutuksesta... Vaihdoin omaani... Reunassa on risti... Siis onnenraha."

Nikolai naurahti ja lisäsi:

-- "Risti reunassa! Jonkun taikauskoisen entistä omaisuutta siis!... No, se tuo sinulle varmasti onnea..."

* * * * *

Kysymyksessä olevana päivänä oli kuolemaan tuomitun Regime'in määrä ajaa sitä katua myöten, jonka varrella kyseessä oleva kirkko on. Harhama oli saanut kadusta eilen aamulla lopullisen tiedon ja yöllä oli kaikki valmistettu... Kaksitoista miestä oli valittu arvalla panemaan tuomio täytäntöön. Aika oli myös tiedossa. Sitäpaitsi oli järjestetty telefoonitiedonanto paikat kahteen paikkaan tuomitun asunnon ja tämän kadun välille, ett'ei tarvittaisi liika aikaisin mennä vartoomaan nuuskijoiden joukkoon.

Kadulla solisi jo ihmisvirta. Nunna lähestyi Harhamaa ja Nikolaita, kerjäläislauta edessä, ja pyysi almua luostarille.

-- "Siell' on Jumala kirkossa... Sanotaan olevan rikkaan... Pyydä Häneltä!" -- ivaili puolijuopuneeksi tekeytynyt Nikolai katkerasti.

Nunna poistui nöyränä, surullisena, tehden ristinmerkin.

-- "Tule!" -- lausui Nikolai Harhamalle, harmonikkaansa vinguttaen.

* * * * *

Molemmat miehet lähtivät äänettöminä ja tulivat erääseen puistikkoon, jossa ei näkynyt ihmisiä. Kuin sopimuksesta istahtivat he eräälle penkille. Samassa lähestyi heitä nopein askelin Kaatja ja istahti Nikolain viereen. Ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta katse ja kaikki haastoivat paljon. Elämässä tuntui olevan jotain tylppää, kuolettavaa ja kiduttavaa. Aurinko tuntui paahtavan tavallista kuumempana, hiostavana, kuten ukkosilman noustessa, ja taivaanlaki näytti painautuvan alemmaksi ja rutistavan elämän aivan mitättömäksi matelijaksi. Kukaan ei tietänyt mistä puhua. Kaikki juuri kuin nypistelivät elämää hyppysissään, kuten ujosteleva koulutyttö puseroansa. Kuoleman raskas sormi painoi jokaisen huulia...

Viimein alkoivat kyyneleet kieriä Kaatjan silmistä. Näytti, kuin olisivat kaikki vanhentuneet parikymmentä vuotta, harmaantuneet ja alkaneet muuttua kuihtuneiksi ja ryppyposkisiksi. Elämä tuntui puristavan luista pois nuoruuden nesteitä, kuin sienestä vettä...

-- "Kaatja-kulta!" -- huokasi Nikolai harmaana, tarttuen Kaatjan käteen.

Silloin Kaatja sai voimansa takaisin. Hän pyyhkäisi nopeasti kämmenellänsä kyyneleet silmistänsä, kietaisi kätensä Nikolain kaulaan, katsoi hänen silmiinsä ja rukoili kiihkeästi:

-- "Koolja, armaani! Lupaa minulle yksi asia!"

-- "Minun kaikki asiani ovat sinun asioitasi", -- vastasi Nikolai surullisena, suudellen Kaatjaa.

-- "Hyvä!" -- jatkoi Kaatja nopeasti. -- "Jos muuten säästyt, niin sinä et saa kiinijoutuessasikaan satuttaa kättäsi itseesi... Lupasithan?"

Selittämättömät, synkät ajatukset nousivat molemmista miehistä. Ilma tuntui painostuvan häkäiseksi, hiostavaksi saunanlöylyksi ja aurinko aivan kuin kirkastui liika kirkkaaksi ja hävisi omaan punermaansa.

-- "Lupasin... Sinä siis mieluimmin tahtoisit nähdä minut hirsipuussa", -- virkkoi Nikolai vakavana.

-- "Niin tahdon... Muistatko, Koolja: Mehän kerran lupasimme muuttaa Venäjän hirsipuut kunniapuiksi... Ja jos _sinä_ kerran siinä riiput, niin on se pyhin puu maailmassa. Se kelpaa temppelinharjojen koristukseksi... Ja minä tulen vierellesi, sillä minä tahdon osani sinun kunniastasi ja kaikestasi," -- puhui Kaatja rohkeana, päättävänä, yhä katsoen armailla silmillänsä Nikolain silmiin.

Molemmat miehet kuivasivat silmänsä. Kaatja kietaisi kätensä Nikolain kaulaan lujemmin, suuteli häntä palavasti ja puhui kiihkoisasti, itkunsekaisella äänellä, vahvistaen jokaisen lauseensa suudelmalla:

-- "Nikolai!... Rakas Nikolai!... Älä masennu nyt!... Ole rohkea!... Ole _mies!_... Ole nyt _peto_, hurja, rohkea, suuri peto!... Minä rakastan sinua juuri _semmoisena_... suurena... villinä... uskaliaana... jalona... nerokkaana... Älä horju nyt, Nikolai!... Minun omani... Minun parhaani elämässä ja kuolemassa... Minun ainoani... ensimäiseni... viimeiseni... Älä horju!..."

Ja rajusti, kaikilla voimillansa puristi hän Nikolaita vielä kerran, uskoen sen olevan viimeisen kerran, irrotti sitten itsensä hänen syleilyistänsä nopeasti, aivan riuhtautumalla, ja kun Nikolai surullisena tavotti häntä ottaa vielä kerran syliinsä ja suuteloihinsa, työntäsi hän ojennetut käsivarret hellästi, mutta päättävästi pois luotansa ja lausui kylmänä, vakavana:

-- "Nyt olet sinä kansasi ja kuoleman sulhanen, et minun... Ole niille uskollinen ja unohda minut!... Minä luovutan sinut heille, saadakseni sinut taas entistäsi suurempana syliini..."

Ja hän kietaisi kätensä Harhaman kaulaan, suuteli häntä kuumeisesti ja hoki:

-- "Harhama!... Sinä Nikolain ainoa ystävä!... Sinä hänen rohkeutensa... hänen voimansa... hänen suuri opettajansa!... Kiitos sinulle hänen puolestansa!... Kiitos minun kansani puolesta!..."

Joku lähestyi. Kaatja nousi ja hävisi, kuin lintu pensaikon kätköihin. Molemmat miehet nousivat ja lähtivät sanattomina kävelemään "Karhua" kohti.

"Karhu" oli työväen likainen ravintola. Siellä oli ainaiset markkinat, ainainen ilkeä ruuanhaju ja juopuneiden melu. Kun Nikolai ja Harhama saapuivat, olivat toiset "määrätyt" jo koolla. He olivat vallanneet erään suuren pöydän. Kaikki olivat työmiehen likaisissa, repaleisissa puvuissa ja hyvin naamioidut. Jokaisella näillä kahdellatoista oli voimakas pommi ja tikari ja pistooli vaatteiden alle kätkettynä. Se oli kamala pöytäseura... Ravintola oli täynnä repaleista väkeä. Siellä oli satoja katuaatelin pohjimaisia. Puheen sorinasta ei kuullut tavallista puhetta.

-- "Hei veljet!" -- huudahti Nikolai pöytäseuralle. -- "Täällä istuu kymmenen kurkkukauppiasta, kuin kymmenen pyhää apostolia... tai tsaaria!" -- Sen sanottuaan hän alkoi ilveillen laulaa harmonikan säestyksellä:

-- "Suojaa, Herra, Tsaaria!"

-- "Hiljaa siellä!" -- huusi viinuri.

-- "Mikäs lemmon herra itse luulet olevasi?... Haukut muita kurkkukauppiaiksi... Retale!" -- huudahti yksi pöytäseurasta Nikolaille, muka närkästyneenä ja jatkoi: "Suutari olet itse... Ja minkälainen suutari vielä?... _Rajasuutari_... Piru... Koirankuono..."

-- "Suutari, niin suutari!... Äidistä se on suutarikin syntynyt", -- reuhasi Nikolai, harmonikkaansa rämpyttäen, lakki takaraivalla. Ja viinurille hän huusi:

-- "Hei, ihminen!... _Ihminen!_... Kuuletko sinä, kun käsketään!..."

-- "Mitä suvaitsette, teidän jalosukuisuutenne?" -- kumarteli ilveillen likainen viinuri, jota haukkumanimellä sanottiin Murlyishkaksi.

-- "Tuopas herrasväelle pullonen viinuskia ja silliä!" -- komensi Nikolai.

-- "Jo on herrasväkeä!" -- tarttui joku viereisestä pöydästä. Nikolai ja Harhama työntäytyivät "valituiden" joukkoon. Eräs niistä tenäsi näön vuoksi vastaan:

-- "Koirannaama!... Sitäkö tähän tunkeudut!... Yh, katuroikale!... Eikö sulle ole muualla tilaa?"

-- "Herkeä!... Herkeä riitelemästä!... On tuossa tilaa sinullekin, ruumiinryöstäjä... Retale... Tunge kurkkua vaan suuhusi! Ryyppäämme yhdessä, herrat", -- virnisteli Nikolai.

Sillä välin toi Murlyishka pyydetyt herkut. Kapakka oli pakahtua melusta, ilkeästä löyhkästä ja ruuan hajusta. Se oli täpötäynnä repaleista väkeä, oikeaa pohjimaista katuylhäisöä. Risaiset puvut ja puolialastomuus paistoivat tupakan savun seasta. Nikolai jatkoi reuhaamistansa, puhuen likaiselle tarjoojalle:

-- "Hei, sinä kyyhkyläiseni! Joko sinulla on hellu?... Ah, sinä koiranpentu, kun pudotat sillin lattialle!... No, rasvaisempi tulee!... Onko sinulla jo hellu?"

-- "Senkö hellut tuossa!" -- huudahti Murlyishka. "Hyvä, kun itsensä jaksaa elättää... Päivät teet työtä ja palvelet herrasväkeä... kannat kenelle silliä... kenelle viinaa ja kurkkua... Luulet että antavat juomarahaa... Vaan menekkä ja luule!... Tulee herra... ihan oikea herra... tuskin teitä huonompi. Hyvä on, ajattelet, ja koetat palvella!... Mutta entä hän!... Ottaa ryypyn, lisäksi vielä silliä ja kurkkua... Koetat yhä paremmin palvella... kannat ja juokset ja luulet jotain saavasi... Mutta mitä saat? Jos kaksi-riunasen [kaksikymmentä kopeekkaa, eli noin 50 penniä] antaa, niin se jo hyvä."

-- "Ah, sinä!" -- keskeytti Nikolai.

-- "Jei boohu [jumaliste] puhun teille!... Ja entä mitä vielä tekee? Käskee: Mene, ihminen, käskee, hae 'neiti' kadulta... Haet hänelle 'neidin'... Hän istuu tuossa herrana 'neiti' polvella... leikittelee... leikittelee... likistelee 'neitiä'... Väliin suutelee ja syö kurkkua... Siihen on viinat kannettava... Entä kun pois lähtee?... Hyvä jos riunan lisää juomarahaan... Vaikka puolen päivää tuossa leikittelee 'neidin' kanssa... Jumaliste puhun totta!" -- vannoi Murlyishka.

-- "Herkeä nyt!" -- retusi Nikolai, harmonikkaa kituuttaen.

-- "Uskokaa tai älkää!... Ja entäs minkälainen 'neiti' vielä? Semmoista saa Newskiltä hakea", -- kerskui Murlyishka, puuhaillen likainen liina kädessä.

-- "Ah, sinä, kerskuja! Tuki suusi!... Newskiltä!... Vaikka tuossa kadulla vetelehtää heitä, vaikka tusinoittain... Valehtelee... Newskiltä!" -- keskeytti joku tuntematon viereisestä pöydästä.

Viinuri ryhtyi puolustautumaan:

-- "No, kuinka ei Newskiltä!... Esimerkiksi Dunjka... Minkälainen kokokin!... Hyvästi kaksi ja puoli arssinaa pituutta!... Eikä ikäkään päälle viidenkymmenen. Ja entäs paksuus!... Vyötäisen kohdalta tuskin ulottaa ympäri halaamaan... Kaunotar, Jumal'avita!... Kaunotar, sanon teille..."

-- "Ah, sinä kielenpieksijä... Likanaama... Vyötäisiltä ei ulotu halaamaan!... Ikäänkuin olisit mitannut!" -- huudahti Nikolai.

-- "Kuinka ei mitannut!... Tietysti mitannut!" -- yritteli Murlyishka, juosten ja puuhaten.

-- "No, sido nyt jo kielesi!... Dunjka!... Jo löysikin ketä kehua!" -- keskeytti hänet äskeinen puolipäihtynyt repaleinen mies.

Viinuri loukkautui ja alkoi nyreissään puhua:

-- "Dunjka, kun Dunjka!... Onko Dunjka sitten huonompi muita?... Vähäpä siitä, että hän 'kävelee'... Mutta kuka ei 'kävele' elämässä?... Se on elämä, joka 'kävelyttää', mutta sinä Pjotr Petrovitsh, et tiedä mitä on elämä ja siksi sanot että: 'Dunjka!'..."

-- "Entä sinä?... Se on: Tiedätkö sinä, mitä on elämä?" -- katkaisi puhuteltu Pjotr Petrovitsh.

-- "Kuinka en sitä tietäisi, kun olen maistanut!... Elämä, hyvät herrat, on..."

-- "No, mitä se on?... Sanoppa!" -- pisti taas Pjotr Petrovitsh. Viinuri innostui ja selitti vakavana.

-- "Että mitäkö on elämä? Sääli, että ette tunne parasta toverianne... Ja jos ette tunne, niin se merkitsee, että ette tiedä pitää varaanne ja annatte sen pettää... Mutta minä sanon teille, herrasväki, mitä on elämä: _Elämä on semmoinen herra joka ei anna pieniä juomarahoja_..."

-- "No, herkeä nyt!" -- pisti joku. Murlyishka innostui jatkaen:

-- "Älä puhu että herkiä!... Näkyy, että et elämää tunne... Sillä jos se antaa juomarahoja, niin tiedättekö, mitä antaa? Antaa nälkäisen vatsan ja vähän repaleita pukimiksi."

-- "No, mitä sinä sitten enää marmatat, kun niinkin paljon saat!" -- yritti Pjotr Petrovitsh keskeyttää. Mutta Murlyishka puolustautui:

-- "Minä en ollenkaan marmata... Jumalan kiitos, että niinkin paljon antaa!... On ihmisiä, sanotaan, joille ei anna edes ruokahalua... Esimerkiksi rikkaille... Entä miten paljon täälläkin käy herrasväkeä, jotka eivät anna senkään vertaa juomarahaa!... Oh, jos tietäisitte!... Tulevat... palveluttavat... suvaitsevat käskeä... vieläpä haukkuakkin suvaitsevat, mutta kun tulee poislähtö, niin eivät anna kuparista lanttia... Mutta elämä kumminkin on semmoinen herra, että kun sitä palvelet, niin antaa toki nälkäisen vatsan... Ja se on jo hyvä. Ihmisiltä et sitäkään monesti saa", -- puheli Murlyishka, kuivaten kostean silmänsä likaisella esiliinallansa.

Pjotr Petrovitsh oli kuunnellut puhetta pää alas päin riippuen, hieman surullisena. Nyt kohotti hän päänsä reippaana, joi viinaa ja puhui Murlyishkalle:

-- "Sinä, Murlyishka, puhut totta..."

-- "Sepä tietty, että totta! Kuinkas!" -- innostui Murlyishka ja selitteli puuhiensa lomassa: "En ole vielä opetellutkaan niin paljon syntiä tekemään, että valehdella osaisin... Eh, herrasväki! Te ette tiedä, mitä on elämä... Elämä on sellainen morsian, että älä mene sen kanssa leikittelemään ja polvelle istuttamaan... Se ei olekkaan samoja, kuin Dunjkat ja muut tuossa, säädylliset neidit aivan, joita saat halata minkä haluat... Jumaliste puhun: Ihan hattupää tulee tuohon ja antaa halata ja opettaa ihmisen huonoksi... Mutta elämä, se on toista... Elämä, herrasväki, on siveellinen, hyvinkin ankarasti siveellinen ja opettaa meidät, jos emme itse tiedä siivoutta ja säädyllisyyttä... Ja hyvä että opettaa!... Kiitos hänelle siitä!..."

Murlyishka kuivasi taas silmänsä, jonka oli jo niin usein pessyt se siveellinen elämä, jota hän nyt kiitteli opetuksesta. Pjotr Petrovitshin tuli häntä sääli. Hän alkoi taas, kuin lohdutellen, puhua:

-- "Sinä totta puhut, kun sanot että elämä ei ole huono herra ja että opettaa... Ja jos on joskus vähän kova, niin onko se hänen syynsä?... Tiedätkö, onko se elämän syy?... Et tiedä... Se merkitsee, että et tunne elämää, ja et tiedä kuka sitä pakottaa olemaan huono. Mutta kuules, mitä minä sanon sinulle, koiranpoika: Sitä pakottaa byrokratia... Herrat byrokratit juovat meidän vertamme ja meille itsellemme ei jää millä ryyppyä ostaa... Sorokowkasta ei puhettakaan... No, juokoot!... Hiis heistä!" -- Ja kääntyen Harhaman puoleen melskasi hän: "Mikä Teidän nimenne on? Nöyrimmästi kysymme, Teidän jalosukuisuutenne..."

-- "Ivan Ivanovitsh," -- vastasi Harhama, syöden kurkkua.

-- "Vanjka [hyväilymuoto nimestä Ivan] siis!... Vanjka!... Tietysti Vanjka!... Minä jo arvasin, että Vanjka, sillä Te olette ihan Vanjkan näköinen... Minun nimeni taas on Pjotr Petrovitsh Petrof... naimisissa oleva mies ja kahdentoista lapsen isä... Siis kuten Jakob... Kuule, Vanjka, kun minä sanon... Terveydeksesi!... Juo, Vanjka, juo!... No, kuulehan!... Me nousemme ja tapamme byrokratian... Kuristamme pakanat... ja hirtämme... Tiedätkö, Vanjka, mitä on sosialismi?"

-- "Hiljaa!" -- komensi kapakan isäntä.

-- "Entä sinä itse!... Mitä sinä huudat?... Eh, sinä viinan valaja!... Kuulehan: Mennään tappamaan byrokratia!" -- tenäsi Pjotr Petrovitsh edelleen.

-- "Itse sinä olet byrokratia", -- kirkui isäntä. Pjotr Petrovitsh suuttui ja alkoi rähistä:

-- "Minäkö?... Mitä?... Minäkö byrokratia! Pty-hui! Tiedätkö minkälainen on byrokratia?... Et tiedä... No silloin pidä turpasi lukossa, äläkä puhu!... Mutta minä sinulle kerron, mikä on byrokratia: Otetaan eilen... vai koska se oli... Meillä ei ole leipää, ei sorokowkaa... Kolmeen päivään ei Ivanofinkan joukolla ollut syömistä ja muissa taloissa olivat asiat vielä huonommin... No, menemme me pyytämään leipää esivallalta... Mutta tiedättekö minkälaista leipää byrokraatti antoi?... Kuulehan kun kerron: Vastaan lentää poliisia ja kasakkaa sotnjittain... Jumaliste sotnjittain!... 'Annamme teille leipää!' -- huutavat kirotut, ja alkavat pamputtaa nagaikalla... Ja miten vielä pamputtavat? Maailma musteni silmissä, kun vetelivät selkään... Siin' on sulle leipää!... No, me huutamaan ja pakenemaan... Ja sinä, roisto, sanot, että _minä_ olen byrokratia!... Häpeä!..."

-- "Sattuiko sinuunkin?" -- keskeytti joku joukosta.

-- "Kuinkas!... Ja miten vielä sattui! Milt'ei lapaluu halennut... Koko maailma pyöri mustana silmissä... Mutta huonommin kävi Ivanofin eukkorukalle: Löivät akka-poloista mahaan ja akka siinä paikassa synnytti kaksoset... Siinä on teille byrokratia!... Mikä sinun nimesi olikaan?" -- kysyi Pjotr Petrovitsh taas Harhamalta.

-- "Ivan Ivanovitsh", -- vastasi Harhama, jossa äskeinen kertomus oli puhaissut vihan sapen.

-- "Arvasinhan minä, että Ivan Ivanovitsh... Juo, Ivan Ivanovitsh... Juo, äläkä sure!" -- jatkoi puhuja. Harhama noudatti kehotusta ja joi pullon suusta viinaa aimo kulauksen. Nikolai rämisytti harmonikkaansa ja juopunut Pjotr Petrovitsh lauloi sen säestyksellä:

"Juo! On elo ihanaa. Se on kuin viinan vaahtoa. Ah, ilo siitä pulppuaa. Ja riemu vuotaa. -- Hih... Hei! Hih!"

-- "Hih!" -- kirkaisi Nikolai säestykseksi.

-- "Hiljaa siellä!" -- kähisi isäntä.

-- "Ahkeruus on ilomme, herra kapteeni!" -- reuhasi Nikolai. Pjotr Petrovitsh jatkoi kertomustaan:

-- "Entä mitä tekivät Martta Petrownalle? Veivät tytön tyrmään... Viattomana veivät ja yöllä raiskasivat, roistot... Tyttö on vasta nelitoistavuotias ja isä sodassa... Ja kolme miestä vielä piti tyttöpoloisen kestää... Hei, isäntä! Joko tiedät nyt, mikä on byrokratia?... No, kun tiedät, niin pidä turpasi kiini, äläkä hauku kunnollisia ihmisiä byrokraatiksi!... Juo, Ivan Ivanovitsh!... Terveydeksenne, teidän jalosukuisuutenne!"

-- "Terveydeksenne, teidän korkea-arvoisuutenne!" -- vastasi Harhama renttuillen. Hän oli kuunnellut äskeistä kertomusta hampaitaan pureksien. Hän päihtyi siitä, muisti Looljan kohtaloa, ja vallankumouksen veriset vaatteet alkoivat houkutella purppurapunaisina hameenhelmoina.

-- "No, jo sattui kaksi korkeasukuisuutta!" -- pisti arpikasvoinen, päihtynyt, keski-ikäinen nainen äskeisen puheen johdosta.

-- "Aaa!... Minun kaunottareni!... Mistä viskasikin sinut tänne!" -- huudahteli Pjotr Petrovitsh, jatkaen: "Nöyrimmästi pyydämme... Suuteleleppas, Annushka, Ivan Ivanovitshia minun terveydekseni!... Suutele, kyyhkyläiseni!"

Nainen totteli ja suuteli Harhamaa, joka vetäisi hänet polvellensa. Päihtynyt jatkoi:

-- "Kas niin, Ivan Ivanovitsh... Kisuuttele hyväsestään Annushkaa!... Kisuuttele ja leikittele!... Niin, niin... Annushka on herttainen... Suuteleppas minuakin, Annushka!... Niin... Vielä kerta!... Tattis! Jumala, taivaallinen Isä, sinulle palkitkoon!... Elämä olisikin muuten niin tuiki karvasta, mutta kun saa muiskun, niin... Annas kun vielä muiskaan!... Ah, miten maukas!... Sin' oot neitsykäinen, Annushka..."

Ja tarjoojalle hän huusi:

-- "Hei siellä, ihminen! Tuopas silliä ja kurkkua muiskun sakuskaksi!... Sukkelaan!... Ah, tätä elämää! Kun ei olisi viinaa ja muiskua, niin ei, koira vie, maksaisi elää... Yhtä ainoaa katkeruutta on koko elämä... Milloin antaa liistakkoa luille, milloin kasakan pamppua, milloin mitäkin nagaikaa... Älä, Jumala, anna ihmisen elää!..."

-- "Ja itse äsken lauloit että elämä on viinan vaahtoa... Entä sinä, Ivan Ivanovitsh!... Et käännä huomiota minuun", -- tarttui nainen, vetäen Harhaman käden povellensa. Harhama likisteli naista. Juopunut joi kulauksen viinaa ja hetken mietittyänsä lausui vaistomaisen totisena:

-- "Viinaa!... Mitäs muuta se elämä on, kuin viinaa... Ruunun viinaa... _Elämä on sappikatkeraa viinaa_... Juot sitä, niin päihdyt, tulet iloiseksi ja saat kohmelon... hyvä jos muiskun... Kuolet... Siinä se on koko elämä."

-- "Se on ikänsä ollut semmoinen... Ei sure paljon", -- puheli nainen jatkaen: "Enkö olekin vielä aika herttainen?"

-- "Mainio!... Kerrassaan komea tyttö", -- vastasi puhuteltu, hyväillen naista.

Nainen hymyili, kietaisi kätensä Harhaman kaulaan ja kysäisi, kuin havahtuen, muistellen:

-- "Vanjkako sinun nimesi on?"

-- "Sepä tietty", -- vastasi Harhama.

-- "Minä jo arvasin että Vanjka... Kasvon piirteistä arvasin... Sinä oot niin hyvä... Suutele minua!... Kas niin!... Minua sanotaan Annushkaksi... Onko sinulla, Vanjka, vaimo?"

Harhama vavahti. Pitkän ajan, monen kuukauden kuluttua, muisti hän taas olevansa vihitty... Mutta nyt oli rohkeuksien päivä. Hän nieli alas karvaan palansa, likisti naista ja reuhasi:

-- "Vaimoko? Hittoako minä vaimolla, kun on tämmöinen Annushka polvella!... Ah, sinä, lintunen!"

Nainen riemastui ja alkoi puhua: