Part 26

Sen sanottuansa hän käveli hetken edestakaisin ajatellen jotain suurta, epäselvää. Tuntui kuin olisi elämä kulkenut huoneen läpi, vallattomana tyttönä, juosten, kukissa ja helyissä hohtaen, kukkia sirotellen, häviten nopeasti ja jättäen jälkeensä kaihon ja ikävän. Kepeä seura oli sen huomannut. Oli syntynyt pieni hymyilevä vaitiolo... Kaikki poimivat huoneen läpi juosseen tytön sirottelemia kukkia, nypistelivät niitä, katselivat niiden ihanaa väriä, ihailivat niitä ja ikävöivät sitä vallatonta kaunista tyttöä, sitä huoneen läpi juossutta elämää.

Paroonitar Lichtensteinin kirkkaat silmät loistivat nyt, kuin kyynelien kastelemat jalokivet. Hän näytti ajattelevan jotain syvää... surullista... epäselvää.

Harhamaa häikäisi kenraali Pawlofin puhe ja puhuja kirkastui hänelle joksikin, josta hän ei tiennyt, mikä se oli, ja sen kirkkaudessa himmeni elämä oman itsensä hämäräksi arvoitukseksi, näkymättömäksi tulisuortuvaksi, joka heilahteli kaikkialla, pakeni kaikkialta, hävisi... poltti... haihtui... kiehtoi... raateli... repi ja puhdisti ja kulutti. Hän näki ja tunsi kenraali Pawlofissa oman itsensä sairaloisuuden: _ihmisten halveksimisen_ lihaksi tulleen ilmiön, mutta semmoisen, joka oli puristettu häikäilemättömyyden ja tarmon rautaiseen pähkinänkuoreen. Hän ihaili sitä, lankesi velttona sen eteen: Hän kumarsi hetken ajan omaa itseänsä, omaa sairaloisuuttansa...

Yö kuluu. Elämän hyrske yltyy... Yhä suuremmat ajatukset alkavat kuohua kullan, jalokivien ja arvomerkkien kirkkaassa välkkeessä ja hienon musiikin sävelhyrskeessä... Ihmistunteiden mainingit nousevat helmeilevänä vaahtona, punertavina höyryinä ja heilahtelevat kultahohteesta ommeltuina naisen ja jumalattaren helmoina. Onnen ja kunnian kuplat tanssivat väriloistoisina, viekottelevina, huumaavina, kutitellen kaikki mukaansa ihanaan tanssiin, kauneille morsiusvuoteille, onnen pumpuleille ja ihmiselämän häihin.

Ja sen kaiken ihanan juurella mateli maailmantuska mustana, märkänä matona. Harhama tunsi taas sen huounnan, tunsi sen matelevan olemuksensa jokaista solua ja säijettä pitkin.

* * * * *

Yö solui aamua kohti. Kuu kelmeni käyrällä kaarellansa korkeudessa.

Harhama istui ääneti, koettaen vapautua ihmistuskan tulikynsistä, etsimällä sen unohdusta vallankumouksen verisistä ajatuksista, koettaen sen polttoa jäähdyttää kumousliikkeen tulisilla nesteillä. Hän laski taas sitä ylihuomispäivää... miten "se" olisi tapahtuva... ja mitä hän silloin tuntisi... ja mitähän muut ajattelisivat... Hän mietti... sotkeutui epäilyihinsä... hajosi... tuli surulliseksi...

Ja miettiessä kohtasivat hänen ja paroonitar Lichtensteinin katseet toisensa. Harhama värähti. Hän tunsi sielussansa rotan terävien hampaitten nakertelua... Paroonitar Lichtenstein oli surullisen, hajanaisen näköinen. Jotakin miettien kysyi hän Harhamalta:

-- "Miksi ihmiset ovat minulle pahoja?... Olenko minä tehnyt heille mitään pahaa?... Katsokaa: Minä annan kaikille juomarahaakin niin runsaasti... Ja esimerkiksi _dame de chambre'ia_ minä pidän aivan kuin ei hän olisi palvelija, vaan... Niin, minähän jo kerroin: Minä kutsunkin häntä Ljuusenjkaksi..."

Harhama istui tulisella neulankärellä. Paroonitar Lichtensteinin äänessä oli niin paljon luottamusta ja avomielisyyttä. Ja hän oli sitä käyttänyt ansana, johon oli suistuva ehkä se ainoa, joka oli tälle naiselle edes jonkin arvoista... Ja lisäksi hän näytti niin lapselta... voimattomalta... kauniilta... kiehtovalta ja surullisen loistavalta ihmiskukalta... Kaikilla sielunsa voimilla hapuili Harhama taas sitä vihan silmukkaa, joka kuristaisi hänessä tukehduksiin sen tunteen joka häntä nyt kalvoi. Katse harhaili elottomana. Otsalle nousi ryppy.

-- "Olenko minä tehnyt mitään pahaa?" -- toisti paroonitar Lichtenstein surullisena.

-- "Ette... Ette... Ette Te," -- vastaili Harhama.

-- "No, kukas sitten?" -- jatkoi paroonitar avuttoman näköisenä, alakuloisella äänellä.

-- "En tiedä, paroonitar... Ei kukaan... ja kaikki... _Elämä_ se on paha ja polttaa ihmistä, kuin tulikuuma kukka... kuten Te suvaitsitte kauniisti sanoa," -- tapaili Harhama vastausta.

-- "Miksi Te nyt niin puhutte... noin surullisesti ja salaperäisesti?" -- keskeytti hämmästynyt paroonitar Harhaman, lisäten: "Niin se on, että... Mutta" -- katkaisi hän -- "miksi se minuakin, ja juuri _minua_ sitten tahtoo polttaa?"

-- "Niin, kuka sen tietää... Kauniit perhoset herättävät aina ensimäisinä perhosten kiduttajien huomiota," -- tapaili Harhama jotain vastata.

Ja aivan kuin jonkun käden painamana alkoi Harhama taas vajota yhä syvemmälle niihin maaperiin, joissa elämänkysymys on aina tulikuumana kukkana edessä. Paroonitar Lichtenstein oli vaiti. Elämä, se näkymätön suortuva, kulki hänen lävitsensä, kuin leikkelevä jouhi. Se kysymys häilähti hänelle harmaana hapsena. Hän hapuili sitä, kuin lapsi kaunista saippuakuplaa. Ja Harhamalle se helotti silloin tulikuumana kukkana, jonka myrkyllistä hehkua hän hengitti.

Pitkän vaitiolon jälkeen puhui paroonitar Lichtenstein taas Harhamalle aivan hajanaisena, kysyen:

-- "Tunnetteko Siperialaista noitaa?"

-- "Anteeksi, en... Se on: olen kuullut..."

-- "Hän asuu Morskaja-kadun varrella... Hän ennustaa aina oikein," -- katkaisi paroonitar nopeasti.

-- "Vai niin!" -- virkahti Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi:

-- "Teidän pitää käydä häneltä kysymässä kohtaloanne... Hän on nyt hyvin muodissa... Hän on jo vanha nainen, semmoinen hyvin kummallinen... Minä olin hänen luonansa ja hän ennusti... Tahdotteko kuulla?"

-- "Olen kiitollinen, jos luotatte niin paljon, että uskotte salaisuutenne," -- myönnytteli Harhama uteliaana. Kaiken seassa nosti hänessä taikausko nopeasti päätänsä.

-- "No niin! Minä olin silloin onneton... kuten jo sanoin... Olin hyvin onneton... Se oli silloin, kun Anna Pawlowna puhui Teistä. Poikkesin silloin häneltä kysymään. Ajattelin, että jos _hän_ jotain voisi neuvoa... Hän tiesi kertoa koko minun elämäni... Lisäksi hän ennusti, että joku salaperäinen mies vaanii minua, kietoutuu minuun käärmeenä ja tuottaa onnettomuutta", -- kertoi paroonitar Lichtenstein surullisena, miettivänä.

Harhamaan se sattui, kuin naskali. "Olenko ehkä minä se ennustettu?" -- kysyi hän itseltänsä. Elämän rotta kalusi taas hänen luitansa, taikausko leimahti hänessä jo ilmituleksi. Hän tahtoi kuulla enemmän, luullen sen salaperäisen miehen häntä tarkottavan. Kiihkoisena kysyi hän:

-- "Ennustiko hän muuta?... Esimerkiksi siitä miehestä?"

-- "Malttakaas nyt!... Ai, niin! Hän puhui jotain semmoista, että minä annan kukkia eräälle salaperäiselle miehelle, joka panee käärmeen niitä kukkia vartioimaan ja se mies tulee suureksi... kirjoittaa jotain, joka tuo onnea... Ja kaikkea semmoista", -- vastasi paroonitar Lichtenstein muistellen, hitaasti puhuen.

Se oli Harhamalle taikauskon viitta, jonka puhuja heitti hänen hartioillensa. Hän oli juuri saanut kukkia paroonitar Lichtensteiniltä ja ennustuksessa mainittiin kirjan kirjoittamisesta... "Siis sama, kuin pohjolaisnoidan ennustus!" -- mietti hän ja hänen silmiensä eteen avautui salaman-nopeana Jumalaa vastaan suunnittelemansa teoksen ajatus. Se avautui, kuin Jumalan asunnon akkuna, josta näkyi koko maailman kunnia, sen seppeleet ja ylistykset, jotka himmensivät vallankumouksenkin houkuttelevat veri-udut. Hänen sielunsa vapisi, värisi, kiemurteli. Hän tahtoi tietää enemmän. Hän kyseli kiihkoisesti:

-- "Eikö hän ennustanut muuta?"

-- "Ei... Elämä on niin hämärä... niin hämärä... niin... No, ei maksa puhua", -- vastaili puhuteltu surullisena.

Harhama huokasi raskaasti. Syntyi taas pitkä äänettömyys. Paroonitar Lichtenstein mietti jotain aivan hämärää. Rinta kohoili houkuttelevasta hengityksestä, hellänä, pehmeänä, armaana. Koko vartalo vavahteli hentona kiehtovana käärmelauluna, huulet hehkuivat kypsistä suudelmista ja silmistä häämöitti raukea hurmaava katse hienona onnen-utuna. Hän kylpi jalokiviensä välkkeessä, valon, ylellisyyden, kukkien, rikkauden, runouden ja suuruuden keskellä, kietoutuneena nuoruutensa ja kauneutensa loistavaan vaippaan. Harhama katseli sitä surullisena, ajatuksiinsa sotkeutuneena, kuin onnenkuplassa leijailevaa jumalatarta. Ja samalla häämöittivät hänelle oman elämänsä suuret kysymykset omissa väreissänsä. Viulut soivat, kukat tuoksuivat, onni uiskenteli valo- ja sävelvirrassa. Äänettömyys jatkui. Viimein lausui paroonitar Lichtenstein Harhamalle miettivänä, vakavana:

-- "Vielä minä Teiltä kysyn sitä _suurta_, herra Harhama! Te joka tunnette elämän sisimmän, sanokaapa, eikö elämä tuskinensa ole oikeastaan valmistus kuolemaa varten... se on: eikö se ole sitä varten, että kuolema tuntuisi hyvältä, _vapahdukselta_, vaivoista ja elämän käsistä rauhaan pääsyltä? Toisin sanoen: _Eikö elämäntarkotus ole se, että kuolema tuntuisi helpommalta?_".

Harhaman se kysymys nosti niille ikisiiville, joilla hän aina nousi elämänsä polttavimpiin tuliin. Loisto himmeni hänen silmissänsä, vallankumouksen veriliput hävisivät hetkeksi, soitto vaikeni, viettien ihana karkelo häipyi silmistä ja hän näki ainoastaan oman tulensa ja kuoleman mustasiipisen perhosen. Repaleisin ajatuksin vastasi hän jotain sanoaksensa:

-- "Ei suinkaan!... Niin, paroonitar... minä en tiedä... Minä..."

Paroonitar Lichtenstein keskeytti hänet nopeasti. Hän oikaisi kauniin vartalonsa, hymyili surullisesti, kuin ylpeä, kuolevan maailman viimeinen asukas, miljoonien kadehtimana, vapaana kuningattarienkin hallitushuolista ja kruunun painosta. Hänen edessänsä avautui loistaviin tähtivaippoihin puettu maailma, hänen elämänsä oli häikäisevää akkunan iltapunaa. Ihmiskunnan rikkaudet kehräsivät hänelle hänen edessänsä kultaa, huikaisevilla kultarukeilla. Ja sille hurmaavalle taustalle nousi hän nuoruutensa, kauneutensa, rikkautensa, ihmissulouden, neron ja sivistyksen loistossa, lukemattomien loistavien ihailijoiden laulaessa hänen ylistystänsä, polvistuessa hänen eteensä, ohi jumaloiden ja loiston ja kunnian. Palvelijat täyttivät hänen pienimmätkin oikkunsa nöyrinä orjina, viihdyttelivät häntä kauneissa saippuakuplissa. Ja sillä häikäisevällä taustalla säteili hän ihmisaurinkona herkullisimpien imartelijain mairittelemana, hymyili nuoruuden ja ihmiskauneuden ihanimpaan utupukuun puettuna, jalokiviensä kirkkaassa hohteessa kylpien. Ja siltä aikakautensa hurmaavimmalta alustalta, ihmisonnen kukkamaan keskeltä, kaiken hohteessa loistaen, kultaisen valtikan välkevarjossa, maailman mahtavimman suojassa hymyillessänsä, hienoimman musiikin hänen korviansa hivellessä, herkkujen, kukkien ja koko elämän polvistuessa hänen eteensä tarjoamaan kultaisilta tarjottimiltansa kaikkea, mitä ihmiselämä voi antaa; kai ken sen keskellä ja edessä hymyili hän surullisesti, mutta ylpeänä, ja lausui katkerasti, mutta päättävästi:

-- "Kyllä, herra Harhama: _Elämäntarkotus on tuskillansa lieventää kuoleman tuloa... Elämän tarkotus on tehdä kuolema suloiseksi, tuskasta pois pääsyksi_..."

Koko maailman pakkaset juoksivat silloin Harhaman olemuksen läpi. Paroonitar Lichtensteinin elämän iltapuna, sen onnenkuplat, tähtivaipat ja nuoruus ja kauneus ja kaikki himmeni hänen silmissänsä ijankaikkiseksi hämäräksi elämän arvoitukseksi, joka seisoi hänen edessänsä näytellen piikkiteräviä hampaitansa ja hämäriä hiuksiansa, jotka ulottuivat avaruuden rantojen taakse. Kaikki häntä repi ja poltti ja raateli ja kidutti. Jotain sanoaksensa lausui hän taas:

-- "Anteeksi, paroonitar!... Teillä ei ole syytä niin synkästi puhua. Teillä, joka olette ihailijoittenne onni..."

-- "Ei... Ei... Ei!... No annetaan olla!" -- keskeytti paroonitar Lichtenstein surullisesti, lisäten hetken päästä kysyvästi:

-- "Entä Teillä, herra Harhama?"

Harhaman jokaikinen solu värisi näkymättömän elämäntuskan suuruuden edessä. Hän oli omassa maailmassansa, elämäntuskan kynsissä. Ne kynnet puristivat häntä, rutistivat hänen sieluansa niin, että sieltä pursusi hätäytynyt, oikea tunnustus:

-- "Minä pelkään kuolemaa..."

-- "Sitten Te ette tunne elämää. Te onneton!... Teidän pitää oppia se tuntemaan! Sillä miten Te onneton muuten voitte kuolla", -- lausui silloin paroonitar Lichtenstein.

Molemmat vaikenivat, miettivät ja sotkeutuivat mietteisiinsä.

* * * * *

Ajan kellot soivat. Se helisi kulkusissansa ja niiden helinässä komeili taas elämän tulikuuma kukka, tuoksui kuumuutta, hohti jotain selittämätöntä, katkeraa... polttavaa... tuskallista. Elämänkysymyksen tulisuortuva häilähteli leikkelevänä harhanäkönä... Paroonitar Lichtenstein ja Harhama istuivat äänettöminä. Muu seura sorisi ja vilisi taas kepeänä, kirkkaana. Viimein kääntyi paroonitar kenraali Pawlofin puoleen ja lausui vilkkaasti, silmät surullisesta säteilystä loistavina:

-- "Kenraali! Kuulkaahan! Te olette tänä iltana erinomainen... Aivan _la majesté de l'humanité_ [ihmisyyden majesteetti]... Saanko kysyä Teiltä jotain suurta?..."

-- "Ah, _quelle charmante flatterie!_ [mikä hurmaava imartelu!]... Ihmisyyden majesteetti! Luovutatteko minulle jo hurmaavan perintönne?... Maljanne!... Olen onnellinen, kun saan olla palvelijananne... Suvaitkaa kysyä!" -- huudahteli kenraali Pawlof kohteliaisuuksia.

Paronessa Lichtenstein kohottautui ryhdikkäämpään asemaan ja kysyi:

-- "Sanokaapa Te, kenraali: _Mikä on elämä? Ja mikä on elämäntarkotus_?"

Kenraali Pawlof nousi ylös ja käveli hetkisen mietteissään, vakavana, käveli ja ajatteli. Sitten lausui hän hieman miettien:

-- "Mikäkö on elämä ja sen tarkotus?" -- hän keskeytti ja lopetti reippaasti. -- "Minä sanon heti... Te, paroonitar, suvaitsette tehdä sen ainoan kysymyksen, mitä elämässä maksaa vaivan kysyä... Lakeijat sisälle!"

Kymmenet loistavapukuiset lakeijat juoksivat odottamaan käskyä. Puheen sorina hiljeni, kuin käskystä. Vieraat olivat kuulleet paroonitar Lichtensteinin kysymyksen ja odottivat isännän vastausta uteliaina, palavina, hehkuvina. Oli, kuin olisi tulikuumiin kukkiin puetun elämän tulo ilmotettu, ilmotettu sen odottavan eteisessä. Kaikki vartoivat nyt sen sisälle astumista, kuin puetun morsiamen tuloa, tahtoivat nähdä sen ihanan kukkapuvun, sen kauneuden, sen ikionnen... Kenraali Pawlof lausui lakeijoille lyhyen käskyn:

-- "Täyttäkää maljat kuohuvimmalla samppanjalla!"

Lakeijat kiirehtivät täyttämään käskyä. Samppanja helmeilee... kuohuu... vaahtoaa. Kaikki odottavat. Kenraali Pawlof jatkoi, vierasten puoleen kääntyen:

-- "Pyydän korkea-arvoisia herroja valitsemaan naisillensa kauneimmat kukat."

Käskyä noudatettiin ripeästi. Kukat tuoksuivat, kohteliaisuudet ja iloiset huudahdukset helskyivät, kiemailu ja kumarrukset kosivat toisiansa. Kaikki katsoivat taas isäntään.

Kenraali Pawlof kääntyi orkesterin puoleen, käskien:

-- "Orkesteri valmiiksi!... Tulisin valssi!"

Nuotit avattiin nopeasti. Viulut olivat jo vireessä.

Johtajan tahtipuikko nousi... Kenraali Pawlof kohotti lasinsa ja puhui:

-- "Korkea-arvoiset vieraat! Meidän hurmaava paroonittaremme on _en reine de la beauté_ [kauneuden kuningattarena] suvainnut käskeä minun vastata kysymykseen: Mikä on elämä ja sen tarkotus... Minä olen onnellinen voidessani täyttää sen käskyn ja vastata: _Elämä on oman itsensä ijankaikkinen ratkaisematon arvoitus... Elämäntarkotus on elämä, siis oma itsensä_... Elämän malja, korkea-arvoiset vieraat!... Eläköön!..."

Viulut vingahtivat. Eläköön-huuto räjähti. Säkenöivä valssi aivan kuin paloi eläköönhuutojen seassa, kuin jalokivi, hyppien ja karkeloiden mielestä mieleen, kutitellen miehen käsivartta ja neidon vyötäistä, kosiskellen niitä toisillensa, kutsuen tanssiin... Maljat juotiin pohjaan. Loistavat miehet kumarsivat naisille ja kohta pyörivät parit tulisen valssin tahdissa, elämän polttavan kysymyksen kunniaksi... Ne lentelivät koreasiipisinä perhosina elämän tulikuumassa kukassa.

* * * * *

Aamu armastelee jo päivän huulia. Puheen sorina on yhä yltynyt. Samppanja kuohuu. Kiemailu on kukassansa. Mutta kiemailijat keinuvat nyt niillä elämän purppuraselillä, joille isänmaa on kukkansa sirotellut ja rikkautensa lumpeiksi kylvänyt... Jaloin tuntein poimivat he niitä isänmaan povelta... eivät kysy: jääkö muille? Ja ne poimittuansa vetäytyvät he sinne, missä kukka puhkeaa nupusta, ja elämästä onni...

Kaikki keinuu suurten tunteiden aallonharjalla.

Silloin nousi isäntä ylös, vaahtoava malja kädessä, ja puhui vieraillensa:

-- "Korkea-arvoiset Venäjän naiset ja miehet!"

Koko loistava seura kohahti. Puhujan korskea ääni, komeus, välkkyvät kunniamerkit ja yleinen loisto ja huumaus ja kukat ja soitto riuhtaisivat kaikki mukaansa. Puhuja alkoi:

-- "Näinä aikoina puhuvat Venäjän Tsaarin tykit röyhkeälle viholliselle ja maailmalle. Me, joita Tsaari ei ole valinnut hänen puolestansa puhumaan, seuraamme kademielin niitä veljiämme, joiden osaksi tämä Tsaarin armo on tullut. He vihkivät verellänsä Mandshurian maan Tsaarin maaksi. Ja mihin maahan kerta on pisarakaan venäläistä verta vuotanut, se kuuluu ikuisesti Tsaarille..."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutaa ylhäisö. Soleavartaloiset naiset ja notkeat miehet kohottavat maljansa. Puhujan sanat olivat, kuin keihäänpisto Harhaman kiihtyneeseen, sairaloiseen hermostoon. Se koski hänen arimpiinsa ja hän ärtyi silmänräpäyksessä, nousi ja unohti kaiken muun, kuin pesuuttaan puolustava pantteri. Puhuja jatkoi:

-- "Venäjän suuruus ja mahti ovat Venäjän poikien ehdottomassa kuuliaisuudessa Tsaarille..."

-- "Oikein!... Oikein!" -- keskeyttivät kuulijoiden ihastuksenhuudot. Puhe ja kohina herättivät Harhaman tulikysymyksistänsä, kuin pedon pesään pistetty keihäs. Pawlof jatkoi:

-- "Venäjän poikien todellinen vapaus on _ehdottomassa_ kuuliaisuudessa itsevaltiaalle Tsaarille... Muu vapaus, jota nyt saarnataan, on roskajoukon tyranniutta... _hirmuvaltaa_... Se polkee ihmiset puoluekarjoiksi... joukkoihmisiksi... Sosialiset yhteiskunnat ovat karjanavettoja, joissa kullakin on roskaväen määräämät pilttuut..."

-- "Oikein! Oikein!" -- myöntävät innokkaat huudot. Harhaman eteen leimahti silmänräpäyksessä Nikolain kuvaama vapaus tuli kirkkaana. Pawlofin puhe tuntui hänestä siihen tähdätyltä keihäänpistolta. Hänen henkensä muuttui pedoksi, Nikolain kuvaama suuri, ihana vapaus sen penikkapesäksi, kenraali Pawlofin puhe siihen tähdätyn keihään käreksi. Hän ärtyi, nousi ärsyttäjää vastaan. Hän nousi mielessään maailman kurjuuden tsaarina puhujan kuvaamaa mahtia vastaan. Hän kohosi mielennousunsa luomalle kurjaliston kuninkaan valtaistuimelle, Venäjän Tsaarille huudettujen ihastuksenhuutojen raikuessa. Hyvähuudot kaikuivat. Puhuja jatkoi:

-- "Miekan ja vallan on Venäjän itsevaltiaalle Tsaarille antanut Jumala ja hukkukoon siihen miekkaan jokainen, joka uskaltaa siihen kurottautua!... Venäjän itsevaltiaan Tsaarin purppuraviitta on Jumalan lahjottama vallanmerkki, jonka edessä täytyy kerran koko maailman kumartua..."

Myrskyiset hyvähuudot kaikuvat. Venäjän ylhäisö näkee loistavia värejä. Harhama ärtyy, nousee sitä myöten korkeammalle, kuin puhuja korottaa Venäjän Tsaaria. Hän kuvittelee seisovansa maailman kurjuuden kuninkaana, sen rääsyviittaan puettuna, valtikkana kerjäläissauva, kurjuuden vertauskuva, miljoonien ja miljoonien repaleisten hänen vihjauksestansa nyrkkejänsä nostaessa. Puhuja kuvailee Venäjän Tsaarin purppuraviitan väriloistoa yhä ihanammaksi ja yhä viekottelevampana kuvastuu Harhamalle kurjuuden repaleinen kuningasviitta. Se houkuttelee vallanmaulla kiehtovana, kuin tytön helma. Puhuja jatkaa:

-- "Itsevaltias Tsaari on Venäjän tulevan maailmanvallan peruskivi. Katsokaa kartalle! Venäjä on, kuin maailman keskus. Sen huimaavan laaja tasanko on kuin sotajoukkojen harjoituskentäksi vartavasten luotu. Kerta, kun se uneksittu Venäjän Tsaarin maailmanvalta alkaa, kuuluu siltä tasangolta Tsaarin uskollisten poikien sotahuuto. Pelästynyt maailma vavahtaa, kun kuulee sen ja näkee Venäjän äärettömällä tasangolla marssivat rautaiset rykmentit ja risteilevät kasakkaparvet... Siellä välkkyvät Venäjän teräviksi tahkotut miekat ja sen pistimet ja kasakoiden piikit kimaltelevat liikkuvina piikki- ja pistinmetsinä..."

-- "Hyvä!... Hyvä, hyvä!" -- keskeyttävät raikuvat huudot. Puhe on temmannut hallitsevan luokan ylpeät sydämet. Kaikki ovat haltioissansa. Kohina ja ihastus on huumaava. Kaikki loistaa, palaa, välkkyy ja lainehtii... Mutta Harhamassa se nostaa esille vihan mustan aaveen... Hän kuvittelee koko maailman sadat miljoonat ryysyiset köyhät yhdeksi ainoaksi armeijaksi, joka on hajotettu ympäri maailman ja repaleisiin puettuna tuhatmiljoonapäisenä, kiihtyneenä petona panee kaikki vapisemaan... Kenraali Pawlof jatkoi loistavan kohinan, välkkeen ja tuoksun seasta:

-- "Kremlistä kohoaa silloin Venäjän kaksipäinen kruunupää kotka ja liitelee vapaana rautaisten pesiensä: Port-Arturin, Gibraltarin, Singaporen, Nordkapin ja Afrikan eteläisimpien ja läntisimpien kärkien välillä, kynsissä maailmanvallan merkki: Venäjän välkkyvä kultavaltikka..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Loistavasti sanottu!... Hyvä! Oikein!" -- keskeyttivät taas huudot. Venäjän näkymätön kotka oli nostanut kuulijat siivillänsä sinne kuvattuun korkeuteen... Se oli levittänyt heidän eteensä maailman rikkauden ja herruuden. Maailmanvalta välkkyi edessä aamuruskona... Kunnian- ja maineenhimo soitteli ihmissieluja, kuin viuluja.

Mutta Harhama nousi hengessänsä sitä mukaa yhä ylemmä maailman kurjuuden valtaistuimelle, juopui ylihuomista päivää varten, näki sen jo nousevan nykyisestä savusta veripunaisena, hohtavana, säteilevänä, vapauden tulisoihtujen punaamana, rääsyisten miljoona-armeijoiden tehdessä sille kunniaa ja kaiken vapistessa sen voiman edessä. Puhuja jatkoi:

-- "Tsaarin alamaiset, sen uskolliset pojat kulkevat silloin kaikkialla _maailman herroina_. Venäjän lippu liehuu valtamerillä heidän turvanansa. Venäjän laivat kulettavat vieraista maista niiden rikkauksia Venäjälle. Entiset kuninkaat ovat Venäjän poikien alaisia virkamiehiä. Kun Venäjän Tsaari silloin puhuu poikiensa puolesta, vapisevat valloitetut kansat ja kun Tsaarin laulua lauletaan paljastavat koko maailman kansat päänsä!"

-- "Oikein!... Hyvä!... Hyvä!... Oikein!" -- räjähtivät huudot. Kaikki nostaa siipiänsä ylpeänä. Harhama kohottautuu yhä korkeammalle kurjuuden valtaistuimelle, ärtyy yhä enemmän, päihtyy ylihuomisen päivän ajatuksesta, kuin viinasta ja aistillisuuden antimista. Sen päivän helmat ja liput häilähtelevät ihanimpina ryysyinä. Miljoonien kurjien risaiset puvut ovat kuninkaan verkaviittoja, sillä niiden takana on maailman suurin voima, jonka edessä täytyy kaiken kumartua. Hän tuskittelee sitä, että se suuri, odotettu ylihuominen ei ole jo _nyt_. Hän värisee kun ei joudu se hetki, jolloin hän saisi pommi kädessä maailman satojen miljoonien kurjien nimessä tarttua vapauden penikkapesään pistettyyn keihääseen ja taittaa sen murskaksi. Ihastuksenhuudot pauhaavat koskena. Puhuja lopettaa:

-- "Korkea-arvoisat Venäjän naiset ja miehet! Venäjän Tsaarin ja hänen sotajoukkojensa malja!... Eläköön Tsaari!"

-- "Eläköön!... Eläköön!" -- huutavat Venäjän, isänmaansa suuruudesta huumaantuneet hienot pojat ja tytöt. "Eläköön! Eläköön!" -- kertautuu myrskyn tavoin loppumattomiin. Kiemailu ja rakkaus ja kaikki on tukehtunut, aisti-elämä on sammunut vallan ja kunnian loistavassa hohteessa. Mies on katkaissut hetkeksi paulansa... Tyttö on unohtanut ansansa punonnan. Kaikkia kutkuttelee valta... kunnia... maine... suuruus... rikkaus... Huuto: "Eläköön Tsaari!" taltuttaa kaiken muun, kuin ukkos-ilma kesänkuuman... Ärsytetty aisti-elämän halu saa taas hetkeksi luolaansa lymyytyä... Samppanja kuohuu, lasit säteilevät, silmät hehkuvat tulta, povi lämpenee... "Eläköön Tsaari!" -- kertasi kesäyö kaiullansa ja orkesteri soitti: "Suojaa, Herra, Tsaaria!"

* * * * *