Part 25

-- "Niin... Muistakaa, että roomalaisten ristinpuu on raahattu kirkonkatolle!... Samoin ne voivat tehdä Venäjän hirsipuullekin..."

-- "Ah Te, parooni! Te olette tänä iltana turhan arkailija ja järkeilijä. Raahatkoot ne vaikka tuhannesti kirkon katolle kaikki hirsipuut! Miljoona roomalaisten ristinpuita loistaa kirkkojen katoilla ristinä, mutta löytäkääpä parikaan, jotka haluaisivat niihin riippumaan!... Nöyrimmästi kiittävät kunniasta... Siinä se on koko juttu... Kirkonkatolle!... Ettekö huomaa kuinka ne teidän niin sanotut 'ihmiset' jo kaikin voiminsa kiskovat Rooman ristinpuita alas kirkonharjalta?... Korjaavat hullutusta uudella hulluttelulla..."

Lakeijat tarjosivat jo kolmatta ruokalajia ja rüdesheimer-viiniä. Orkesteri soitti Mozartin sävellyksiä. Harhama seurasi keskustelua, kuin vakoilija, mutta välinpitämättömän näköisenä ja puhellen paroonitar Lichtensteinin kanssa kirjallisuudesta... Kenraali Pawlof jatkoi:

-- "Millä te, parooni, tyydyttäisitte esimerkiksi meidän omien talonpoikiemme vaatimukset?... Jos jakaisitte niille aateliston, luostarien ja valtion maita vaikka kuinka säästäen, loppuisivathan ne kumminkin kerran... Mutta miekkaa ja hirttonuoraa riittää maailman loppuun asti... Hyvinkin riittää. Kiitos Jumalalle!... Ja lisäksi: Jos ostatte talonpoikien alamaisuuden aateliston mailla, teette aateliston korkeimman vallan vihollisiksi... Ja millä te sen suosion taas ostatte?"

-- "Tietysti heidän omilla, talonpojille jaetuilla maillaan", -- vastasi parooni Geldners kuivasti. -- "Viihdytellään kumpaakin samalla maalla... _vuoron perään_, niin ei _maakaan_ lopu koskaan... Sitäpaitsi on hallituksella muutakin annettavaa, kuin maa. Esimerkiksi Suomessa on hallituksella valta. Siellä kilpailevat eri puolueet keskenään. Annettakoon, Herran tähden, niiden olla vuoron perään Venäjän hallituksen palvelijoina... no sanokaamme: _suosiossa!_"

Lakeijat tarjosivat jo neljättä ruokalajia ja tokaijer-viiniä. Orkesteri soitti Tshaikowskijn sävellyksiä. Iloinen puheen sorina kuului kaikkialla. Kaikkialla näkyi kiemailua, iloa ja huolettomuutta... Elämä kohisi valkeana vaahtona. Ihmiset kuhertelivat elämän kultaoksalla. Nauru helskyi vallatonna... Venäjän ylhäisö loisti kesäyön kauniina perhosparvena... Paroonitar Lichtenstein kertoi Harhamalle erästä uusinta aviorikosjuttua... Harhama unohti hetkeksi pommin ja kiintyi keskustelua seuraamaan.

-- "Teidän periaatteenne, parooni, merkitsee sitä, että kansalle pitää antaa hirttonuoran pää... vuoroon yhdelle ja vuoroon toiselle puolueelle", -- jatkoi Pawlof.

-- "Mutta jos sen _pään_ annatte, voitte olla varma, että ne vievät _koko nuoran_... Ja _kaulannekin_ ne syntiset vievät... Oman päänne ne katumattomat vievät lopulta..."

-- "Ei suinkaan minun periaatteeni sitä merkitse", -- väitti parooni Geldners. -- "Jos hallitus on kylliksi viisas ja luja, voi se hirttonuoransa lainata... sanon _lainata_ kansalle, vuoroon yhdelle ja vuoroon toiselle puolueelle... Itse voi se asettua sopivalla ajalla ahdistetun suojaksi ja... olkoon menneeksi: antaa nuoran sille..."

-- "Mutta entä jos lopulta Pilatus ja Herodes tulevat ystäviksi?" -- tarttui Pawlof jyrkästi, kiehahtaen.

-- "Silloin heittää hallitus niille _kultaisen omenan"_, -- vastasi parooni Geldners kylmäverisesti.

Harhaman viha kiehahti. Hän puri hampaitansa. Mutta mielenliikutuksensa hän salasi tyyten... Sairaloisuutena kyti hänessä ajatus omasta tärkeydestänsä. Hän kuvitteli, että hän on, ehkä jo ylihuomenna, sanova sen uuden sanan, joka puhaltaa tomuna kaikki nyt tehdyt laskelmat ja peruskivet. Hän kuvitteli itseänsä jo maailmankurjuuden edustajaksi, joka voimansa tuntien kuuntelee vihollisensa keskusteluja ynsein mielin ja ylenkatseella.

Lakeijat tarjosivat viidettä ruokalajia ja satavuotista madeiraa. Orkesteri soitti ooppera "Demouw'ia". Paroonitar Lichtenstein ja Harhama keskustelivat ruhtinatar O:n ja amiraali K:n aviorikoksesta... Iloinen puheen sorina on yltynyt. Jalokivien loiste ja palavat silmäykset kilpailevat keskenänsä loistosta. Kohteliaisuudet sekaantuvat pukujen kohinaan ja luonteviin naurahduksiin. Notkeat, kiemailevat naiset hallitsevat seura-miehiänsä suuren maailmannaisen hienolla taidolla, pysytellen kaikki rajoissansa ja vieden kaikki arimmille rajoille hienosti... huomaamatta aivan... Kaikki kulkee heidän ohjaksissaan... He itse kieppuvat ohjattaviensa orjina. Aisti-elämän säikeet kulkevat täällä hienoina... Ne purkautuvat kuin runokeriltä... Ne hehkuvat kukkana, jolle laulut helskyvät ja jonka väreinä ovat vietit... vietit tai tunteet, tunteet tai vietit... ken mitenkin sanoa tahtoo.

Äskeinen keskustelu jatkui:

-- "Sitäpaitsi", -- jatkoi parooni Geldners -- "älkää unohtako, että hallituksella on vielä eräs voimakas ase kädessään. Tarkotan _uskontoa_... Hallituksen pitää vaan osata sitä käyttää _taidolla_. Joukkoihin on saatava lähtemättömästi juurtumaan se usko, että esivalta on Jumalalta ja sen käskyt siis Jumalan käskyjen ilmauksia. Ja se on jo kylliksi, jos uskonnollinen harrastus vetää joukkojen ajatukset pois maallisista, yhteiskunnallisten asiain harrastuksesta..."

Harhama kuunteli nyt puhetta tarkkaavana. Hän muisteli Nikolain äskeistä pajassa pitämää puhetta. Hän oli huomaamattansa keskeyttänyt puhelunsa paroonitar Lichtensteinin kanssa Ja tämäkin seurasi nyt keskustelua... Lakeijat tarjosivat kuudetta ruokalajia ja malaga-viiniä. Orkesteri soitti kappaletta "Tannhäuser'ista". Parooni Geldners jatkoi:

-- "Vallankumoukselliset tietävät, miten mahtava ase uskonto on hallituksen kädessä ja koettavat ensi sijassa järkyttää sen perustusta. He tietävät, että joukkoja ei _voida_, ei _saada_ nousemaan esivaltaa vastaan niin kauvan, kun ne uskovat kirkon vakuutusta esivallan jumalallisesta alkuperästä. Hallituksen pitää ottaa tämä opiksi ja lujittaa juuri _sitä_ kohtaa, mitä vastaan huomaa hyökkäyksen olevan kohdistetun... Niin moniuskoisessa maassa, kuin Venäjä on, täytyy hallituksen tietysti olla suvaitsevainen eri uskontoja kohtaan... Toisin sanoen: Sen pitää heittää kultainen omena kirkkojenkin keskuuteen... Maailmaa hallitsee kylmä järki. _Se on myös Venäjän mahtavuuden peruskivenä_..."

Parooni Geldnersin jatkaessa puhettaan tarjosivat lakeijat jo seitsemättä ruokalajia ja vanhaa lacrima christi-viiniä. Orkesteri soitti Glinkan sävellystä. Molemmat keskustelijat, joista toinen edusti kylmää järkeä, toinen väkivaltaa, olivat koko ajan pysyneet ulkonaisesti verrattain tyyninä. Kenraali Pawlof oli sotilas, joka voi kylmänä, silmiänsä räpäyttämättä, seisoa luotisateessa. Hän oli samalla itsevaltiuden lihaksi tullut ihailija. Mutta nyt kiehahti jo veri hänen päässänsä ja hän lausui, niin kovalla äänellä, että koko seurue sen kuuli:

-- Hullutuksia, parooni!... Heikkoutta!... Rikollista arkailua ja tinkimistä oikean kanssa... _Venäjän mahtavuuden ja suuruuden peruskivenä on miekan terä ja itsevaltiaan tsaarin rautainen tahto_... Maailmaa hallitsee _miekka ja hirsipuu_...

Koko loistava vierasjoukko kohahti sen kuullessansa, kuin loistava perhosparvi.

-- "Oikein!... Oikein!... Hyvä!... Hyvä!" -- kuuluivat hyväksymishuudahdukset. Kirjavapukuiset lakeijat kantoivat juosten jälkiruokia ja samppanjaa. Orkesteri soitti kappaleita oopperasta "Henki Tsaarin edestä". Puhelu valuu virtana. Kohteliaisuudet pulpahtelevat siitä kauneina kuplina. Helmikirkkaat naurahdukset helähtelevät. Palavat katseet salamoivat jalokivien vallattomassa välkkeessä. Mielittely tuulahtelee, hivelee mieliä, kuin neidon näkymätön suortuva ihoa... Posket hehkuvat, tunteet riutuvat. Naisten valkoisiin avonaisiin rintoihin on hillitty veri nostanut hienon punan...

Tähän loistavaan seuraan putosivat kenraali Pawlofin sanat, kuin maineen ja kunnian kultapallo. Koko joukko kuohahti. Venäjän suuruus ja mahtavuus kohosi loistavana leijana ihailtavaksi. Miesten tiet se sirotteli maineen seppeleillä, naisille se rakenteli ritarilinnoja ja tarjoili vallan loistavia rihmakeriä.

Puhe syöksyi kepeänä ryöppynä Venäjän suuruuteen ja mahtiin. Puhuttiin maailmanvallasta, Venäjän tulevasta rikkaudesta ja loistosta... Pietari Roomana -- Neva ja Volga maailman valtasuonina ja Venäjän Tsaari sivistyneen maailman _imperaatorina_, itsevaltiaana keisarina... Se ajatus ajoi kepeät mielet kunnianhimon loistaville merenselille... Puhuttiin myös sodasta... suurista voitoista... vallankumouksesta, mutta kaikesta kevyesti, kuin höyhenellä koskettaen. Parooni Geldners vastasi kenraali Pawlofin äskeiseen huudahdukseen kuivasti:

-- "Miten tahdotte uskoa. Mutta Tsaarin rautaisinkaan tahto ja Venäjän mahtavuus eivät voi kauvan seisoa miekan terällä kahtia leikkautumatta... Ei leijonakaan voi juosta miekan terällä..."

-- "Mutta ei leijona myös pysy leijonana, heittämällä pentunsa ensimäiselle tyytymättömälle lurjukselle, joka uskaltaa sen eteen astua... _Kynsiänsä_ sen pitää semmoisille hävyttömille näyttää... kynsiänsä ja hampaitansa," -- keskeytti kenraali Pawlof kovaäänisesti.

Loistava seura kietoutui keskustelun ympärille. Se säesti sitä parvissa ja kaksittain. Isänmaallisten tunteiden kuohu nousi valkovaahtona. Hetken kuluttua sekaantui puheeseen paroonitar Lichtenstein kysyen:

-- "Mutta mistä johtuu kansan tyytymättömyys? Onhan heillä..."

-- "Sanokaas muuta, paroonitar! Valittavat, että ei ole leipää... Kapinoitsijoiden oppeja!" -- keskeytti Pawlof kiivastuneena ja lisäten innoissaan: "Sallikaa juoda maljanne, paroonitar!... Ja Te, herra Harhama! Terveydeksenne!"

-- "Mutta", -- huomautti paroonitar Lichtenstein -- "miksi talonpojat eivät syö enemmän _liharuokia ja vihanneksia_?... Esimerkiksi raparperia... tilliä... ja...? Pitäisi perustaa keittokouluja ja opettaa talonpoikia valmistamaan ja syömään liharuokia ja kasviksia... Sentähden niiden vartalokin on niin jäykkä, kun syövät yksinomaan leipää... Tiedättekö, kenraali, minä en syö leipää kuin kymmenisen grammaa päivässä... Miks'ei hallitus käske talonpoikia lihaa syömään?..."

Harhama puri huuliansa. Pawlof käveli edestakaisin lattialla kiihtyneenä. Hieman itseänsä hilliten vastasi hän:

-- "No... Voi olla, että niillä ei maalla ole aina lihaakaan... Mutta kasvattakoot karjaa ja juokoot maitoa!" -- ja tarjoten sikaria Harhamalle kysyi hän: "Ettekö polta, herra Harhama?..."

-- "Kiitos, kenraali! En."

-- "Todellako?... No se on harvinaista... Minulle on tupakka toinen luonto."

Ja jatkaaksensa vastaustansa paroonitar Lichtensteinille puhui hän sikaria sytyttäessänsä:

-- "Voi olla... Voi olla, että köyhyyttä on, mutta..."

-- "Mutta", -- keskeytti paroonitar Lichtenstein vilkkaasti -- "miksi ei silloin panna useammin toimeen esimerkiksi hyväntekiäis-tanssiaisia ja arpajaisia ja...? Ajatelkaa, kenraali: Minä olin viime talvenakin kuusissa tanssiaisissa köyhien hyväksi... _Kuusissa_ tanssiaisissa, ajatelkaa!... Lisäksi kolmissa arpajaisissa, joissa myös tanssittiin... Jos kaikissa kaupungeissa pantaisiin toimeen tanssiaisia, vaikkapa... no, vaikkapa kerran viikossakin, niin kokoontuisihan siitä jo rahaa."

-- "No, niin", -- keskeytti kenraali Pawlof. -- "Te, paroonittareni, tanssitte siis viime talvena _yhdeksän_ kertaa niiden hyväksi ja tiedättekö miksi ne meitä sanovat palkkioksi?... _Verenimijöiksi_..."

-- "Olkaa nyt!" -- huudahti paroonitar, joka luuli Pawlofin leikkiä puhuvan. Harhaman mieltä alkoi keskustelu jännittää ja kaiken jännityksen ohella juoksivat hänessä omien mietteittensä säikeet. Ylihuominen päivä nosti jo taivaanrannalle aamuruskoista kannikkaansa. Hän osaksi unohti ympäröivän joukon. Pawlof jatkoi puhettansa paroonitar Lichtensteinille:

-- "Uskokaa, tai olkaa uskomatta!... Vieläpä vaativat, että Teidän täytyy jakaa heille omaisuutenne. Ajatelkaa: suorastaan _vaativat_, hävyttömät!... Onko ennen moista kuultu?... No, parooni! Mitä Te sanotte sosialismista?"

-- "Ne saarnaavat aikansa ja lakkaavat... Omistusoikeus on ihmisessä synnynnäinen luonnonvietti, eivätkä sitä voi mitkään opit hävittää", -- vastasi parooni Geldners kuivasti.

-- "Niin, niin. Mutta minä tarkotin: Pidättekö Te _oikeana_ sen opin?" -- kyseli Pawlof innostuneena. Paroonitar Lichtenstein ei näyttänyt käsittävän puhetta. Harhama seurasi sitä jo kokonaan jännittyneenä. Parooni Geldners vastasi varovasti ja välinpitämättömänä:

-- "Ihmiskunnan omaisuudet täytyy pitää taitavien käsissä. Jos ne jaettaisiin kaikille tasan, laskeutuisivat joukot, kuin krokodiilit liejuun niitä syömään, kunnes kaikki olisi lopussa. Ja tulevana vuonna täytyisi ihmiskunnan tarttua kerjäläissauvaan. Jokainen semmoisille joukoille heitetty liika muru on ihmiskunnan omaisuuden tuhlaamista... no, ellen sanoisi sen _kassankavallusta_ ja _varkautta_..."

-- "Ja ne riettaat opettavat, että ne, jotka hoitavat ihmiskunnan omaisuutta, etteivät ne joudu maankiertäjien tuhlattaviksi, ovat muka varkaita... Katumattomat!" -- tarttui Pawlof yhä kiihtyen, vihastuen.

-- "No vähäpä sitä muuta hulluutta saarnataan!" -- pisti Geldners.

Keskustelu jatkui. Orkesteri soitti. Venäjän ylhäisö tanssi perhosina sosialismin punaisen haamun ympärillä. Pawlof ja Geldners kumoilivat sosialismin oppeja nerokkaasti... rohkeasti. Harhaman ainaiset epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa. Eivät sosialisminkaan opit, eivätkä vallankumouksen terässormet voineet niiden mätäpesiä puhtaiksi puristaa. Hänen maallisten epäilyjensä idut puhkesivat alati uusina siitä suuresta epäilystä, joka etsi Jumalaa äärettömyyden rantojen takaa... Joukkoviha oli vaan tarttumana arpeuttanut sen vuotavat haavat.

Kenraali Pawlof jatkoi puhettansa:

-- "Vapaa kilpailu ja siihen perustuva yksityinen omistusoikeus ovat ihmiskunnan kehityksen peruskiviä. Ne muodostavat ihmiskunnan seulan. Kyvytön aines, joka ei kestä kilpailussa, sortuu siinä seulassa paheisiinsa, tai nälkään, ja jälelle jää rautainen ja kykenevä aines. Jos vapaa kilpailu ei polkisi huonointa ainesta häviöön, sikiäisivät ne, kuin eläimet ja täyttäisivät maan veltoilla ihmislonkeroilla. No ajatelkaa!... Sehän olisi eläinkuntaa kohti kulkemista. Katsokaa neekereitä, joilla on sosialistinen yhteiskunta, mitä eläimiä ne ovat... Ihmiset eivät kohoa eläintä korkeammalle, ennen kun ne tekevät tulisen seulan, vapaan kilpailun, joka seuloo niistä eläimet vähä-vähältään tautiin ja puutteeseen ja häviöön."

Harhama ei voinut vihastua, sillä hän näki kenraali Pawlofissa oman itsensä sairaloisuuden terveen ilmiön: ihmisten halveksimisen. Ei hän myös kyennyt tajuttavasti käsittämään, mikä hänen puheessaan oli oikeaa mikä väärää. Hän ärtyi siitä vaan sokeasti sen aatteen puolesta, jonka urkkijana hän oli. Kenraali Pawlof käveli kiihtyneenä edestakaisin ja jatkoi:

-- "Ajatelkaa, parooni: Ihmistyö ei _keskimäärin_ riitä takaamaan kaikille semmoista toimeentuloa, jonka turvissa voisi ihminen kohota työeläimestä ihmiseksi... Silloin ei ole muu neuvona, kuin vapaalla kilpailulla seuloa parhaat ihmisiksi ja loput polkea niiden ruokkijoiksi..."

Ja yhä kiihkeästi edestakaisin kävellen:

-- "Sillä hävitetään samalla se kelvoton aines, tukahdutetaan se ja estetään huonontamasta sukua ja täyttämästä, kuin rikkaruohot, maailma ihmisloikareilla, jotka venyisivät, kuin haisevat krokodiilit Afrikan järvien liejuissa... Niiden sikiämistähän ei voida lailla estää ja kieltää. Täytyy siis turvautua seulaan ja seuloa sillä ihmiseläimet ihmisistä häviöön..."

Harhama takertui puheeseen, kuin hyttynen hämähäkinverkkoon. Hänen oma ihmishalveksumisensa nosteli päätänsä, mutta vajosi taas hänen sielunsa nykyiseen yleiseen kuohuntaan, josta vallankumous nosteli veristä päätänsä kaikkea muuta voimallisempana. Hänen asemansa kavalana urkkijana oli hänelle se tulineula, jonka kärellä hän istui. Sen pisto nosti hänessä alati kumouksen verihaamun kuristamaan muun tukehduksiin. Kenraali Pawlof jatkoi korskeana:

-- "Ihmiskunnalle on edullisempaa, että sen muodostavat tuhat rautaista ja henkisesti kehittynyttä olentoa, kuin että sen muodostaa tuhannen miljoonaa velttoa, laiskaa, kyvytöntä loikaretta... Ne verenimijöiksi kohonneet -- jos niin saan sanoa -- ovat juuri ihmiskunnan kehityksen ensimäiset tekijät. Niiden _velvollisuus, suora velvollisuus_ on polkea kykenemättömät häviöön... polkea ne hiiteen, joko nälän, tai paheen kautta... Se on seula, joka toimittaa valinnan matemaattisella tarkkuudella. Se vapauttaa ihmiskunnan elättämästä turmiollisia kuhnureita, estää ihmisen huononemasta ja vaipumasta eläimellisyyteen... Ah, parooni!... Se on luonnonlaki ja siksi sitä ei, jumalan kiitos, hävitä mitkään sosialistiset hulluttelut... Ne meluavat aikansa ja sitten alistuvat luonnonlain alle aivan nöyrinä... alkavat haalia tavaraa ja hyviä päiviä ja polkea veltot jalkoihinsa s.o. hävittävät kelvottoman aineksen... Terveydeksenne, parooni!... Lakeija!"

-- "Mitä suvaitsette käskeä?"

-- "Täytä paroonittaren ja herra Harhaman lasit!" -- komensi Pawlof.

Lakeija täytti käskyn. Paroonitar Lichtenstein kuunteli puhetta hämillänsä, kuin hieman hätäytynyt tyttö. Marmorivalkea, paljas _décolleté_-rinta kohoili hermostuneista hengityksistä. Hän nojasi kiehtovaa vyötäistänsä sohvan kaiteeseen. Toinen rinta oli puristuksesta hieman pullistunut, pehmeänä, puhtaana. Briljanttikoristuksen jalokivi pisti sille puvun reunaman yli ja paloi taas sen hienolla hipiällä kirkkaana tulena. Sen palopiirissä häikäisi rinnan iho silmää... Hienonhieno verisuoniverkko häämöitti sinisuortuvana sen hipiän alta... Se heitti kuvansa katsojan silmään... lämpimänä... herkullisena... hivelevänä... antoi silmän sen viedä vireenä toivotuille perille... lähti aroille matkoille... hienoille... hellille poluille... aistien lymysijoihin...

Veristen mietteittensä kutoutuessa huomasi Harhamakin sen kuvan...

Lapsellisen avonaisella äänellä, hieman surullisena, hämillänsä, puuttui paroonitar Lichtenstein taas puheluun:

-- "Mutta, kenraali!... Minä en ymmärrä... Tai... se on... Miten esimerkiksi _minä_ imisin toisten verta, kun elän omalla omaisuudellani... En nauti edes eläkettä..."

Pawlof keskeytti hänet reippaasti:

-- "No, heittäkää ne!... Vähänpä ne puhuvat hävyttömät... Puhukoot!... Hiis heistä!... Te olette perhonen... kaunissiipinen perhonen, ja mitä olisi maailma ilman koreita perhosia?... Mitä useamman tarpeettoman hyönteisen hävitätte, sen parempi... Yhdestä tyytymättömästä päästään joka puremalla... Maljanne, paroonitar!" -- Ja vieraiden puoleen kääntyen lopetti hän: "Herrat! Kauniiden naisten maljat!... Kaikki naiset ovat kauniita... Eläkööt!"

-- "Eläkööt!... Eläkööt!" -- vastasi ihastunut vierasjoukko. Pawlof kääntyä taas puhumaan parooni Geldnersin kanssa, kysyen:

-- "Miten voimakkaaksi luulette kehittyvän sosialistisen liikkeen?"

-- "Se riippuu siitä, miten hallitus ymmärtää sitä hallita. Senkin liikkeen keskuudessa voidaan kultamunaa vieritellä... Ja useimmat sen johtajista etsivätkin juuri sitä... Paras on heittää se kultamuna myös eri työryhmien kesken kierimään, eikä yksin johtajien kesken", -- vastasi puhuteltu huolettomasti.

Viimeiset sanat puhalsivat taas Harhamassa kytemään sen suuren asian, jonka urkkijana hän oli tässä loistavassa seurassa. Joukkovihan tarttuma alkoi taas arveluttaa hänen epäilyjänsä, jotka olivat heränneet niiden puheiden johdosta, joilla kenraali Pawlof ja parooni Geldners nerokkaasti kumoilivat sosialististen oppien pätevyyden. Ylihuominen verinen aamurusko loimotti hänelle houkuttelevana. Parooni Geldnersin satimekkaat puheet ja niiden kyynillinen häikäilemättömyys puhalsivat hänessä kytevään kekäleeseen. Omissa silmissänsä hän kohosi taas sen uuden voiman edustajaksi. Viha alkoi hulmautella hänessä liekkejänsä, kuin turpeen alta nouseva tuli, katkerana, rajuna, mutta itsetiedottomana. Se viha ei tutkinut mitään, ei kysellyt mitään. Se kulki joukkovihan maininkina, temmaten kenen sattui. Sen tunnussanana oli: "Sama se, ketä vihata!" Niinpä hän läsnäolevista paroonitar Lichtensteiniä vaistomaisesti sääli. Vähät siitä, että hän oli yksi pääsyyllisistä! Hän katseli häntä kuten lasta, joka huviksensa sytyttää makuuvaatteensa tuleen... Harhama oli vihassansakin epäilyksen kinoksessa kahlaaja, joka polkaisi sinne, minne jalka sattui. Mutta hänen olemuksensa ydin: _epäily_, oli taas vireille puhallettu ja se nosti uhmaavana päätänsä kaiken seassa. Hän alkoi sotkeutua omiin ajatuksiinsa.

Komeapukuiset lakeijat juoksivat taas huoneissa, makeisia ja hedelmiä tarjoillen. Samppanja helmeili vaahtona. Orkesterin säveleet valuivat virtanaan viulujen kielistä. Puheen sorina oli kukkeimmillaan... Venäjän suuruuden ajatus oli läikähyttänyt kepeät mielet. Se varjosi kaiken loistavilla väreillä. Elämä kuvastui purppuraselkänä, jonka aalloilla maineenseppeleet lumpeina keinuivat. Saarilla oli ritarilinnat. Niissä odotti tyttö miestä. Niistä etsi mies onnea... Isänmaa oli kohonnut runo-ulappansa syvyydestä... Se oli puhaltanut ihmisten sieluissa vyörymään isänmaan rakkauden loistavat aallot...

Kenraali Pawlofin ja parooni Geldnersin keskustelu jatkui. Se oli kääntynyt suuriin, koko ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Parooni Geldners yritti puhua:

-- "Menkäämme etemmä! Ottakaamme koko suuri ihmiskunta..."

-- "Ihmiskunta!... Koko _suuri_ ihmiskunta!" -- kiivastui kenraali Pawlof keskeyttäen. -- "Mikä _suuri_ ihmiskunta?... Ja mikä on ihmiskunta?... Mikä turhan nakertelija Te olette tänä iltana, parooni!... _Ihmiskunta on pieni joukko valituita_ -- ehkä muutamia tuhansia -- _joiden henki jaksaa kohota jokapäiväisyyttä ja aistillisuutta korkeammalle_... Kaikki muut, kaikki ne sadat ja tuhannet miljoonat ovat eläimiä... raakimuksia... työjuhtia... kiimailijoita ja työvoiman siittäjiä, jotka eivät kohoa omaa ylettymäänsä korkeammalle. Siinä on koko se suuri _ihmiskunta_..."

Parooni Geldners yritti taas puhua, kuivana, kylmän ihmisjärjen perikuvana. Hän virkahti:

-- "Niin, niin... Kyllä... Te olette siinä oikeassa, mutta _virallisesti_ täytyy kumminkin tunnustaa, että nekin ovat ihmisiä..."

-- "Sallikaapas!... Sallikaapas keskeyttää, parooni!" -- katkaisi kenraali Pawlof kiihkeästi. -- "Ihmisiä!... Kummallista!... Mitä ihmisiä ne ovat?... Virallisia ihmisiä!... _Quelle idée!_ [Mikä ajatus]... Ihmisiä ovat _ainoastaan ne, jotka kykenevät tuntemaan ja kestämään ihmistuskan, yleisen suuren maailmantuskan_, tuon ihanan ja tulisen ihmishengen puhdistus- ja jalostustulen, sen kiirastulen... Ja se tuli ei ole luotu kaikkia, vaan harvoja valituita varten..."

Syntyi hetkisen vaitiolo. Kaikki päät ikäänkuin kumartuivat, kaikki polvet taipuivat, kaikki äänet vaikenivat maailmantuskan edessä, joka kenraali Pawlofin sanojen loihtimana ilmestyi huoneeseen, kuin tulikuumasta raudasta taottu tuskan lihaksitulemus, polttavaa ikikuumuutta hohtava ja huokuva olento, joka piteli kädessänsä hehkuvaa valtikkaa: elämän suurta tulikuumaa kiekkoa... Se seisoi maailman loiston keskellä, tulikruunu päässä, jalokivien ja kunniamerkkien sen kunniaksi säteillessä. Harhama näki sen tulikuuman haamun silmiensä edessä, tunsi sen polttavan hehkun. Hänen henkensä kyyristyi sen hehkussa kokoon, kuin kuumalle raudalle viskattu käärme. Silmissä sumeni, pimeni. Paroonitar Lichtensteinin kasvoilla säteili joku outo, kärsivä, surullinen ilme, kaunis tuskan väänne, joka hienona suortuvana kulki hänen marmorikauniiden kasvojensa yli. Parooni Geldners vaikeni, mietti jotain, huokasi hieman. Kenraali Pawlof käveli kiivaasti edestakaisin, kasvoilla vakavuuden ja ajattelun kylmä, veretön piirre, jota varjosti hänen kunnia merkeistänsä säteilevä kirkas hohde. Ajatuksissansa jatkoi hän vielä:

-- "Ihmistuska on suurin elämänlahja... sen paras... Sitä ei riitä joukoille... Leipä ja ruoska ja niiden oma liha on luotu joukkoja varten, eikä ihmisyyden jaloin helmi..."

Parooni Geldners karisti tuhan sikaristansa ja lausui ajatuksissaan:

-- "Niin!... _Weltschmerz... Der Weltschmerz_." [Maailmantuska.]

Kenraali Pawlof jatkoi vielä ikäänkuin keskusteluun tuskastuneena:

-- "Uhritulet ovat luodut ainoastaan jumalia varten palamaan ja maailmantuska ihmisiä suuriksi polttamaan, eikä ihmiskarjaa jalostamaan..."