Part 24

-- "No, niin... kevyesti... _à la matinée_ [aamupukuun]... Semmoiseen harsovaippaan, että ilma pääsee vaikutta maan ihoon... Minähän olen raittiin ilman ihailija... _Coiffeuse_ [kähertäjä] laittaa sitten tukan ja siinä menee noin puoli tuntia. Ja ajan voittamiseksi kertoo samalla vanhempi _dame de Compagnie_ [seuranainen], mitä erityistä on sattunut lukemaan tai kuulemaan... Sitten seuraa puvun valinta _modiste'in_ [muotiompelija] kanssa. Sillä lailla kuluu aika... Ennen kun _dame de toilette_ [pukijatar] on minut pukenut ja päästy chokoladiin asti, on kello jo yksi... Mutta erehdytte, jos luulette Ljuusenjkan jättävän minulle ruoka-aikaakaan vapaaksi: Sillä aikaa, kun juon chokoladini, lukee nuorempi _dame de Compagnie_ jotain kevyttä, uusinta kirjallisuutta... Totta kait teidänkin maassanne on kirjailijoita?"

-- "Kyllä!" -- myönsi Harhama, koettaen olla niin huomaava, kuin mahdollista. Paroonitar nojaili solevaa vartaloansa sohvan selkämään. Pari suortuvaa oli valahtanut silmukaksi otsalle... Hän näytti uinailevan ja leijailevan elämän mukavuudessa, kuin saippuakuplassa. Hän jatkoi kertomustansa viattomana, kuin lapsi, ja kiehtovana, kuin kaunis käärme:

-- "Chokoladin juotua on Ljuusenjka määrännyt vähän lepoa... noin kaksikymmentä minuuttia... Taikka oikeastaan silloin tuodaan hedelmiä... Siis tavallaan ei leporauhaakaan jää", -- lisäsi hän naurahtaen ja kysyi sitten viattomasti: "Tiedättekö, käyttävätkö talonpojat aikansa näin tarkkaan?"

-- "Tietääkseni heinäväki poutapäivänä ei lepää, mutta ruokarauha lienee silloinkin", -- vastasi Harhama, tekeytyen yhä huomaavammaksi. Paroonitar jatkoi sievästi haukotellen:

-- "Sitten alkaa taas työ. _Dame de Compagnie_ ja _Kammerfrau_ lukevat teatteri-, konsertti- ynnä muut huvi-ilmotukset. Niistä täytyy valita ja antaa määräykset... tai sopia vastaanotosta. Kun se on tehty, seuraa yksinkertainen aamiainen: Ainoastaan neljä ruokalajia, kolme lajia viiniä ja jälkiruoka... Ja aamiaisen aikana..."

-- "Taas työ!" -- keskeytti Harhama hieman naurahtaen. Paroonitar Lichtensteinin miltei lapsellinen viehkeys oli hänessä välistä muuttanut osanotoksi sen vastenmielisyyden, jota hän vallankumous-sosialismin höyryistä huumautuneena tunsi jokaista sen aatteen vastustajaa kohtaan.

-- "Niin... Ajatelkaas!" -- myönsi paroonitar ja jatkoi, tehden kädellään sieviä plastillisia liikkeitä: "_Dame de Compagnie_ ja _Kammerfrau_ lukevat silloin eilisen-päiväisten konserttien ja näytäntöjen arvostelut. Samalla sovitaan, miltä kannalta on seuraelämässä niitä arvosteltava... Silloin onkin jo kello kolme... Minä saan lasin samppanjaa ja levähdän... no, kymmenen minuuttia... Levähtäessäni syön yhden pähkinän ja jonkun makeisen...

"Kello kolme odottavat jo hevoset. Täytyy lähteä ostoksille... muotimakasiineihin... taidemyymälöihin... Joskus poikkean aamuvierailulle... Kello viisi, kun palaan kotiin, odottaa jo yksinkertainen päivällinen: kuusi ruokalajia... hedelmiä... neljä lajia viiniä... Ei mitään ylellisyyttä... Tuskin olen päivällisen jälkeen ehtinyt tarkastaa modistin ehdotuksen ilta-ajelupuvuksi -- säähän ja muihin asioihin katsoen -- ja ehtinyt juoda kahvin, kun jo palvelija tulee pukemaan... Ilta-ajelulla menee noin tunti... Kotiatultua seuraa kahvi... Sitä juodessa luetaan iltaposti. Silloin jo alkavat konsertit... teatterit... vastaanotot... ja lopuksi illallinen: neljä ruokalajia... Niin että kello on aina kaksi jopa kolmekin yöllä, ennenkun pääsee lepoon... Sitten olisi vanhemman _dame de chambre'_n määrä kertoa päivän tapahtumista... Mutta joskus olen minä silloin jo _niin_ väsynyt, _niin_ väsynyt, että tuskin jaksan mitään kuulla... Tekee aivan hyvää kun _dame de lit_ tulee riisumaan ja _Badefrau_ pesee -- iltapesua varten minä käytän puhdasta _l'eau de Cologne'ia_ -- ja pääsee levolle. Kyllä semmoinen elämä väsyttää... Vai kuinka luulette?" -- kysyi hän heittäytyen lumoavan väsyneenä sohvan selkämää vasten.

-- "Kyllä, paroonitar," -- myönsi Harhama.

-- "Mutta juuri sentähden minä siitä elämästä pidäkettä se väsyttää. Tuntuu", -- jatkoi paroonitar -- "niin virkeältä aamusilla, kun on väsymyksestä nukkunut koko yön niin hyvästi... Ja toinen hyöty on se, että aika kuluu niin, ettei sitä huomaakaan... Sille _elämänikävälle_ ei jää aikaa... Ja sehän on pääasia elämässä... Minä tuskin voisin enää joutilaana elää. _Voilá mon savoir-vivre_... Siinä on koko minun elämänviisauteni... Koettakaapas Tekin, herra Harhama, seurata minun päiväjärjestystäni, niin huomaatte, että ette koskaan tunne ikävää."

Harhama naurahti hieman ja lausui kohteliaalla äänellä:

-- "Kiitos, paroonitar luvastanne, mutta sanotaan että: _Quod licet Jovi, non licet bovi_." [Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle.]

Paroonitar Lichtenstein oli antanut viuhkansa solahtaa polvillensa ja nojasi uinaillen sohvan selkämään.

Hän oli todellakin kaunis, kiehtova ja viehättävä. Kasvojen piirteet olivat puhdasta taidetta, jota verhosi jumalien ja epäjumalien iki-hieno sulo, viehätys ja pehmeys. Vartalon jokainen liike oli kaunis kiemaus. Hipiä oli hieno ja puhdas. Katse oli kirkas, lumoava ja kaino samalla. Se oli pakanallisen kauneuden jumalattaren kiehteistä kiedottu. Hän oli kaunis perhonen... Elämä oli hänen kukkansa ja ainainen päivänpaiste oli hänen poluillensa liinaksi levitetty. Yksille hän oli onnenkupla, toisille kaunis kirous.

Kun Harhama nyt katseli hänen ihania kasvojansa, arkoja, hurmaavia silmiänsä ja hentoa vartaloansa, joka houkutteli käärmeen sulavilla kiemahduksilla, ei hän voinut häntä vihata... Hän sääli häntä ja kietoutui hieman hänen sulonsa rihmoihin. Hän aivan naurahti ajatellessansa, miten väsymättä ja säännöllisesti hän varasti ja kulutti toisten työtä. Hän varasti sitä viattomasti ja kauniisti, kuin hyvä lapsi.

* * * * *

Oli syntynyt hetkisen vaitiolo. Harhama mietti, miten saada puhe käännetyksi salaneuvos Regime'iin. Paroonitar Lichtenstein katseli häntä tutkivasti, salavihkaa, hieman surullisena. Harhama huomasi sen. Molemmat säpsähtivät silloin hienosti, kuin olisivat toisensa varkaista tavanneet. Paroonitar Lichtenstein teki kädellänsä pienen liikkeen, vilvottaen kasvojansa ja virkahti:

-- "Huh, kun täällä on kuuma!"

-- "Sallikaa!" -- lausui Harhama, otti hänen viuhkansa ja vilvotti häntä sillä, puhuen: "Minä ehkä häiritsen... Mutta suvaitkaa vaan käskeä, niin minä saatan Teidät oitis toisten seuraan."

-- "Ette suinkaan! Kuinka te häiritsisitte!" -- huudahti paroonitar hymyillen huolettomana. Ja uudella äänenpainolla, ikäänkuin olisi puhe kääntynyt toiseen asiaan, lisäsi hän:

-- "Miksi Te luulitte että häiritsette?"

-- "Olen kuullut ja huomannutkin, että Teillä on yhtä hieno maku seuraanne, kuin kylpyjännekin valitessa, ja siksi..."

-- "Juuri siksi ette häiritse. Kuulkaa: Älkää oudoksuko, minä halusinkin Teihin tutustua... Olen kuullut Teistä pari kertaa puhuttavan", -- keskeytti paroonitar Lichtenstein hilpeästi ja jatkoi: "On hauska tutustua Teidän kauttanne kansaannekin. Minä olen pienenä kuvitellut, että kaikki suomalaiset ovat joko noitia, tai karhuja..."

-- "Ja kumpi ajatus Teistä nyt tuntuu oikeammalta? Olisin halukas kuulemaan sen _Teiltä_, sillä kauniissa peilissä, sanotaan, näkee aina oikean kuvansa", -- keskeytti Harhama hieman naurahtaen.

-- "Ette saa niin kysyä!" -- venytti paroonitar teeskennellen äänensä moittivaksi. -- "Te teitte minuun aivan kokonaan toisen vaikutuksen, kuin mitä odotin... Te näytte minua ymmärtävän paremmin, kuin kukaan muu... Niin, niin. Muut puhuvat kaikkea tavallista... semmoista ilveilyä, kun minä satun kertomaan elämästäni. Mutta Te nähtävästi ymmärrätte sitä... Minua miellyttää ajatuksenne, kun sanoitte kauneuden olevan _yksinkertaisuudessa_... Se on aivan uusi ajatus. Minä itsekään en ole vielä siltä kannalta ihaillut kylpyäni... Mutta mitä kukkia Te silloin minulle suosittelisitte?... Lähtekääpä valitsemaan!"

He lähtivät yhdessä puistoon kukkia etsimään. Harhama mietti juuri miten kääntää keskustelu paroonitar Lichtensteinin tuttaviin ja sitä tietä salaneuvos Regime'in matkoihin, kun tämä itse kysyi:

-- "Ketä Te sitten minun seurapiiristäni tunnette?"

-- "Läheisesti ainoastaan jonkun naisista... rouva Vronskajan ja paroonitar Roslingin... Mutta olen kuullut, että olette salaneuvos Regime'in hyvä ystävä... Onko hän nykyään kaupungissa?" -- puheli Harhama nopeasti, ettei sopiva tilaisuus pääsisi käsistänsä.

-- "Kyllä, mutta hän matkustaa ylihuomenna klo 10... No, hänkin on semmoinen _bon vivant_..."

-- "Tsyt!" -- katkaisi paroonitar lauseensa säpsähtäen. Pensas oli risahtanut. Perkele ilkkui siellä itseksensä:

-- "Delila leikkasi Simpsonin hiukset... Kunpa sitoisi niillä myös filistealaisensa!... Nyt ei ole Harhamasta Kainiin, kuin hiuskarva."

Harhama oli näin odottamattoman huomaamatta saanut haluamansa tiedon. Hän kuunteli sitä ihastuneena, mutta tyynenä. He olivat jo kävelleet kukkaistutusten ohi laajan puiston metsikköön. Siellä kasvoi tienvarrella muutamia kanervia. Harhama taittoi niistä pari pikkuista kukkaa, ojensi ne paroonitar Lichtensteinille ja lausui:

-- "Minun makuni, kuten nyt näette, ei ole yhtä hieno, kuin Teidän, paroonitar. Jos minun sallisitte kukkanne valitsevan, niin valitsisin Teille kanervankukat... Niiden kauneus on niin yksinkertaisen hieno, että ainoastaan se voi sopia Teille. Kaikki muut kukat ovat Teille liian _vulgair'eja_ [jokapäiväisiä]..."

-- "Ai, kuinka hienoa!" -- huudahti paroonitar Lichtenstein kiinnittäen puolet kukista rintaansa. -- "Tiedättekö? Tästä lähtien ovat kanervankukat minun lempikukkiani... Kiitos Teille!"

Sitten katkaisi hän suortuvan hiuksistansa, sitoi niillä nopeasti jäännöskukat ja ojensi ne Harhamalle lausuen: "Palkkioksi."

-- "Kiitos, paroonitar! Minä en halua ottaa ansaitsematonta palkintoa, mutta olen onnellinen, jos sallitte nämä ottaa muistoksi..."

-- "No, hyvä, hyvä!... Mutta... No, minä sanon sitten," -- keskeytti paroonitar alotetun puheensa naurahtaen.

* * * * *

Puistossa ripsehti kesäyö askareillansa: Se levitteli hämäriänsä nurmikoille. Kukkia se sirotteli kastehelmillä. Pensaiden välissä se harjaili hämäränsä näkymättömän-hienoja kuituja... Sirkka sirisi jossakin ruohon juurella... Lintu nukkui varvulla... Metsä torkkui äänetönnä... Koko elämä istui äänettömänä pöllönä yöpuullansa.

Harhama seurasi paroonitar Lichtensteiniä syvemmälle puiston perälle... Molemmat ajattelivat jotain yhtä hämärää, kuin yö oli. Ikäänkuin alkaaksensa taas puheen, kysyi paroonitar Lichtenstein:

-- "Onko Suomessa paljon kanervia?"

-- "Kyllä... Ahot ja metsät täynnä," -- vastasi Harhama.

-- "Ai, miten kaunista!... Maat valkeina kanervankukista! Siellä ovat varmaankin talonpojatkin onnellisia... Saavat aina ihailla kanervankukkia. Eikö totta?" -- huudahti paroonitar Lichtenstein.

-- "Niin... Niin... Kyllä", -- naurahti Harhama.

YÖ tihenteli verkonsilmiänsä... Kulkijat kävelivät tietänsä... He olivat istahtaneet eräälle puistopenkille. Kumpikin oli hetkisen vaiti... Kumpikin mietti omia mietteitänsä... Yön verkkokäpy heilui... Uni sipsutteli kylvövakka kainalossa, kylväen unta elämän silmiin... Yön verkon silmissä vilahteli joku surunsuortuva... Pimeässä varjopaikassa neuloi kuolema kylmiä sukkiansa... Sirkka sirisi surullisena ja hämärä pisti puikolla jotain murhemustaa ihmisten mieliin...

Yhä jatkui äänettömyys. Harhama mietti suurta asiaansa. Se kirkastui hänelle väliin, joskus himmeni taas kaikki yön hämäriin, joista tuikki jumaluuden ikituli, elämänkysymys. Paroonitar Lichtenstein katseli salaa Harhaman luisia kasvoja ja ruskeita silmiä. Lapsuutensa tarut suomalaisista noidista muistuivat hänen mieleensä. Oli kuin olisi suomalainen noita seisonut hänen edessänsä ilmielävänä. Hän halusi siltä kysyä jotain salaista, kauvan kytenyttä, kuulla sen suusta jonkun hämärän asian selityksen. Mutta hän epäröi, pelkäsi, sekaantui.

Vihdoin loppui pitkän-pitkä äänettömyys. Ikään kuin havahtaen, kysyi paroonitar Lichtenstein:

-- "Tehän olette hyvä ystävä Anna Pawlownan kanssa?"

-- "Kyllä... Minun puoleltani..."

-- "Hän Teitä aivan jumaloi", -- virkkoi siihen paroonitar Lichtenstein.

Äänettömyys sipsutteli taas villasukissa. Kumpikin oli vaiti ja mietti jotakin... Kuoleman sukkapuikot vilisivät elämän kukkamailla. Paroonitar Lichtenstein oli näkevinänsä viisasten noitien kurkistelevan Harhaman silmäkuopista. Hän yritti taas kysyä, vavahti ja peräytyi...

Vihdoin yritti hän taas uudestaan. Hän lausui, Anna Pawlownaa tarkottaen, kanervankukkaansa haistellen:

-- "Hän on Teistä minulle puhunut kerran niin paljon hyvää ja suurta."

-- "Anna Pawlowna?... Vai niin!" -- virkahti Harhama mietteissänsä. Hänelle se ilmotus oli odottamaton. Hänessä oli kaiken muun lisäksi sekin sairaloisuus, että hän salaili harvoja ystävyyksiänsä, jopa tuttavuuksiansakin. Jälkimäisiä niistä hän ikäänkuin häpeili, edellisiä joita oli ainoastaan Anna Pawlowna, munkki Pietari, osaksi myös Zaiko ja nyt Nikolai, hän peitteli maailmalta, kuin jotain pyhyyttä, jota hän ei halunnut paljastaa jokapäiväisten ihmisten pilkan sormille, joita hän sairaloisesti halveksi. Anna Pawlownaakin hän oli pyytänyt olemaan hänestä yleensä puhumatta ja mietti nyt, miksi tämä oli paroonitar Lichtensteinille sittenkin puhunut, tehnyt poikkeuksen. Hän mietti sitä kaiken muun hämärän ohella.

Ja taas syntyi matona mateleva hiljaisuus. Kumpikin oli hieman surullinen. Kumpikin sotkeutui joihinkin hämäriin rihmoihin. Paroonitar Lichtenstein kääriytyi taikauskon utuihin, oli seisovinansa salaperäisen olennon edessä, jommoisena hän oli oppinut suomalaisia pitämään ja jommoiseksi Anna Pawlowna oli hänelle Harhaman parilla himmeällä sanalla kuvannut. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja lausui:

-- "Minä haluaisin kysyä Teiltä jotain... jotain omituista... Oi-joi!... Älkää nyt hämmästykö!... Minä tahtoisin kysyä Teiltä jotain _suurta_... Mutta en minä tiedä..."

-- "Suvaitkaa vaan tehdä minulle se kunnia, vaikka minun täytyykin edeltäpäin ilmottaa, että en kykene _suuriin_ kysymyksiin vastaamaan", -- lausui Harhama. Hän oli värähtänyt, luullen paroonitar Lichtensteinin tarkottavan sitä asiaa, jonka johdosta hän oli urkkimassa.

Ja taas seuloi hiljaisuus antimiansa. Koko luonto oli korvana, vaan ei kuulunut mitään. Hetken kuluttua rohkaisi paroonitar Lichtenstein mielensä ja alkoi puhua:

-- "Minä olen kuullut... Anna Pawlownalta etupäässä... että Te... minä en osaa sanoa... Te tunnette elämän... tai että Te olette toukkana tunkeutunut elämän sydämeen, kun me muut emme pääse sen sisään... Te tiedätte _mitä on elämä_... se _ydin_."

Hän oli pistänyt tulikuumalla sukkapuikolla Harhaman kipurauhaseen... Harhaman otsalle nousi pieni ryppy. Mieli sytenä lausui hän puoli itseksensä:

-- "Niin... Elämä... _Mitä on elämä?_..."

-- "Niin... Sanokaapa Te minulle: _Mitä on elämä_?" -- keskeytti paroonitar Lichtenstein, kuin olisi hän tahtonut siepata ohikiitävän onnen.

Harhama vaikeni... mietti.

-- "Niin, niin, _mitä on elämä_?" -- toisti paroonitar Lichtenstein, lisäten: "Te kuulutte sen ytimissä elävän, kun me muut emme pääse sen pähkinänkuorta etemmä."

-- "Elämä... En tiedä mitä se on... Mutta Te, paroonitar, olette herttainen perhonen... Jos minun vallassani olisivat elämän rihmat, niin minä laittaisin, että elämä _olisi_ Teille kaunis kukka... Eikä hän elämä hennonnekaan Teille muuta olla", -- vastasi Harhama hajanaisena ajatuksenriekaleena.

Paroonitar Lichtenstein huokasi. Silmään nousi sumea katse. Hän nypisteli kanervankukkaa ajatuksissansa ja antoi äänettömyyden hetkisen seuloa tupsutella hiljaisia antimiansa... Yön pellavat valkenivat nurmella... Sirkka sirisi heinänjuurella... Lopuksi lausui hän vitkaan, surullisena:

-- "Elämä on kukka... Todellakin elämä on _kaunis_ kukka... _Elämä on tulikuuma kukka_..."

Puikko poltti Harhamaa. Hän kysyi hämillänsä:

-- "Kuinka niin?... Tulikuuma... Miksi _tulikuuma?_..."

-- "Oi, se polttaa... Se polttaa... se polttaa... se polttaa... Ah, älkää kysykö!... Ei... ei... ei... Ja siitä tuoksuaa myrkkyä ja kuumuutta. Katsokaa! Kun minä kerran olin onneton, puhui Anna Pawlowna _tästä_ ja Teistäkin... salaisuutena tietysti... Minä olen siitä lähtien halunnut Teihin tutustua kysyäkseni tätä... Teissä on... en minä käsitä mitä, mutta minä niin luotan Teihin", -- värisi paroonitar Lichtenstein, varjostaen kasvojaan käsillään, kuin estääksensä myrkyllisen kuumuuden niitä polttamasta.

Harhama väänteli käsiänsä tuskasta... Hän seisoi kavaltajana turvattoman naisen edessä... Hän ehkä juuri veti sen naisen elämänrihmoja niin, että elämä oli ylihuomenna tulikuuma kukka...

Sitä mietti Harhama... Ja hänen sieluansa nakerteli silloin suuri, musta, ilkeä rotta. Hän itse kiemurteli sen kysymyksen tulikuumissa pitimissä, jonka paroonitar Lichtenstein oli hänelle tehnyt, ja koko elämä hohti hänen edessänsä tulikuumana kukkana, josta nousi tuoksuna kuoleman mustanpunerva myrkyllinen savu.

* * * * *

Kun paroonitar Lichtenstein ja Harhama palasivat sisälle, oli illallisen syönti alkanut. Kenraali Pawlof itse keskusteli parooni Geldnersin kanssa. Huomattuansa Harhaman tulevan, huudahti hän hänelle:

-- "Herra Harhama! Me Teitä juuri kaipailimme... Suvaitkaapa istua seuraamme!... Ja Te, paroonitar, suvaitkaa myös, niin emme ryöstä Teidän hurmaavaa seuraanne herra Harhamalta ja kumminkin saamme itsekin siitä nauttia."

Puhutellut tottelivat vitkastellen. Samassa tarjosivat loistaviin pukuihin puetut lakeijat hopeaisilta asettimilta ensimäistä ruokalajia. Toiset lakeijat kulkivat mukana ja kaatoivat pikareihin samppanjaa. Orkesteri soitti erästä kohtaa ooppera "Faust'ista". Vieraat olivat jakautuneet seurueisiin. Nuoret miehet mielistelivät naisiansa kumarruksilla ja kohteliaisuuksilla. Naiset kiemailivat heille vastaukseksi. Kaikkialla hyrski vallaton ilo, nuoruus kukoisti kukkana, jonka mairittelevana tuoksuna tuntui naisten rintojen hienosta hipiästä nousevat tanssin hengähtymät. Parooni Geldners jatkoi puhelua Harhamalle:

-- "Eikö totta, että suurin osa Suomen maanviljelijöistä on tilatonta väkeä, torppareita, vai miksi niitä sanotaan?"

-- "Kyllä, parooni", -- myönsi Harhama välinpitämättömästi, katsellen läheisyydestä tyhjää pöytää, joka ei olisi aivan likellä puhujia. Parooni Geldners kääntyi nyt kenraali Pawlofille puhumaan:

-- "Sanoinhan minä Teille, kenraali!... Ja silloin oli kenraali Bobrikofin politiikka aivan oikea. Hallituksen pitää vetää puolellensa nämä tilattomat, tipauttamalla niille piee-ni... pieni pala kerrallaan tilallisten maita."

Harhama halusi kuulla enemmän... Läheinen pöytä oli tyhjä. Hän kumarsi hieman paroonitar Lichtensteinille, osottaen pehmeää nojatuolia, ja virkahti:

-- "Suvaitsetteko?"

Paroonitar Lichtenstein istahti. Harhama ryhtyi seurustelunsa ohella seuraamaan Pawlofin ja Geldnersin keskustelua, tekeytyen sitä kuulemattomaksi.

-- "Suvaitkaapa keskeyttää!" -- keskeytti kenraali Pawlof Geldnersin. -- "Minun käsittääkseni ei korkeimman vallan pidä koskaan _ostaa_ alamaistensa kuuliaisuutta. Sen pitää käskeä." -- Ja Harhaman ja paroonitar Lichtensteinin puoleen kääntyen lisäsi hän lasiansa nostaen: "Suvaitkaapa juoda, paroonitar ja herra Harhama!... Samppanja väljähtyy... Terveydeksenne!... Ja Te, parooni!"

Kaikki vastasivat isännän tervehdykseen. Lakeijat kiiruhtivat täyttämään vajautuneita pikareja. Harhama puri huuliansa kenraali Pawlofin puhetta kuullessansa. Se loihti taas hänen eteensä sen suuren asian, jonka urkkijana hän oli. Pawlof jatkoi:

-- "Ja mitä varten semmoinen nöyrtymys alamaisten edessä?"

-- "Sillä tavalla", -- vastasi Geldners -- "tehdään tilattomat hallituksen ystäviksi. Semmoisissa joukoissa juuri on Venäjän vallan turva rajamaissa... Ei pidä vaan annettavaa antaa niin tarkkaan, ettei mitään jää myöhemmin annettavaksi."

-- "Mutta armahtakaa nyt, parooni!" -- keskeytti kenraali Pawlof. -- "Kumousliike voi nousta ja käyttää samaa asetta. Sekin voi ostaa tilattomien kannatuksen tilallisten mailla."

Harhama seurasi keskustelua tarkkaavasti, mutta välinpitämättömänä. Hän uskoi sairaloisesti, että kaikki ne keskustelut olivat joutavia, sillä ne kysymykset tulee ratkaisemaan uusi tekijä, se veriruskea vallankumous, jonka punaisilla siivillä hänen henkensä lenteli vakoilijana tässä loistavassa joukossa. Se toivo teki hänestä sorisevan vierasjoukon kylmäverisen vihollisen.

Loistava seuraelämä ryöppysi virtana. Loistavat puvut kohisivat. Jalokivet paloivat. Arvomerkit loistivat tähtinä. Nauru helähteli. Naisten avonaiset rinnat houkuttelivat. Katse kietoi paulojansa. Ei näkynyt huolen hämärääkään. Elämä hohti koreana kuplana.

-- "Kurjuuden maaperästä kasvanut elämänkukka", -- mietti Harhama. Osottaen huomiota paroonitar Lichtensteinille, seurasi hän taas samalla keskustelua.

-- "Joutavaa pelkoa!" -- vastasi Geldners. -- "Kapinalliset eivät voi ilman korkeimman vallan lupaa _antaa_ mitään... eivät tuuman alaakaan. Hallituksen pitää sallia niiden _luvata_, vaikkapa vuosikymmenkin, ja tehdä vaan lupaukset tyhjiksi... Torpparit ja muut houkuteltavat väsyvät odottamaan ja silloin voi hallitus astua esille." -- Sikariansa sytyttäen jatkoi hän loppuun: "Valtiollisessa toimessa täytyy aina seurata kylmää järkeä, eikä tunteita. _Kylmä järki on kaiken peruskivi_..."

Kenraali Pawlof näytti tuskastuvan. Kuvaavan kädenliikkeen tehden, keskeytti hän Geldnersin:

-- "Mutta sallikaa... sallikaa kysyä: Onko mitään sen kylmempää järkeä, kuin se, mikä on miekan terässä? _Miekka ja hirsipuu_ ovat korkeimman vallan kädessä paljoa mahtavammat aseet kuin palanen torppareille tarjottavaa perunamaata... Terveydeksenne, paroonitar ja herra Harhama!... Miks'ette juo?... No, kuinka suvaitsette viihtyä kesällä, paroonitar?" -- kääntyi hän taas puhuteltuihin.

-- "Vallan hyvin... Terveydeksenne, kenraali!" -- vastasi paroonitar nyökäyttäen päätään.

-- "Terveydeksenne, herra Harhama!... Ja Teidän kylpynne, paroonitar, yhä vaan viihdyttävät hurmaavaa kylpijätärtänsä?" -- jatkoi kenraali Pawlof.

-- "Oo, kenraali!... Ne ovat minun elämäni",- vastasi puhuteltu vilkkailla eleillä.

Lakeijat tarjosivat toista ruokalajia. Pikarit täytettiin hochheimer-viinillä. Orkesteri soitti kappaletta ooppera "Ruslanj ja Ljudmiila'sta". Parooni Geldners jatkoi puhelua:

-- "Minä myönnän teidän olevan oikeassa, jos korkeimman vallan miekka ja hirttonuora olisivat aina sen _omassa_ kädessä... Mutta..."

-- "Mutta kun ne kerran ovat sen kädessä, ei sen sovi ruveta niistä kauppoja hieromaan", -- keskeytti Pawlof kiivastuneena. -- "Kaikki myöntymykset istuttavat kansaan sitä mieletöntä uskoa, että sillä muka onkin _oikeus_ ei ainoastaan tarkastella ja arvostella korkeimman vallan toimia, vaan myös... ajatelkaa sitä hävyttömyyttä: osaltaan _päättää niistä_... Se on todellakin hallituksen miekan ja hirttonuoran tavottelemista ja anastamista. Ja se on tukahdutettava alkuunsa..."

-- "Mutta miten?" -- keskeytti parooni Geldners puhaltaen savun suustansa huolettoman näköisenä.

-- "Kuinka miten?... Kummallinen kysymys!... Ettekö Te sitä tiedä? Siten, että jokaiselle, joka tavottelee korkeimman vallan miekkaa ja hirttonuoraa, annetaan ne heti _kaulaan_... Terveydeksenne, parooni!" -- jatkoi kenraali Pawlof kiivastuneena.

-- "Terveydeksenne, kenraali!... Kun ei vaan päähän menisi... Mutta vielä yksi asia: Hirsipuu on menettänyt voimansa heti, kun siihen ripustetaan yksikään ainoa _kunniallinen_ mies... Siitä on tullut silloin kunniahirsi, johon kaikki pyrkivät... Sitä on siis säästäen käytettävä, muuten siihen pyritään kilpaa... Ja entä sitten?"

-- "Mitä 'entä sitten'?... Menkööt siihen kutka haluavat! Menkööt Jumalan nimessä!... Hallituksella Jumalankiitos riittää nuoraa, riittäköön vaan halullisilla kauloja," -- tarttui kenraali Pawlof.

Harhama istui ääneti. Hän mietti puhetta kuunnellessaan tulevaa pommipäivää, laski mitä katua salaneuvos Regime'in täytyi ajaa. Kenraali Pawlof kiihtyi. Parooni Geldners puolestaan säilytti ulkonaisen tyyneytensä. Karistaen poroa sikaristansa lausui hän huolettomasti: