Part 23
Sen jälkeen, kun Nikitin oli ollut Hiiden myllyssä Harhaman kanssa, oli hän jatkanut lähetystyötänsä yhä kiihkoisammin. Mutta köyhät olivat olleet välinpitämättömiä. Ne olivat usein katselleet häntä salaisena provokaattorina ja vastailleet hänen puheisiinsa epäluulolla, varovasti, joskus ivallakin. Samalla oli hänen toimensa tullut viranomaisten tietoon ja häntä alettiin vainota. Lisäksi sai hän tietää, että hänet oli ilmi antanut eräs pere, jota hän oli auttanut. Hän tuli katkeraksi. Kun hän myöhemmin joutui omaisinensa puutteeseen ja joku näistä omaisista oli kehottanut häntä parantamaan asemansa tekemällä täydellisen käännöksen, oli hän pitkien epäröimisien jälkeen langennut.
* * * * *
Ukkonen nousi uuteen raivoon. Salamat kihisivät punaisina käärmeinä ilmassa. Alkoi uhkapeli. Elämän ja kuoleman kortit oli jaettu jokaiselle, eikä ollut aikaa enää niitä tarkastella... Kaikki tapahtui jo salamoiden kilpajuoksussa.
Kirje ja sitä seuraavat kumoamattomat todistukset esitti asianajaja Zaiko nopeasti järjestölle. Puolipimeässä pajassa syntyi pelottava äänettömyys. Pelaajat hämmästyivät. Korteista irvisti kuolema. Kukaan ei huomannut enää ulkona raivoavan ukkosen jyrähdyksiä. Isku oli kaikille odottamaton ja kaikista odottamattomin se oli Harhamalle. Jokainen käsitti, että nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Kaikki riippui hetkestä... hiuskarvasta. Kukaan ei enää kysellyt mitä tehdä. Jokaisen päätös oli valmis. Kortit olivat jaetut. Elämän uhkapelissä ei arkailla. Kuoleman kynnyksellä ei kysellä...
-- "Kutka ottavat tehdäksensä 'selvän' hänestä, ne vetäiskööt tikarinsa esille!" -- lausui Nikolai kuivasti. Tuskin oli hän lopettanut sanansa, kun savu torvesta iski kirkas salama puolipimeän pajan ahjoon ja sen huikaisevassa valossa välähti loistava näky: kaksikymmentäkolme teräväksi hiottua, kirkasta tikaria. Salamaa seurasi nopeasti ankara räjähdys. Taivas tuntui repeävän kahtia. Kuoleman ja elämän kortti peli jatkui. Kaikki kävi siekailematta. Ei kukaan vitkastellut.
-- "Liika paljon", -- lausui taas Nikolai. -- "Kolme riittää häntä varten."
Elämän ja kuoleman kortit sekotettiin nopeasti, jaettiin yhtä pian.
-- "Arpa!" -- kuului jonkun lyhyt ehdotus.
-- "Hyvä!" -- lausuivat kaikki yhtenä miehenä.
Kortit vilisivät kuolemaa. Korttipeli kiihtyi. Kaikki jännittyivät. Kaikki pelasivat hengellänsä.
-- "Pommit ovat numeroidut... Ottakoon jokainen omansa ja numero neljä lausuu ne kolme numeroa, jotka saavat lähteä", -- lausui Nikolai.
Palo kiihtyi. Kaikki leimusivat tulena. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Jokaisella oli jo pommi, ja Zaiko, joka oli numero neljä ja joka sentähden oli jättänyt numeronsa ottamatta, lausui numerot: yksi, kahdeksan, kuusitoista. Yksi niistä sattui Harhaman ja yksi Nikolain osalle.
Kuoleman korttipeli oli loppuun pelattu. Kukin oli nostanut oman korttinsa.
Valitut astuivat sanaakaan sanomatta joukosta, lähteäksensä takaa ajamaan. Kaatja, nähtyänsä sulhasensa lähtevien joukossa, heitti olkapäälle valahtaneen tukkansa hartioillensa, puristi Nikolain kättä ja lausui:
-- "Joudu, Kolja!"
Ja kun nuori seppä tahtoi jäähyväisiksi suudella häntä, työnsi hän hänet lempeästi luotansa lausuen:
-- "Tehtävä odottaa sinua... Joudu!... Kun veljiesi henki on vaarassa, silloin ei ole suutelojen aika... Kun palaat, odotan minä sinua suutelo kiitoksena huulilla..."
Ovi avautui jo lähteville ja siitä tunki pajaan rankkasateen ja tuulen kohina. Nopeasti hyppäsi kolme miestä kynnyksen yli ja katosi salamoiden punaamina sateen puolipimeään.
* * * * *
Ulkona raivosi yhä rajuilma. Taivas vuoti, kuin seula. Mustat pilvet vyöryivät likellä maanrajoja raskaina vesivaippoina, rajusään ajamina. Vallitsi öinen pimeys. Salamat sinkoilivat ristiin rastiin... Takaa-ajajat kiiruhtivat juoksuansa tavataksensa Nikitinin erään rantalehdon kohdalla, yksinäisellä tiellä, jota myöten hänen piti kulkea. Silloin tällöin avautui musta taivaan vesivaippa ja kirkas salama iski takaa ajajien eteen. Väliin satoi salamia rankkana. Taivas tohisi. Pauhu ajeli pauhun kintereillä.
Takaa-ajat juoksivat voimainsa takaa. Eräässä paikassa teki tie mutkan. Oli kierrettävä muuan yksityinen puisto. Sanattomina, kuin sopimuksesta, tölmäsivät juoksijat suoraan. Lauta-aita rusahti sortuessaan. Mutta toisen sivun aita oli luja. Äänettöminä heittäytyivät miehet sen yli. Kuolema tuntui kierivän kantapäillä. Salamat aivan kuin ruoskina piiskasivat, kiirehtien juoksijoita.
Jo tulivat he rantalehdon kulmaukseen. Nikitin käveli rauhallisena sen ohi kulkevan kadun puolivälissä. Hurja juoksu alkoi. Jos Nikitin ehtisi vielä muutaman sata metriä etemmä, voisi sattua vahtipoliisi näkemään tapauksen. Rajusää tuntui yltyvän. Taivas herui hetteenä. Salamoita satoi punaisenaan.
Takaa-ajajat juoksevat, kuin kuoleman kynsissä... Pelissä on muutakin kuin oma elämä. Ei mistään tarvita sopia... Ei puhuta mistään. Käsissä ovat kuoleman pelin viimeiset kortit...
Jo lähenevät he Nikitiniä... Matka vahtipoliisin paikalle on täpärällä... Takaa-ajajat eivät huomaa enää rajuilman pauhua, eivät rankkasadetta ja salamatulitusta. Kaikki himmenee yhdeksi punakirjavaksi. Kaikki ajatukset tarraavat siihen yhteen asiaan: elämän ja kuoleman arpapeliin.
Sade valuu virtana. Katu virtaa jokena. Taivas rätisee. Harhaman valtaa halu tehdä se teko yksin, ennen muita. Hän juoksee kuin hullu, ehtiäksensä toisten edelle. Epäselvänä laskee hän miten "se tehdä". Hän laskee: "Juoksen eteen... katson silmiin terävästi ja sanon: 'Juudas!'... Mitähän se ajattelee silloin?... Ja ehtivätköhän toiset siihen?" -- mietti hän juoksuansa kiiruhtaen...
Ilma synkkenee pimeäksi yöksi... On jo sydän yön aika... Paikalla ei näy ketään. Rajuilma on karkottanut öisetkin kulkijat koteihinsa.
Harhama laskee laskujansa... Taas välähtävät salamat... Nyt saavuttavat he jo Nikitinin... He loikkaavat varpaisillansa, kuin kissat, ettei Nikitin kuulisi... Se on tarpeetonta... Myrskyn kohinalta ei kuulu mitään...
Vesi purskahtelee ja roiskuu kissamaisista askelista. Takaa-ajajat loikkaavat tiikereinä. Vielä hyppäys. Harhama on muiden edellä... Hänessä herää _kunnianhimo_... Saada sanoa: "Minä sen tein"... "Kun ehtisi vaan sanoa sen: 'Juudas!'" -- laskee hän vielä. Nyt syöksähtää hän jo Nikitinin eteen... Hän pyörähtää nopeasti rauhallisesti kulkevaa Nikitiniä päin... Ladattu browning on jo ojona.
-- "Kädet ylös... Juudas!" -- huudahti hän. Nikitin kalpeni. Salamana oli sattunut häneen odottamaton käsky. Hän ei pelästyksestä kyennyt käsiänsä nostamaan. Hän käsitti kaiken olevan lopussa. Hän tiesi mistä on kysymys... Hän tiesi, että takaa-ajajat taistelivat henkensä edestä. Kului vielä silmänräpäys... Harhama painoi jo lipasinta... hana kohosi...
-- "Juudas!" -- toisti hän. Samassa ehti paikalle kolmas takaa-ajaja, syöksähti Harhaman rinnalle ja heti oli toinenkin browning ojennettu vapisevan Nikitinin rintaa kohti.
Nikitinin jokaikinen jäsen vapisi, Browningien hanat kohosivat. Ei puhuttu sanaakaan. Samassa saapui paikalle Nikolai, hän tarttui voimakkailla käsillänsä takaapäin Nikitinin pitkään tukkaan ja painaen toisella kädellänsä hänen hartioitansa, nujersi yhdellä nykäyksellä petturin niskat nurin. Hartiat nytkähtivät niskan taittuessa... Kuului taittuvan niskaluun heikko nisahdus ja ruumis retkahti hengetönnä maahan...
Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului browningin lyhyt, kuiva laukaus. Toinen ojennettu ase oli lauennut...
Nikolai kokosi nopeasti paperit ja passin Nikitinin taskuista... Harhama oli hänellä apuna. Sitä tehdessä sattui hänen sormensa luodin lävistämään reikään... Siitä pulppusi lämmin veri... Sen lämpö tunki väreenä läpi Harhaman ytimien...
Salamat iskivät... Pilvi puskui vettä... Jyrinä tärisytti maata... Vesi pulahti virrassa ja alkoi keinutella vapauden taistelijan ruumista meren ikuisiin kätköihin...
Eikä kukaan ole hänen salaisuuttansa paljastanut, eikä hänen nimeänsä.
Mutta Perkele sävähti salamasta ja istahtaen puun oksalle lehtien peittoon, lausui:
-- "Se Abel ei enää vartioi veljeänsä Hiiden myllyssä..."
* * * * *
Taivaan kannella vyöryivät vielä riippuvat vesivaipat. Ne myllertelivät mustina, uhmaavina. Salama sävähteli vielä silloin tällöin terävänä, punaisena. Harhama ja Nikolai lähtivät samaa tietä tapahtumapaikalta. Synkkinä, sanattomina kulkivat he. Kumpikin halusi sisimmässänsä toisellensa jotakin sanoa, mutta pelkäsi samalla koskea _siihen asiaan_... Se oli heille, kuin tulinen rauta. Se poltti heissä nyt ilmitulemisenkin pelon...
Ajatuksettomina saapuivat he eräälle portille ja istahtivat sen edustalla olevalle penkille, ikäänkuin ennalta tehdystä sopimuksesta. Se oli sama penkki, jolla Harhama oli istunut munkki Pietarin kanssa hääyönänsä, jäisessä talvi-ilmassa, kuun kylmän sädetulvan valelemana. Harhama muisti sen nyt äkkiä... Sanattomina, murhan synkeä muisto mielessä istuivat he kauvan rankkasateen pieksäminä. Viimein huokasi Nikolai raskaasti ja lausui mutisten:
-- "Ah!... _Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta..._"
He istuivat vielä kauvan aivan sanattomina, mielet mustina mujuina. Viimein nousivat he, kuin sopimuksesta. Kuului kaksi lyhyttä huokausta. Käsi puristi kättä ja he erosivat...
Päivän koittoon kuleksi Harhama yksiksensä, muistamatta, missä. Häntä nakerteli ilkeänä hiirenä yksi ainoa ajatus. Hän mietti: "Olikohan se minun browningini, joka laukesi, vai sen toisen?... Sillä yksi ainoa laukesi..."
Hän kohotti jo sadasti aseensa, katsoaksensa, oliko sen luotireikä tyhjä... Sadasti laski hän taas aseensa alas sitä katsomatta... Hänestä tuntui, että luotireijästä, jos se on tyhjä, näkyy tulinen helvetti ja Nikitin, joka huiskuttelee veristä nenäliinaansa, seisoo keskellä helvettiä, katsoo häneen kalman kalpeana, pää taaksepäin hartioille retkahtaneena. Ja hän ei uskaltanut katsoa...
Päivä oli valennut, kun hän likomärkänä saapui kotiansa. Hän peitti aseensa, paljastamatta itsellensä sen salaisuutta ja mutisi: "Jos _se_ luoti on säilynyt, on se säilynyt itseäni varten..."
Turtuneena, tylsistyneenä yritti hän nukkua. Sormet tuntuivat silloin uppoavan Nikitinin rintaan, luotien lävistämiin reikiin. Hän hyppäsi vuoteeltansa ylös ja puistalti kauhuissaan käsiänsä, ikäänkuin karistaaksensa sormien päistä tiuhkuvan veren, tai niitä pureksivat ilkeät hiiret...
Väki tanssi, kun viulut olivat viritetyt.
Elämä on tulikuuma kukka...
Viulut vingahtivat kenraali Pawlofin huvilan loistavassa salongissa. Orkesterin johtajan tahtipuikko laskee ja viulujen kielistä alkavat vuotaa valssin lumoavat sävelet. Venäjän ylhäisön pojat, notkeavartaloiset hovipaashit ja henkivartioväen nuoret upseerit kumartavat kohteliaasti kauneille, ylhäisille naisille... Naiset nousevat ja asettavat kätensä sulavasti tanssittajiensa olkapäille... Miehet kietovat kätensä hoikan vyötäisen ympäri... Soitto kiihtyy. Parit pyörivät lattialla keveinä, kuin sävelaaltojen vieminä... Loistavat puvut, arvomerkit ja jalokivet vilisevät tanssien pyörteissä... Naisten hienot hameet hulmahtelevat köykäisinä, kuin utu, ja niiden alta vilahtaa pieni, kaunis kenkä, jonka kärki tuskin koskee lattiaan.
Jo hengästyvät neitoset. Notkeat tanssittajat vievät heidät paikoillensa levähtämään... He vilvottelevat hengästyneitä kalleilla viuhkoilla... Naiset hymyilevät... Miehet kuiskailevat hienoja kohteliaisuuksia...
Parit vaihtuvat, tanssi jatkuu ja neidot punehtuvat hengästyksestä... Hetkeksi taukoaa sitten soitto ja pulahtaa iloinen puheen sorina. Kohteliaisuudet pulppuavat, kuin lähteen vilpas lorina. Ne helmeilevät huulilla, hiottuina, hienoina... Huolettomat neidot nojaavat sulavia vartaloltansa pehmeitten istuimiensa selkämyksiin. Silmä säteilee onnea... Kohteliaisuuksiin vastataan naisen parhailla: Väliin helähtää vastauksena vallaton nauru, väliin kiehtova hymy, väliin silmäys, josta taivaat avautuvat...
Puhelu jatkuu... Jalokivet hohtavat, naisten paljaat rinnat kohoilevat huounnasta... Huone on täynnä tuoksuavia kukkia... Ne kilpailevat kauneudessa naisen, tuoksussa hajuveden kanssa... Hieno kiemailu heilahtelee jo hapsena huoneessa. Kaikki peseytyy jalokivien hohteessa, ui tuoksussa, kylpee sävelissä...
Sitten vingahtavat taas viulut ja niiden kielistä alkaa virrata tulinen mazurkka. Notkeat miehet kumartavat taas naisillensa... Naiset helähtävät taas istuimiltansa perhosparvena, tai loistavana ihmiskukikkona. Nopsina asettuvat he tanssiin kumartajiensa rinnalle, silmät ilosta loistavina... Mazurkka vuotaa viuluista virtana... Lattialla aaltoilee Venäjän nuori ylhäisö häikäisevässä sävel- ja valomeressä, jalokivien ja kunniamerkkien välkkeessä... Soleavartaloiset naiset lentelevät tanssittajien kainaloissa, kuin kauniit perhoset... Pienet jalat tekevät kauniita liikkeitä, hipaisevat lattiaa, kaartuvat kauniisti, taipuvat sulavina... -- Parit pyörähtävät... Keveä hame hulmahtaa utuna... sen helma kauniina unelmana... onnen sumuna... verhona... Pikkuinen kengän kärki tuskin hipaisee laattiaa... Avonaiset rinnat punehtuvat, katseet ovat arkoja lintuja...
Ilta kuluu... Kohteliaisuudet pulppuavat yhä vilkkaampina, häilähtelevät naisen hienona ihona... perhosena... kukan värinä... Kiemailu käy lumoavammaksi, silmäykset yhä kiehtovammiksi... Naiset lämpenevät. Siellä täällä nojaa neitonen jo hellänä nuoren tanssittajansa rintaan... Hän haaveilee _onnesta_... lemmestä ja _onnesta_... häistä ja _onnesta_... ikuisesta rakkaudesta ja onnesta...
Elämä kukkii... nuoruus on vallatonta viiniä... Mies kietoo naisen käsivarsillansa... nainen kiehtoo miehen katseillansa... Kiemailu kutoo kaunista verkkoansa... Ihmispoven armaimmat avautuvat...
Yö hymyilee jo lämpimänä... Naiset tuutivat tanssittajiensa syleilyissä... Viulu soittaa tuutulaulua... Neito kätkeytyy tanssittajansa rintaan, kuin lintu varvulle, pääskysenpoika pesäänsä... Hän tahtoisi siihen jäädä... nukahtaa onnenutuihin... Silmäluomi laskee jo aran silmän päälle... Katse käy vältteleväksi, araksi, ujoksi, kuten sen, joka on ensi kertaa tavannut itsensä lemmen maailmasta...
Venäjän ylhäisö kuhertelee hienosti, kauniisti, huolettomana, kuin lintu varvulla... perhonen kukassa... Kuuluu iloinen puheen sorina... Joskus pulahtaa naurahdus... Väliin puhkeaa kaunis ihastuksen huudahdus... Kaikki käy luontevasti... kauniisti... sulavasti... Kaikki vuotaa, kuin kangaspuilta...
Kaikkialla hohtaa, kuin kesäpäivä taivaanlaella kaunis: _"Elämä on onnea"_.
* * * * *
Ulkona valkenivat yön pellavat nurmikoilla, kesäyön kelmeänä valona.
Eräässä sivuhuoneessa istui tanssin väliaikana Harhama ja puhui paroonitar Lichtensteinin kanssa, joka oli heittäytynyt sohvaan huolettomana, tanssista hiukan hengästyneenä... Harhama oli saanut tietää, että paroonitar oli kenraali Pawlofin perejuhlien ja vastaanottojen välttämätön vieras ja pyytänyt sentähden suosijoitansa laittamaan niin, että hänet kutsutaan myös. Hänen toivomuksensa oli täytetty. Hänet esiteltiin Pawlofin pereelle ja hän pääsi sen ystävyyteen. Nyt oli hän tullut kutsuille nuoren paroonitar Roslingin ja hänen veljensä seurassa, ja paroonitar Rosling esitteli hänet Lichtensteinille noin muka sattumalta, Harhaman omasta pyynnöstä...
Paroonitar Lichtenstein oli syntyänsä venäläinen ruhtinatar, nuori, harvinaisen kaunis, ihmiskauneuden kukka, hemmoteltu perhonen, nuoruuden ja kauneuden loistaviin vaippoihin puettu naisen sulouden, viehkeyden ja kiemailun itseoikeutettu kuningatar. Hänen sielunsa oli ihmisonnesta ja hemmottelusta puhennut kukka, jota taide ja rikkaus olivat kastelleet, valaisseet ja hellineet... Hän oli ollut yhden vuoden naimisissa ja erilaisia huhuja liikkui hänen miehensä äkillisestä kuolemasta. Jotkut luulivat sen tapahtuneen hänen nuoren vaimonsa toimesta... Hän oli rikas. Miehensä jättämä omaisuus muodosti yhdessä hänen oman omaisuutensa kanssa suuremmoisen pääoman. Hänen ympärillensä kokoutui kohta miehen kuoltua loistavia ihailijoita perhosparvittain, mutta hän pysyi niille kylmänä. Hän kukoisti omalle kauneudellensa. Salaneuvos Regime, jonka vallankumouksellinen järjestö oli määrännyt murhattavaksi, oli ainoa, jonka kanssa hän oli läheinen ystävä. Mutta se ystävyys oli salainen. Ainoastaan pari uskotuinta siitä tiesivät, aavistaen sen ystävyyden olevan enemmänkin, olevan suhteen. Harhama oli siitä saanut tiedon sattumalta ja siihen luottaen toivoi hän paroonitar Lichtensteinilta saavansa urkituksi tiedot salaneuvos Regime'in matkoista, joita pidettiin salassa, ja etsi sopivaa tilaisuutta saada tutustua hänen kanssansa. Nyt oli hänen halunsa toteutunut.
Paroonitar Lichtenstein oli kuullut Harhamasta puhuttavan parin hänen mieltänsä kiinnittävän asian yhteydessä, Silloin oli hän lausunut, että hän haluaisi Harhamaa nähdä, kuten kuriositeettia, outoa olentoa. Hän katseli nyt tämän miehen luisevia kasvoja mielenkiinnolla. Harhama oli ensimäinen suomalainen, jonka kanssa Lichtenstein oli puhunut, ja se vielä lisäsi hänen haluaan tutustua Harhaman sieluun. He olivat puhuneet pitkän aikaa Shakespeare'ista Venäjän näyttämöllä, kun paroonitar Lichtenstein käänsi puheen kesäsesongiin. Hän kertoi itse jääneensä kesäksi, vastoin tapaansa, Pietariin, jossa asui huvilassansa. Kun Harhama kohteliaasti sanoi oudostuvansa sitä ja ihmetteli, kuinka hän voi viihtyä kesäisessä, verrattain tyhjässä Pietarissa, jossa kesäisin kaikki "high life" [ylhäinen elämä] on lakannut, huudahti paroonitar sulavasti:
-- "Ah!... Minun aikani menee kuin siivillä. Päivät lentävät aivan perhosina, joita ei saa kiinni... Minä olen oppinut jo elämäntaidon, _le savoir-vivre'in_... Tiedättekö millä estetään... miten minä sanoisin, no: _elämänikävä... l'ennui de la vie...?"_
-- "Kyllä... Ehkä... Sanotaan että kauniit perhoset ihailevat omia siipiänsä. Mutta..."
-- "Noo... Mitä 'mutta'?" -- keskeytti paroonitar Lichtenstein Harhaman vastauksen, sulavasti naurahtaen ja vilkaisten häntä vallattomalla, kiehtovalla katsahduksella.
-- "Tietääkseni Te, paroonitar, ette ole niin itsekäs... Te sallitte _muidenkin_ Teitä ihailla", -- lopetti Harhama kohteliaasti.
-- "Ai!... Kuinka Te sanotte!... Kiitos hienosta kohteliaisuudesta!" -- naurahti paroonitar Lichtenstein... "Se oli _les plus gracieux complimenis_" [hienoin kohteliaisuus, mitä olen kuullut.]
-- "Ikäväkseni minä en kohteliaisuuksia osaa puhua", -- huomautti Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi puheluaan, kuin perhonen kukissa lentoa:
-- "Minun aikani kuluu niin erinomaisesti... niin _mainiosti_, että sitä ei odottaisi elämässä. Ja arvatkaa miksi? Siksi että minulla on aivan verraton _dame de chambre_ [kamarirouva]... Hän on osannut laatia minulle niin oivallisen päiväjärjestyksen, että, tiedättekö, joutilasta aikaa ei jää hetkeäkään sille elämänikävälle... Siinä koko minun _savoir vivre'ini_... Tahdotteko kuulla _dame de chambre'ini_ elämän-reseptin?... Hyvä! Minä kerron teille: Hän pitää ensiksikin aikaisesta ylösnoususta, sillä hän sanoo aamupäivän valon puhdistavan ihoa. Jo kello yksitoista herättää minut nuori _Kammerfräulein_ [kamarineiti] soittamalla jonkun minun lempikappaleistani... Ah, kun minua alussa kiusasi niin aikainen nousu! Mutta nyt siihen jo tottuu..."
-- "Olettekin nähtävästi kumminkin kuuliaisesti seurannut _dame de chambre'inne_ neuvoa", -- huomautti Harhama huomaavasti, ikäänkuin ohimennen hiukkasen kumartaen.
-- "Kuinka niin?" -- huudahti paroonitar Lichtenstein iloisena jalokiviensä välkkeessä hohtaen, kuin perhonen kukkamaan keskellä.
-- "Siitä päättäen, että kaunis, hieno ihonne on puhtaampi, kuin mitä se yleensä voi ihmisellä olla", -- vastasi Harhama kohteliaana ja vakavasti.
-- "Äs, Teitä!" -- huudahti paroonitar Lichtenstein viehkeästi naurahtaen ja jatkoi: "No niin!... Kello yksitoista nousen ylös. _Dame du lit_ [makuuhuoneen hoitajatar] tuo lasin punaista viiniä ja kylpypuvun... Heti ylös noustua otan kylvyn. Ljuusenjka [hyväilymuoto nimestä Olga], -- minä en koskaan sano _dame de chambre'iani_ neidiksi, vaan Ljuusenjkaksi... Niin... Hän on niin herttainen, Ljuusenjka rukka!... Hän on määrännyt minulle kylvyn joka aamu heti vuoteesta noustua... Oletteko jo kuullut minun kylvyistäni?"
-- "Kyllä, paroonitar, mutta Teidän kertomananne on vanhakin asia uutta. Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte niistä kertoa", -- vastasi Harhama kohteliaasti, hieman kumartaen. Paroonitar Lichtenstein helähti yhdeksi iloksi ja onneksi ja jatkoi jalokiviensä, nuoruutensa ja kauneutensa sädekehän sisältä:
-- "No, niin! Se on taas Ljuusenjkan keksintö sekin. Hän on kieltänyt minulta kaikki kosmeettiset ja höyrykylvyt. Litra puhdasta sitruunamehua sekotetaan tarpeelliseen määrään puhdistettua vettä... Siinä kaikki... Kylpyhuone on hiukan parfymoittu minun lempihajuvedelläni. Kylpyaikana joku kamarineiti soittelee viereisessä huoneessa... Eikö olekin yksinkertaista ja hienoa ja nerokasta... _ingenieux'tä_ aivan... Vai kuinka?"
-- "Oo! Sehän on hienompaa, kuin teatterimaiset roomalaiset kylvyt... Jo semmoisen kylvyn ajatuskin on niin puhdas ja runollinen", -- myönnytteli Harhama. Paroonitar Lichtenstein heittäytyi huolettomasti sohvan selkämää vasten ja jatkoi:
-- "Nykyään on minulla _erittäin_, erittäin taitava _Badefrau_ [saunottajatar]... Minä elän hänen käsissänsä ollessani aivan kuin _kauniissa_, kauniissa saippuakuplassa. Hänellä on kaikki niin hienoa ja kaunista... saippuat ja peseminen ja kaikki... kaikki... kaikki. Minä aivan nautin hänen pesustansa... Hän pitelee minua, kuin saippuakuplassa. Koko maailma näyttää ja tuntuu kirkkaalta vesikuplalta, joka vaan keinuttelee ja loistaa... Tiedättekö: Elämänikäväkin tuntuu silloin sen hymyilyltä... Ah, niin!... Olin unohtaa hieronnan... Olen onnistunut saamaan maailman parhaan _massageuse'in_ [hierojattaren]... Hän on verraton. Mutta minä en pidä pitkäaikaisesta hieromisesta... Se väsyttää... Elämä tuntuu silloin niin pitkältä... ikävältä... semmoiselta veltolta... Ennen hieromista minä juon lasin valkeaa viiniä... Sillä aikaa kun _massageuse_ hieroo, lukee joku _Kammerfräulein_ sanomalehdistä tärkeimmät uutiset... eilisistä vastaanotoista... nimipäivistä... hovitapauksista... konserteista ja semmoisista... Se kaikki tapahtuu ajan säästämiseksi..."
Paroonitar Lichtenstein korjautuu mukavampaan asentoon. Toinen avonainen rinta pullistui silloin puvun paljasteesta, niin että rinnanpää miltei näkyi. Pieni jalokivi oli koristeesta pistänyt rinnalle ja paloi sen hienolla, herkullisella hipiällä, huikaisevan kirkkaana. Harhama, joka paloi uuden aatteensa tappurana, vertasi sitä Nikolain kuolevan äidin, Nataalian rinnanpäässä kiiltävään, jäätyneeseen veritippaan ja oitis leimusi hänen vihansa jalokivivälkkeen seassa. Hän katseli paroonitar Lichtensteiniä, kuin myrkyllistä, kaunista käärmettä, jonka pää on rikki polettava. Mutta hän puristi kaikki tunteensa hienoihin kohteliaisuuksiin, tuntien olevansa urkkija. Paroonitar jatkoi:
-- "Hieromisen jälkeen minä otan _hienon_, hienon hajuvesisuihkun. Ja siinä koko kylpy!..."
-- "Roomalaisilla olisi syytä Teitä kadehtia... Kylpynne viehätys, paroonitar, on juuri sen yksinkertaisuudessa", -- huomautti Harhama teeskennellyllä ihailulla. Paroonitar Lichtensteiniä se tunnustus viehätti. Hän jatkoi innostuneena:
-- "Niin... Meidän ihmisten täytyy palata takaisin luontoon... puhtaaseen, luonnon valmistamaan sitruunamehuun. Keinotekoiset kylvyt turmelevat vaan ihoa... Kylvyn jälkeen... No Te tiedätte?" -- katkaisi hän kysyvästi.
-- "Luonnollisesti suvaitsette pukeutua!" -- vastasi Harhama osanotolla.