Part 22

Sillä välin oli rajuilma noussut yhä raivoisammaksi. Salamat välähtelivät tuhkatiheään ja räjähdykset olivat niin voimallisia, että tuntuivat pilvien repeämiltä. Avaruus leimusi tuliriekaleena. Pajassa oli väliin miltei täyspimeä. Salaperäisyys, kuoleman kanssa leikkiminen, suuret suunnitelmat ja Nikolain hurjanrohkeat ajatukset yhdessä riehuvan rajuilman, sinkoavien salamoiden ja pimeyden kanssa tekivät hetken suuremmoiseksi. Se tempasi kaikki mukaansa, kuin tuulen pyörre kuivan lehden. Jokaisen kädessä olivat elämän ja kuoleman kortit. Peli oli uhkapeliä. Ryhdyttiin keskustelemaan salaisen järjestön suhteesta uskontoon.

Asianajaja Zaiko alkoi puhua:

-- "Muista periaatteellisista kysymyksistähän me olemme yksimielisiä, me hyväksymme niissä sosialismin yleiset opit. Ainoastaan uskonto-kysymys on kansamme kehitykseen katsoen arka kysymys... Meidän pitäisi päästä yksimielisyyteen, mille kannalle me julkisuudessa asetumme tähän kysymykseen."

-- "Meidän on paras hyväksyä sosialismin yleinen periaate: Uskonto yksityisasiaksi", -- huomautti joku.

Mutta se huomautus pisti Nikolain sieluun, kuin keihäs pedon pesään. Hän syöksyi uskonnon kimppuun, kuin tiikeri, kynnet verisinä... Rajusää pauhasi. Se repi synkkää pilveä räsyiksi, kuin rautaista liinaa, salamoiden juostessa repeämiä pitkin tuli-häntäisinä raivoavina leijonina.

-- "Minä puolestani olen sitä vastaan", -- kiehahti Nikolai. -- "Uskonto on riistäjien lujin varustus, niiden myrkyllisin ja vahvin käärmekahle. Juuri _sitä_ vastaan on hyökkäys kohdistettava. He ovat ottaneet aseeksensa uskonnon. He pelottelevat sillä kansaa kuuliaisiksi kiristyslaitoksellensa, esivallallensa. Kansa uskoo sen näkymättömän aseen olevan olemassa helvettinensä, Jumaloinensa, käärmeinensä ja perkeleinensä ja..."

Ankarat jyrähdykset keskeyttivät puhujan. Luonnonvoima tuntui irtipäässeeltä pedolta, joka sylki salamoita. Sen kiukkuinen rätinä tärisytti maata.

-- "Ja kansa pelkää sitä ja matelee orjana, ettei se _olematon_ Jumala syöksisi heitä helvettiin", -- yritti Nikolai jatkaa.

Taas jyrisi kamala ukkonen. Pajan katto tärisi sen vasamista. Salamasade yltyi. Useat kauhistuivat. Liiaksi pingotetut kielet värisivät. Nikolai yltyi. Hän huusi pauhinan seasta:

-- "Meidän _täytyy_ tehdä se ase tehottomaksi, paljastamalla, että sitä asetta _ei ole olemassakaan..."_

Huikeat salamat valaisivat pajaa. Ne tanssivat tulikäärmeinä pimeän seassa. Nikolai seisoi niiden kietomana, uhmaavana, hurjana. Harhaman huumasi se suuremmoinen näky. Hänen vallaton mielikuvituksensa pääsi valloillensa. Kerkeästi, salamannopeasti sommitteli se ilotulituksia, joissa ihmishenki leimusi kilpaa huikaisevan salamasateen kanssa. Kaatja tapaili sulhasensa hengen ilmeitä, kuin hurja kasakkatyttö villiä tuulta... Läsnäolijat ovat kuin veneväkeä, jota uhka laskija laskee kuoleman koskea alas. Se koski ja vauhti veivät heidät... _nielivät_ aivan heidät... Pilvi pursusi tulta ja avaruus pakahtui pauhuunsa. Nikolai huusi niiden seasta:

-- "Meidän _täytyy_ lopultakin pistää sen kuva-Jumalan kantapäähän..."

Jyrinä ja salamat riehuvat yhä hurjempina. Harhama katselee niiden välissä Nikolaissa sitä ihmisjumalaa, jota hän juuri on suunnitellut: omassa varassansa kulkevaa ihmisyyttä. Hän riemastuu. Hän on näkevinänsä jo puukon terän tunkevan Jumalan kantapäähän. Nikolai jatkaa:

-- "Meidän _täytyy_ vihdoinkin polkea rikki riistäjiemme olemattoman käärmeen, ihmisten pelottimen pää... Meidän täytyy hävittää se käärmekahle, jolla riistäjät sitovat köyhiä kiristyslaitteensa, esivallan orjiksi."

Salamat valuvat pilvestä tulisateena. Kuuluu joku hyvä-huuto. Kaikki muu häviää pauhuun ja jyrinään. Harhamasta se pauhu tuntuu jo käärmeen pään murskautumiselta. Hän näkee käärmeen kiemurtelevan, pää Nikolain kantapään alla. Nikolai hurjistuu entistä enemmän, jatkaen:

-- "He ovat ottaneet aseeksensa tulen, meidän täytyy ottaa silloin vesi... He ovat ottaneet aseeksensa uskonnon, meidän aseenamme täytyy olla..."

Taas keskeyttävät kamalat jyrähdykset ja salamasoihdut puhujan. Oli kuin olisi taivas yrittänyt estää hänet lausumasta sitä _äärimäistä sanaa_... Mutta Nikolain henki, irti päässyt peto, yltyy. Hän huutaa, kuin luonnonvoimien pihdeissä ärtynyt:

-- "Meidän aseenamme täytyy olla _täysi uskottomuus_..."

Sanat häviävät jyrinään... Salamat ilkamoivat akkunassa... Kuulijat vaikenevat... Puhuja toistaa sanansa, huutamalla pauhun sekaan:

-- "Aseenamme on oleva: _kaiken uskon kieltämys... Täysi uskottomuus..._"

Salamat leikkelevät niitä sanoja... Ne kietovat niiden ajatusta kerille... vyyhdille... sotkevat niitä... värjäilevät ja vatvovat. Harhaman mietteiden rihmat sekottuvat niihin... Hänen henkensä tanssii niiden sotkoksissa... Kuulijat vaikenevat... Salamat rätisevät.

-- "Epäilettekö?" -- uhittelee Nikolai. "Vesi tulta -- uskottomuus uskoa vastaan!... Siinä aseemme!..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!... Oikein!" -- riehahtaa silloin voimakas huuto... Viulunkieli oli kestänyt... Nikolai tuntee olevansa viulujensa herra ja jatkaa rohkeana:

-- "Me emme siis saa jättää uskontoa yksityisasiana riistäjien parhaaksi avuksi... Meidän on se ase hävitettävä..."

Paja pimenee sysimustaksi. Salamat ovat lakanneet. Avaruus kokosi voimiansa pakahtumaksi. Puhuja lopetti lauseensa:

-- "Meidän on hävitettävä koko uskonto..."

Läheisyydessä iskee hirvittävä salama maahan. Pakahtuma oli puhjennut. Kiukustunut räjähdys tuntuu tunkeuvan maan ytimiin. Kaikki vapisee, tärisee, horjuu. Mutta puhuja jatkaa:

-- "Papit noitien asemaan!... Uskonto on julistettava puoskaroimiseksi, jonka _julkisen harjotuksen_ laki kieltää orjuuteen houkutteluna..."

Rajuilma oli huipussaan. Salamat tappelevat keskenään. Pauhu kulkee pauhun kintereellä. Rankkasade pieksää seinää. Myrsky ulisee. Puhuja yltyy:

"Papit puoskareiksi!... Ne, jotka tarukäärmeellä sitovat ihmisiä orjiksensa, on annettava lain kouriin! Oppineiden ja filosofienkin uskonnot taikauskoina kiellettävät!... Jumalat ja perkeleet tarukirjoihin!..."

Pilvi pursuaa taas tulta. Luonnonvoimat tuntuvat mittelevän voimiansa Nikolain hengen kanssa.

-- "Hyvä!... Oikein!... Jatka!" -- kuuluu jyrinän seasta.

Suuri sana oli sanottu. Oli sanottu äärimäinen sana, jota ei kukaan vielä ollut uskaltanut sanoa...

Maa tärisi taas. Vuoret tuntuivat repeilevän korkeudessa. Paja hehkui ilmitulessa salamoista Nikolain huutaessa viimeisiä sanojansa ja toisten niihin yhtyessä. Rankkasade tohisi. Pauhu vyöryi pitkin taivaan lakea, risteillen, ärjyen.

-- "Silloin", -- jatkoi puhuja salamoiden seasta -- "silloin, kun jumaloista ja tontuista kirjoitetaan satuja, seisovat sortajat miekat maassa. Uskottomuus on meillä yhtä voimakas ase, kuin riistäjäjoukolla uskonto... Se on tehokkaampikin, sillä se saarnaa vapautusta muustakin kuin synnistä: Se saarnaa vapautusta papeille menevistä kymmenyksistä... Sitä kysymystä on siis aseena käytettävä... Riistäjien jumala on kukistettava keksijäinsä kanssa, sen helvetti sammutettava..."

-- "Oikein!... Oikein!" -- huusi ihastunut joukko.

-- "Alas _kaikki_ usko!" -- toisti Nikolai tulen seasta.

-- "Alas!... Alas!" -- kertasi joukko jylinän ja kaamean pauhun säestämänä. Pilvi repesi. Se hohti tulisakona ja valaisi hurjaa joukkoa, joka nyt oli sanonut sen _viimeisen sanan_.

Mutta niistä epäilyksen kurimuksista, jotka olivat alati imeneet Harhamasta kaikki uskonnesteet, kaiken mitä hän oli yritellyt hengessänsä rakennella, kohosi hänen eteensä nyt aallonharjana se hämärä, jota hän oli tapaillut: Täydellinen uskonkieltämys nosti _itsetietoisena_ päätänsä. Hänelle valkeni nyt hänen suuri ajatuksensa: yliluonnollisen ehdoton kieltäminen. Sen edessä hävisi Jumalausko, kuin pimeys päivänkoitteessa, ja ihmishenki nousi sen sijalle omine siveysoppinensa. Hän lämmitteli nyt sen _viimeisen sanan_ ääressä. Hän imi kieltämyksen nänneistä ravintoa, kuin pihkamaitoa äsken synnyttäneen äidin rinnoista...

-- "Alas usko!... Alas jumalat!... Alas perkeleet!" -- vannoi vielä joukko. Pauhut kiertelivät korkeudessa raivostuneina petoina. Musta pilvi kohisi, repeili, purki salamasadetta alas ja vesi valui rankkana. Nikolai jatkoi:

-- "Jokaisella olkoon silti oikeus palvella _itseksensä_ mitä jumalaa hän vaan tahtoo. Mutta yhteiskunnan aineellinen tuki siltä pois! Kirkot kouluiksi, joissa opetetaan täydellistä uskottomuutta, kaiken uskon kieltämistä!... Pyhä öljy vankkurien voiteeksi!... Kirkonkellot karjan kelloiksi!... Silloin valkenee Venäjän suuri päivä. Se on tähän saakka ollut pimeä maa, kurjuuden kotiperä ja orjuuden rapasuo. Sen pimeydestä on kuulunut kahleiden kalina ja kirkonkellojen soitto. Köyhyys elostaa siellä, kuin täi liassa. Siellä ovat välkkyneet kasakoiden keihäät ja kirkkojen ristit. Sieltä ei ole noussut ihmiskunnalle muuta, kuin kolera ja rutto. Valtiollinen Venäjä ei ole antanut maailmalle muuta, kuin kahleita... ainoata, mitä sillä on itsellänsäkään ja ainoata, mitä se on valmistanut... Mutta silloin, kun punertaa Venäjän vapauden aamurusko, nousee Europan aurinko _Venäjän_ viljamerestä... Heilimöivän viljan savu kohoaa siitä viljamerestä, kuin kasken savu. Kahleiden kalinan ja nälkähuudon sijasta kuuluu laitumelle lähtevän karjan kellojen kalina ja paimenhuilujen soitto. Kaikki se kertoo maailmalle vapaan Venäjän rikkautta ja voimaa..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Jatka!... Jatka!" -- keskeyttivät taas huudot. Venäjän miehet ihailivat jo uutta Venäjää salamavalon sitä häikäistessä ja punatessa ja kirkastaessa sen aarteita ja valoa ja suuruutta. Nikolai veti viulujansa yhä suurempaan vireeseen. Hän jatkoi:

-- "Silloin alkaa Venäjän viljavalla tasangolla vapauden ja veljeyden juhla, Venäjän suuri perhejuhla, jota sen vapaat pereen jäsenet viettävät. Vapaus kuohuu silloin yli maan, kuin valkea viinin vaahto. Suomen ja Balkanin miehet toimittavat tehtäviänsä rauhassa. He vartioivat Venäjän rajoja, ettei kenkään pääse siellä viritettyä vapauden paulaa poikki leikkaamaan. Venäjän vapauden ja rikkauden hohde loimottaa halki maailman, kuin punertava päivänsavu. Se kutsuu yhä uusia jäseniä sen perhejuhlaan... Miehet nostavat siellä auralla rikkauksia mehevästä mullasta. Naiset hoitavat kotia. Yhdet laulavat runoja Venäjän vapauden ja rikkauden kunniaksi, toiset opettavat lapsille jaloja aatteita, tai sitovat rätisevän ukkosen ja muut luonnonvoimat orjiksi ihmisen auran eteen, jota nyt vaimo vetää... _Sen_ Venäjän mahtia ei voi mikään nujertaa. Venäjän rikas lakeus on silloin maailman suurena keskipisteenä, sen vapaus ja rikkaus vetää yhä uusia jäseniä Venäjän pereeseen. Se pere sanoo tehokkaimmat sanat maailman asioissa... Sen sukkula sysää parhaat kuteet historian loimien aukeamaan."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- kuului loppumattomiin. Venäjän miehet näkivät jo Europan auringon kierivän Venäjän viljamerestä ja kohoavan korkealle, loistavana, kirkkaana pyöränä. Se huikaisi heidän silmiänsä, se lämmitti heitä. Se nosti heidät isänmaansa suuruuden temppelinharjalle, josta he näkivät maansa vapaudessa, rikkaudessa ja valomeressä kylpemässä. He ihastuivat ja juopuivat.

Pajassa räjähtivät silloin raivoavat hyvähuudot. Ukkonen ajeli ilmassa entisellä voimallansa. Sen pauhu kuului vuorenvieremiltä. Pilvi sylki salamoita, vihaisena, synkkänä, uhkaavana... Siinä salamavalaistuksessa valkeni nyt Harhamalle se merenselkä, missä hänen henkensä oli ajellut vuosikausia, valkeat hevoset vauhkoina, etsien ja kiini tavotellen sitä suurta Hämärää, joka pakeni häneltä, kuin aatos, valoa ja pimeyttä nopeammin. Nyt nosti se päätänsä. Hän _näki_ edessänsä miehen, joka oli katkaissut kaikki uskonsa rihmat ja kohosi nyt ihmisyyden eteen _ensimäisenä todellisena pakanana_.

Hän oli leikannut itsestänsä poikki jumalauskon idunkin... Hän ei tunnustanut filosofienkaan jumalia, ei niiden oppeja yliaistillisesta. Harhaman henki imeytyi häneen, kuin nälkäinen lapsi äitinsä rintaan...

Tulikäärmeiden yhä kisaillessa akkunassa, ajelivat Harhaman mietteet sen, nyt hänen epäilynsä kurimuksista päätänsä nostavan hämärän ympärillä. Se tuntui entiseen verraten jo niin selvältä, niin likeiseltä. Hänen aatoksiensa siipien käret koskettelivat jo sitä, kuin äärettömyyden äärtä. Ennen ei se ollut _niinkään_ likeinen... Hän puhalteli jo kuplia siitä ihmisestä, joka olisi päässyt irti uskon rihmoista, olisi vapaa, kuin tuulenhenki ulapalla, tai perhonen kukassa... Ja hänessä tuikahti se tunne, että hänen sielunsa aina vuotava epäilyksenrauhanen on lakannut vuotamasta...

Riemastuneina ryöppysivät silloin hänen hillittömät ajatuksensa edelleen. Hän oli taas saanut tyydytetyksi sielunsa viinanhimon, sen juopposairauden: hän oli löytänyt taas ajatuksiensa keränpohjalliseksi sen _suuren_, jota hän aina janosi. Sinä suurena oli nyt sen todellisen pakanuuden nousu uskoa vastaan. Siitä oli tuleva ihmishengen suurin taistelu. Toisella puolen seisoi järkkymätön usko ja sitä vastassa itsetietoinen, ehdoton kieltämys, kaiken uskon vastakohta... Eikä niiden välillä ollut muuta sovittelusanaa kuin:

_Et sinä, vaan minä!_... Ei edes: _Joko_ sinä, _tai_ minä...

Nyt oli maailmalle sanottu se äärimäinen sana. Muuta ei voitu enää sanoa. Se sana: _Usko, tai kieltämys!_

-- "Lopultakin", -- ajatteli Harhama, -- "olen löytänyt miehen, joka uskaltaa sanoa täyden sanan! Vihdoinkin on nouseva ihmishengen suuri taistelu _koko asiasta!_ Vihdoinkin loppuu viisastelukin ja tinkiminen eri filosofiuskojenkin välillä. Vihdoinkin on kosketettu ihmisajatuksen äärtä ja kieltämys sanonut itsetietoisena:

"_Minä yksin_, vaan et sinä!"

Hän oli nyt lopultakin päässyt puhtaan kieltämyksen rintoja imemään. Täysin siemauksin joi hän sen utarista... Samalla oli hänelle selvennyt, että hän voi isänmaansa kohtalon ratkaista Rajajoen itäpuolellakin. Häneen valui vaahtoavana viinana äärimäisen vapauden ajatus. Se aate oli niin valtaavan suuri ja äärimäinen. Ajatus, että näkymätön vapauden kuitu sitoisi kansat yhdeksi, kuin lemmenpaula pojan tyttöön, oli ihmishengen miehekäs askel. Hän ajatteli sen kuvaillun Venäjän mahtia, ajatteli sitä miestä, joka puhuisi semmoisen kansan nimessä, sen ensimäisenä, Tsaarina. Mitä olisivat paavit ja kuninkaat hänen rinnallansa! Ja millä ylpeydellä hänkin, tämän perheen suomalaisjäsenen poika kulkisi silloin vieraiden kansojen keskuudessa Venäjän lipun suojissa!...

* * * * *

Kaatja oli katsellut salamoiden seassa puhuvaa sulhastansa ihastuneena, kuin kukka puolipäivän aurinkoa. Sanat olivat tunkeutuneet häneen vasamoina. Ne olivat kuluttavana tulena leimahdelleet ja polttaneet hänessä kaiken aistillisen, luonnon antaman naisenrakkauden. Nikolain henkiolento otti nyt hänen sielunsa pedonkynteensä. Kaatjan rakkaus oli nyt korkeaa. Se oli puhdas henkinen kukka. Hän ei rakastanut Nikolaita enää sillä rakkaudella, jonka _luonto_ on pannut jokaisen naisen poveen. Hän ei rakastanut Nikolaissa enää _miestä_, vaan sitä henkistä olentoa, joka oli puhunut hänen edessänsä salamoiden kirkastamana. Hän rakasti sitä suurta henkeä, joka oli niin ylevänä leimahdellut salamavalaistuksen ja pimeyden vaihdellessa. Hän rakasti hänessä ihmiskunnan kurjien kirkastettua Kristusta, kuten Maria ja Martta Jeesusta. Nikolain puhe oli kohottanut hänen sielunsa niihin henkimaailman suuriin sumuihin, joissa naisen aistillisuus palaa hänen rakkaudestansa, kuin synti kiirastulessa. Siitä ei tuoksunut enää himo. Sen perhostulena ei ollut enää miehen ruumis. Nyt oli hän _nainen:_ puhdas, jalo nuppu, josta oli kukkana puhkeava luonnon jaloin helmi: _äiti_.

Nikolain puheen loputtua hän nousi ylös. Musta tukka oli valahtanut hajanaisena hartioille, peittäen ne kokonaan. Ihastuneissa silmissä paloi uusi ilme. Niistä oli pudonnut pois luonnonrakkauden ennestäänkin hieno verho. Salamavalo säkenöi tukassa ja nuoruus helotti poskessa. Hän tarttui Nikolain käteen ja puhui, kuin huumaavien, henkisten höyrypilvien huuteista:

-- "Koolja, sinä sulhaseni ihmisten ja kaiken edessä: Kiitos sinulle sanoistasi!... Mutta sinä olet jättänyt mainitsematta yhden kahleen: sen jossa me _naiset_ kulemme. Minä huomasin sen kahleen vasta nyt, kun sinä puhuit ja salamat kirkastivat korkeaa otsaasi. Meidän naisten täytyy myös riisua kahleemme. Meidän täytyy päästä vapaiksi ulkonaisesta holhouksesta, mutta vielä enemmänkin: Meidän täytyy päästä vapaaksi oman _ruumiimme, omien himojemme orjuudesta_... Tulevaisuuden vapaan Venäjän naisen täytyy olla maailman ja itsensä edessä enemmän, kuin ruumiinsa orja, enemmän kuin miehen vaimo, joka puhdistaa kodin tomuja ja uhraa miehensä kanssa vuoteessa aistillisuudelle... Hänen täytyy olla enemmän, kuin nainen, joka on äiti _himonsa käskystä_... Hänen täytyy olla suurempi eläintä, joka tottelee luonnon viettiruoskaa..."

Viulut virisivät uudelle laululle. Kaatja kosketteli niiden arkoja kieliä. Hurjat uhkapelaajat värähtivät, unohtivat hetkeksi kuoleman korttipelin ja kietoutuivat puhdistuneen naisen povesta purkautuviin ihaniin utuihin. Salamat valuivat mustasta pilvestä. Taivaanpielet soittivat suurta kantelettansa ja rankkasade syöksyi maahan, kuin taivaan tulikidasta paeten. Kaatja seisoi sulhasensa vierellä, kuin vihittävä morsian, toisen käsi kädessänsä. Tulen ja pimeyden kisaillessa pajassa, jatkoi hän puhettansa:

-- "Kuule, Koolja, armaani! Minä tahdon olla sinun vapaa elämäsi toveri, sinun apusi ja sinun onnettomuuksiesi jakaja ja ilojesi enentäjä. Kun sinä taot pajassa, lietson minä valkean ahjoosi. Kun sinä leikkaat viljaa, sidon minä lyhteet ja ladon ne kuhilaille. Sinun otsasi rypyn otan minä painoksi omille hartioilleni. Eikä löydy sitä pyöveliä, joka minut rinnaltasi vierottaisi, ei omassa ruumiissani, eikä ulkopuolella sitä. Hirsipuut eivät minua luotasi pois pelota. Omien himojeni paulat eivät minua muihin sido. Sinä vapautat Venäjää. Minä katkon oman ruumiini huonoja rihmoja. Ja muut seuraavat meitä.

"Kun sitten kerran Europan aurinko nousee Venäjän viljamerestä... kun paimenhuilut soivat ja Venäjän viljameren selällä kuohuu vapauden viinivaahto, silloin on Venäjän nainen _vapaa_. Häntä eivät sido luonnonpaulat... Kun Venäjän monikansainen pere jo viettää sitä juhlaansa, josta puhuit, seisoo Venäjän miehen rinnalla puhdas nainen ja _vapaa äiti_... Silloin on kotiliesi pyhä ja vuode puhdas... Miehet eivät ylistä naisen tukkaa ja silmiä, he eivät laula ylistystä aistillisuudelle... He ylistävät naisen _sielun_ puhtautta, sen kauneutta, hänen henkensä ylevyyttä, hänen vapauttansa oman ruumiinsa edessä. Nainen ei silloin enää hoitele ruumistansa, kehitä kauneuttansa viettien ruuaksi... Hän _häpeää_ semmoisia aistillisuuden kutkuttimia, eläimellisyyden jätteitä... Hän kehittää henkeänsä. Hän nousee naisesta ihmiseksi ja kasvattaa siksi miehenkin. Sitä Venäjän naista katsoo maailma ihastuneena. Se on kodin pyhäsavu. Työssä on hän miehensä rinnalla sirppi kädessä, onnettomuudessa on hänen sylinsä miehen rauhansatama..."

-- "Ihanasti sanottu!... Kauniisti!... Armaasti! Sinä siunattu tyttö!" -- keskeyttivät huudot. Miesten mieliä veti vireeseen kaunis käsi. He näkivät naisen nousevan sukupuolielämän sumuista kirkastettuna, päässä Neitsyt Maarian kunniakehä, näkivät salamasateen huuhtelevan hänestä pois viimeisiäkin tahroja ja näkivät hänen pukeutuvan pyhyyden värivaippoihin.

-- "Ylevästi ajateltu!... Onnea!... Onnea!... Onnea!" -- kaikuivat riemuhuudot. Kaatja jatkoi:

-- "Silloin vasta, Koolja, on Venäjän mies ruhtinas, jonka talossa ei ole muita orjia, kuin luonnonvoimat ja karja, joka kulkee luonnonrakkauden orjana... Silloin Venäjän lakeus punertaa ihanana ulappana. Siellä savuaa heilimöivä ruis. Puun oksalla hohtaa hedelmä, tai helottaa oksa kukissa... ja onni keinuu sillä sirkkuna... Ja sinä suurena juhlana laulaa leikkuuväki sirpit kädessä vapauden laulua... Ja maailma katselee ihastuneen Venäjän suurta juhlaa..."

-- "Kauniisti sanottu!... Hyvin sanottu!... Hyvä! Hyvä!" -- räjähtivät taas hyväksymishuudot. Ukkonen ajeli yhä pilvissä. Salamat kisailivat savutorvessa ja akkunassa. Niiden valossa suuteli nokinen seppä morsiamensa korkeaa otsaa. Miehet huusivat ihastuneina, kuin viritetyt viulut. Venäjän tuleva suuruus oli loihdittu heidän eteensä niin lumoavana, sen nainen niin ihanana, että se tempasi kaikki kuplina mukaansa. Nikolai seisoi jo sen Venäjän työnruhtinaana.

Ja hänen rinnallansa seisoi uusi nainen, _ensimäinen vapaa nainen_, himojensa herrana. Musta tukka oli hajonnut hartioille. Hän oli juuri riisunut ruumiistansa aistillisuuden kahleet ja heittänyt ne maahan. Nyt seisoi hän niiden edessä, kuin rikoksensa sovittanut Eva. Syntiinlankeemuksen kirous oli hetkeksi pois pyyhitty... Nainen nousi eläimestä uudelleen Jumalan kuvaksi ja kutsui miestä mukanansa... Elämässä ei tuntunut orjantappuraoasta, ei näkynyt ohdaketta. Kaikki punotti puhtaissa ruusuväreissä...

Kaikki käsittivät sen sanomatta... Harhaman henki ajeli nyt ainaisella merenselällänsä, _ensikertaa muita matkassa_. Sen mitä hän hengessään nosti _muissa_, sen oli Kaatja nyt nostanut _itsessänsä_... Samalla oli sosialismin ja vallankumouksen hirviö ottanut hänet kokonansa satimiinsa... Hän itse tunkeutui nyt niihin vaistomaisesti yhä syvemmälle. Niiden perältä hämärsi hänelle kiehtovana salaperäinen, veripunainen utu... Siellä häilähtelivät jonkun tuntemattoman hapset... Siellä olisi hänen hengellensä takaa-ajettavaa...

* * * * *

Sen jälkeen hyväksyttiin hyvähuudoilla Nikolain äsken esittämät periaatteet ja ryhdyttiin keskustelemaan ensimäisistä käytännöllisistä toimenpiteistä. Keskustelutta vahvistettiin entinen päätös, jolla eräs ylhäinen henkilö, salaneuvos Regime, oli tuomittu murhattavaksi. Vaikeuksia tuotti vielä se, että tämän henkilön luo pääsy oli vaikea. Häntä vartioivat lukuisat vartijat ja hänen matkansa pidettiin salassa. Murha tahdottiin tehdä niin, että syyttömiä ei tuhoutuisi, se kun voisi nostaa mielipiteen vapaudentaistelijoita vastaan ja heidän voimansa oli perustuva juuri yleisen mielipiteen vallottamiseen ja sen kautta tapahtuvaan voimien ja varojen lisääntymiseen. Jokainen sai siis toimekseen ottaa selon, koska ja missä voitaisiin mainittu henkilö tavata yksin, joko matkalla tai muualla.

-- "Häneen tähdätty isku on järjestelmän sydämeen lyöty isku," -- lausui Zaiko. -- "Tuhannet hänen kannattajansa siitä pelästyvät, herpoutuvat ja vielä useammat tuhannet rohkaistuvat meidän riveihimme astumaan..."

* * * * *

Kokousta ei oltu vielä julistettu loppuneeksi, kun Nikitin ilmotti täytyvänsä asioittensa tähden jo poistua. Häntä, muka, odotti kotona joku, eikä hän viipymisellänsä tahtonut antaa aihetta kyselyihinkään, vielä vähemmin epäluuloihin. Hän lähti rajuilman vielä parhaillaan raivotessa. Salamat olivat vähentyneet ja pajassa vallitsi puolipimeä.

Tuskin oli Nikitin lähtenyt, kun vartija toi kirjeen. Kirje oli eräältä santarmilaitoksen virkamieheltä, jonka vallankumoukselliset olivat onnistuneet saada puolellensa. Hän tarkasti salaisuudessa, tulisiko järjestö ilmi, voidakseen ajoissa antaa siitä tiedon. Hänen olemassa olonsa tiesivät ainoastaan Harhama, Nikolai ja Zaiko. Järjestö oli pieni. Se oli vasta alussa ja siihen oli otettu ainoastaan "varmat" uskotuimmat ystävät. Mikäli se oli mahdollista, pidettiin jäsenten nimetkin toisiltansa salassa, käyttäen nimen asemesta numeroita. Nikitin, Nikolai, Harhama ja asianajaja Zaiko, sekä kolme muuta, olivat useimmille tutut, kuka kenellekin. Jokaisen jäsenen ainoana lakina oli järjestön päätös ja ainoana rangaistuksena kuolema...

Kirjeessä, jonka vartija jätti järjestölle, oli tiedonanto, että Nikitin oli äsken otettu santarmilaitoksen palvelukseen. Hänen määränsä oli olla edelleenkin vallankumouksellisten joukossa, mutta samalla tehdä joka päivä niiden toimista ilmianto santarmin asiamiehelle, joka käy tiedot aina noutamassa sovitusta paikasta, ettei yhteys herättäisi huomiota. Tänä iltana oli hän luvannut tuoda ensimäiset tiedot.

Kaikki mykistyivät. Kuolema, jonka kanssa hurja joukko leikki, irvisti joka raosta leikkitovereillensa. Veri tuntui hyytyvän, salamat himmenevän silmissä. Kaikki seisoivat ällistyneinä...