Part 20

Tyttöä puistattaa, kuin kylmän kourissa. Hento ruumis vapisee... Väki on tyrmistynyt... Se huomaa kalman mustien kissojen hiiviskelevän pimeydessä... Pimeän käytävän komeroista irvistelevät kuoleman rumat ikenet. Taikauskoisimmat pöyristyvät edelleen. Ruumiin käry tunkee sieramiin. Houre jatkuu.

-- "Täytyy kääriä liina paremmin ruumiin ympäri ja paeta... Eikö totta, äiti?... Tuossa on hautakivi... Loolja istahtaa sille... vetää ruumisliinan kasvoillensa... niin eivät huomaa... Huh-huh!... Onko sinulla kylmä, äiti?... Nyt tulee... Geldners... Nyt se sieppaa minut... Voi!... Se on parooni Geldners... Äiti!... Voi!..."

Parahduksen kuullessaan värähtää väkijoukko kauhusta. Geldnersin nimen kuultuaan, käsittää se kaikki, sillä se oli jo kuullut puhuttavan raiskauksesta, vaikka ei tietänyt tytön nimeä. Viha leimahtaa liekiksi ja tukahduttaa taikauskon ja kaiken muun, kuin vesisuihku. Kaikki läsnäolijat vapisevat ajatellessaan työmiehen tyttöä, joka on raiskattu ja joka äitinsä ruumiin vieressä lupaa nousta haudasta ja lähteä talviyön kuutamossa hakemaan leipää äidille... Läsnäolijat näkevät hänet jo näköhäiriönä, ruumisliinaan kääriytyneenä "kävelemässä" kalmiston kuutamossa, ansaitaksensa leipää. Hän istahtaa hautakivelle, kuin arka lintunen. Väristen peittää hän liinalla viattomia silmiänsä ahneilta silmäyksiltä... Hän värisee vilusta ja kyynel kiiltää mustalla silmänripsellä.

Taikausko on suurentanut puolipimeässä seisovan väen silmät. Se näkee näkyjä, se kiihtyy, _valmistuu_, näkee parooni Geldnersin tavottelevan viatonta lasta ja astuu sitä puolustamaan.

Työmiehen majassa seisoo nyt kärsimyksienmalja täyteen kaadettuna. Sen reunojen yli vaahtoavat elämän sysimustat surut... Ympärillä seisojat juovat siitä kaatajien kiroksi. He juovat ja juopuvat, kuin pedot verestä...

-- Mutta Harhama oli nähnyt koko maailmankurjuuden...

Nyt voi hän kohta valita... Tai hän valitsi jo vaistomaisesti: Hän näki ihmiskurjuuden suuruutensa kautta kirkastuvan etsimänsä jumaluuden kirkkaudeksi...

* * * * *

Vihan uhritulet paloivat jo kuumina, sekottuen ruumiin käryyn ja kurjuuden pesän ilkeisiin löyhkiin. Puolipimeän ruumishuoneen orrella istui hiljaisuuden pöllö. Sen kaameat silmät katselivat kurjuuden vaahdosta päihtynyttä väkeä. Se veti vireeseen uuden joukko ihmisen, jonka mielen jäntereet taikauskon loihtimat näyt olivat joustaneet. Huoneessa tuntui paistuneen ihmislihan kirpeä käry. Tainnuksissa makaava tyttö houri yhä äitinsä ruumiin vieressä, kelmeä, kylmä väri kasvoilla. Uusi joukkoihminen joi nyt yhteisestä pikarista. Se oli nyt valmis.

Sosialismin punainen haamu astui silloin uuden ihmisen eteen, maanalaisen asumuksen pimeistä sopukoista, osotti synkkää kuolinhuonetta ja kuiskasi palvelijallensa Nikolaille:

-- "Isäsi ja äitisi veren ääni ja sisaresi viattomuus huutavat... Puhu kansalle!"

Nikolai oli valmis. Hän nousi puujakkaralle kuolinhuoneen ovelle ja alkoi puhua:

-- "Veljet! Onko oikein, että annamme tämän kaiken tapahtua?"

Väki on vaiti. Nikolai jatkaa:

-- "Onko oikein, että sallimme yhteiskunnan rikkaiden taluttaa työväen vaimot nälkäteuraaksi puuvuoteelle, kuin teurastettavan eläimen?"

Onko oikein? -- kumisee pimeä käytävä.

Ihmisissä alkaa leimuta viha. Se on sama väki, joka oli Hornan luolassa vetänyt pedonkyntensä näkyviin. Nikolai jatkaa:

-- "Onko oikein, että sallimme riistäjien anastaa kokoamamme viljan, ja panemme nälkään kuolevat vaimomme ostamaan sen niiltä tyttäriensä viattomuudella? Onko se oikein?... Vastatkaa!..."

-- "Ei", -- vastaa nääntynyt ihmisjoukko jyrisevällä äänellä. Ja vastaus kulkee hyökynä halki pimeän käytävän, ulos kartanolle. Siellä seisova väkijoukko jatkaa sitä, kuin moninkertainen, jylisevä kaiku. Joukkoihmisessä yltyy virinnyt viha, sekottuen, kuin hiiloksen katkera savu, pimeän käytävän ja maanalaisten asunnoiden hajuihin... "Jatka!" -- kuiskaa Nikolaille sosialismin loistava haamu. Nikolai tuntee verensä kuumenevan suonissaan. Hän jatkaa:

-- "Ei. Se ei ole oikein. Te _ette saa_ sallia vaimojamme talutettavan puuvuoteille nälkäteuraiksi. Sillä aikaa, kun me teemme työtä, kokoavat toiset sen hedelmät. He kantavat ne Hiiden myllyn laareihin ja siksi kuolevat perheemme nälkään. Kun me raadamme nälkäköysiin sidottuina Hornan luolan myrkyllisissä haudoissa, kun me luomme niistä haudoista ylös rikkauksia, istuu ryövärien korppijoukko kultaorsilla ja kokoaa ne rikkaudet. Rottina syövät ne Hiiden myllyssä rikki palavien laavojen pidättimet... Irti päässeet laavaryöpyt polttavat _meidän_ lihamme... _meidän_ isämme... _meidän_ veljemme. Ne ihmisrotat syövät poikki yhteiskunnan nivelet, yksityisten ytimet... Katsokaa isäni jätteitä! Vannotteko kostavanne?"

-- "Vannomme", -- kaikuu silloin jyrisevä vastaus. "Vannomme", -- kohisee pimeä käytävä. Nikolai jatkaa:

-- "Luvatkaa hengittää vihaa! Antakaa vihan polttaa joukkonne huppelehtavaksi raudansulaksi, joka kerran tulimerenä karkaa kiduttajiensa päälle! Lupaatteko?"

-- "Lupaamme. Lupaamme. Me lupaamme", -- vannoo väki. Joukkoihmisen pedonluonto nousee. Se tuntee ruumiinkäryä... Hornan luolassa syttynyt palo on uudessa tulessa. Ihminen on kekäleenä... Puhuja saa uutta voimaa, sanoihinsa terästä. Hän jatkaa:

-- "Kun me raadamme yökaudet nälkäkahleissa, kylmässä Hornan luolassa, kokoavat joutilaat työmme tuotteet... He ostavat niillä sisaremme ja tyttäremme, ja makaavat ne portoiksi... hekkumoivat yönsä niiden lämpimien ruumiiden ääressä... ne irstailevat vetelykset... Sillä aikaa, kun heidän työttömät naisensa kohisevat silkissä, rietastelevat joutilaisuudessa ja kylpevät hajuvesissä, ravitsevat meidän vaimomme lapsiaan sydänverellään... Meidän tyttäremme ovat pakotetut ostamaan nälkään kuoleville äideillensä riistäjiltä _omaa_ leipäänsä, _meidän_ leipäämme kunniallansa... Viisitoistavuotiaina ajaa nälkä heidät leivän hakuun: viattomuus ainoana ropona muassa..."

-- "Voi!... Nyt se rutistaa... Geldners", -- keskeyttää hourailevan Looljan parahdus... Ihmisjoukosta nousee vihanpuuska kohinana. Nikolai raivoaa:

-- "Katsokaa sisartani!... Yhteiskunnan rosvo on kiristänyt hänen viattomuutensa, hänen isänsä rahoilla... Vannokaa, että vaaditte vaimon vaimosta, tyttären tyttärestä! Vannotteko?"

-- "Vannomme. Me vannomme", -- vannoo vihainen joukko yhä hurjemmin. Pimeässä käytävässä kiiluvat tuhannet vihaiset silmät, kuin palavat hiilet. "Vannomme, vannomme," -- jatkuu huuto ulos loppumattomiin, leviten kuin metsäpalo. Puhuja innostuu:

-- "Vannokaa myös, että ette ainoastaan vaadi, vaan myös _otatte_ lihan lihasta, tyttären tyttärestä..."

-- "Me otamme tyttären tyttärestä... Neitsyys neitsyydestä!" -- keskeyttää haltioihinsa noussut, vannova väki. Kylmä vihanviima käy pimeyden läpi. Se on tukahduttanut taikauskoisen pelon. Kostontunne patoutuu, murtaa tokeitansa... Loolja vavahtelee tuskissansa. Hän houraili kalmoista...

Nikolai jatkaa olemuksensa palaessa:

-- "Herkut, joiden alla riistäjiemme pöydät notkuvat, ovat meiltä _varastettuja_. Kuulitteko: _varastettuja!"_

-- "Hyvä!... Hyvä!... Jatka!" -- keskeyttää yhäti juopuva joukko. Viha nostaa joukkoihmistä hyrskynsä harjalle... Nikolai säihkyy voimaa ja vihaa:

-- "Viini, joka vaahtoaa heidän pulloissansa, on meiltä _anastettua_. Vannokaa, että otamme omamme varkailta pois! Heidän vaimonsa ja tyttärensä ovat meidän syöttämiä. Ne kohisevat _meidän_ silkissä. Niiden avonaiset rinnat ovat voidellut _meidän_ hajuvesillä. Niiden rintojen mehu on meistä imettyä hikeä... Vannokaamme, että otamme omamme pois! Vannotteko?"

-- "Vannomme... Me vannomme... Me vannomme", -- kohisee vastaus. Joukkoihminen imee toinen toisestansa pursuavaa vihan vaahtoa. Se tuntee myös herkkujen hajun... Sen aisteihin virtaa avonaisten rintojen houkutteleva maku... Se hehkuu jo puhujan käsissä, kuin sula rauta... Se hyökyy pidättimiä vastaan, kuin nälkäinen peto saalista tavottaessaan... Punainen haamu kuiskailee Nikolain korvissa: "Puhu rohkeasti! Tao! Rauta on kuuma." Nikolai tottelee:

-- "Riistäjämme rapaavat naistemme sielut. Hiiden myllyn luolissa kasvattavat he niistä porttoja. Haaskoiksi kulutettuina lähettävät he ne sitten keskuuteemme istuttamaan siveettömyyden syöpää... valamaan huoruuden tarttumaa... Ja samalla pakottavat he meidät kustantamaan kirkkoruhtinaita, piispoja ja pappeja saarnaamaan meille siveyttä, kehottamaan meitä kuuliaisuuteen riistäjille... He ovat meille pelotukseksi keksineet Jumalan, Jota ei kukaan ole nähnyt... Joka ei ole ketään muita, kuin rikkaita auttanut _... Ei ketään_. Vai onko Hän auttanut teitä?"

-- "Ei... Ei... Ei", -- vakuuttaa vihasta hehkuva väkijoukko. Nikolai leimuaa tulena:

-- "He ovat _keksineet_ Jumalan, Joka antaa laiskurien rankaisematta hekkumoida ja tappaa työntekijät nälkään. He ovat kyhänneet Jumalan, Joka mielihyvikseen teurastutti aviottoman poikansa, ja rankaisi koko kansaa, jonka seasta Hän _Itse_ oli sen laahtarit valinnut... Ja jos eivät juutalaiset olisi suostuneet Hänen poikaansa teurastamaan, olisi Hän syössyt helvetin tuleen koko ihmissuvun... He ovat ottaneet avuksensa tämän keksimänsä Olennon, Joka käskee meidän tekemään hyvää vihollisillemme, mutta Itse kiduttaa helvetissä _erehtyneitä_... Vannokaa kostavanne tämä petos! Vannotteko?"

Joukko epäilee hetken... kaksi... kolme, mutta sitten räjähtää sitä raivoisampana, hurjempana:

-- "Vannomme... Me vannomme... Me vannomme."

Osottaen äitinsä rinnanpäässä kiiltävää, jäätynyttä verihelmeä, kuohuu Nikolai:

-- "Katsokaa! Meidän äitiemme täytyy ravita rintalapsiansa, yhteiskunnan tulevia työmiehiä, sydänverellänsä... Katsokaa! Tuo veripisara on riistäjiemme imemä... Vaatikaa kerta veri verestä!"

-- "Veri verestä!... Veri verestä!" -- vannoo joukko ulvoen. Se tuntee jo veren hajua... Halki käytävän ja kauvas kartanolle ja kadulle, kuulumattomiin asti, leviää vihainen vala: "Veri verestä!... Veri verestä!... Veri verestä!" Nikolai jatkaa:

-- "Vannokaa, että luovutte kaikesta ja elätte ainoastaan kostolle! Luvatkaa, että jätätte lapsillenne kalleimmaksi perinnöksi vihan kaikkia sortajia ja verenimijöitä vastaan, olkoot Jumalia, tai ihmisiä! Olkoon teidän suurin nautintonne verinen _kosto!_ Teidän voimananne olkoon _viha_, kytevä viha! Juokaa sitä, kuin huumaavaa viinaa! Juopukaa siitä suloisesta juomasta, kuin nälkäinen peto verestä! Katsokaa: Poltettu isä makaa paareilla, nälkään tapetun äidin rinnassa kiiltää veripisara ja raiskattu tyttö, joka osti isänsä leipää riistäjiltä viattomuudellansa, makaa tainnuksissa puulavitsalla äitinsä ja veljensä kylmien ruumiiden vieressä... Vannokaa _kostoa!_"

-- "Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!" -- kaikuu jyrisevä, ulvova vannominen. Se leviää loppumattomiin. Se lappautuu myrskynä pimeästä käytävästä ja haisevista, kylmistä luolista, niistä nälän ja paheen pesistä, joiden ovet avautuvat käytävään sen molemmilta puolin. Se yltyy levitessänsä ihmispetojen ulvonnaksi. Joukko ajattelee yhtenä ainoana joukkoihmisenä. Sen viha on vaahtoavaa joukkovihaa, luokkavihaa, itsetiedotonta ja valtaavaa, kuin meren maininki. Se näkee kärsimyksien täysinäisen pikarin ilmestyvän pimeään käytävään ja puolipimeään kuolinhuoneeseen. Se juo siitä... huumautuu, tuntee ruumiinkäryä ja himoitsee kostoa, kuin janoon nääntyvä raikasta vettä. Silmät palavat hiilinä, ihmiset kekäleinä...

Kaikkialta kaikuu vihainen vala: "Kostoa!... Kostoa!" -- Kaikkialla ulisee kaiku: "Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!"

Äskeiset juopuneet, portot tulevat ulos haureuden pesästänsä, hiukset hajalla, alastomina. Hekin huutavat:

-- "Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!" -- Munkki Pietari seisoo jähmettyneenä ihmisvihan suuruuden edessä.

Se oli _maailmankostonhuuto_, ihmiskunnan pakahtuneista rinnoista puhennut vihanryöppy, sorretuiden ja köyhien suuri hätähuuto.

-- "Kostoa!... Kostoa!" -- kuuluu yhä naisten kimeä kirkuna, pauhuksi yltyvän vannonnan seasta. Se huuto huumasi Harhaman, joka seisoi nyt kaikelle alttiina, äskeisten tapauksien järkyttämänä ja valmistamana. Hän tunsi voimakkaan virran vetävän häntä siihen mereen, jonka muodosti uusi, ihmispedoksi juopunut joukkoihminen. Sen virran hyöky nosti hänet harjoillensa ja viskoi uuden elämän tuntemattomaan ulappaan. Se oli elämän voimakas emätin... Se synnytti häntä uudestaan, kuin äidin kohtu. Häneen tarttui joukkoihmisen viha. Hän halveksi taas sitä Jumalaa, joka sallii kaiken sen tapahtua, minkä hän oli nähnyt.

Niin: Elämän pohjavirta oli aaltonsa nostanut. Kuplana kulki Harhama sen pinnalla. Hänen henkensä hurjat halut: suuruuden jano, olivat tavanneet himoamansa suuruuden ääriviivat. Ihmiskurjuus oli hänen edessänsä synkän kolkkona, valliten kaiken muun. Ja ääni sanoi: "Sen kaiken saat henkesi harhailumaiksi... saat näiden kurjien rakkauden, uskollisuuden, ystävyyden, kiitollisuuden, jos _lankeat_... jos _kumarrat_ sitä..."

Ja Harhama kumarsi. Hän uskoi löytäneensä elämällensä perustuksen, joka olisi vankka, kuin vuori. Hän luuli löytäneensä elämän tarkotuksen, joka ei juokse hiekkana. Hän lausui munkki Pietarille:

-- "Minä luulen löytäneeni jotain, jota varten tulee elää: _Köyhät_... pelastaa ne jumalien ja ihmisten kynsistä..."

Harhaman sanoista hulmahti Perkele munkki Pietarin sydämeen ja kuiskasi siellä ilkkuen:

-- "Kiitos hyvin suorittamastasi palveluksesta!... Sinähän kerskasit Herrasi käyttävän minun palvelijoitani vierinkivinänsä... Näetkö? Harhama ei palvele sinun Herraasi... Hän lankeaa maahan kurjien edessä... Ja muuta en pyydä... Sinä itse veit hänen _oikealle_ veräjälle, vaikka olit vievinäsi Herrasi portille... Harhama ei rakasta, vaan _vihaa_... Nyt on hän lujempi, kuin ennen." -- Ja hän lopetti ilkkuen: "Sillä aikaa, kun sinä juotit sairaalle Jehovan verta, nostin minä Harhaman huulille oman rippikalkkini... Ja lisäksi: Se kurjuuden kalkki, jonka rukoilit Jehovan lähettämään sairaalle äidille, jos se on Hänen tahtonsa, se oli myös minun rippikalkkini Harhamalle..."

Munkki Pietari vaikeni. Perkele lopetti ilkkuen:

-- "Sinä rukoilit Jehovaltasi _minun_ tahtoni tapahtumista..."

Munkki Pietarin jalolle otsalle nousi tuskanhiki. Hän lausui surullisena, mutta lujana:

-- "Minä näen, että vihan voima on suuri, mutta minä uskon ja näen, että rakkauden voima on suurin kaikista, sillä se on Jumalasta. Täällä on kolme kotiin päässyttä, mutta ei ainoatakaan lopullisesti eksynyttä..."

Nikolai kuuli ne sanat ja lisäsi:

-- "Ei rakkauden, vaan _oikeuden_ voima on suurin kaikista ja viha on terävin miekka oikeuden kädessä."

-- "_Jos_ niin olisi, jos viha olisi _oikea_ ase, ei parannusta koskaan tulisi, vaan sortajat vaihtuisivat ja kirves vaihtaisi pyöveliä", -- lausui siihen munkki Pietari tyynenä.

Lampusta, joka paloi jumalankuvan edessä ja valaisi heikosti synkkää ruumishuonetta ja osan pimeää käytävää, loppui öljy. Sen tuli tuikahti äkkiä sammuksiin ja huoneeseen tulvasi pilveen menneen talviyön sakea pimeys...

Kun seppä viritti viulut pajassa.

Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta...

Avaruus hohotti kuoleman ja kaikenhäviön kylmänä kitana. Synkkänä puhalteli se pakahtuvista suupielistänsä kylmiä pakkasenviimoja, joihin ilma oli haleta. Kylminä läkähtyminänsä huokui ja puhkui se lumipilviä ja jäisiä vihureita, jotka riehuivat jättiläiskarkelossa. Se kohosi ihmiselämän yli, tähtitulilla kukitettuna kupuna, äärettömyyden luurangon mustana, kovana ja kylmänä päälakena...

Ja sen alla kulki ihmiselämä, kärsi ja kiehui, pyrki onneen ja vaipui epätoivoon, kurotteli ijankaikkisuuden huipuille ja käpertyi yksin... kolmin... joukoittain kylmien kojujen likaisille laattioille. Se pyrki onneen ja rikkauteen ja vajosi lokaan maailmankurjuuden torille. Se kurotteli korkeuksiin, eikä päässyt omaa mittaansa ylemmä maasta. Se pyrki maailman herraksi ja kiemurteli elämän kynsissä, kuin haituva tulipitimissä, maailmoilla koristellun avaruuden ontelon hänen taistelujansa katsellessa...

Suuret ovat ne taustat, joilla ihmiselämä karkeloi pölynä ikitaisteluansa...

* * * * *

Oli yö.

Lumista tietä kahlasivat munkki Pietari ja Harhama kotiinsa, Nikolai Petrofin kotoa. Talvinen yö huokui kylmän viimaa. Myrsky ulisi. Se riehui pakkasen puremana, tupruutteli lunta, kuin sakeaa savua, ja ajeli valkeita lumipilven riekaleita punakirkkaan kuun alitse.

Tiellä tuli kulkijoita vastaan ratsastava kasakkajoukko. Se oli matkalla Nikolain kotiin syyllistä vangitsemaan. Mutta kun se saapui perille, tapasi se kylmän, aution kodin, jossa kolme ruumista kertoivat suuren vieraan käynnistä. Kurjuuden maja oli vuotanut kukkuransa mierontielle...

Pesä oli nyt kylmä... Kuolema mateli siinä mustana matona. Poikue oli joutunut talven selkään.

Seuraavana päivänä sai turvattomaksi jäänyt lapsijoukko ensi apua. Anna Pawlowna hankki Harhaman pyynnöstä Looljalle palveluspaikan. Toiset lapset sijotettiin miten kuten yksityisten ihmisten turviin.

Mutta ajan kangaspuut helskyvät... pirta piukkaa... niidet vilisevät ja loimien väliin soluu ihmiselämä kirjavana kuteena...

* * * * *

Lähes vuosipuolikas oli kulunut.

Äärettömyys oli ensin imenyt itseensä talviset kylmyytensä ja korjannut kinoksensa. Se oli huuhdellut talven kirret, puhdistanut kulot kaikkialta ja luonto oli heittänyt kesän kirjavat kukkavaipat maan verhoksi. Taivaan tummalta sineltä paahtoi aurinko hehkuvan kuumana valopyöränä... Kesä oli kypsimmällänsä. Se hehkui punamarjana.

Oli raskas, rasvatyyni, kaunis, helteinen iltapäivä. Aurinko helotti kukkana käyrällä orrellansa. Ilma oli painostava, tukahduttava. Linnut olivat vaiti. Sääsket surisivat rauhattomina, vaivaloisesti. Ne ennustelivat ukkosilman tuloa. Koko luonto inisi sääskenlauluna rasittavan lämmön lyijynraskaassa paahteessa...

Pajassansa takoi nokinen seppä, nuori, voimakas mies. Mutta takominen ei näyttänyt luistavan. Hän takoi kuin näön vuoksi. Juuri oli hän työntänyt raudan ahjoon. Nokinen apulainen lietsoi, tuli tuprusi ahjosta ja rauta hehkui hiilien seassa. Mutta seppä seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, synkkänä, nojaten pihteihinsä. Lietsoja painoi paletta, niin että kipinät tuprahtelivat... Seppä on yhä ääneti, pilvi otsalla. Lietsoja alkaa hänelle puhua:

-- "Koolja!... Älä anna tuskan mieltäsi masentaa!... Heitä surut hitolle!... Vedä rauta ahjosta... muutoin palaa kuonaksi... Näetkö, kun jo hehkuu? No, Koolja!"

Seppä huokasi raskaasti, tempasi raudan tulesta ja alkoi reippaasti takoa helskytellä. Tulinen kuona säkenöi, räiskähtäen jokaisesta vasaraniskusta kipinäsuihkuna ympäriinsä... Lietsoja nojasi paletankoon. Ahjo tohisi... Seppä lauloi taonnan tahdissa:

"Juo, niin tuska unhottuu! Juo, niin huoli haihtuu!"

Hän työnsi taas raudan tuleen, lietsoja painoi paletta, tuli tuprusi, ahjo tohahteli ja seppä puheli lietsojalle:

-- "Tästä tulee oiva pommi... Kunpa sinä osaisit lietsoa niin, että rauta jäisi ijäksensä tulikuumaksi! Ja kunpa sylki suussani muuttuisi myrkyksi, jota sylkisin rautaan!... Kun se sitten riistäjän ihoon sattuisi, niin ei sinä iltana naista häpäiseisi..."

Lietsoja painoi paletta kovemmin, ikäänkuin innostuen. Tuli tuprusi ahjosta hehkuvana roihuna ja seppä veti sieltä taas kipinöivän raudan, sylkäisi raudalle ja alkoi taas takoa. Hänen takoessansa ilmestyi pajan ovelle nuori, herttainen, kaunis tyttö ja istahti kynnykselle, sepän sitä huomaamatta. Taonnan tahdissa lauloi taas seppä:

"Katso, tyttö, punapihlajasta oksa marjainen ja sillä laula! Laula unohtaakses armahasi! Armaallas ei laulupuuksi muuta sulle tarjota, kuin hirsipuunsa. Siks älä lennä sepän kynnykselle, vaan laula, tyttö, punapihlajassa! Hohda, puhdas helmi, kukkasissa! Laula, sepän sirkku, puhdas pulmu, laula kilpaa lahorastaan kanssa!"

-- "Tvi-iiiirrr!" -- visersi silloin nuori tyttö ja pujahti piiloon pihlajapensaan taakse, joka kasvoi vanhan pihlajan juurista pajan oven edessä. Seppä viskasi raudan ahjoon ja astui reippaasti pajan ovelle.

-- "Viserräppä vieläkin lintuni, että sinut löydän!" -- puheli hän harpaten kynnyksen yli pensaan luo.

-- "Tvir... tvir... tviii-irrr!" -- visersi tyttö

-- "Tvir-tvir-tvir! Tli... iir!... Kauniistipa viserrätkin!... Kas niin!... Muutenhan en olisi sinua pihlajankukista erottanutkaan. Kaatja, minun pulmuni, minun lintuni", -- puheli nokinen seppä. Ja temmaten nuoren tytön syliinsä, nosti hän hänet, kuin lapsen kynnyksen yli, istahti itse ahjolle ja asetti tytön polvellensa.

-- "No, niin, Kaatja!" -- puheli nuori seppä edelleen -- "Katso, miten vaarallista on istahtaa sepän pajan kynnykselle... Istahdit, lintuseni, ansan polkimelle ja jouduit sepän polvelle... Ja nyt varmaankin kadut ja mielesi tekee pois nokisen sepän sylistä pihlajan vapaana heiluvalle oksalle, punaisen marjatertun viereen..."

Vastaukseksi kietoi nuori tyttö kätensä sepän kaulaan ja kohta poltti huuli huulta... Lietsoja hymyili, hiili ritisi ahjossa. Tyttö silitti sepän otsaa ja puheli:

-- "Ei, Koolja! [hyväilymuoto nimestä Nikolai]... En välitä minä pihlajanoksasta, enkä marjatertusta. Sinun pajasi on minun maailmani ja sinun sylissäsi on minun taivaani... Sinun polvesi" -- hän suuteli seppää palavasti -- "sinun polvesi on minun oksani, minun onnenoksani... minun" -- taas hän suuteli -- "onneni ja laulupuuni..."

Nuori seppä puristi tyttöä rintaansa vastaan... Hän ei tuntenut enää tuskaa...

-- "Viserräppäs nyt, lintuni, mitä tiedät!" -- puheli hän taas tytölle, kun lietsoja oli hetkeksi poistunut.

Nikolai -- se oli nuori seppä -- oli paennut, kasakoiden saapuessa hänen vanhempiensa ruumishuoneeseen. Harhaman ja Zaikon toimesta oli hän saanut väärän passin. Hän oli Hornan luolassa työskennellyt seppäosastolla ja nyt oli hänelle suojelijoiden toimesta hankittu paja, missä hän teki sepäntyötä julkisesti, uudella nimellä. Siten estettiin parhaiten poliisien epäluulo kääntymästä häneen. Mutta sepäntyötä hän teki enemmän näön vuoksi, johtaaksensa poliisin harhaan ja saadakseen sillä nimellä rauhassa valmistaa niitä aseita, joilla aijottiin kumota se yhteiskuntarakenne, jota oli rakennettu vuosituhansia.

Ja koko tämän lähes puolivuotisen väliajan olivat Harhama ja Nikolai olleet kuin yhteen sulaneet. He imettivät toinen toistansa hengellänsä, imivät toinen toisistansa. Nikolai joi aivan täysin siemauksin Harhamasta tietoja ja hänelle ennen tuntemattomia ajatuksia. Harhama puolestaan avautui hänelle koko sielullansa, avautui, kuin kasvin siittimet avautuvat luonnon käskystä, kun niiden aika on tullut. Itse hän taas imi Nikolaista jotain huumaavaa, suurta, neroa, imi sitä ahnaasti, kuin nälkäinen lapsi äitinsä rinnan antimia. Niin oli heistä tullut henkielämän kaksineuvoinen aviokasvipari.

-- "Niin, armaani! Viserräppä nyt huolesi minulle!" -- kehotti vielä kerran Nikolai hellästi, pidellen nuorta tyttöä polvellansa.

Nuori, kaunis tyttö, joka oli hänen morsiamensa, kertoi, että Loolja oli jo päästetty sairashuoneesta, jonne hänet oli viety parantamaan parooni Geldnersistä saamaansa veneristä tautia... Kun Kaatja mainitsi siitä, välähti Nikolain katseessa pedonkynsi. Tyttö huomasi sen, vavahti, kuin varpunen, joka säikähtää haukan kynsiä. Arkana kätkeytyi hän sepän syliin syvemmälle. Pedonkynsi pelotti häntä ja veti samalla turviinsa...

-- "Koolja... Rakas Koolja! Anna sen mennä ohi!" -- värisi hän Nikolain sylissä.

Seppä huokasi, suuteli Kaatjan korkeaa otsaa ja virkahti:

-- "Lintuni!... Minun kultani ja kukkani!..."

Ja tyttö rauhottui. Hän alkoi kertoa leperrellä Looljasta ja pikkuveljistä. Anna Pawlownan suosituksella oli Loolja saanut uuden paikan eräässä liikkeessä, missä hänellä on tilaisuus oppia ompelemaan. Toiset lapset olivat sijoitetut yksityisille maksua vastaan ja heidän puolestansa oli maksettu kuluvasta kuusta menevä maksu. Mutta lapset ikävöivät toisiansa ja Loolja pelkää menettävänsä paikkansa heti, kun tulee tunnetuksi, että hän on "semmoinen"...

Viime sanat olivat kuin puukonpisto. Nuoren sepän katse muuttui synkäksi. Kaatja lohdutteli häntä, silitellen hänen korkeaa otsaansa: