Part 2

Mutta ääneti oli hän kiemurrellut tuskiensa pitimissä... vaiennut, kuin hämähäkki... Ulkomuotoansakin hän vartioi, kuin kavaltajaa. Tuskansa hän peitti teeskennellyllä iloisuudella... epäilynsä Jumalan kieltämyksellä. Katseensa oli ainoa, jonka herraksi hän ei voinut koskaan kohota... Hän tiesi sen... Suuret, ruskeat silmänsä olivat hänen ainaiset ilmiantajansa... Niissä kuvastui se sielun hämähäkki... harhaileva, epäselvä, kärsivä. Hän luuli niiden ilmi antamana seisovansa alati maailman pilkkanaurun edessä... kuuli ivan kellojen soivan... Kerran oli hän ne lukenut kipeiksi -- kostaaksensa niille...

Pienestä pojasta oli hän niin kulkenut, povessa mietinnän tulihiili. Kuoleman pelko oli hänen sielunsa syöpänä... Se oli ajattelun tulivirike, epäilyn kipinä. Sen parantajaksi mietiskeli hän jo silloin sitä uutta Jumalaa. Se vanha oli osottaunut voimattomaksi... Päiväkaudet voi hän seisoa akkunan ääressä avaruuteen tuijottaen... Silmissä leikki se ainainen valetuli: suuri Jumala. Sen ympärillä lenteli kuoleman mustasiipi perhonen...

Viisitoista vuotta oli hän sitten salassa suunnitellut teosta, jossa hän kumouksen henkenä aikoi astua Jumalaa vastaan olemuksensa kaikilla voimilla. Yökaudet oli hän miettinyt sen juonta. Hän oli punonut uudenaikaisen mytologian, jossa hän kohotti ihmishyveen Jumalaksi... Kuoleman viikatemies seisoi alati hänen edessänsä... Se kannusti työtä, se puhalsi tulta hiileen... Hän kiemurteli pelon kynsissä... kiirehti valmistamaan Jumalaansa, pelastajaa kuolon luisista käsistä. Ruumiinkoi lenteli hänen silmissänsä... se laski munansa häneen... söi häntä, kuin tuli pärettä... Hän joudutti työtänsä... loi Jumalaansa, väännellen tuskan tulessa...

Mutta ei ainoakaan tiennyt hänen taistelujansa... Joskus näytti työ jo valmiilta... Hän oli jo sadasti tarttunut kynään alottaaksensa teoksensa julkaisun... Mutta silloin upposi hän aina epäilyn pohjattomaan suohon... Jumalasta puuttui jotakin... välistä kaikki... Hän lykkäsi aikomuksensa tuonnemmaksi, täydensi teoksensa juonta... selvensi sitä ja kaunisteli salaisuudessa...

Päre paloi... siitä karisi karsta... vaan uusi Jumala ei syntynyt...

Viimein oli hänestä kehittynyt ehdoton epäilijä, lopulta unennäkijä, unien ja ennustuksien uskoja. Päivän mietteet jatkuivat yöllä unissa, sotkuisena vyyhtinä. Hän näki unessa jumaloita, perkeleitä, salaisia henkimaailman taisteluita, ihanuuksia ja hirmuja. Unistansa ennusteli hän taas elämäänsä. Hän vyyhtesi niistä kohtalonsa langat, sovitteli ne elämänsä tapauksiin. Ja itse hän häpeili sitä kaikkea maailman edessä. Hän salasi kaiken tuskansa ja taistelunsa ihmisiltä. Salaisuus painoi häntä myllynkivenä... julkisuuden ajatuskin taas jo soitti hänen korvissansa pilkan kelloja. Hänestä tuli aluksi ihmisten kammooja, ihmisvauhko, lopulta niiden sairaloinen halveksija. Kaikki olivat hänestä raakimuksia, jokapäiväisiä, henkisiä syöpäläisiä: elukoita ihmishaahmossa. Viimein oli hänestä kehittynyt olento, jonka luonteella ei ollut reunaviivoja. Hän oli äärimäisyyksien yhtymä, ristiriitojen luomus, jalo ja alhainen samalla. Hän oli epäselvä, tutkimaton, umpimielinen. Itsellensäkin hän oli himmeää sumua.

Välistä oli hän tuskissansa hylännyt kaikki, heittäytynyt elämän virtaan, sen mutakylpyihin, hakemaan unohdusta. Viimeiset ajat olivat olleet semmoinen rauhan hakuaika. Hän oli kylpenyt elämän pohjasakassa, sen ryöppyävässä mudassa... oli kyllästynyt siihen, etsi uutta... Hänen teoksensa loimet olivat alkaneet taas juosta keriltänsä... Oli vilkahtanut kodin tuli... Sen rauha tuulahti hänen sieluunsa. Siinä rauhassa päätti hän kirjoittaa teoksensa. Kuumeisena joudutti hän sen tuloa... Kaikki oli jo valmista... Koti odotti morsiamen vaimoksi tuloa... Teoksen sadat sivut olivat valmiina muistissa... Niiden ihanat runovirrat muodostelivat helmipatoja... Sen aatteet tulvivat tokeita vastaan kirkkaina, selvinä... Jokainen säe hohti jalokivenä... Jokainen ajatus oli ihana sävel... Se oli viisitoistavuotisen salaisen työn tulos.

Munkki Pietarin puheet puhalsivat hänessä taas ilmituleen hänen elämänsä ainoan kytevän hiilen: mietinnän, epäilyn tulipitimissä. Hetkessä kohosi hän henkimaailman sumuihin. Epäily, usko ja taika-usko nostivat hänet siivillensä. Munkki Pietari haihtui joskus salaman-nopeaksi näköhäiriöksi: noidaksi, joka imi viisauttansa Jumaluuden rinnoista. Hän vavahteli. Munkin sanat salamoivat ennustuksina. Pahan enne nosti niistä rumaa päätänsä. Levottomana, synkkänä käveli hän edestakaisin kammiossa ja kysyi lopuksi:

-- "Mutta, isä Pietari, eikö ihmiskunnan historia todista, että ihminen on voinut ja että sen _täytyy_ ottaa omasta povestansa elämisen voima ja viisaus? Ovathan pakanakansat ilman Jumalaa luoneet suurta..."

-- "Ne eivät ole ilman Jumalaa luoneet mitään", -- keskeytti munkki Pietari jyrkästi. -- "Kaikki kulkee Jumalan kädessä. Hänen käskyänsä tottelee _koko elämä_. Purot etsivät Hänen käskystänsä tiensä mereen ja vedet löytävät uransa maan suonissa. Ihmiselämän loimet ja kuteet juoksevat Hänen keriltänsä, ja yhteiskunnalliset liikkeet ovat ainoastaan aseita Hänen kädessään, aseita, joilla Hän takoo ihmistä. Kaiken ihmiselämän pohjavirtana käy tänäkin päivänä Herran henki, joka kulettaa ihmisen oikeaan suuntaan, tahtoi hän tai ei... Se pohjavirta kulettaa ihmistä _Häneen."_

-- "Siis vanha taru uusissa oloissa", -- yritti Harhama katkaista, mutta munkki keskeytti hänet, lausuen:

-- "Ei taru, vaan elävän Jumalan voima. Hänen kätensä kierittelee maailmoita ja hallitsee ihmiselämän kulkua ijankaikkisesti. Jumalan hengen ilmestys ei ole menneisyyden tarua, vaan kaikkien aikojen elämän johtoa ja voimaa."

Harhama istuutui synkkänä tuolille ja vaipui ajatuksiinsa. Hän paloi jo hiilenä. Katkerana, hajanaisena, virkkoi hän puoleksi itseksensä:

-- _"Mitä on silloin ihmiselämä ja ihmisvapaus!"_

Se oli hänen ainainen epätoivoinen kysymyksensä, hänen olemuksensa sammumaton tulikipinä.

-- _"Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä"_, -- vastasi munkki Pietari niin varmalla äänenpainolla, niin vakuuttavasti, kuin olisi hän tahtonut niillä sanoilla musertaa Harhaman, kuten kivilohkareella.

Harhama vaikeni. Hänen sielunsa leimusi epäilyksen tulena, jonka katkera savu nousi hänen kurkkuunsa. Munkki Pietari ryhtyi jatkamaan teostansa, sanellen:

-- "Sinä, Jumala, olet perustus, joka kestää maailmoiden painon. Kaikki, jonka perustuksena et ole Sinä, on rakennettu pohjattoman meren aavalla vyöryävälle aallonharjalle. Jokainen muu perustus on yön usvaa."

Kuullessaan munkki Pietarin näin kuvailevan sitä pohjattomuutta, jolla hän muka seisoi, sai Harhama taas kaiken tarmonsa, kuten se, joka äkkiä huomaa olevansa kuiluun syöksemäisillänsä. Hän tarttui valkoisten hevostensa ohjaksiin. Silmänräpäyksessä jännitti hän viimeisetkin voimansa, kuin pelastaaksensa henkensä.

-- "Isä Pietari!" -- lausui hän keskeyttäen. -- "Minä sittenkin uskon inhimillisen siveellisyyden ja rakkauden voimaan. Minä uskon, että ne riittävät korpeen lähtiessä ja silloin, kun kiusaus istuu kotilieden reunalla. Minä uskon, että kaski voidaan ja _täytyy_ voida kaataa ihmiskäsivarsilla. Niillä on maja rakennettava kuusen juurelle ja onni kannettava majaan."

-- "Veli Harhama! Älköön Jumala antako uskosi häpeään joutua ja elämäsi harhaan!" -- vastasi munkki Pietari surullisena. Syntyi pitempi, painostava äänettömyys. Harhama ei tietänyt mitä sanoa. Viimein huokasi hän raskaasti, nousi ylös ja kumarsi jäähyväisiksi. Munkki Pietari nousi, laski kätensä Harhaman olalle ja lausui lempeällä, surullisella äänellä:

-- "Veli Harhama! Astu nöyränä Jumalan pihteihin, sillä niistä et pääse, vaikka menisit helvettiin, niin ne pihdit ovat jo siellä ja nostavat sinut Hänen alasimellensa. Jos yrität niistä päästä, nostat hartioillesi kärsimyksien myllynkiven, joka musertaa sinut tomuna Hänen jalkoihinsa."

Harhaman voimakas leuka vavahti liikutuksesta. Hän itse tunsi, kuinka munkki Pietari painoi hänet taas siihen epäilys-suohon, josta päästäksensä hän oli taistellut epätoivon taistelua, kärsinyt helvetin tuskia. Tuli virisi sielun taulaan. Turhaan salaili hän sitä. Vesi herahti hänen silmäänsä eikä hän tietänyt miksi. Silmät olivat hänet taas pettäneet... Munkki heltyi... Hän siunasi ystäväänsä ristinmerkillä, lausuen:

-- "Ohjatkoon Jumala sinut luoksensa silloin, kun se vielä voi tapahtua tarvitsematta sinulle juottaa kärsimyksien ylitsevuotavaa kalkkia! Jumala olkoon onnenasi!"

-- "Kiitos, isä", -- lausui Harhama, puristi munkin kättä ja lisäsi lähtiessänsä: "Jumala onnena... niin Jumala. _Minä lähden avaimet onnen omalla vyöllä._"

Kammioon tulvasi taas munkkien ihana laulu:

"Suuri ja loppumaton olet Sinä, Jumala, Sinun ruoskanasi on kuolema, Sinun tutkaimenasi onnettomuus. Kärsimys on Sinun pihtisi, äärettömyys on Sinun kahleesi. Ei kukaan niistä pääse pois; ei kenkään Sua kiertää voi. Herra armahda, Herra armahda! Herra armahda meitä!"

* * * * *

Kun Harhama oli lähtenyt hulmahti Perkele laulun sävelistä munkki Pietarin eteen uskon kiusauksena ja lausui ilkkuen:

-- "Nyt olen minä varma hänestä, sillä hän on _tyytyväinen maailmaan_... Hän ei _tarvitse_ nyt Jehovaa... silloin pysyy hän minussa... Hän on luja, kuin vuoren juuret..."

Munkki nosti katseensa kirjasta, huomasi Perkeleen ja vastasi Herran palvelijan voimalla:

-- "Sinussa, Saatana, ei voi kukaan pysyä, sillä sinä olet aallonharja, jota Herran voima ajelee meren aavalla selällä."

Perkele jatkoi ivallisesti:

-- "Sinä et tunne Herrasi voiman heikkoa kohtaa: Hän ei voi tyhjäksi tehdä sitä, mikä kerran on Hänen vastakohtansa... Hän ei voi hallita sitä, mikä on Hänestä pois päässyt. Hän ei voi minua painaa mereen olemattomaksi. Missä ovat Herrasi ja ihminen, siellä olen myös minä... Missä Herrasi tuuli käy, siellä nousen minä vesiaaltona, tai ihmisten intohimojen kuohuna..." Ja mitä kovemmin Herrasi voima tuulena pauhaa, sitä korkeammalle kohoan minä Hänen voimansa vastakohtana... _Jos_, sanon _jos_, palvelijani Harhama lankeaisi minusta, asetun minä uudestaan ja yhä uudestaan hänen allensa. Minä nostan hänet korkealle, näytän hänelle maailman rikkauden... kunnian... hekkuman. Minä asetan hänet maailman temppelin harjalle... sytytän hänessä himon... kunnianhimon ja synnin Jehovaa vastaan...

-- "Vaivasi on turhaa savua", -- keskeytti munkki Pietari. -- "_Syntikin on ase Jumalan kädessä_. Jumala näyttää ihmiselle synnin kauheuden ja vapisten kääntyy ihminen siitä. Jumala koskee sauvallansa häneen ja himo hänessä muuttuu inhoksi. Sinua itseäsi ajaa Herran voima ja sinäkin kuletat siis aallonharjana Hänen eksyneitä lapsiansa kotirantaan, omaan kotiinsa."

-- "Ei tee mitään. Muista, että rannan ja kodin välillä on portti... ja muuta en tarvitse... Palvelijani vartoo valmiina portilla ja käännyttää 'kotiinsa' aikovan takaisin korpeen", -- lausui Perkele ivallisesti. Munkki Pietari laski kätensä Raamatun päälle ja lausui:

-- "Poistu, Saatana! Sinun palvelijasikin ovat Herran kädessä ainoastaan vierinkiviä, jotka Hän heittää pois kääntyneen kintereille, ajamaan hänet harhateiltänsä takaisin kotinsa portille."

-- "Jossa hän taas tapaa minut", -- lisäsi Perkele ivaten.

Kammioon tulvasi taas munkkien laulu:

"Sun tahtoasi kaikki palvelee. Sun edessäsi tähdet himmenevät ja päivä kelmenee. Johda meitä ja valaise! Herra, armahda! Herra, armahda meitä!"

Pau--uu--uu! -- kumahti taas luostarin kirkonkello ja Perkele hävisi sen sävelien mukana.

Kierivä kulmakivi.

Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.

Syvällä juoksevat elämän pohjavirrat. Salassa kulkevat niiden virtojen uomat. Ei ole avaruudessa keskipistettä, ei ijankaikkisuudessa menneisyyden ja nykyisyyden rajaa.

Avarassa, upeassa temppelin muotoisessa luolassa, joka oli tulta täynnä, seisoi Perkele alttaripaikalla vihaisen näköisenä, elävä käärme kädessä. Lukemattomien palvelijain loistava joukko polvistui hänen edessänsä, suitsuavassa tulessa. Alttarin taustalla kulkivat varjokuvina ihmisten lankeemukset, langenneiden kärsimykset ja kohtalot. Ihanana avautui Paratiisi. Vaimo oli siellä puhdas, mies jalo, peto lempeä. Ihmiselämä oli ihana unelma... onni helotti helmenä, päivä kulki kuin kaunis laulu, täynnä rauhaa ja sopua, ja luonto oli kuin korea kukka elämän alkulähteen korvalla. Kuolo oli ventovieras, suru tuntematon.

Vaan äkkiä katkesi unelma, laulu loppui ja helmi himmeni. Kukka kuihtui lahteen korvalla. Kuolon viima kulki maita... Elämän pohjavirtojen mudista nousi käärme ja antoi Eevalle omenan... Hän söi... Myrsky kohotti silloin siipensä, aalto mustan harjansa ja peto karkasi vihaisena saaliinsa kimppuun. Perkele, joka oli katsellut kuvan kulkua, hymyili tyytyväisenä ja hänen palvelijansa alkoivat ylistää hänen viisauttansa ja voimaansa laululla, jonka sävel valtavana pauhuna aaltoili tuliroihusta:

"Sinun viisautesi on suurempi avaruutta. Sinun voimallasi ei ole vertaa. Sinun paulanasi on kavaluus. Se on suurempi äärettömyyttä. Sinä murskaat Jehovan työt. Sinä olet kaiken olevan hauta, kaiken ansa ja paula. Ei kukaan sua kiertää voi."

Ei kukaan, ei kukaan, ei kukaan! -- kertasi salaperäinen kaiku tuliluolan etäisistä holveista.

Perkele kuunteli ylistyslaulua vakavana ja puhui palvelijoillensa mietteissänsä:

-- "Mutta yhtä minä en voi, eikä Jehovakaan: _me emme voi hävittää toisiamme ja toistemme henkeä_. Siksi käy sota siitä, kumman henki saa maailman vallotetuksi. Se on ikuinen taistelu..."

-- "Jossa sinä voitat... Noin! Nyt söi mieskin!" -- keskeytti Piru, vanhin palvelijoiden joukosta, osottaen taustalla kulkevaa kuvaa.

Perkele katsahti taaksensa kuvaan. Langennut ihmispari seisoi hämmästyneenä kuin avuttomat lapset hyvän- ja pahantiedon puun juurella. Vihainen myrsky ulvoi, aallot vyöryivät kohisten ja pedot kiljuivat juopuneina veren hajusta. Perkeleen palvelijoiden joukosta nousi silloin riemuhuuto, voimakas, kuin meren kohina rajusäällä.

Mutta äkkiä laski kuvassa myrsky siipensä alas, aallot painoivat harjansa mereen ja pedot vapisivat pelosta, lyyhistyen piiloihinsa. Elämän lähteestä nousi Jumalan henki ja kutsui langenneita.

-- "Korvennus!" -- huudahti Perkele kiivaasti, polkien jalkaa ja osottaen sähisevällä käärmeellä syntiinlankeemuksen kuvaa. -- "Siinä ilmenevät jo Jehovan juonet ja _vääristely_... Nyt lymyävät ne jo viikunalehtien alle. Katsokaa! Se viettelijä on kätkenyt omenaan, jota ihminen söi, sen uskon, että _paha_ on väärä ja _hyvä_ oikea."

-- "Se vanha vääryyden hämähäkki! Mutta omaan verkkoonsa on Hän sortuva. Hän on sinun kädessäsi sokeus!" -- huudahtivat palvelijat tulen seasta kauhistuen Jehovan ilkeyttä. Perkele jatkoi puhettansa, kiivaasti edestakaisin kävellen ja katsellen kuvauksen kulkua:

-- "Siinä nyt näette! Mies ryömii jo lehtien alta Jehovan eteen... Kas sitä!... Ja piilottautuu vielä eukon hameen suojaani Hah-hah-hah!" -- nauroi hän lopuksi, tehden kuvaavan liikkeen.

-- "Hah-hah-hah-haa!" -- nauroivat palvelijat Perkeleen mukana.

-- "Siitä asti" -- jatkoi Perkele, -- "on miehen linnana ollut _hame."_

-- "Ja vakuuttavat, että muka Jehova olisi heidän linnansa", -- ivaili Hiisi.

Tuliluolan taustalla kuvautui paratiisista lähtö. Musta oli miehen mieli. Naisen elämä oli okainen orjantappura. Etäältä häämötti erämaa, jossa ohdake kukki ja kuolema terotti viikatettansa. Perkele osotti lähteviä palvelijoillensa, puhuen halveksuvasti:

-- "Siinä nyt näette! Mies tanssii jo eukkoinensa Jehovan pillin mukaan, lähtee Hänen _ajamanansa_ pois Paratiisista muka _syyllisenä_... Se vanha kettu on syöttänyt ihmiselle sen uskon, että Hänestä luopuminen olisi _lankeemus._"

-- "Hänen vääryytensä rihmat juoksevat Hänen siteinänsä kaikkialla... Mutta päivänsappi on Hän sinun edessäsi... Hän on sammuva sinun kirkkaudestasi. Hänen rihmansa ovat häviävät", -- kohisi enkelikuoro.

-- "Ja", -- jatkoi Perkele kiivaasti, -- "siksi _katuu_, nyt mies. Niin kavaliin rihmoihin on Jehova kietonut ihmisen, että se uskoo hyvän _oikeaksi_ ja siitä _luopumisen_ lankeemukseksi... Ihminen katuu _kääntymistänsä_", -- lopetti hän raivoissansa.

-- "Mutta sinä olet elementin alku, sinä olet salaman synty, sinä poltat poroksi Jehovan kavaluuden. Sinä, kirkkaus ja tuli, paljastat Jehovan petoksen ja kirkastat pahan oikeuden", -- vannoi vanha Lempo tulihumusta, elävä käärme vyötäisille kierrettynä.

-- "Niin. Koko meidän suurena tehtävänämme on Jehovan petoksen paljastaminen. Meidän _täytyy_ saada harhaan johdetut käsittämään, että paha on _oikeaa_ ja hyvä _väärää_. Meidän _täytyy_ se voida, sanon minä", -- raivosi Perkele vihaa säkenöiden.

-- "Sinä teet sen, sinä voit sen. Jehova on sinun edessäsi meren valkeaa vaahtoa. Sinä säret sen vaahdon... Sinä olet meri. Sinä olet vaahdon syntymä kohtu ja hauta", -- todisti ihana enkelilaulu.

Alttarin taustalla kulki kuvaelma ensimäisen ihmisen kärsimyksistä ja taisteluista erämaassa missä orjantappura kasvoi, ohdake rehotti ja peto vaani petoa. Päivät kulkivat mustina... Miehen elämä oli isän huolta, naisen päivät äidin tuskia... Kuoleman terävä viikate kosketteli miehen kaulaa. Vaimon povessa paloi siksi polttava tuli: tuli luoda elämän jatko, kun oli entisen hukannut. Huoli, ettei sammuisi elämä, polttaa häntä himona. Se polttaa kuin tuli taulaa. Sen poltosta antaa hän rintansa lapselle, alistaa kohtunsa äidinkivuille.

Raskas on langenneitten elämä.

Perkele osotti näkyä palvelijoillensa ja kiehui tulena:

-- "Meidän _täytyy_ pelastaa ihminen sen kiusaajan kynsistä... sen rääkkääjän. Jollette sitä tee, niin minä jauhan teidät myllynpölyksi."

Palvelijat lankesivat polvillensa ja rukoilivat laulaen:

"Sun vihasi ja kiukkusi kalliimpi aarre meille on, kuin armo Jehovan. Älä sysää meitä luotasi! Älä hylkää meitä! Suuri olet sinä, Perkele, suuri ja voimallinen."

Taustalla avautui Kainin ja Aabelin välinen tapaus. Lempeänä ja rauhallisena, kuin lapsen rukous, nousi Aabelin uhrisavu taivaan kuperaa sinilakea kohti. Synkkänä seisoi Kain, mieli katkerana, kuin savu, joka nousi hänen uhrinsa tuoreista vihanneksista... Kain muisti ainutta sisarta... kodin kukkaa... Uhri oli hänestä pahan enne...

Jo nosti Kain aseensa... Mutta valoviima kävi avaruuden läpi... Iskuun nostettu käsi laskeusi alas.

-- "Äts!" -- kiljasi Perkele kiukustuneena.

-- "Jehovan juonia", -- huudahtivat palvelijat.

Taas oli rauha avaruudessa. Päivän kultakehrä kulki rataansa, keto koreili kukissa, puut hohtivat linnuista. Taivas satoi siunausta... maa loi povestansa rikkauksia ilmoille. Veljespari seisoi luonnon suuren rauhan, työn ja rikkauksien keskellä.

Taivas helotti, luonto kukki... Jo puhkesi luonnon kaunein kukka... alkoi soida sen ihanin laulu -- nainen: Sisar saapui kedolle, povi puhtaana, kohtu kypsänä... Huuli ei tiennyt huulen makua, neito miestä... Kukkanen oli vielä nuppuna... sisar tuli tyttönä.

Luonto oli kaunis, kevät puhkesi kesäksi... Kukka kuherteli, suuteli, siitti... Emi huokui hempeä... hede jakoi lempensä antimia... Nyt oli _sisaren_ ensi aika. Tyttö kukki _vaimon_ rajalla... Sisar vaihtoi tunteitansa... siskon tunteita vaimon tunteeseen... Hän vaihtoi veljeä mieheen, sen suuteloita _miehen_ suudelmaan.

Mutta hän oli ainoa sisar... Veljiä oli kaksi... Toinen oli jäävä veljeksi, toinen tuleva mieheksi...

Hän valitsi lempeämmän... Toinen oli jäävä ijäksi ilman... Uhri oli oikein ennustanut.

Jo sull sisar morsiamena... veli iloitsi sulhon onnesta... Käsi puristi jo kättä... silmä puheli silmän kanssa... Kain oli synkempi yösydäntä... Ainut sisar oli menossa... Edessä oli erämaa... Ei ollut kukkaa hänen miehuudellensa... ei sen perhostulta.

Kului hetki... Jo odotti povi povea... huuli tapaili huulta... Kukka helotti onnensa terältä... Kain seisoi mustissa sukissa... Menossa oli miehuus, miehen _kaikki_... Kain nousi sen puolesta... Hän nousi, kuin peto pentuansa pelastamaan...

Kain karkasi veljensä päälle ja tappoi hänet... Musta käärme oli naisena matanut veljesrakkauden pesään... Riemastuneena osotti Perkele palvelijoillensa tapausta ja lausui, niiden ihastushuudon lakattua, ylpeänä:

-- "Se oli _minun_ iskuni. Se oli miehen isku vasten Jehovan kasvoja... Minun henkeni, paha, elää. Sitä ei Jehova voi hävittää... Noin! Nyt huhuilee jo Jehova Kainia, mutta... Niin! Hän ei ryömi viikunalehtien alle. Katsokaa... Se mies ei kadu, eikä uudestaan lankea Jehovan viettelykseen... Hän _lähtee pois Jehovan luotakin_... Hän käsittää jo, että Jehovasta luopuminen ei ole lankeemus vaan _parannus_... Kain on pelastettu... Mutta _vaimo_ oli taas minun kätenäni... Ja vaimo on Jehovan työtä."

Palvelijat lankesivat taas polvillensa ja lauloivat Perkeleen ylistystä.

"Suuri on sinun armosi: Sinä pelastat langenneet. Sinä katkot Jehovan paulat. Et hylkää sinä ketään. Et väsy sinä koskaan."

Perkele jatkoi puheluaan tyytyväisenä:

-- "Adamin luopumus ei ollut mikään itsetietoinen luopuminen Jehovasta ja Hänen hengestänsä, väärästä. Se oli ainoastaan _erehtyminen_ siitä. Semmoiset lankeavat Jehovan viettelyksiin uudelleen heti ensi houkutuksesta. Mutta Kain _ei ole palannut Jehovan luo_... Hän lähti _itsetietoisena_. Ja juuri semmoisilla on jotakin arvoa. Adaminlaiset veltot loikareet eivät vaikuta minun ja Jehovan välisiin voimasuhteisiin mitään. Siihen tarvitaan _itsetietoista_ Jehovasta luopumista. Ymmärrättekö?"

-- "Sinun asiasi on meille selvä", -- vastasi Horna, ja palvelijain lauma veisasi taas:

"Pimeiden sumujenkin halki sinun asiasi, sinun tahtosi kirkkaana tulena vaikenevat. Sun suuret tarkotuksesi se meille kirkastaa."

Ylistyslaulu kulki aamuruskon nopeilla siivillä, palasi kaukaisuuden seinistä kaikuna ja täytti tuliluolan. Perkele käveli edestakaisin tyytyväisenä. Leikitellen heilautteli hän kiemurtelevaa käärmettä. Kun laulu loppui, järkeili Perkele taas:

-- "Yksi niistä itsetietoisista on _Harhama_. Pienestä lapsesta on hän kärynnyt epäilyn tulessa. Kun hän kerran riuhtaisee itsensä irti Jehovan pauloista, riuhtaisee hän samalla paulankin poikki. Hän luopuu Hänestä _tietoisena_ ja _ainiaaksi_... Mutta Jehova virittelee hänen tiellensä satimia... Siksi vartioikaa Harhamaa lakkaamatta, väsymättä..."

-- "Jos yö väsyisi päivän kintereillä, kun se karkaa idästä länteen, me emme väsyisi", -- vannoi enkelikuoro.

-- "Heikkouteni on siinä, että minä en voi omaa kättäni satuttaa ihmiseen. Siksi: Jehova on lyötävä hänessä Jehovan omilla töillä... Siksipä: missä on Harhama, siellä olkoon _nainen_ omenana; missä nainen, siellä Aabel! Ja missä Harhama tapaa Aabelin, siellä olkoon ase valmiina!" -- neuvoi Perkele viisailla eleillä.

-- "Sinun tahtosi on meidän elämämme. _Harhama on lähtevä Jehovan kasvojen edestä_" -- vannoivat palvelijat.

-- "Se ei riitä", -- lausui Perkele, ja lopetti jyrkästi sanojansa painostaen: -- "Ei riitä, että hän lähtee pois Jehovan luota. Hänestä täytyy tulla enemmän kuin Kain: _Hänen täytyy nousta Jehovaa vastaan_."

Tulenlieska sävähti punaisemmaksi, avaruus vavahti. Perkeleen lukematon palvelijajoukko katsoi hämmästyneenä herraansa.

Jehovaa vastaan! Jehovaa vastaan! Ihminen Jehovaa vastaan? -- kierteli kysyvä kaiku, kertoen Perkeleen ajatuksen äärimäistä rohkeutta. Mutta Perkele jatkoi kavalana:

-- "Ette ymmärrä. Harhama on sommitellut viisi toista vuotta teosta, jossa hän astuu julkisesti Jehovaa vastaan. Mutta hän epäilee vielä. Hän ei ole vielä varma, että Jehova on vääryys. Hänet on saatava siihen varmuuteen. Hänen _täytyy_ kirjoittaa se teoksensa. Sillä panee hän Jehovan luota lähtiessänsä portin takanansa umpilukkoon... Paluu on silloin mahdoton. Sillä teoksella lyömme me myös muita laumoittain. Hänelle ei ole vaan annettava _aikaa_ ja _aihetta_ ajatella Jehovan luo palaamista. Kaksi asiaa pitäkää aina hänen edessänsä: yksi, johon hän kiinnittää sydämensä, ja toinen, 'johon Jehova lempeämmin katsoo'."