Part 19

-- "Kiitos Sinulle, rakas taivaallinen Isä, armostasi!"

Syntyi taas hiljaisuus. Elämän ristiriitojen rihmat oli ripustettu orsille ja selvitelty epäselviksi vyyhdiksi, kuin valkenevat rihmat. Ne valkenivat siinä, selkenivät kuoleman kirkastamina ja sekottuivat taas elämän savuihin. Harhaman ajatukset sotkeutuivat lopulta taas kokonansa niiden vyyhtien rihmoihin.

Niin karkeloivat elämän selvyys ja epäselvyys. Rikos kirkastui hyveeksi, hyveenä se taas oli vaatinut anteeksiantamusta ja sovitusta ja kyyneliä ja tuskia. Nekin oli saatu jostain näkymättömästä lähteestä. Kaikki alkoi rauhottua, Loolja nousi rauhallisena, suuteli munkki Pietarin kättä palavasti, otti taskustansa Geldnersiltä saamansa rahat ja pani ne pöydälle. Sen tehtyä suuteli hän äitiänsä, veljiänsä ja sisarpuoltansa. Hänen silmänsä olivat turvonneet itkusta ja itkukouristukset nousivat kurkkuun, mutta katse oli rauhallinen. Huoneessa vallitsi täydellinen kesäisen sunnuntain Herran rauha. Tyttö oli tullut _kotia_... Alkoi juhla. Lintu liversi jo elämän kukkivan pihlajan oksalla, lämmin aalto hyväili rantakiveä. Kuului paimenen huilun soitto jo sinisen järvenselän takaa, läpi heilimöivästä rukiista nousevan savun, häämöitti kirkon tornin risti. Ja sitten kuului taas järveltä kirkosta palaavan kirkko väen veisuu ja kumahti kirkonkellojen soitto... Se oli kotiatulon juhla...

Paljon kärsinyt äiti oli saanut rauhan. Koti oli nyt puhdas, sen tomut pois pestyt... Lapset olivat saaneet illallisen ja puhtaat pukimet... Elämän likaiset vaatteet olivat pestyt ja kuivuivat riuvulla ja ristiriidat selvenivät orrellansa.

-- "Nyt Sinä, Herra, voit antaa minun mennä maan multaan nukkumaan", -- lausui äiti rauhallisena, kuoleman sormi silmäluomella...

* * * * *

Harhaman sielun täytti selittämätön tunne. Hän näki, kuinka ihmiset särkyivät, kuin saviastiat, ja laskivat rauhallisena tomuna näkymättömän Jumalan jalkojen juureen, lepäämään taistelujen ja tuskien loputtua. Ja tomulle laski taivaasta Jumalan lupaus synnin anteeksi antamisesta, kuin keväinen sade laskee kuumaan tuhkaan. Jumala-usko synnytti siinä uuden elinvoiman. Hento oras nousi nopeasti. Se kasvoi varreksi, heilimöi pian ja kantoi kukan ja hedelmän: uuden ihmisen. Harhama punnitsi taas munkki Pietarin sanoja. "Sinä et tiedä, miten suloista on saada särkyä, kuin saviastia Jumalan jalkojen juureen". Hän olisi tällä hetkellä antanut kaikkensa, jos olisi saanut tämän ihanan Jumalauskon, joka hänet nyt kokonaan hurmasi. Hän käsitti taas hetken ajan niin elävästi, että tähän tuskanhuoneeseen, näille särkyneille mielille, ei mikään muu olisi voinut heittää vilpoista vettä, kuin usko näkymättömän Jumalan kaikkivoipaan, loppumattomaan armoon, joka pulppusi niille, kuin raikas lähdevesi kosteikossa, jonne erämaan nääntynyt matkustaja on saapunut. Ja hän ajatteli: "Joka itse ei tätä erämaan lähdettä tarvitse, onko hän oikeutettu sen tukkeamaan _muilta_, jollei hän voi sen sijalle asettaa vesiastiaa, josta ei koskaan lopu raikas vesi?" "Mutta toiselta puolen", -- järkeili hän taas, -- "miksi sallii _kaikkivoipa_ Jumala tämän kaiken sitten tapahtua? Miksi päästää Hän ihmiskurjuuden noin hirvittäväksi?"

Hänen elämänsä ainainen tulitutkain asettui taas hänen eteensä.

Ja kun kaikki oli rauhottunut, otti Loolja rukouskirjansa, ja laskeutuen polvillensa äitinsä puuvuoteen viereen, luki hartaalla äänellä:

-- "Isä meidän, Joka olet taivaassa! Pyhitetty olkoon Sinun nimesi! Lähestyköön Sinun valtakuntasi! Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa, kuin taivaassa! Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme! Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme velvollisillemme! Älä johdata meitä kiusaukseen! Mutta päästä meitä pahasta! Sillä Sinun on valtakunta ja voima ja kunnia ijankaikkisesti."

-- "Amen!" -- lausui hän lopuksi rauhallisena, tehden ristinmerkin.

-- "Aamen! Aamen!" -- kertasi sairas äiti rauhallisena, tehden hänkin ristinmerkkinsä.

* * * * *

Talviyö oli jo joutunut. Kuu koreili taivaan kirkkaana morsiamena. Sen korkeat tanhuat olivat tähdillä sirotellut.

Eteisestä kuului ääniä ja askeleita. Äkkiä avattiin ovi ja sisään astui oikeudenpalvelija talonmiehen seuraamana. Hän kaivoi nopeasti salkustansa erään paperin ja kysyi:

-- "Täälläkö asuu Petrofien pere?"

Kukaan sisällä olijoista ei vastannut. Talonmies alkoi selittää:

-- "Itseään ei ole kotona... Tehtaassa käy työssä. Mutta eukko tuossa on hänen eukkonsa... Nouse ylös, eukko!..."

-- "Saman tekevä!" -- keskeytti oikeudenpalvelija. -- "Eukko, tai mies. Mitä varten eukko päivällä makaa?... No, maatkoon! Hiis hänestä!... Täällä on verokuitti... Eh, eukko!... Onko millä maksaa?... Tavaroita täällä ei ole..."

Puhuessansa huomasi hän Looljan pöydälle jättämät rahat ja huudahti:

-- "Mutta rahaa vetelehtii pitkin pöytiä... No, jumalankiitos! Kenen nämä rahat ovat? Eivät suinkaan teidän?" -- kysyi hän munkki Pietariin ja Harhamaan kääntyen.

-- "Ei", -- vastasi munkki Pietari. Loolja ja äiti katselivat tapahtumaa välinpitämättöminä.

-- "Siis talon herrasväen... Ja vielä puhutaan köyhyydestä!... Kymmenruplainen aivan!... Kukapa olisi uskonut, että tulemme näin hyvään aikaan!... Vero kahdeksan ruplaa... kopeekoineen... No, kopeekat ovat aina pikku asioita, kun ruplista selviää... Onko kenellä särkeä?... Ei kellään ole... Ei ole, niin ei ole... Tulkoon tyttö kansliasta noutamaan loput takaisin!" -- puheli oikeudenpalvelija, työntäen rahan taskuunsa. Lähtiessänsä jätti hän valmiiksi kuitatun paperin pöydälle, jatkaen puheluaan:

-- "Toivotan terveyttä!... Vero on maksettu; mikä silloin on eläessä!... Onko eukko jo kauvan sairastellut?... No sairastelkoon!... Mitäpä elämä muuta onkaan, kuin tautia... Herra isä, herra isä!... Tautia ja onnettomuutta on koko elämä. Minutkin hylkäsi vaimo... poika karkasi Amerikaan, päällikkö kiukuttelee... Entä Te, munkki? Mitä varten täällä?... Asialla?... Kuinkas! Tietysti asialla!... Ja Te, herra?... Tietysti myös asioilla!... Vielä tuossa kysyä!... No, jääkää Herran haltuun!... Herra isä, herra isä!... Semmoista se on tämä elämä... _Elämä on yhtä ainoaa hammastautia_..."

Oikeudenpalvelija lähti. Äiti ja tytär suutelivat toisiansa sanattomina. Molemmat tunsivat tyydytystä, kun rahat hävisivät pöydältä, missä ne olivat olleet, kuin verenhinta. Se oli viimeinen pilkku, joka enää tahrasi Looljan viatonta sielua. Nyt oli sekin tahra poissa. Työmiehen tytär seisoi äitinsä vuoteen vieressä taas yhtä viattomana, kuin äsken puhennut kukka. Hänen sielunsa oli nyt yhtä kirkas, kuin silmänripsellä kiiltävä kyynel. Lopullinen helpotuksen ja kiitollisuuden huokaus pääsi rauhottuneen äidin ja puhdistuneen tytön rinnasta, kohoten Jumalalle, kuin puhtaan uhri tulen rauhallinen savu, joka nousee hiljaa uhrilehdosta, koivun oksien lomitse, tyyneen, poutaiseen ilmaan.

* * * * *

Harhama tarkasti oikeudenpalvelijan jättämää paperia. Sen oli allekirjoittanut sama parooni Geldners, joka oli onnettomalta tytöltä ostanut sen, mikä sille oli olemuksessansa kalleinta ja pyhintä... Tämä parooni Geldnersin vanhin poika oli alkanut loistavan virkauransa ylhäisten piirien suosikkina. Hänestä toivottiin tulevan yhteiskunnan tukipylvään. Harhama ojensi paperin munkki Pietarille. Surun synkkä pilvi nousi Pietarin otsalle, kun hän luki allekirjoituksen. Hän lausui sortuneella äänellä:

-- "Yhteiskunnan tukeet ovat liika raskaat... Mädännyt perustus täällä _pohjalla_ ei kestä niiden painoa. Ja kun perustus särkyy, täytyy sen kannattamien tukipylväidenkin sortua..."

Harhaman silmissä häilähtelivät vallankumouksen verivaatteet, kuin kiehtovat hameet. Hänestä pursusi epäselvä viha. Munkki Pietari pyyhki kylmän hien otsaltansa, huokasi ja lausui:

-- "Ah!... Maailmassa on niin paljon tuskaa... Kuka voi sen lieventää?"

-- "Jumala", -- lausui siihen vakuuttavasti sairas äiti, joka oli kuullut munkin viime sanat.

Syntyi hiljaisuus. Sairas katseli haaveillen huoneen likaista kattoa. Hän näki sieltä jotain himmeää, aina kirkastuvaa. Hän näki elämänsä jo loistavan valo pilkuissansa suuren, kylmän sulhasensa rinnalla ja kuuli hääviulujen hiljaista soittoa, rauhottui ja lausui hiljaisella äänellä, haaveillen:

-- "Nyt se jo selkenee!..."

Hän tarkotti sitä elämänsavua... Elämä avautui hänelle jo, kuin vedensilmä. Se pyöri kauniina ja nieli häntä suppiloonsa... Elämän sijalle kirkastui veden suppilon pohjalta kuoleman silmä ja vaaleni aamuruskoinen kaiken-häviö...

* * * * *

Öinen avaruus kiteili kirkkaana, ilma helisi kylmän helyissä. Suuri vieras oli tulossa:

Etäältä, kuulopiirin rantamilta, alkoi kuulua sielumessun mahtava sävel, hiljaisena hyminänä. Sitä kuullessa vaikeni jokainen. Elämänpöly teki sille tietä, sen savu haihtui, sillä se oli kuoleman laulu, jonka edessä kaikki lakit nousevat, kaikki polvet taipuvat... Laulu läheni. Se alkoi kuulua selvemmin.

-- "Kuollutta viedään", -- kuiskasi sairas äiti hei kosti. Muut, paitsi Harhama, tekivät ristinmerkin.

Kuolleiden laulu kuuluu yhä lähempää. Hyminä kovenee veisuuksi... Sävel selvenee... Nyt voi jo erottaa sanoja.

-- "Miksi näin myöhään kuollutta viedään?" -- kuiskailee sairas itseksensä elämänsä vedensuppilosta. Munkki Pietari huokaa. Hän käsittää jo, että kärsimyksien kalkki lähestyy tätä surunhuonetta. Harhaman sielussa värisee kaikki.

Sielumessu kuuluu yhä lähempää. Se helisee jäisissä kylmän kanteleissa... Nyt se kuuluu jo valtaavana. Voi huomata, että tuhannet ihmislapset tunnustavat kuoleman suuruutta, laulamalla sen laulua. Nyt tunnustavat ne sen valtaa jokaisen yli.

"Sun viikatteesi kaataa jokaisen. Jokainen pakoaskelkin vie syliisi: sun hautaasi."

-- "Miten ihanaa!" -- kuiskaa sairas. Hänen elämänsä vedensuppilo kirkastuu vesikaaren väriseksi.

Kuoleman niittoväki lähestyy riemukulussansa. Yhä valtaavampana kuuluu sen voittolaulu. Nyt tunnustavat ihmispoloiset rikkauden, säädyn ja aseman mitättömyyttä kuoleman edessä, Ne laulavat kilvan:

"Sun yrttitarhasi on kalmisto. Sen portille sä johdat kaikkien tiet. Et katso sukuun... säätyyn... rikkauteen. Ne kaikki, kaikki sulle on tomua, tuhkaa vaan."

Elämän ristiriidat selkenevät selkenemistään. Suuren tulijan viikatteet leikkelevät jo poikki sen sotkeutuneita pohjukoita. Kaikki huoneessa olijat istuvat äänettöminä ja hartaina, kuin Herran huoneessa. He odottavat sen suuren tuloa... Koko elämä odottaa ristissäkäsin... Ja yhä valtaavampana kuuluu kuoleman laulu. Nyt voi jo erottaa, että sitä laulavat kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat edelleen kuoleman suuruutta. Ne ylistävät sen lahjomattomuutta:

"Et hylkää sinä ketään... et ketään. Et katso asemaan. Sun yrttitarhassasi lepää kerjäläinen rinnalla kuninkaan."

-- "Miten kaunista!" -- huokaa sairas äiti. Lohdutuksen raikkaat vedet virtaavat hänen elämänsä kuumille poroille... Hän muistaa... hän muistaa nyt paljon: Maailmassa ei häntä oltu päästetty rikkaiden portaille... Se oli hänen päiväpalkkansa... Mutta kun suuri kuolema tulee, joka ei hylkää ketään, vie se hänet yrttitarhaansa, kalmistoon. Se valmistaa hänelle vuoteen kuninkaan viereen... Kun sitten päivä paistaa, tai on kuutamo, levittää vanha kalmiston kuusi tumman varjonsa kaikkien heidän ylitse, saman varjon kaikille... Niin miettii sairas... Eikä hän nureksi enää päiväpalkkansa pienuutta... Hän ajattelee jotain himmeää. Vihdoin lausuu hän heikolla äänellä:

-- "Nyt se savu jo haihtuu..."

Eikä hän itse tajua, mikä nyt haihtuu. Hän näkee vaan kuoleman valkeiden liinojen heilahtelevan, kun hänelle laitetaan vuodetta kuninkaiden viereen, kuoleman rauhalliseen makuuhuoneeseen.

Yhä valtaavampana ja likempää kuuluu kuoleman laulu. Kymmenet tuhannet ylistävät kuoleman asuntojen rauhaa ja ihanuutta. Ne laulavat:

"Sun yrttitarhassasi on rauha ikuinen: Ei risahda siellä oksa. ei häiritse siellä huoli sun nukkuvien vieraittesi rauhaa."

-- "Ei ole siellä huolta, ei tuskaa", -- helisee jäinen ilma.

Sairas äiti sulaa, kuin vaha. Kuoleman asunnot avautuvat hänelle ihanina taivaan saleina, sen kalmistot paratiisien puutarhoina, joissa on ikuinen rauha ja lämmin kesäöinen kuutamo ja ainainen kaunis kirkon kellojen soitto kuuluu kaukaa. Kyynel kiiltää syvällä luisessa silmäkuopassa. Kaikki odottavat, värisevät... Yhä likempää kuuluu suuri laulu. Se kuuluu jo pauhuna. Sitä laulavat kymmenet ja kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat taas kuolevan valtaa ja sen suuruutta:

Suuri on sinun valtasi. Suuri olet sinä, kuolema. Ei kukaan, ei kukaan sun kalmistoas kiertää voi. Ei kukaan voi...

-- "Ei kukaan voi... Ei kukaan... Ei kukaan, ei kukaan," -- vastaa kaiku, tullen kuin ihana enkelilaulu jäisen taivaan tähtikiteisestä holvista. Munkki Pietari hikoaa ja värisee. Hän rukoilee itseksensä:

-- "Jos se on mahdollista, ota pois tämä kalkki onnettomalta äidiltä! Säästä häntä!"

Kuoleman suuri riemukulkue lähestyy. Sen laulu täyttää taivaat ja maat. Sairaalle avautuvat taivaan salit yhä kirkkaampina. Kaikki himmenee niiden loistosta. Hän kuiskaa hiljaa:

-- "Nyt himmenevät tähdet... Ne poloiset pääsevät jo nukkumaan."

Loolja tylsistyy. Hän ymmärtää jo himmeästi, mitä äidin puheet tarkottavat. Hän hätäytyy, rauhottuu ja uudestaan hätäytyy. Harhaman silmissä pimenee huone ja kaikki haihtuu kirkkaaseen jumalatuleen. Laulu kuuluu yhä valtaavampana. Ihmiset ylistävät kuoleman armottomuutta, laulaen:

"Sinä taivutat kaikkien polvet. Sinä masennat kaikki. Sinä kaadat kaikki. Sinun armottomuudellasi ei ole vertaa."

-- "Nyt kirkastuu taas kaikki", -- iloitsee sairas.

-- "Isä, jos et voi säästää häneltä tätä kalkkia, jos tahdot, että hänen täytyy se juoda, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!" -- rukoilee munkki Pietari itseksensä.

Ja yhä likenevät ne kymmenet tuhannet, jotka tuovat elämän suurta kalkkia, kantavat sitä, kuoleman riemulaulua laulaen, kurjuuden kotiin. Huoneessa olijat istuvat hartaina, kädet ristissä, tuntien mitättömyytensä kuoleman edessä. Harhama ja munkki Pietari hikoavat, tietäen, mikä on tulossa... Sitten heikkenee laulu. Se lakkaa osaksi kuulumasta, kun kuoleman voiman tunnustajat kiertävät rakennuksien taitse... Taas alkaa se pauhata... Se kovenee, lähenee... Äkkiä alkaa se kuulua portailta... Sitten täyttää mahtava sävel pimeän käytävän. Kaikki hämmästyvät.

Harhama pingottuu jänteeksi. Laulu tulvaa, kuin koski maanpakahtumasta. Mullanlapset saapuvat kuoleman heinäväkenä, tunkeutuvat pimeään käytävään ja tunnustavat kuoleman suuruutta yhä hartaammin.

He todistavat:

"Et kierrä sinä taloa, et valitse sinä ovea. Käyt majaan halvimpaankin, luo porttojenkin. Suuri olet sinä kuolema."

-- "Suuri olet sinä kuolema... Suuri olet sinä, suuri," -- kumisevat maanalaiset luolat... Ihmiselämä odottaa tulijaa, kädet ristissä... Saatto lähestyy ovea. Äiti ja tytär katsahtavat toisiinsa hätääntyneinä... Aavistus raapii heitä terävin kynsin. Ovi avautuu... Pereen isän palaneet ruumiin jäännökset kannetaan paareilla sisälle... Saattajat laulavat nyt ylistystä kuoleman armottomuudelle, joka on niin suuri. He ylistävät sitä paljain päin, veisaten:

"Et kierrä sinä kotia, et sääli sinä perettä; et lasta... vaimoa. Et ketään... et ketään."

-- "Et ketään... Et ketään... Et ketään", -- kertailee kaiku loppumattomiin.

Pimeä käytävä on pakahtua laulun sävelestä, joka ylistää kuoleman armottomuuden suuruutta. Se kertaa loppumattomasti:

"Et sääli ketään... Et ketään... Et ketään... Et ketään."

* * * * *

Suuri vieras oli tullut... Oli tullut vieraiden vieras... Kantajat, Hornan luolan pedoksi kiihtynyt väki, laskevat paarit laattialle, päät paljastuvat ja laulu vaikenee. Nikolai, joka oli yhtenä kantanut, seisoo murtuneena paarien vieressä, joilla lepäävän isänsä ruumiin jäännökset hän oli peittänyt rikkinäisellä takillansa. Kaikki seisovat sanattomina... Huoneeseen leviää palaneen ruumiin käry... Kuluu hetki... toinen... Ei kukaan hisahda... Ollaan kuin kuoleman rauhanmajassa, jossa ei tohdi oksa risahtaa... Loolja ja äiti vapisevat, eivätkä tiedä miksi... Harhama tylsistyy ensin. Mutta kaiken tuskansa keskellä kohoaa hänessä kohta taas musta ihmispeto. Hänestä haihtui säälintunne. Hän värisi taas _suuruuden_ edessä. Ihmiskärsimys tapaili kerrankin hänen hurjien mietteittensä siipienkärkiä... Hän vapisi _kurjuuden_ edessä, kuin viritetty viulunkieli, ja kurjuus alkoi kirkastua hänelle suuruutensa kautta siksi jumalaksi, jota hän hapuili, alkoi kirkastua ja sulautua sen suuruuteen.

Munkki Pietari tekee ristinmerkin. Sitten tuijottaa koko väki elämän kalkkiin, mitään ymmärtämättä. Kaikki ikäänkuin pelästyvät sen edessä. Kuoleman saattoväki seisoo paljain päin. Huoneessa on puolipimeä. Kaikki on mykkää, synkkää... Kaikki värisee, odottaa. Vihdoin kohottaa Loolja takin lievettä ja tuntee isänsä muodottomat, palaneet kasvot.

-- "Isä!" -- parahtaa hän ja vaipuu lattialle, kuin märkä, maahan viskattu vaateräsy. Parahduksen kuullessaan kohottautuu sairas äiti, näkee kamalan näyn, paljastetun ruumiin jätteet, sen muodottomat kasvot... Ja käsittäen kaiken, parkaisi hän pitkään:

-- "Voi-iii!"

Se oli sydäntä vihlova huuto. Sen päästettyänsä vaipuu sairas puuvuoteelle. Kaikki seisovat äänettöminä, kuihtuneet, ryppyiset kasvot kyynelien kastelemina. Ainoastaan Nikolai on kylmä ja synkkä kuin hauta. Hän nostaa vapisevan sisarpuolensa ylös, katsoo hänen silmiensä sisimpiin ja lausuu kylmänä:

-- "Loolja, minä tiedän kaikki... Geldnersin palvelija on minulle kertonut."

Loolja vapisi ja oli johonkin syvyyteen vajoamaisillaan ja koetteli pysytellä ylhäällä ja pelastua, estää vajoamistansa. Veli- ja sisarpuoli katsoivat toistensa silmiin. Niissä katseissa oli mittaamaton määrä ihmistuskaa. Niissä oli avuttomuutta, harrasta rukousta ja sen anteeksi pyyntöä, mitä oli tapahtunut. Niissä oli palava anteeksi-anomus yhteiskunnan puolesta, niiden olojen puolesta, joiden liejussa kurjuus oli orastanut, kasvanut _elämänpakoksi_, jonka alle on sortuminen. Harhama värisi sitä nähdessään ja odottaessaan lopputulosta. Hän näki Looljan vapisevan, avuttomana, rukoilevana, näki kuinka hänen katseensa odotti velipuolen vastausta, tuomiota tai anteeksiantamista. Kyyneleet karpaloivat virtana, helmeillen mustilla silmänripsillä. Suupielessä näkyi tuskanväre. Kaikki tapahtui nopeasti. Ja kumminkin tuntui hetki vuosipitkältä... Se oli tuskan hetki... Läsnäolijat olivat ymmällä...

-- "Loolja!" -- lausui lopuksi Nikolai ja avasi sylinsä.

-- "Nikolai!" -- huudahti Loolja, heittäytyen veljen avattuun syliin. Veli puristi hänet rintaansa vastaan. Sisaren nyyhkytys tukahtui veljen poveen. Seurasivat äänettömyyden suuret silmänräpäykset. Kyynel vuoti hiljaa. Kaikki muu vaikeni. Ainoastaan kuolema tirskutti hiljaa seinänraossa.

Nikolai, joka ei tietänyt äidin osuudesta asiaan, kääntyi tämän puoleen avataksensa kaikki ja sovittaaksensa äidin ja tyttären.

Ne hetket olivat hänen henkensä nousuhetkiä. Työmies kohosi hänessä, kuin aave hengen valtaistuimelle. Nikolai astui maailman eteen ruumiillisen työn edustajana ja _elämänrehellisyytenä_... Hän kohosi sorrettujen työryhmien asianajajaksi ja uusien aatteiden apostoliksi...

Mutta kun hän puhutteli äitipuoltansa, ei tämä vastannut... Kukaan ei ollut huomannut, että iltatyönsä tehnyt vaimo oli pukeutunut kuoleman kylmään yöpukuun. Hän oli vaipunut rintalapsensa päälle ja tukahduttanut sen... Rinnanpäässä kimelteli vielä jäätynyt veritippa. Se oli viimeinen, mitä hän oli voinut ruumiistansa antaa lapsellensa, yhteiskunnan tulevalle työmiehelle...

Kaikki on jähmettyä kauhusta. Kaikki hartiat kumartuvat, kaikki polvet taipuvat elämän hämärän suurkysymyksen edessä. Kaksi suurta on työmiehen kylmässä majassa vieraana: Armoton _elämänlaki_ ja _kuolema_ seisoivat vastatusten...

Ihmiset tekevät ristinmerkin. Elämä hajoaa heidän silmissänsä nyt tomuna... Kaikenhäviö puhaltaa ja hajottaa tomun... Kyyneleet hohtavat pimeässä. Ihmiset alkavat pelätä... Kuoleman kylmät sormet koskettelevat mieliä.

Loolja seisoo hetken tylsänä, vapisee, hätäilee, hapuilee jotakin, joka polttaa, tai pakenee. Häntä alkaa pyörryttää. Hän tuntee taas vajoavansa syvyyteen. Kaikki pyörii silmissä. Hän hätäytyy, parkaisee ja heittäytyy äitinsä kylmenneeseen kaulaan, puristaen sitä, kuin mielipuoli, parkuen:

-- "Äiti!... Rakas kulta-äiti!... Ota minut kanssasi!..."

Pöyristys juoksee väkijoukon läpi. Eräs läsnäolijoista yrittää erottaa Looljaa ruumiista, mutta tytär puristautuu yhä lujemmin ruumiin kaulaan, epätoivoisena hokien:

-- "Äiti, äiti... rakas kulta-äiti!... Ota minut vierellesi!... Ota mukaasi nukkumaan!... Ota, rakas!..."

-- "Loolja, tule pois", -- kehottaa Nikolai, yrittäen irrottaa sisarpuolensa käsiä vainajan kaulasta.

-- "Rakas äiti!... Täällä on niin kylmä... Minä tulen viereesi hautaan... yrttitarhaan", -- nyyhkyttää tyttö, imeytyen ruumiiseen.

-- "Herra siunaa!" -- kuuluu väkijoukosta. Käytävä on melkein pilkkopimeä. Kummitus alkaa nostaa päätänsä ihmisten mielissä. Taikauskon sumut leviävät pimeyteen.

"Tule, Loolja!... Rakas Loolja!... Äiti on kuollut", -- kehottelee Nikolai, kiskoen sisartansa irti. Tuskanhiki valuu hänen otsaltansa.

-- "Ei, ei... Äiti-kulta!... Äiti-kulta, äiti-kulta! Anna anteeksi!... Anna anteeksi, etten ennen mennyt kävelemään... etten ennen tuonut sinulle leipää!" -- parkuu epätoivoinen tyttö itkunsa seasta. Läsnäolijat ryhtyvät häntä irrottamaan, riuhtoen käsiä irti ruumiin kaulasta. Tyttö vaikeroi edelleen:

-- "Herää, äiti!... Herää!... Minä lupaan kävellä joka ilta... Minä tuon sinulle leipää... Jättäkää minut!" -- kirkaisee hän irrottajillensa, puristautuen yhä lujemmin ruumiin kaulaan... Kolme miestä ryhtyy vääntämään hänen käsivarsiansa auki.

-- "Antakaa minun olla!" -- parkuu onneton raivoisasti. Ruumis vavahtelee. Ihmiset siunailevat. Toiset tekevät ristinmerkkinsä. Kuuluu hälinää, naisten huudahduksia, voihkinaa ja rukouksia: "Herra armahda!"

Lopulta menee Loolja tainnoksiin. Kädet saadaan irrotetuksi kuolleen kaulasta ja hänet lasketaan puuvuoteelle, äidin kylmän ruumiin viereen. Tainnoksissa ollessaan alkaa hän houria:

-- "Äiti-kulta!... Loolja tulee kanssasi... Sinä saat maata rauhassa haudassasi... kuninkaan vieressä..."

-- "Hän on sekottunut", -- kuuluu joukosta.

-- "Herra armahda!" -- siunailevat naiset. Nikolai pyyhkii otsaltansa tuskanhikeä. Harhama värisee ihmiskurjuuden kynsissä. Loolja hourailee edelleen:

-- "Loolja _kävelee_ hautausmaalla iltasilla... leipää hakemassa..."

Kuulijat hämmästyvät... He eivät ymmärrä, mistä leivänhausta on kysymys... Kylmänviimana kulkee kauhu joukon läpi... Tyttö hourii edelleen:

-- "Silloin ei ole sinulla kylmä... eikä nälkä... Loolja _kävelee_ kirkkomaalla kuutamossa... kuutamovaipassa... Siellä on turvallisempaa, kuin kadulla... Eikö totta, äiti?"

Taikauskonsekainen pelko pöyristyttää väkijoukkoa... Nikolain ja munkki Pietarin otsalta valuu kylmä tuskanhiki. Houreet jatkuvat:

-- "Kun päivä paistaa kesällä, nousee Looljasi haudasta... ja poimii sinulle kalmiston kukkia..."

Kummitukset irvistelevät pelästyneille... Pimeässä hiipovat kalman hivukset.

-- "Hah-hah-haa!" -- parahtaa houriva tyttö.

-- "Herra siunatkoon!" -- hätäilevät pelästyneet.

-- "Katso, äiti, miten koreat ovat kalmankintaat!" -- sopertaa Loolja edelleen. Hänen ruumiinsa nytkähtelee. Silmät kiiluvat, rinta kohoaa huounnasta, joka joskus muuttuu läähätykseksi.

-- "Huh-huu... äiti!" -- parkaisee hän.

-- "Onko hän jo aivan hullu? Tietysti hullu!" -- kysytään ja vastataan väkijoukosta. Kuuluu taas voihkeita ja siunauksia... Nikolai seisoo neuvotonna, silmissä synkkä pilvi. Houre jatkuu:

-- "Kun talvella kuu paistaa kirkkaasti, kääriytyy Looljasi valkeaan kuolinliinaan... nousee viereltäsi haudasta... kuninkaan vierestä... kävelemään kirkkomaalle... Silloin ei Loolja tunne vilua... Äiti... hoi!... Äiti, hoi!... Nyt tulee miehiä vastaan... Ai-jai-jai!... Minulla ei ole muita vaatteita, kuin ruumisliina... Hyi!... Täällä on vilu!..."