Part 18

-- "Totta... totta", -- vakuutti munkki Pietari lempeällä äänellä ja Harhama sotkeutui yhä lujemmin omien ajatustensa verkkoon, kiemurrella siinä epäilyn kynsien repimänä.

Taas kuluu aika. Jo sammuu iltaruskon railo taivaanrannalla, vaan tyttöä ei kuulu.

-- "Ja tähdet palavat taivaalla kirkkaina? Eikö totta, isä Pietari?" -- kyselee taas äiti.

-- "Totta... totta, sisareni!"

-- "No, Jumalan kiitos!" -- huokaa äiti.

Sitten on hän hetken vaiti. Hän näkee jo himmeästi kuoleman hämärän maanraon... Hän muistaa miestänsä... illallista... elämäänsä... tytärtänsä... tuvanpesun... pyykin... Hän muistaa, että illallista ei ole, ei ole puhtaita vaatteita, tupa on pesemättä, Loolja-rukka on kuutamossa yksin, onnettomana, silmät kyynelissä. Lapset ovat nälkäiset, rinta on tyhjä. Murheen sumu sumentaa sairaan silmää... Hän huokaa raskaasti:

-- "Ah, isä Pietari! _Elämä on katkeraa savua..._"

Harhaman sielussa värähti se ainainen elämän ja kuoleman kysymys. Kaikki peittyi hänen silmiltänsä katkeraan savuun. Munkki Pietari huokasi...

Jo on kuu korkeimmillaan. Jo syttyvät tähdet taivaalla, mutta vielä viipyy tyttö. Huoneessa on hiljaista. Äiti käy yhä levottomammaksi. Hän alkaa taas puhua:

-- "Miks'ei Loolja jo tule?... Loolja rukka!... Kolmas päivä jo!... Hyvä, että on edes kuutamo ja Jumala turvana!... Kenties on hänellä hauskakin... Onhan mailmassa vielä hyviä ihmisiä, jotka eivät tee vääryyttä turvattomalle..."

Taas sipsuttelee hiljaisuus sukkasillansa huoneessa. Hämärän verkkokäpy suikkii sukkelampana, sen verkonsilmät pienenevät, tihenevät. Mutta tyttöä ei kuulu vieläkään. Äidin tuskanrauhanen vuotaa. Munkki Pietari käsittää mikä hetki on tulossa. Hän pyyhkii tuskanhien otsaltansa. Kädessään on hänellä kuolevan ihmisen lääke: Jumalansa veri. Eikä uskalla hän... Ei raskitse hän...

Mutta viimein voitti hänessä maallisen tunteen taivaallinen tunne. Hän lausui lempeästi:

-- "Sisar! Jos on kivi sydämelläsi, heitä se pois! Kutsu Jumalaa nostamaan se pois! Ei ole niin suurta syntiä, jota ei Hän anteeksi anna, kun tunnustamme sen Hänelle."

Silloin levoton äiti särkyi, hajosi kuin saviastia. Hän purskahti raivoissaan itkuun ja huusi epätoivossansa:

-- "Isä... isä! Minä olen tehnyt suuren synnin... Kuule kun tunnustan kaikki: Kun Loolja tuli kotiin ja lapset pyysivät leipää... Ai-jai-voi!... Ei ollut minulla leipää... Silloin sanoin minä: Loolja, kyyhkyläiseni... Entä jos menisit 'kävelemään'!... Kävelihän, sanoin, Katariina Ivanownakin ja on nyt naimisissa... Hän, kyyhkyläinen, itki... Itki poloinen... Oi minua onnetonta!... Mutta sitten hän tuli luokseni, suuteli minua ja sanoi: 'Äiti, minä menen... Kun ei vaan Nikolai ja isä saa tietää...' Ja nyt on jo neljäs päivä, kun meni. Loolja... rakas Loolja!"

Ja onnettoman äidin sielu repesi taas. Hän purskahti hillittömään itkuun, painaen kasvojansa puiseen päänaluslautaan. Harhaman sielua kalvoivat Hiiden myllyn muistot. Jokaisessa hermonpäässä poltti tuli. Munkki Pietarin jaloille kasvoille nousi taas harmaan tuhan väri. Harhama tarkasti häntä, toivoi ja oli näkevinänsä hänessä nyt sen, jolla on anteeksiantamisen avaimet vyöllä. Kohta kirkastuivatkin munkin kasvot. Hän valmistelihe lypsämään jumalallisista armonutarista lohdutusta onnettomalle. Kun äiti sai hiukan hillityksi itkuansa, kääntyi hän Pietarin puoleen pyytäen:

-- "Isä Pietari! Anna minulle anteeksi Jumalan puolesta!... Lohduta minua!... Lue jotain Herran sanasta!"

Pietari otti raamatun taskustansa, avasi sen ja luki seuraavat sanat, jotka sattumalta avautuivat hänelle:

"Niin rakasti Jumala maailmaa, että Hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, joka uskoo häneen, ei pidä kuoleman..."

Epätoivoinen äiti huudahti heikosti ja kysyi vapisten, varovasti, arkaillen:

-- "Tekikö Jumala oikein, kun antoi ainoan Poikansa?"

-- "Teki... Sillä Jumala on oikeus. Hän ei voi erehtyä", -- vastasi Pietari.

-- "Mutta enhän minä syntinen ole tehnyt muuta, kuin antanut Looljan maailmalle, että nuo toiset kahdeksan eivät kuolisi nälkään", -- hätäili vapiseva äiti.

Molemmat miehet säpsähtivät tätä vertausta kuullessaan. Puuvuoteella viruva työmiehen vaimo kirkastui äkkiä Harhaman silmissä suuremmaksi, kuin Jumalan pojan äiti, suureksi, kuin itse se Jumala, jota hän hapuili ja loi. Äidin rakkaus loisti hänen edessänsä niin kirkkaana, niin tärisyttävän suurena, niin jalona ja ihanana. Työmiehen vaimo oli antanut _rakkaimman lapsensa_, ainoan tyttärensä, että toiset lapsensa pelastuisivat nälkäkuolemasta. Hän oli sen antanut vasta sitten, kun hänen oma sydänverensä hyytyi laihana veritippana nisän päässä nälkäisen rintalapsen huulien edessä! Mitä mahtoi tuntea tämä äiti silloin, kun sanoi ainoalle tyttärellensä: "Loolja! Menisit 'kävelemään'!"

Vanha kuusi, joka oli kerran hänelle antanut käkensä kukkua ja lintujensa laulaa onnea, ei ollut raaskinut ennustaa: "Sinunkin sydämesi läpi pitää miekan käymän."

Nyt oli se miekka käynyt hänen sydämensä läpi. Ainoa tytär oli maailmalla, että muut tulisivat pelastetuiksi. Mikä hirvittävä ristiriita leikkasi silloin kahtia äidin sydäntä! Näin miettivät Pietari ja Harhama, tuntien mitättömyytensä _äidin_ rinnalla. He värisivät ajatellessaan, mitä mahtaa tuntea nälkään kuoleva äiti, jonka oli täytynyt lähettää rakkaimpansa lämmittelemään sydäntalveen kuutamossa... Heidän sielussansa valkeni kuva siitä pikku enkelistä, joka pelasti muita ruumiillansa. Se kulki kadulla, pujottelihe paheen lomitse arkana, kuin lintu, Jumala ainoana turvana, kylmä kuu ystävänä. Mustalle silmäripselle on jäätynyt kyynel. Se kimaltelee siinä kuun säteiden valossa, kuin kirkas helmi. Mutta helmen takana loistaa musta silmä, kuvastaen lapsen viatonta sielua...

Sitten tulee ohi kulkija... Hän näkee rauhallisen silmäparin ja helmen mustalla silmäripsellä...

Lohdutuksen sanat kuivuivat munkki Pietarin huulille... Hänen edessänsä oli ihmiselämän suuri arvoitus, sen suuri ristiriita: _rikos hyveenä_... Hän ei ollut koskaan ajatellutkaan niin pöyristyttävää elämän ristiriitaa. Alussa hän luuli Looljan itsensä lähteneen ja äidin tuskan johtuvan huonosta huolenpidosta... Vasta nyt, kun oli jo kuullut kaiken ja hämmästynyt vertausta, valkeni hänelle ristiriidan suuruus... Hän ei ollut oitis valmis sen rihmoja poikki leikkaamaan... Hän mietti hetkisen... Sairas vaikeroi... odotti anteeksiantamisen suurta sanaa... Hänen tuskansa yltyi... Hän rukoili epätoivoisena:

-- "Isä Pietari, antakaa minun suudella kättänne!"

Munkki Pietari ojensi hänelle kätensä. Epätoivoinen suuteli sitä palavasti, kostutti sitä kyynelillänsä. Avutonna, kuin lapsi katsoi hän munkki Pietarin silmiin... Rukoilevana, epätoivoisena vaikeroi hän:

-- "Isä Pietari!... Isä Pietari!... Voi isä Pietari!"

Munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä.

-- "Onko anteeksiantamusta?" -- hätäili Nataalia.

-- "On, sisar, on... Armonvirrat ovat ehtymättömät", -- vastasi munkki Pietari... Hän oli ratkaissut elämän suuren ristiriidan. Vakuuttavalla äänellä lisäsi hän: "Sinun syntisi on sinulle anteeksi annettu."

Ja sitten seurasi rippi. Munkki Pietari avasi jumalallisen armon ja anteeksiantamisen rinnat. Ja niistä vuoti taas virvotus ihmissielun palohaavoihin...

Sairas rauhottui vähitellen. Uuden elämän aamurusko alkoi punertaa hänen sielussansa... Elämä alkoi hohtaa valopilkuissansa, sulhasta vartoen. Ikuisen rauhan mailta kuului pajupillin soitto. Sen kukkamaalta nyökyttivät kukat hänelle päitänsä. Kun kuoleman rauha jo levitteli liinojansa hänen sieluunsa, muisti hän taas tytärtänsä, huokasi ja lausui:

-- "Loolja rukka!... Mutta kiitos, isä, että annoit anteeksi! Herra armahda meitä syntisiä!"

Munkki Pietari siunasi häntä ja vastasi:

-- "Minä olen syntinen sinun edessäsi, sisar Nataalia... tuskin kelvollinen suutelemaan jalkojasi."

Silloin alkoi sairaan elämä pukeutua kaikkiin päivänpälviin, mitä elämässä oli ollut, kuten elämä tekee silloin, kun se ottaa vastaan kuoleman kihloja. Sen hameina häilähtelivät lapsuuden marjamatkat ja nuoruuden kauniit unelmat ja pajupillin soitto. Ja lähtevä katseli sitä onnellisena, kuin miehelään pukeutuvaa tytärtänsä. Lapsetkin olivat nyt ravitut, elämän likaiset vaatteet pestyt ja kuivuivat riuvutta. Hän suuteli vielä kerran Pietarin kättä kiihkeästi, väsyi, raukesi ja rauhottui sitten, kuin väsynyt matkansa suorittanut. Samassa tuli sisälle suutarin Annushka katsomaan sairasta. Hän puheli:

-- "Sanoinhan minä sinulle, että on niitä vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa... Jumala on armollinen. No kuinkas muuten!... Mutta sinä mitä teit?... Et uskonut... Tytön päästit kävelemään... No, tyttö meni... Mutta miten meni?... Meni viattomana, mutta palaa porttona... Siinä on sinulle, kun et uskonut!... Mutta semmoistahan se on köyhän elämä. Koko elämä on haukankynsi... Se vie ihmisen ja repii..."

* * * * *

Hän ei ehtinyt lopettaa, kun ovi avautui ja niin kuin pelästynyt lintunen lentää pesäänsä vaaraa pakoon, niin lennähti Loolja isänsä majaan häpeäänsä piilottamaan ja istahti arkana, kuin turvaton varpunen, äitinsä sängyn reunalle. Silmä oli kostea ja mustalla silmäripsellä kiilsi kuutamon lahja: jäätynyt kyynel. Mutta äiti riemastui, kun näki lapsensa, jonka elämä oli pesästä heittänyt ulos talven kylmään kuutamoon, missä petolinnut saalista etsivät, palaavan terveenä ja istahtavan pesän reunalle. Eikä hän kysynyt siltä: Mitä olet tehnyt? tai: Minkälaisena palaat?

-- "Loolja!... Lapsukaiseni!... Kyyhkyseni!... Sydämeni!... Minun kukkani!" -- huudahteli hän riemun valtaamana, levittäen sylinsä, kuin taivaan ikionnea vastaan ottamaan.

Mutta Loolja heittäytyi äänetönnä äitinsä jalkoihin, suuteli niitä palavasti, kostutti ne kyynelillänsä ja kuivasi huulillansa kyyneleet, hiljaa itkeä nyyhkyttäen. Sitten tarttui hän äitinsä kaulaan, puristi hänet rintaansa vastaan ja suuteli. Ja niin itkivät molemmat kauvan, äänettöminä ja katkerasti, silmä vasten silmää, huuli huulta vasten. Puuvuoteelta kuului ainoastaan hiljainen nyyhkytys. Jumalankuvan edessä palava lamppu valaisi huonetta himmeästi. Kyynel vuoti tyttären silmästä äidin silmään. Äidin suuri rakkaus ja lapsen rakkaus löysivät toisensa ja vaipuivat toistensa syleilyihin. Huoneessa tuulahti silloin kesäisen sunnuntaiaamun rauha, jolloin lapsi on palannut kaukaiselta maalta äidin mökille, jonka pihamaalla pihlaja kukkii parhaallansa, palssami punaa koko akkunan ja vilpoinen aalto huuhtelee rantakiviä, hiljaa loiskien, samalla kun järveltä kuuluu kirkkoväen veisuu ja järven takaa kirkonkellojen soitto...

Se oli sanaton anteeksipyynnön ja ymmärtämisen hetki. Elämän pestyt vaatteet valkenivat riuvulla yhä valkeammiksi.

Mutta tuonelan airut askaroitsi yhä sairaan sielussa. Se vilkutti nuoruuden muistoilla, sen päivän paisteella, pajupillin soittajalla ja marjoilla. Se hyväili morsiantansa, työmiehen vaimon valopilkkuihinsa pukeutuvaa elämää. Kun sitten Loolja nosti päänsä ja äiti näki hänen kauniit silmänsä ja kirkkaan kyyneleen mustalla silmäripsellä, muisti hän taas kesäisen päivän vanhan kuusen varjossa, lähteensilmän, marjatuohkosen ja tuoksuvan havun hiuksissansa. Hän kuuli pajupillin soiton... Ja taas näki sen nuoren miehen, jonka kauniit silmät Loolja oli perinyt...

-- "Loolja!... Tyttöseni... Minun kyyhkyläiseni, armaani!... Anna anteeksi! Minä, Loolja, olen syntiä tehnyt... Minä olen syyllinen... minä... minä... minä yksin", -- nyyhkytti äiti.

Mutta tytär tukahdutti hänen nyyhkytyksensä palavilla suuteloilla ja rukoili:

-- "Äiti!... Hyvä, rakas äiti!..."

Eikä hän voinut muuta puhua. Eikä muuta tarvittu. Sydän ymmärsi nyt sydäntä... Se oli sovinnon suuri syysjuhla, elämän ristiriitojen selvitys.

Mutta äiti tunsi aikansa olevan tulossa. Hän tiesi sen _tietämättänsä_. Kuolema veti jo valkeita sukkia hänen jalkoihinsa. Lähtevä pyyhki elämänsä tomuja pöydiltä, puhdisti pirttiä. Hän huolehti pereen illallisesta... lastensa puhtaista paidoista... Elämän lähtökellot soivat...

-- "Minun oma kukkani!... Minun armaani ja lintuni!" -- puheli äiti, suudellen Looljan käsiä.

Ja taas vaikenivat kaikki. Hiljaisuus istui orrellansa salaperäisenä. Lapset olivat vaiti. Äiti katseli rakkaintansa. Hän halusi nähdä tyttärensä taas puhtaana, sen sielun tomut pois pyyhittyinä, sen elämän lattian pestynä. Mutta hän ei olisi raaskinut koskettaa kipeää kohtaa. Hän epäröi hetken... kaksi... kolme... Kuolema vilkutti. Vuoroon voitti hänessä äiti, vuoroon joku hämärä. Viimein tarttui hän tyttärensä käteen. Rukoilevasti, varovasti raotti hän hänen sielunsa silmänrakoa ja puhui:

-- "Loolja, rakkaani!... Jumala on armollinen... Ja sinä, kyyhkyläiseni, olet aina ollut uskovainen... No, niin. Hän antaa kaikille anteeksi... Älä itke, rakkaani!"

-- "Äiti... äiti!" -- vaikeroi tyttö.

-- "Älä itke, sydänkäpyni!... Jumala on armollinen... Kunhan me vaan kadumme... Me olemme kaikki syntisiä..."

-- "Äi... äiti!" -- keskeytti itkevä tyttö.

-- "Älä itke, omani, armaani!... Äiti-rukkasikin on löytänyt rauhan", -- lohdutteli äiti, tyttärensä kutreja silitellen. Ja molemmat purskahtivat taas itkuun.

Rakkauden kellojen hellimmät kielet soivat. Äiti rauhotteli lastansa. Tytär itki äitinsä takia. Kuoleman morsiameksi valmistuva elämä peseytyi kyynelissä.

-- "Loolja, lapseni!... Kun me uskomme ja kadumme, niin Jumala antaa kuunvalonsakin meitä lämmittää... Eikö totta, isä Pietari?" -- puheli äiti.

-- "Totta, sisar... totta", -- myönsi munkki Pietari.

-- "Näet nyt, Loolja... Isä Pietari tuntee Jumalan sanan..."

Ja kun puhe jatkui, kun se suuri hiljaisuus jo kihlasi työmiehen vaimon elämää, ja välistä katseli orreltansa niin kummasti ja elämänpöly tunki kurkkuun, aukenivat salaiset rauhaset. Ihmissydänten ovet raottuivat. Onneton tyttö oli kohta rikki, kuin hajoamaisillansa oleva saviastia... Ja kun äiti vielä kerran koski kyynelissä kylpevää lastansa, hajosi se lopullisesti.

-- "Kadu, lapseni!... Tunnusta isä Pietarille!... Hän antaa synnit anteeksi", -- rukoili äiti.

Silloin ei tyttö jaksanut enää koossa pysytellä. Hän särkyi kokonansa, repesi kuin liina ja hajosi kuin astia. Itku nousi katkerana palana kurkkuun. Kyyneleet satoivat helminä silmäripsiltä. Parahtaen heittäytyi hän munkki Pietarin jalkoihin laattialle. Rauskaksi lyötynä, tomuksi hajonneena vaikeroi hän:

-- "Isä Pietari!... Isä Pietari!... Voi isä Pietari!"

Isä Pietari, isä Pietari! -- tunki epätoivoinen valitus Harhaman ja munkki Pietarin läpi. Äiti nyyhkytti. Kalpeat, värisevät lapset hätääntyivät ja alkoivat itkeä säälistä ja pelosta. Tuska oli puhkaissut pakahtuneet rinnat. Köyhyyden kylmässä pesässä alkoivat vuotaa kyynelrikkaudet, ihmisyyden jaloimmat, puhtaimmat aarteet, jotka nyt jalokivinä koristivat elämän orpolapsia. Turhaan kehotti munkki Pietari onnetonta tyttöä nousemaan maasta. Turhaan yritti hän häntä nostaa.

-- "Isä, Pietari!... Minä olen syntiä tehnyt... Syntiä... syntiä... syntiä. Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi... anteeksi... anteeksi... anteeksi!" -- parkui tomuksi hajonnut tyttö.

-- "Nouse, lapseni, rakas lapseni!" -- lohdutteli munkki Pietari. Mutta tyttö vaikeroi entistä viiltävämmin:

-- "Minä olen langennut. Minä olen rikkonut, minä olen erehtynyt... Voi isä Pietari... isä Pietari... isä Pietari!"

Nyt kukki köyhyyden kylmä orjantappuramaa. Elämän katkera häkäsavu tunki henkeen. Äiti itki puuvuoteella, nälkäinen siskoparvi seisoi kyyneleet silmissä. Tytär väänteli epätoivonsa käsissä ja koko pere kiemurteli elämän jäisissä pitimissä. Tuskan hiki nousi munkki Pietarin otsalle. Onnettoman tytön valitus leikkeli Harhamaan tulikirjaimia, kirjoitteli Nikitinin sanoja: "Katso jälkiäsi, sinä ihmisrotta!... _Sinä_ olet _ajanut_ hänet kuutamoon, ei äiti... Täällä haisee sinun elämäntyösi..."

-- "Voi, voi sentään!... Voi... voi... voi!" -- valitteli Loolja, kasvot maassa, hiukset lattialle hajonneena...

-- "Loolja, rakas Loolja", -- vaikeroi äiti lohdutellen lastansa.

Vihdoin sai munkki Pietari hänet maasta nostetuksi. Kuin pientä lasta lohdutteli hän tyttö-polosta:

-- "Rauhotu, lapsi!... Tunnusta Jumalalle. Hän on anteeksiantamus!"

Ja yhä kirkkaampina hohtivat kyyneleet elämän katkeran savun seasta, yhä tuskallisemmin kiemurteli onneton pere elämän jääpitimissä.

-- "Minä tunnustan... minä tunnustan... tunnustan... tunnustan... tunnustan", -- parkui tyttö polvillansa, syleillen munkki Pietarin polvia. Avuttomana, kuin lapsi, katsoi hän munkki Pietarin silmiin.

Ja sydän avautui... Itsestänsä vuoti sieltä lapsen avomielinen tunnustus. Se oli ristiriitojen rippi. Kirkas lähdevesi pulppusi suon mustasta mudasta: Korkein hyve puhkesi ihanana kukkana rikoksen ja paheen nupusta. Loolja nyyhkytti:

-- "Isä Pietari!... Kuule minua! Kun viime lauvantai-ilta lähestyi ja olin lopettanut viikon työt isäntäväen luona, ajattelin: Huomenna on pyhäpäivä. Vien äidille sen ruplan, jonka olin kuukausipalkasta säästänyt... Kaksi kopeekkaa jätin itselleni, ostaakseni vahakynttilän Kasaanin Jumalan-äidille... Mutta mitä on rupla, kun äiti kärsii nälkää ja kahdeksan veljeä pyytävät häneltä leipää... Illalla tulevat sitten työstä veli ja isä kylmään kotiin... Voi isä Pietari... isä Pietari!..."

-- "Rauhotu, Loolja!... Jumala on armollinen",- lohdutteli munkki Pietari.

-- "Niin... Eikö totta?... Hän on armollinen. Se oli niin raskasta... Äiti nälässä... nälkään kuolemassa... Nythän on talvi ja kalmisto on kylmä... Isä Pietari: Antaahan Jumala äidin elää kesään?... Kesällä on lämmin ja kalmistossa on kukkiakin... Antaahan?"

-- "Kyllä, Loolja, Jumala on armollinen ja tietää jokaisen oikean ajan", -- lohdutteli munkki Pietari. Ja taas vuotivat kyyneleet ja kuuluivat itku ja huokaukset. Loolja jatkoi:

-- "Ja sitten nuo pienet siskot!... Ne olisivat jääneet, kuin varpusenpojat, jäiselle varvulle... Ai-jai jai!... Isä Pietari, isä Pietari."

-- "Kyyhkyseni...armaani! Älä itke!" -- nyyhkytti äiti. "Tunnusta isälle!... Tunnusta!"

-- "Niin, isä Pietari!... Eihän minulla ollut muita maailmassa... Ja mitä minusta itsestäni... minun ruumiistani!..."

Ja yhä täydellisemmin aukeni sydän, yhä nopeammin vieri kyynel. Loolja painoi päänsä Pietarin polviin ja itki katkerasti. Hieman rauhotuttuansa hän jatkoi nyyhkyttäen:

-- "Kun lähdin kotoa, paistoi kuu niin kirkkaasti taivaanlaella... Tähdet paloivat sen ympärillä... Mutta minä pelkäsin kuuta... Minusta tuntui, että Jumala katsoo sen takaa minua..."

Taas purskahti hän katkeraan itkuun. Särkynyt sydän hajosi. Äiti itki. Siskot olivat vaiti. Suurena, kuin Jumala, kohosi läsnäolijoiden edessä ihmissydämen suuri ristiriita. Se kohosi hirvittävänä ja kauniina samalla aikaa, nousi kuin purppuroiva suunnattoman suuri päivänpyörä elämän savuista, suureni, kohosi ylemmä ja kirkastui verikirkkaaksi.

-- "Loolja, Loolja! Jos tuntisit Jumalan, et Häntä pelkäisi, sillä Hän on hyvyys", -- lohdutti munkki Pietari tuskanhiki otsalla. Harhama paloi omassa tulessansa.

-- "Niin... Eikö totta?... Miten hyvä Hän on! Minä pelkäsin Häntä suotta! Käännyin jo kotiin... mutta muistin taas äidin... kylmän kalmiston ja yhdeksän siskoa... ja isän ja Nikolain ja... ja... ja... Se oli varmaankin Jumala, joka muistutti... Eikö totta?" -- hätäili Loolja...

-- "Jumala oikaisee erehtyneiden ajatukset, kun Hänen aikansa on tullut", -- vakuutti Pietari.

-- "Siinä sen nyt kuulet, lapseni!... Johan sanoin, että Jumala ei hylkää", -- vaikerteli äiti. Loolja jatkoi: "Minä pakenin silloin kirkkoon, Kasanin Jumalan äidin luo... Hänelle minä sytytin vahakynttilän, lankesin Hänen kuvansa eteen ja rukoilin..."

-- "Mitä, mitä, lapseni?" -- hätäili äiti. -- "Mitä kyyhkyseni, rukoilit?"

"Minä rukoilin: 'Jumalan pyhä Äiti, Sinä joka olet kantanut Jumalan Pojan! Anna minun tehdä syntiä _tämä kerta_, että äiti ja isä ja veljet sen kautta pelastuisivat! Ja jos minun ruumiini tulee Sinulle saastaiseksi, niin minä tuon sen sijasta Sinulle puhtaimmat vahakynttilät. Aamuin ja illoin itken minä polvillani kyyneleitä Sinun ja Poikasi edessä... Minä istutan kukkasen astiaan; minä kastelen sitä kukkaa joka päivä kyynelilläni... Ilmestymisesi päivänä minä tuon Sinulle sen kukan joka vuosi uhriksi... Vaihda minun viattomuuteni kukkiin, puhtauteni kyyneleihini! Suo minun tehdä syntiä ainoastaan tämä kerta!'..."

Harhama värisi, kieppuen jumalatulien liekissä. Häntä huumasi kaikki, mikä oli suurta. Kuten ennen hänet oli huumannut ihmiskurjuuden suuruus, niin tempasi hänet nyt mukaansa ihmissydämen ristiriidan suuruus. Hän värisi sen edessä, kuin sen suuren Hämärän edessä, josta hän kehräsi mietteittensä verkkorihmat. Hänessä nosti päätänsä sama peto, joka oli hänessä herännyt Hornan luolassa. Hän olisi tahtonut nähdä ristiriidan puhkeavan vielä hirvittävämpänä: _suurempana_, nähdä sen, väristä sen edessä hajanaiseksi tomuksi.

Hänen henkensä hapuili aina äärettömyyden rajoja, sairaloisesti ja sokeasti, kyselemättä silloin mitään, seuraten ainoastaan omaa epätervettä kuumettansa.

Mutta kohta alkoi hän taas selvitellä ristiriidan näkymättömiä rihmoja. Loolja itki ja vaikeroi ja jatkoi tunnustustansa:

-- "Sitten... sitten!..." -- Niin: Äidin kyynel kiilsi hänelle pimeässä. Kuolema hengitti hänen sänkynsä vieressä... siskot värjöttivät varvulla... isä ja veli palasivat nälkäisinä...

Tyttö oli silloin voittanut itsensä: Hän uhrasi parhaansa...

Ja nyt tuijotti tapahtuman todistajia vastaan taas se salaperäinen elämän ongelma, se suuri ristiriita: _rikos hyveenä_. Se tuijotti hämäränä, tutkimattomana, syvänä kuin vuoren pimeä suppilo. Naisen alhaisin rikos loisti Harhaman silmissä, kuin Neitsyt Maarian kunniakehä. Nainen oli hänen mielestänsä rukoillut ihmiskunnan kauneimman rukouksen, silloin kun se rukoili saada tehdä syntiä, pelastaaksensa sillä äitinsä ja siskoparven. Hän oli vienyt puhtaimman uhrin, kun vei oman ruumiinsa lian alttarille...

Taas itki tyttö katkerasti. Yhä täydellisemmin hajosi rikkilyöty sydän. Yhä katkerammin itki sairas äiti ja rikki revitty tyttö. Loolja lopetti:

-- "Ja Jumalan pyhä Äiti katsoi minuun niin lempeästi. Oi... joi... joi!... Ja kynttilä tuikki niin kirkkaasti. Se vahvisti minua... Voi isä Pietari, isä Pietari, isä Pietari!..."

Nyt oli koko hänen sydämensä hajonnut tomuksi. Ei ollut siinä enää salattua sopukkaa, mihin synti voisi kätkeytyä. Lopun kertoi hän tuontuostakin purskahtaen raivoisaan itkuun. Kuu oli paistanut kirkkaasti. Hän oli kulkenut arkana, kuin metsän pikku lintu, joka pyrähtää oksalta oksalle, petolintua paeten... Sitten oli hänet kohdannut parooni Geldnersin vanhin poika... vienyt hänet Hiiden myllyyn... Hänelle oli hankittu hiukan puhtaita vaatteita... Hän oli värissyt... oli kätkeytynyt, kuin pesäänsä pakeneva linnun poika... Hän oli rukoillut... itkenyt... vetäytynyt vuoteen nurkkaan sykkyrään... kärsinyt... itkenyt, rukoillut ja taas itkenyt ja värissyt...

Seuraavana päivänä oli Geldners pitänyt häntä vielä luonansa. Pois päästyään oli hän sytyttänyt vahakynttilän Jumalan-äidille... Hän oli pelännyt ihmisten katseita, oli lentänyt vapisten äidin sängyn reunalle...

_Tyttö oli tullut leivän hausta_...

Äiti ja tytär itkivät taas. Särkyneet sydämet olivat nyt Herran edessä täydellisesti tomuna. Loolja lopetti tunnustuksensa katkerasti itkien:

-- "Isä Pietari! Sinä olet Jumalan palvelija... Nikolai rakastaa sinua ja sinä rakastat köyhiä... Voitko antaa anteeksi?"

Ja hän katsoi Pietarin silmiin niin viattomana. Hän oli polvillansa hänen edessänsä niin puhtaana, kuin voi olla ainoastaan se, jonka on kantanut Jumalan äiti ja joka itse on uhrannut itsensä, että äiti ja veljet sen kautta pelastuisivat kuolemasta. Avuttomina, rukoilevina odottivat Pietarin sanaa hänen silmänsä, joita kyynelien koristamat mustat silmäripset varjostivat.

Harhaman ja Pietarin silmissä kiilsivät kyyneleet. Kaikki ihmissydämen hellät kielet soivat, kun elämä oli niitä näpännyt. Munkki Pietari lausui rukoilevalle tytölle:

-- "Loolja-rukka! Ei Jumalalla ole sinulle mitään anteeksi annettava. Sinä olet synnitön." -- Ja hän siunasi katuvaa tyttöä.

Vielä kerran avautuivat kyynelvirrat, kuivuivat ja taas avautuivat. Rauhan ja kiitollisuuden kukkaset alkoivat puheta. Matkavalmis äiti teki ristinmerkin ja kuiskasi: