Part 17

Kerran oli munkki Pietari kierrellessään työväen kortteerien kurjuuden pesissä, vienyt apua tälle perheelle ja oppinut silloin tuntemaan perheen kaikki jäsenet. Siitä lähtien oli hän perheen ystävä. Nikolai oli hänelle, kuten sanottu, toinen Harhama, jota hän rakasti lapsenansa aivan. Äskeisen kauhuntapauksen jälkeen pyysi hän Harhamaa mukaansa sanotun perheen luo. Hänen sydämensä käski hänen viemään lohdutuksensanan onnettomalle orpojoukolle, joka oli nyt menettänyt molemmat tukensa: isän ja Nikolain. Sillä viimeksi mainittua oli etsivä oikeuden käsi.

He tulivat työväen asumaan kortteeriin. Se oli tiheään rakennettu ryhmä ränsistyneitä puutaloja. Toiset niistä olivat kasarmimaisia, toiset viheliäisiä hökkeleitä. Kaikkialla rehotti köyhyys, kuin rikkaruoho. Joka paikassa pesivät rauhassa rikkinäisyys, lika, pahe ja löyhkä. Särkyneet akkunaruudut olivat paikoin paikatut paperilla, tai tuohella, paikoin oli reikä tukittu heinätukolla, tai vaaterisoilla. Kaikkialla tuntui ilkeä haju ja vilisi alastomuus, väliin ilkeänä, roikkuvana eläimellisyytenä.

Se oli maailmankurjuuden _forum_, tori, se korkea temppelinharja, jolle maailmankurjuus oli noussut katselemaan maailman rikkauksia.

Kun munkki Pietari oli käynyt tuomassa apua Petrofin perheelle, asui perhe yksihuoneisessa asunnossa, erään ränsistyneen, kasarmimaisen puutalon maanpäällisessä kerroksessa. Mutta tulot olivat vähentyneet, vuokra oli jäänyt maksamatta. Sitten tuli sairaus ja työttömyys ja perheen oli täytynyt muuttaa maanalaiseen kellarikerrokseen, suon sisään, jonne valoa pääsi hiukan tunkeutumaan kadunrajassa olevista pienistä akkuna-aukoista. Piharenki näytti tulijoille oven, josta sisään astuttua tultiin portaille, mitkä johtivat alas pimeään, halki pitkän rakennuksen ulottuvaan matalaan käytävään. Sen kahden puolen oli mataloita yhden huoneen asunnoita, erotettuina toisistaan lautaseinillä. Käytävässä vallitsi sietämätön, ummehtunut löyhkä, niin sakea, kuin olisi siinä matoja madellut.

Munkki Pietari avasi umpimähkään erään oven. Se johti muutamaan huoneesen, josta kuului rikkinäisen harmonikan soitto. Tulijoita kohtasi silloin inhottava näky: Pöydällä katkusi savuava, lasiton tuikkulamppu. Sen vieressä oli pari viinapulloa. Puolipimeässä ja kylmässä huoneessa istui savun ja löyhkän seassa kolme juopunutta, repaleista, puolialastonta miestä, joista yksi soitella rämpytteli harmonikkaa. Ne olivat suurkaupungin likaisimpia perkkeitä. Heidän seurassaan oli kaksi keski-ikäistä, luuskiksi kulunutta irstasta naista. Toinen niistä oli puettu risaiseen paitaan, toinen istui ilkosen-alastomana punapartaisen miehen sylissä. Molemmat naiset olivat juovuksissa, kuten miehetkin. He olivat työväenkortteerien likaperhosia. Aikoinansa olivat he lennelleet kultasiipinä Hiiden myllyssä, lennelleet kukasta kukkaan, polttaneet kauniit siipensä, myöneet henkensä rahasta ja omasta lihasta. Nyt olivat he roskaväen likaisia koiperhosia... Se oli ollut heidän metamorfoosinsa... heidän elämäntarinansa...

Kun munkki Pietari avasi oven, huudahti se miehistä, joka soitteli harmonikkaa:

-- "Ah!... Munkki! Mistä lemmolta sen tänne toi!"

Ja keskeyttäen soittonsa, lisäsi hän:

-- "Nöyrimmästi pyydämme astumaan sisälle... Teidän pyhyytenne... pitämään rukouksen... Ja entä jos vielä vihkii!... Piru tietää... Morsian on jo yli vihkimisen... valmiiksi riisuttu", -- huudahti hän lopuksi, lyöden leikillä vastassansa, miehen sylissä istuvaa alastonta naista olalle.

-- "Mitä sinä siinä, roisto, tappelet!" -- huudahti nainen, potkaisten juopuneen soittajan harmonikkaa. Soittaja raivostui, sylkäisi ja huudahti:

-- "Entä mitäs sinä potkit... portto!... Eh sinä vanha haaska! Tuoss' on sulle!" -- Samalla sylkäisi hän likaisen sylen kiukustuneen naisen kasvoille.

-- "Perkele!... Haiseva tunkio!"--kirosi häväisty nainen, yrittäen riuhtaista itsensä juopuneen sylistä ja tavottaen uudestaan potkaista.

Mies uhkasi harmonikalla, puolustautuen, kähisten:

-- "Annan minä sinulle... vanha lutka!"

Toinen juopunut nainen tarttui, paperossi hampaissa, nostettuun harmonikkaan ja kähisi:

-- "Ivan Petrovitsh! Heretkää! Mitä te tuolla tavalla neitiä loukkaatte! Kuinka voittekaan! Ett'ette häpeäkään! Ajatelkaa: Neitiä!"

-- "Herkeä, Vanjka!... Munkkikin tuossa katsoa toljottaa... Häpeä Jumalan palvelijaa sen verran!" -- yhtyivät miehet. Alaston nainen potkaisi Vanjkaa ja kähisi:

-- "Mokomakin katukelmi!" -- Vanjka raivostui, sylkäsi potkaisijan silmille, häristi harmonikalla ja raivosi:

-- "Turpasi minä halkaisen... Mokoma rapanaama!"

-- "Senkin piru!... Äitisi viettelijä!" -- kähisi nainen, potkaisten taas uhittelijaa. Mies ärtyi, tavotti lyödä naista harmonikalla ja ärjyi:

-- "Tuosta saat, vanha portto... Katuharava..."

Syntyi melua ja huutoa.

-- "Heitä, Vanjka, heitä riiteleminen!... Mitä tuossa suuttua turhasta!... Heitä ja sylkäise!" -- sovitteli juopunutta se, jonka sylissä alaston, raivosteleva nainen istui.

-- "Päästä minut... piru... koirannaama!... Päästä, roisto!" -- kirkui nainen sovittelijalle, riuhtoutuen sen syleilyistä. Mies likisteli häntä lujemmin ja rauhotteli:

-- "Heitä sinäkin, Maria Petrowna!... Heitä riiteleminen ja suutele minua... No Maanja [hyväilymuoto nimestä Maria]... suutele!... Kas niin!... Kun maistuikin hyvältä!... Suutele vielä!... Suurkiitos!... Soita nyt, Vanjka, munkille, soita!... Hei munkki! Älä kiirehdi pois! Tahdotko ryypyn?... Ja herra siellä takana?... Vai nunnaako haluatte suudella?... Siin' on teille nunna!" -- lopetti juopunut osottaen toista juopunutta naista, joka paitasillansa sytytti paperossia.

-- "Laula, Vanjka, munkille, laula!" -- kehotti hän taas harmonikan kituuttajaa.

Vanjka alkoi laulaa käheällä äänellä, rämisevän harmonikan säestyksellä:

"Miks tahdot vihille mennä, kun näin voi armastaa? Kukasta kukkaan lennä, minua muista myös!"

Juopunut seurue kertasi räikeällä äänellä viimeiset säkeet. Harmonikka rämisi. Alaston nainen kulautti viinaryypyn ja huudahti:

-- "Hei, munkki!... Älä sure!... Sitäkö tuossa surra!... Juo viinaa ja rakasta naista!... Anna Jumalan olla leskenä!... Elämä on tulessa tanssimista... Hei!... _Elämä on yhtä ainoaa pirunpolskaa_... Hih!..."

-- "Hih!... Hei!" -- hihkaisi joukko ja ilko-alaston nainen alkoi tanssia rivoa tanssia...

* * * * *

Surullisena sulki munkki Pietari oven, huoaten:

-- "Ne ovat Hiiden myllyn jätteitä... Herra Jumala, anna minulle anteeksi, etten voi jäädä syömään ja juomaan heidän kanssansa!"

Harhama säpsähti tätä kuullessaan. Munkki Pietari seisoi taas hänen edessänsä, kuin Jumalan poika, kärsivällisenä, jalona, kalpeana ja surullisena. Jumala ja noita häämötti Harhamalle taas käytävän pimeydestä. Hän tunsi seisovansa munkki Pietarin edessä kurjana syyllisenä. Eräs muisto tuikahti hänessä silloin polttavana tulikipunana. Kerran hän oli ollut mukana eräässä kolmihenkisessä miesseurassa Hiiden myllyn ylellisesti koristellussa yksityishuoneessa. Huone oli valaistu salaperäisellä valolla. Sen valon väriä ja valovoimaa muutteli palvelija häikäisevästä valkeasta valosta lähtien, aina erivärisiin hämäriin. Siinä satumaisessa valaistuksessa tanssivat koko pitkän talviyön laulaen, tai yhden huilua soittaessa, aivan alastomiksi riisutut vähävenäläiset tytöt, ruusut kädessä, tukka hajalla, iho voideltuna kalliilla hajuvesillä. Toisten tukka oli siroteltu säkenöivällä, hyvänhajuisella pihkajauholla He tanssivat keinotekoisen samppanjalähteen ympärillä. Lähteeseen lorisi raikas helmeilevä samppanja, hiljaa, kätketystä astiasta. Siinä kuvastuivat lähteensilmää varjostavat ruusut ja tulpaanit. Tanssin väliaikoina soitti orkesteri viereisessä huoneessa hiljaa, tuskin kuultavasti. Alastomat tytöt katselivat kuvaansa lorisevan samppanjalähteen silmästä. He joivat tuohkosilla sen raikasta, huumaavaa mehua... Väliin kierivät permannolla kultarahat. Alastomat tytöt poimivat niitä kilpaa, kisaillen, karkeloiden... poimivat niitä palkkioksi suudelmista, maksuksi... Aamua vasten sitten noudettiin eräs pieni, kultakutrinen tyttönen vuoteestansa... Hänet asetettiin alastomana lähteen korvalle istumaan, ammentamaan siitä tuohkosella samppanjaa öisille elostelijoille...

Nähtyänsä äskeisen inhottavan näytelmän, tunsi Harhama tekonsa jäytävän häntä tylsillä hampaillansa. Hän oli tehnyt sen teon erään voiton johdosta, josta osa lankesi hänelle, osa niille toisille kahdelle. Hän aavisti, että munkki Pietari tiesi sen, kuten noita, tai Jeesus, joka tiesi Samarian vaimon salaisuudet... Siitä hurjuudesta oli jo paljon puhuttukin elostelijoiden joukossa. Munkki Pietarin äskeiset sanat, jotka tämä lausui sulkiessaan ovea, putoilivat Harhamaan tulitippoina. Munkki Pietarin kärsivällisyys ja lempeys valkenivat hänelle, kuin kirkas päivänvalo. Epäilyn vuotava haava tukkeutui lyhyeksi hetkeksi. Silmänräpäyksen ajan tunnusti hän taas Jumalan ja Hänen voimansa siinä ihmisessä, joka kulkee Hänen varassansa. Mutta se oli ohi kiitävä vihuri, se puhalsi hänen sielunsa vuotavaan märkärauhaseen, kuin lyhkäinen, lauhduttava henkäys. Oitis meni se ohi ja haava ärtyi taas visvaiseksi... Munkki Pietari löysi vihdoin siihen huoneeseen johtavan oven, jossa Nikolain perhe asui, avasi sen ja lausui Harhamalle lempeästi:

-- "Tule!"

He astuivat huoneeseen. Se oli matala, puolipimeä koju. Valoa pääsi siihen kahdesta pienestä, soikeasta akkuna-aukosta. Huonekaluina oli pöytä ja kaksi penkkiä. Yhdellä seinävierellä oli lattialla joukko milt'ei ruumeniksi kuluneita olkia, joita perhe käytti vuoteena, ja kasa likaisia mattorisoja, makuuvaatteina. Vastapäisellä seinävierellä oli puuvuode. Jääkylmänä huoahti sieltä kurjuus vastaan. Se paistoi jokaisesta risan reijästä. Se irvisti ihmisten laihoista poskista ja ilkkui akkunan reijistä. Huone oli ollut jo pari päivää lämmittämättä, saaden ainoan lämpönsä ihmishengityksestä. Puolialaston perhe oli ollut yhtä kauvan syömättä. Pari lasta virui ruumenpahnoilla. Kylmä oli puristanut heidät väriseviksi ihmiskyttyröiksi. Toiset värjöttelivät jaloillansa, risaisina, puolialastomina. He näyttivät haudasta kaivetuilta vainajilta, laihoilta, nahkaan puetuilta luurangoilta. Jotkut heistä imeksivät sormiansa, katse tylsänä, elottomana, toiset tuijottivat tylsännäköisinä eteensä, ikäänkuin katsellen puolipimeässä liiteleviä nälkäperhosia.

Tulijoiden astuessa kojuun, kuului lapsijoukosta valittava, rukoileva ääni:

-- "Äiti, leipää!"

Se tuli luonnollisena, kuin taide Hiiden myllyssä...

Mutta äiti makasi puuvuoteella nälkäsairaana. Liha oli hänestä jo kulunut pois. Sen oli kalvanut terävähampainen elämä. Paljaita luita peitti ainoastaan sinertävä, kesimäinen nahka. Hän imetti rintalastansa, mutta maito oli loppunut rinnasta. Toisen rinnan nisässä kiilsi kylmän hyytämä vaaleanpunainen veripisara. Se oli viimeinen mitä työmiehen majassa äiti voi antaa ruumiistansa nälkäiselle rintalapselle. Ja toiset seitsemän nälkäistä lasta rukoilivat leipää äidiltä, joka keskellä maailman rikkauksia ravitsi lastansa sydänverellään.

Tulijoita kauhistutti tämä ajatus.

-- "Mitä teet Sinä tänään, Sinä _kaikkivoipa, armollinen_ Jumala, kun et jouda huolehtimaan nälkäänkuolevista?" -- mutisi Harhama itseksensä. Ja taas leimahti hänessä viha Jumalaa kohtaan.

-- "Kuinka voit, Nataalia Petrowna?" -- tervehti munkki Pietari sairasta äitiä, istahtaen vuoteen vierelle.

-- "Ah, isä Pietari!... Te täällä!" -- huudahti Nataalia riutuneella äänellä, jatkaen kuikutustaan: "No, on vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa!... Huonosti voimme, huonosti, isä... Kuka meistä köyhistä pitää huolta... Rikkailla ovat omansa. Mitä meistä köyhistä!... Mutta Jumala on armollinen. Hän ei hylkää... Antakaa kätenne suudellakseni!"

Munkki Pietari siunasi sairaan ristinmerkillä ja ojensi kätensä, jota Nataalia suuteli kylmillä, nahkaisilla huulillaan. Sen tehtyä jatkoi hän ruikuttavaa puheluaan. Hän kertoi miehensä ja Nikolain sairaudesta, työttömyydestä ja puutteesta, lopettaen kertomuksensa:

-- "Kaksi vanhinta poikaa voisi jo panna oppiin, mutta kivuloisia kun ovat, eivät mestarit huoli... Isä jo sanoi: 'lähettäisit kerjäämään!'... Mutta miten lähetät? Ei ole poloisilla kenkiä, ei vaatteita... Paleltuvat tielle, raukat... Yrittivät jo kerran, mutta palasivat jalat jäässä... ja koko ruumis kohmetuksissa... ja saivat kaksi kopeekkaa koko matkalla... Ah, isä! Vaikea on köyhän elämä, vaikea ja raskas... Mutta mitä tehdä? Me olemme kaikki syntisiä, mutta Jumala on armollinen... Kun jotenkin pääsee kevääseen, niin tulee helpompi elää... Voi käydä edes kerjäämässä."

Harhama kuunteli puhetta, kuin tulihiilillä, ja antoi joukon hopearahoja vanhimmalla pojalle, käskien mennä ostamaan ruokaa. Äiti alkoi kiitellä:

-- "Kiitos, herra, kiitosi... Jumala, taivaallinen Isä, Teille palkitkoon!... On niitä vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa. Siinä nyt näkee, että Jumala ei hylkää... Hän on armollinen... Sääli, kun ei ole öljyä, että voisi sytyttää lampun Jumalan äidin eteen!" -- kujerteli sairas äiti liikutettuna. Ja pojalle hän lisäsi: "Miisha! Kiitä setää, kiitä!... Ja pyydä suutarin Annushkaa menemään puotiin! Käske ostaa mustaa leipää ja kaljaa... ja silliä isälle ja Nikolaille!... Ah, niin! Ja kahdella kopeekalla öljyä lamppuun!... Jumala teitä, herra, siunatkoon!" -- lopetti hän, tehden ristinmerkin.

Harhama mietti elämänsä tulikysymystä. Munkki Pietari katsahti ympärillensä ja kysyi:

-- "Missäs on pikku Olga? Palveluksessako!"

Äiti säpsähti, joutui hämillensä ja sotkeutui johonkin hämärään. Hän selitteli vältellen:

-- "Looljako?... Niin, Loolja... Mitä tuossa Looljasta!... Yritti, poloinen, palvella, että olisi apuna, mutta paljonko hänelle maksetaan? Kaksi ruplaa sai kuussa... Pue niillä itsesi... osta kengät ja muut tarpeet! Vähänkö ne nuoret tarvitsevat! Ruplan toi kotiin. Mutta kotona meitä on kaksitoista sielua. Mihin siinä rupla riittää!... Itki, poloinen, kun ei voinut enempää tuoda..."

-- "Loolja meni _kävelemään_", -- pisti puheen välissä Nikolain tylsämielinen sisar.

-- "Miten kävelemään?" -- huudahti munkki Pietari hämmästyen.

Silloin alkoivat soida ihmissielun arimmat kellot. Elämän todellisuus kurkisti huoneeseen, näytellen luisia ikeniänsä. Terävät miekat viiltelivät _äidin_ sydäntä... Onneton joutui yhä enemmän hämille, alkoi sotkeutua elämän polttaviin rihmoihin. Neuvottomana selitteli hän:

-- "Tuulettelemaan meni vähän, Loolja-poloinen... ja lämmittelemään ulos... Eikö ulkona ole kuunvalo? Eikö, isä?"

-- "Kyllä, Nataalia Petrowna," -- myönsi munkki Pietari surullisena.

-- "No, niin!... Hän voi siellä lämmitellä kuun valossa... Jumala suojelee häntäkin... pikku Looljaa, ja antaa anteeksi", -- ehätti äiti sekavana.

Harhama ja Pietari käsittivät jo asian. Työmiehen viisitoistavuotias tytär oli lähtenyt isänsä kotoa "lämmittelemään" keskitalven kuutamossa!

Äiti jatkoi omaksi lohdutuksekseen ja kääntääksensä elämän terävät kynnet toisaalle:

-- "Kun jaksaisi päästä kevääseen, niin voisivat lapset käydä kerjäämässä... Jumalan kiitos, että on rikkaita ihmisiä, jotka antavat köyhälle!... Ja miks'emme pääse kesään, kun uskomme Jumalaan!... Mutta mihin talvella menet vaatteitta? Nytkin, sanotaan, on pureva pakkanen..."

-- "Loolja on jo neljättä yötä poissa... Maanantaina meni", -- mutisi taas tylsämielinen sisar.

Äidin sydäntä repivät näkymättömät kissankynnet. Hänen korviansa poltti ainoan tyttären avunhuuto, etäinen, hiljainen valitus. Hän nieli elämänsä katkerinta palaa. Keskustelu jatkui katkonaisena... Ilta joutuu, mutta tytärtä ei kuulu kotia. Elämän kivikovuus paistaa ilkkuvammin. Äiti tulee entistä levottomammaksi. Arkaillen, hätääntyneenä, kysyi hän taas:

-- "Eikö totta, isä Pietari, että kuunvalo lämmittää niitä, jotka uskovat?"

Harhama odotti, että munkki Pietarin usko nyt horjuisi. Hän aivan vapisi odotuksesta. Sitä suurempi oli hänen kummastuksensa, kun munkki Pietari vastasi lujana:

-- "Jotka Herraan uskovat, ne kestävät, kuin vuori maailman kylmyyden keskellä."

-- "Jumalan kiitos, että kestävät!... Ja Loolja uskoo Herraan... Kylpiessäänkään ei riisu ristiä pois kaulastaan. Kuka voi hänelle silloin pahaa tehdä, kun Jumala on turvana," -- nyyhkytti sairas.

Harhama kieppui kokonansa elämänsä ainaisen jumalatulen ympärillä. Jokaista kuulemaansa sanaa sovitteli hän oman sielunsa syöpään ja eli, kuin sairas äiti. Väliin kirkastui hänelle Jumala ja munkki Pietari kietoutui Jeesuksen kirkastuksen viittaan ja kohosi persoonallisen Jumalan elävänä poikana hänen eteensä, väliin taas haihtui kaikki ijankaikkisuuden hämäriin, tai köyhyyden löyhkääviin sumuihin.

Suutarin vaimo toi ostokset ja teki laskun. Lapset saivat ruokaosansa. Annushka sytytti lampun Jumalankuvan eteen. Äiti risti silmänsä.

Taas puhuttiin köyhyydestä ja kurjuudesta. Äidin sielunkellot soivat niin surullisesti. Ne kaikuivat, kuin kuoleman edellä. Hän sekaantui yhä enemmän katkerien ajatusten rihmoihin. Elämän karvas pala nousi kurkkuun. Kaikki himmeni hänelle kylmäksi kuutamoksi, jossa jäinen tuuli tanssittaa lumipyryä, ja siellä kuutamossa näki hän rakkaimman lapsensa ohkaisessa karttuunihameessa arkailemassa. Hän näki sen silmänripsillä jäätyneiden kyynelten kirkkaina kimmeltävän, sekaantui yhä enemmän, hätääntyi ja näki joskus onnettoman lapsensa häilähtelevän pakkasen helyissä, kylmään kuunvalopukuun puettuna.

Ja yhä uudestaan ja uudestaan selkeni hänelle kaikki kirkkaaksi jäähelmeksi ja taas himmeni karttuuniseksi kuutamohameeksi, jossa Loolja värisi. Hän muisti Looljan ohkaisen puvun... hän muisti, _mitä varten_ Loolja oli lähtenyt talviyön kuutamoon... Levottomana kysyi hän taas:

-- "Onko nyt aivan _täysikuutamo_?"

-- "On, on", -- vakuutti Pietari.

-- "Jumalan kiitos!... Jumalan kiitos!... Silloin ei Loolja-raukallakaan ole niin ikävä... Kenties on pienellä hauskakin, kun kuu paistaa kirkkaasti ja tähdet palavat... Nuoret tytöt pitävät kuutamosta", -- houraili levoton äiti, ja ikäänkuin jotakin muistaen, jatkoi hän haaveillen:

-- "Minäkin pidin nuorena kuutamosta ja päivän paisteesta. Kenties on Looljallakin siellä hauska."

Munkki Pietari huokasi. Harhama värähteli, kuin jääkylmän kuutamon palelemana, pureksimana. Oli kuin olisi jäinen kuutamovaippa viskattu kaikkien hartioille.

Mutta lamppu paloi jumalankuvan edessä rauhallisena. Riutuneella valolla valaisi se puolipimeää huonetta, jossa kylmä kohmetti kaikkia ja nälkä ja elämäntuska ilkkuivat ihmisille. Syntyi pitkä äänettömyys. Munkki Pietari oli sanaton säälistä. Hän oli aikonut kertoa onnettomuudesta, ennen kun maailma tuo siitä sanan raa'alla äänellä, kaikkien kellojen soidessa. Nyt ei hän hennonnut nostaa sitä kiveä onnettoman vaimon povelle. Ei hän myös hennonnut koskea siihen paiseeseen, josta nyt vuotivat sortuneen äidin kivut. Jumaluus ja ihmisyys, säälintunne tuntuivat hänessä sotkeutuvan ristiriidaksi.

Mutta silloin kirkastui sairaalle elämän iltarusko. Tuonelan nopea airut kulki hänen sielussansa... Kuoleman lempeä silmänrako avautui ja sen iltauni painoi silmiä. Elämä oli noussut sille vuorelle, jossa sen kirkastus oli tapahtuva. Se riisui jo päältänsä arkiryysyjä, puutteita, pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä ja pukeutui pelkkiin valopilkkuihinsa, kuin vihille vietävä morsian. Se pukeutui kauneimpiin muistoihinsa, valoisimpiin päiviinsä, jotka se nouti nuoruutensa kätköistä. Se odotti suurta sulhasta.

Sairaalle äidille kuvastui äkkiä nuoruuden ihanin päivänpaiste, kuten aina tapahtuu kuoleman lähestyessä: Hänen sieluunsa helähti perhosena, nopeasti ohikiitävä muisto eräästä kevätpäiväntasauksen aikaisesta kesän pisimmästä päivästä: Hän oli silloin 18-vuotias. Tyttönä kulki hän metsässä marjoja poimimassa... Tuomi oli pukeutunut silloin valkeaan kukkaan, pihlaja hohti kukkaispuvussa ja koivu viheriässä hameessa. Kaikki ne odottivat hartaina päivän pääsyä puolipäivän pisteeseen, kaarensa korkeimmalle kohdalle. Kaikki odottivat valon voittoa, juhlapuvuissaan. Hän istahti marjatuohkosinensa lähteenkorvalle, pehmeälle sammalelle, punalatvaisen kuusen tummaan varjoon. Ja lähde lorisi ja täysi marjatuohkonen tuoksui ja kuusi hymyili, kuin vanha havutäti. Hän katsahti silloin kirkkaaseen lähteensilmään ja näki siellä kuvansa. Kuusi oli pudottanut pari punaista havua hänen hajanaiseen tukkaansa ja sirottanut tuoreita havuneulasia hänen hameellensa.

Miten kaunis oli hän silloin!... ja miten onnellinen!...

Ja valkoisiin pukeutunut tuomi ja kukkaispukuinen pihlaja kurkistivat myös lorisevaan lähteensilmään ja huudahtivat ihastuneena:

-- "Miten sievä olet sinä, Naatja!" [Naatja on hyväilymuoto nimestä Nataalia.]

Ja lempeä tuuli taivutti etempänä seisovan viheriän koivun latvaa, että sekin ylettyisi kurkistamaan lähteeseen. Ja silloin koivu kuiskasi tuomelle:

-- "Todellakin!... Hän on aika sievä!..."

Mutta punalatvaisen kuusen latvaan istahti vallaton käki, näki sieltä immeksi puhenneen tytön kuvan lähteensilmästä, sinne kurkistelevien kukkalatvojen puiden varjojen välistä, ja käki ihastui ja alkoi vallatonna kukkua hänen kauneuttaan:

Kuk-kuu! Kuk-kuu!

Ja tuhannen pikkulintua, jotka kuhertelivat kuusen oksilla, virittivät laulunsa hänen kauneutensa ylistykseksi. Koko kuusi soi, kuin metsän suuri havukannel, ja ylinnä kukkua helskytteli vallatonna, huumautuneena metsän hopeakieli, huoleton käki.

Silloin nousi hän ylös, niiasi vanhalle kuuselle ja sanoi:

-- "Kuusi-kulta! Kiitos varjostasi ja punaisista havuistasi ja havuneulasistasi! Minä tahdon säilyttää itseni yhtä puhtaana, kuin sinä havusi... Minä tahdon olla kaikille yhtä lempeä, kuin sinä, täti-kulta, olit minulle, lahjottaessasi havusi ja levittäessäsi minulle varjosi. Ja kiitos sinullekin, lähde! Minä lupaan olla yhtä raikas ja iloinen, kuin sinä..."

Ja hän oli jo pois lähdössä... Mutta silloin kuului polulla pajupillin soitto... Hän vavahti, pelkäsi ja toivoi, punehtui ja tuoksui, kilpaa marjaropeen kanssa. Ja kohta ilmaantui puiden varjosta soittaja, nuori mies... Monesti oli hän ennen nähnyt hänet... Molemmat olivat katsoneet toistensa silmiin niin kummasti ja vaienneet...

Mutta nyt astui nuori mies rohkeasti hänen luoksensa, otti häntä vyötäisistä kiini ja sanoi:

-- "Naatja! Sinä olet hurmaavan kaunis!"

Ja ennen kun hän ehti mitään vastata, poltti huuli jo huulta ja povi sykki lämpimänä povea vastaan...

He istuivat taas pehmoiselle sammalelle... Vanha kuusi levitti salaperäisen varjonsa heidän ylitsensä...

He puhuivat lemmestä ja onnesta... ja suudelmalla maksoivat he suudelmat... He söivät marjoja tuohkosesta... ja katselivat kuviansa lorisevan lähteen vedestä... Kuhertelevat linnut virittivät taas laulunsa ja käki kukkua helskytteli onnea.

Onnea! Onnea! -- helisi koko luonto. Kukkapukuinen pihlaja ja valkoinen tuomi niiasivat ja toivottivat onnea, ja tuhannen kuhertelevaa pikkulintua lauloi vanhan kuusen oksilla, joten koko kuusi soi, kuin metsän viheriä havukannel.

Silloin suli hän, kuin vaha, ja tuoksui, kuin kukka, joka juuri avaa sisimpiä pyhiänsä...

Hän vaipui nuoren miehen syliin...

Lopputarinan tietää kuusi. Loolja oli sen nuoren miehen näköinen ja siksi rakasti äiti häntä yli kaiken...

Kun hän vuotta myöhemmin kurkisti taas lähteensilmään, oli poski kalpea, eikä kuulunut pajupillinsoitto, sillä poissa oli soittaja... Hän tuli kaupunkiin palvelukseen... sitten työmiehen vaimoksi... oli uskollinen... tuli yhdeksän lapsen äidiksi ja ruokki nyt viimesyntynyttä sydänverellään, puuvuoteella. Nisän päässä kiilsi hyytynyt veripisara...

Kuoleman airut oli kulkenut, sen tiuku soinut. Nopeasti se tuli ja pian hävisi. Hiljaisuus ripsehti taas huoneessa. Se oli se sukkasillansa hiiviskelevä kuoleman heinämies, kirkastuneen, valopilkkuihinsa pukeutuneen elämän suuri sulhanen... Istutaan, odotetaan... Ei kukaan henno koskea äidin kipeään rauhaseen...

Hämärä solmielee jo verkonsilmiänsä... Yhä on tytär poissa... Kyynel kierähtää äidin silmäkulmaan... Hän utelee taas:

-- "Onko tänään varmasti kuutamo?"

-- "On, sisareni", -- vakuutti munkki Pietari murheellisena, kärsien kilpaa äidin kanssa.

-- "Ja eikö totta, että Jumala suojelee turvattomia... ja antaa anteeksi?" -- kysyi levoton äiti edelleen.