Part 16

Toisaalla paloivat jättiläismäiset tohisevat sulatusuunit, puhkuen ja suhisten. Helvetillinen kuumuus sulatti niissä raudan malmista. Sula rauta virtasi niistä puroina, kuin veri, rautaliejukoiksi, hehkuviksi rapakoiksi... jähmettyi harkoiksi... paiskattiin uudestaan tuleen... rautaisiin sulimoihin... Rauta kiehuu, poreilee, kiemurtelee... Tulisina harkkoina työnnetään se rullien väliin... Se syöksyy niiden läpi kiukkuisena rätisten, salaman nopeudella... Se hienonee jokaisella läpisyöksyllä... muuttuu tulisiksi käärmeiksi... pujotteleikse notkeana yhä hienompien rullauurnien läpi.

Vihdoin on se muuttunut määrätyn paksuiseksi: parruiksi, kangiksi, langoiksi, tai rihmoiksi. Ne merkitään Hornan luolan leimalta ja lähetetään maailman markkinoiden kilpakentälle... Kaikkialla luikertelevat vilisten tuliset rautakäärmeet, matelevat tuliset metallimadot... Kaikkialla räiskyvät tulisuihkut putoavien moukarien alta... Sula rauta virtaa uuneista, tai poreilee jättiläiskattiloissa. Se hehkuu, rätisee... Hornan luolassa on raudan helvetti...

Toisaalla kiehuu asfaltti jättiläispadoissa. Niistä nousee sietämätön katku... Siihen sekottuu toisten valmisteiden ilkeä löyhkä... Uunit pursuavat tulta, padat höyryä... Lasiuunit huokuvat tulista kuumuutta... Kaikki sulaa, palaa, hehkuu, savuaa. Kaikkialla on pölyä, katkua, tulta...

Etäämpänä taas tuhannet sorvit muokkaavat terästä. Koneet vuolevat sitä, kuin talia, leikkelevät siitä kiiltäviä teräaseita, aina neulaa myöten. Sitä taotaan ja valetaan, siitä tehdään jättiläiskoneita, laivoja, kaikkea mitä raudasta ja teräksestä voidaan tehdä. Toisissa osastoissa helskyivät kangaspuut ja pyörivät kehruukoneet... Parkkitiinut haisevat... Valmisteet käyvät... Ei ollut sitä teollisuuden alaa, jota ei Hornan jättiläinen olisi harjottanut suunnattomassa mitassa.

Hornan luola oli työn suunnaton temppeli.

Mutta savun, tulen, katkun ja kuumuuden seassa hääri suunnaton joukko työväkeä. Niiden silmiä kiilui joka sopessa, vilisevien pyörien, akselien, hihnojen ja tulisten käärmeiden seasta. Niitä kiilui paksuista savupilvistä, myrkyllisistä höyryistä ja putoavien vasaroiden iskemistä tuliräiskeistä. Ne näyttivät kurjuuden, pimeiden onkaloiden paholaisilta. Se oli uupunutta, kuihtunutta väkeä. Poskiluista oli elämä kalvanut lihan. Niitä peitti harmaa, ryppyinen nahka. Useimmat olivat puetut risaisiin, punaisiin paitoihin. Toiset olivat puolialastomia. Kaikkialla näkyi paljaita ruumiinosia... arimpiakin. Köyhyyden rotta oli syönyt häveliäisyyden tunteen... Kaikkialla rehotti eläimellinen alastomuus. Tämän kokonaisuuden ensi näky, joka sattui Harhaman silmiin, hänen astuessaan tähän työn temppeliin, iski häneen, kuin musta vasama. Hän hämmästyi aluksi. Mutta kohta tempasi hänet mukaansa häärivä, alaston, kuihtunut joukko. Häntä kiehtoi hetken ajan ihmisrepaleisuuden, nääntymyksen ja kuihtumuksen _suuruus_.

-- "Kuinka voit nyt, veli?" -- kysyi munkki Pietari Nikolailta, joka kulki oppaana.

-- "Huonosti", -- vastasi tämä puoli-ynseästi, jatkaen: "Miten tuossa voida? Kolme kuukautta makasin sairaana... Entä isä? Hän sairasti kaksi kuukautta. Sitten oli lakko... Kotona ei ole mitä syödä... Ei ole puita... ja palkanmaksuun vielä kuusi päivää... Ja mitä hyötyä siitä olisi, jos maksettaisiin jo tänään? Kauppias ottaa konttorista suoraan velasta... Miten tuossa sitten voida!... Äitipuoli vielä sairastaa, eikä ole lääkkeitä."

-- "Etkö ole puhunut isännälle?" kysyi munkki Pietari lempeästi.

-- "Kelle isännälle?" -- vastasi Nikolai ylenkatseellisesti.

-- "Parooni Geldnersille."

-- "Mikä isäntä hän on?... Geldners!" -- mutisi Nikolai synkkänä. Hänen äänessään kolisi katkeruus. Viha välähteli silmissä. Harhaman puoleen kääntyen jatkoi hän:

-- "Eräs minun esi-isistäni on asettanut paikoillensa Hornan luolan peruskiven... Siitä lähtien on sukumme raatanut täällä, lapset pienestä, vanhat hautajaisiinsa saakka... Tämä on ollut sukumme tulikuuma muurahaiskeko... Siinä on hikemme juossut... Olemme ponnistaneet voimiamme... uupuneet... lopuksi käpertyneet sen tulikuumalle raudalle, kuin muurahaiset nälkäraudalle... Te ette tiedä miltä tuntuu tulinen nälkärauta...

"Nyt tulee parooni Geldners. Ei ole tehnyt päivääkään työtä, ei perinytkään mitään, ja hän on -- sanotaan -- _isäntä_... Millä oikeudella hän on isäntä? Hän on vaan ovela kukkaro, joka osasi asettua putoavan kultaomenan alle... Mutta se omena _ei_ ole hänen."

Munkki Pietari ja Harhama kuuntelivat tätä työmiehen puhetta kumpikin erilaisilla tunteilla. Kumpikin näki, kuinka vihan salamat leimusivat Nikolain silmissä, katse oli uhman mustaa pilveä... He tulivat kutoma- ja kehruu-osastoon. Tuhannet ja tuhannet kuihtuneet naiset ahersivat kangaspuiden ääressä, repaleisina, nälän kalvamina, taudin syöminä. Useilla oli rintalapsi mukana... Toiset olivat raskaudentilassa... Kasvot olivat kuopikkaat... värittömät. Niitä peitti kelmeä, tai sinertävä kesi. Toisten kasvot olivat kirjavat taudinpilkuista, tai kesakoista. Se oli kurjuuden väritaulu, Nikolai puhui Harhamalle:

-- "Tuolla tuo keltainen nainen... näettekö? Mies kuoli toissa-päivänä... Jäi kolme lasta. Tänään tuotiin sana, että nuorin, vuoden vanha... ehkä vähän vanhempi, oli kuollut... Suoraan sanoen kuoli nälkään. Äiti itki silmänsä kuivaksi, mutta mitä tehdä? Kotiin jos lähdet ruumista pesemään, menetät palkan. Se merkitsee samaa, kuin itse kuolla nälkään... Mehän elämme aina nälkä hirttonuorana kaulassa... Tuolla toinen äiti... raskaana... Hänen miehensä on juopposairaalassa... Eilen oli vanhin poika puukottanut sisarensa... Mutta tämä on sellainen sota, jossa äiti ei jouda lastansa itkemään... Kasvatus olisikin jo ylellisyystavaraa. Me, suoraan puhuen, elämme aina ruumislaudalla... Taistelemme kuin peto paulassa..."

Kangaspuut helskyivät... niidet vilisivät... sukkulat syöksyivät salamoina... Kehruukoneet hurisivat... Kaikki oli yhtä jyrinää... Kuului rintalasten itkua... Ihmiskurjuus teki terää... Vaimo kärsi Hornan luolan pihdeissä, yksin jätettynä... ihmiskunnan naaraaksi polettuna... Kuului parahdus. Eräs vaimoista lyyhähti maahan. Pari muuta riensi hänelle avuksi.

-- "Synnytti", -- mutisi Nikolai... Munkki Pietari teki ristinmerkin...

Mutta Harhaman sielussa kohosi kuva hänen elämästänsä Hiiden myllyssä, kohosi kuin nousevan päivän punerva. Nikitin kirjoitti tulipuukolla hänen omaantuntoonsa: _Syyllinen_...

Äsken syntynyt lapsi kirkaisi. Naiset ristivät silmänsä.

Syyllinen... syyllinen... syyllinen! -- raapi puukonkärki Harhaman omantunnon arimpia...

* * * * *

Kulkijat tunkeutuivat syvemmälle Hornan luolan elimistöön. Nikolain jäinen katkeruus kumpusi, kuin vesi maanpovesta:

-- "Jumala ei ole ajanut _kaikkia_ ihmisiä pois paratiisista... Papit ja paroonit eivät syö leipäänsä otsansa hiessä... Onko heistä moni nähnytkään orjantappuraa, tai ohdaketta?... Eikö sitten heidän Evansa syönytkään omenaa?... Heille hymyilee elämä... meille vuotaa sen suupielistä kylmä kuola: nälkä ja viheliäisyys... Katsokaa: Tuossa pyörittää konetta luonnonvoima... Millä on parooni Geldners _ansainnut_ luonnonvoimankin orjaksensa?"

Ja yhä polttavampana salamoi viha Nikolain silmissä. Harhama katseli häntä, kuin nousevaa päivää. Munkki Pietari oli surullinen. Nikolain viha näytti tarttuvan toisten silmiin. Ne alkoivat kiilua. Pyörät ja hihnat tuntuivat kiiruhtavan kulkuansa. Kaikki hurisi, vilisi, ryski. Jotkut työmiehistä tervehtivät munkki Pietaria hänen ohi kulkiessaan. Kaikki katselivat häntä vielä kunnioituksella, jos kohta useat kylminä... Joudutaan syvemmälle jättiläisen sisuksiin. Kaikkialla hyörivät kuihtuneet työläiset, näkyi paljas rinta, ruskea iho. Kaikkialla virtasi sula rauta ja luikerteli tulinen rautakäärme. Ihmishiki valui pitkin ihoa karpaloina, puroina. Sen ilkeä haju sekaantui teollisuusvalmisteiden ja höyryjen katkuun.

Eräässä paikassa tuli kulkijoita vastaan joukko miehiä. Heistä irvisteli alastomuus eläimellisenä, ilkeänä, riippuen vähääkään häveliäisyyttä tuntematta.

-- "Parooni tarvitsee housuiksensa paljon verkaa... siksi on täytynyt leikata heidän housuistaan", -- lausui Nikolai katkerasti. Harhama ja Pietari tunsivat piston sydämessänsä. He muistivat omat pukunsa...

Sattumalta kohtasivat kulkijat erään tehtaan lukemattomista päällysmiehistä. Hän oli Nikolain vihollinen lakkoajalta, sillä Nikolaita pidettiin pääyllyttäjänä. Tämä luuli Nikolain kulkevan yksin ja sysäten häntä raa'asti, ärjäisi:

-- "Mitä sinä täällä maleksit... joutilaana... Lurjus? Heti työhösi!"

Viha välähti Nikolain silmissä. Hän oli vaistomaisesti temmannut käteensä rautaiset pihdit. Käsi kohosi jo uhrin sitä huomaamatta... Tarvittiin enää silmänräpäys ja rikos olisi ollut tehty...

Munkki Pietari säikähti. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä. Hän muisti raamatun sanat: "Hänen himonsa on sinuun, mutta hillitse sinä häntä!"

Nikolain käsi nousee... Munkki Pietari tarttui siihen ja lausui, kuin sivumennen:

-- "Tule, veli, vie meidät isäsi työpaikalle!" -- Ja päällysmiehelle hän rauhallisena lisäsi:

-- "Hänet annettiin konttorista oppaaksi."

-- "Mene sitten!" -- ärähti puhuteltu Nikolaille ja molempien katseet kohtasivat toisensa, kuin kaksi terävää puukonkärkeä.

He tulivat Nikolain isän työpaikalle. Tämä oli kahden muun miehen kanssa luomassa teollisuusjätteitä eräästä haudasta, johon piti laskea johtoa myöten valmis tulinen seos läheisestä sulattimosta. Jätteistä nousi haiseva höyry. Se täytti pienen haudan, kuin sakea huude, jonka seasta ei erottanut miehiä... Kolme silmäparia vaan kiilui sieltä ja välähti punainen paita, tai paljas olkapää. Miehet näyttivät haisevan höyryn seasta aivan salaperäisiltä pikku piruilta. Silloin tällöin kuului haudasta keuhkotautisen yskähdys.

-- "Isä, oletko siellä?" -- kysyi Nikolai.

-- "Olen, Nikolai", -- vastasi puhuteltu myrkyllisen höyryn seasta. -- "Heti lopetamme ja nousemme."

-- "Hyvää päivää, Andrei! Miten voit?" -- tervehti munkki Pietari Nikolain isää, kuultuansa hänen äänensä.

-- "Ah, isä Pietari!... Tekö se!... Minä jo ajattelin... Heti nousen ylös... No kiitos Sinulle, Jumala, että saan isältä siunauksen!" -- puheli Nikolain isä, alkoi kömpiä ylös haudasta, yhä jatkaen puhettansa: "Kiitos Sinulle, Jumala, kaikesta!... Miten tuossa elät, isä... Me olemme pikku väkeä... Meidän elämämme on työtä ja vaivaa... yhtä työtä ja vaivaa... Jumalan kiitos että loppui työ!... Hoh-hoi!... _Elämä on työtä ja vaivaa..."_

Mutta silloin tapahtui kauhun tapaus: Johto, joka johti sulimosta, särkyi, ja tulinen seos ryöppysi koskena hautaan. Kuului sydäntä vihlova parahdus. Se kaikui halki Hornan luolan, terävänä, leikellen ihmisten ytimet. Hauta leimusi tulipatsaana. Palavista vaatteista, tukasta ja höyryistä tuprusi tulisoihtu ilmaan.

-- "Voo-i!" -- ulisi kuolevien kamala hätähuuto ja kaiku ulvoi vastausta: "Voo-i, voi, voo-ii!"

Sitten vaikeni kaikki. Kaikki jähmettyi kauhusta. Haudasta alkoi nousta sakeana pilvenä palavan ihmislihan ja sisälmyksien käry. Nikolai tyrmistyi ensin, sitten yritti hän syöstä palavaan hautaan, kuin peto, mutta munkki Pietari ja Harhama saivat hänet viime hetkenä pidätetyksi... Syntyi huutoa ja melua... Työmiehet juoksivat pyöriensä äärestä hirmupaikalle, kuin pedot palavaan penikkapesäänsä, kauhunilme kasvoilla... Juostiin... huudettiin... hätäiltiin... Haettiin rautakoukkuja... Toiset tukkivat johtoa... Ihmislihan käry on sietämätön... Kaikki peittyy savupilveen...

Pian saatiin rautakoukulla Nikolain isän ruumiin muodottomaksi palanut yläosa ylös. Se oli säilynyt kokonaisena siten, että oli, kaatuessaan haudan seinää vastaan, tarttunut sen piikkeihin. Alaosa oli kokonaan poissa. Sen luut olivat irtautuneet nivelistä ja jääneet hautaan. Toiset kaksi miestä olivat palaneet kokonaan.

Väkijoukossa kuului yksi ainoa yhteishuokaus. Useimmat tekivät ristinmerkin, toiset seisoivat tylsinä kauhusta. Ruumiin jätteet asetettiin permannolle. Kalmankalpeana seisoivat Nikolai, Harhama ja Pietari niiden ääressä. Jäsenet vapisevat kauhusta. Väki viipyy paikalla ja Hornan luolan koneet pyörivät yksinänsä.

Paikalle saapui silloin äskeinen työnjohtaja. Rikkoutunut johto oli hänen rakennuttamansa ja ruumiin käryävien jätteiden ympärillä seisovassa joukossa syttyi salamana se ajatus, että tämä työnjohtaja oli syyllinen. Hän oli pannut osan rahoja taskuunsa ja rakennuttanut lopuilla kelvottoman johdon ja sulimon. Sen tiesivät kaikki. Samoin sen, että hän Hiiden myllyssä oli saalistansa syönyt... Tämä vanha muisto kyti väkijoukossa. Työnjohtaja oli raakuutensa vuoksi yleensä vihattu... Väkijoukko hengitti nyt ruumiin käryä, juopui siitä, kuin eläin pentunsa verestä. Koston musta perkele nosti jo päätänsä joukkoihmisessä... Se veti kynsiänsä esille, terotti hampaitansa... Sen tarttuma tunki jo Harhamaankin...

Otettuansa nopeasti selon tapahtumasta, lausui työnjohtaja väkijoukolle käskevästi:

-- "Paikoillenne jokainen! Kaksi miestä kantaa 'sen' pois!... Mitä siinä töllistelette!..."

Viha leimahti ihmisten silmissä. Väki poistui hitaasti pyöriensä ääreen. Synkkänä riisui Nikolai takkinsa ja peitti sillä isänsä ruumiin palaneet jätteet.

-- "Mitä sinä siinä viivyttelet?" -- tiuskaisi jyrkästi työnjohtaja. Tämä kysymys kulki halki Hornan luolan. Etäisimmät näkivät sen työnjohtajan uhmaa vasta liikkeestä. Silmät alkavat palaa. Viha syttyy. Nikolai on vaiti, otsalla uhman ukkosilma.

-- "Mitä sinä viivyttelet... retale... kysytään sinulta?" -- sähisi taas työnjohtaja hetken kuluttua, lopettaen käskevästi: "Mene edelleen!"

Nikolain nyrkki puristuu... Tulisten suihkujen, savun ja hehkuvien rautojen vilinässä kiiluvat joukko ihmisten silmät yhä vihaisempina. Kaikki seuraavat tapahtumaa jännitettynä jousena... Nikolain sielusta nousee äänettömyyden synkkä ukkospilvi.

-- "Kuulitko!... Mene edelleen ja jätä 'se'!" -- kiljaisee työnjohtaja... Viha yltyy Hornan luolan väessä. Silmät palavat tulina.

-- "En mene," -- vastaa Nikolai jyrkästi.

-- "Etkö mene... kun _minä_ käsken?" -- raivoaa työnjohtaja, uhka silmissä.

Pyörät pyörivät tyhjinä, kuin vimmatut... Käsi ei työnnä niihin rautaa. Hihnat kiertävät, kuin mielipuolet pyörien ympäri... Ihmisten silmät palavat, kuin pedon silmät... Hornan luolan satatuhatpäinen joukkoihminen on muuttunut verenhimoiseksi pedoksi, vihaa suitsuavaksi lohikäärmeeksi... Harhaman valtasi outo tunne: Hän toivoi Hornan luolan pedoksi muuttuneen ihmisen syöksevän työnjohtajan kimppuun. Hänessä heräsi sama tunne, kuin herää pedossa sen tuntiessa veren hajua... Äskeiset näyt olivat kiihdyttäneet hänen hermonsa... Kumouksen viinamalja oli hänet äsken juovuttanut. Kaikkialla suitsuava viha oli häneen tarttunut... Joukkoihmisen voimakas vihanvirta tempasi hänet mukaansa, kuin kuplan.

Nikolai ja työnjohtaja seisovat yhä vastatusten, kuin kaksi tiikeriä.

Jännitys nousee... Munkki Pietari seisoo neuvottomana, kasvot tuskan vääntäminä... Työnjohtaja yltyy. Hän astuu askeleen Nikolaita kohden, kysyen tiukasti:

-- "Tiedätkö, lurjus, kuka täällä on isäntä... sinäkö vai _minä?_"

-- _"Minä"_, -- vastasi Nikolai uhmaten. Harhama tunsi kynsiensä vetäytyvän ulos sormista.

-- _"Sinäkö?"_ -- raivostui työnjohtaja.

-- _Minä_, -- uhitteli Nikolai ja molempien silmistä säihkyivät vihan veripunaiset kipinät.

Hornan luolan pyörät ja hihnat vilisevät yhä hurjemmin... Sula rauta hehkuu entistä kuumempana... moukarit lyövät lujemmin... tuli leimuaa lieskana uuneista ja joukkoihmisistä suitsuaa viha, kuin savu palavista kekäleistä... Kynnet vetäytyvät jo ulos sormista... Kaikki jännittyy... kiihtyy... Munkki Pietari vapisee ja Harhama juopuu joukkotunteesta ja humaltuu vihan huumauksesta... Hän ei tajunnut enää oikean ja väärän eroa. Ihmispeto oli nostanut hänessä harjansa.

Työnjohtaja astuu uhmaten Nikolain eteen ja raivoaa, puristettu nyrkki selän taakse ojennettuna:

-- "Uskallatko vielä sanoa olevasi isäntä täällä?... Uskallatko?... Koira!"

Savuavissa ihmiskekäleissä leimahtaa viha jo liekkinä... leimahtaa ja tukahtuu katkeraan savuun.

-- "Uskallan. Juuri _me työläiset_ olemme tämän luolan omistajia, ettekä te... _verenimijät_" -- vastasi Nikolai jyrkästi.

Joukkoihminen näkee taas sosialismin punaisen aaveen sormellansa osottamassa maailman rikkauksia... Se juo ruumiin käryä... Rauta hehkuu kuumempana. Savuavista ihmiskekäleistä suitsuava viha yltyy yhä katkerammaksi... Savuavat joukkoihmiset ovat jo palaneet _valmiiksi_, kuin rauta ahjossa.

Juuri silloin raivostuu työnjohtaja. Nyrkki selän taa ojoksi ojennettuna syöksyy hän Nikolain eteen ja kiehuen sappea, tiuskaisi:

-- "Vielä kerta kysyn sinulta, lurjus: Lähdetkö?"

Hornan luolan väen silmät palavat tulisina hiilinä. Ihmiskekäleistä suitsuaa katkera viha jo punaisena lieskana... Kynnet ovat valmiit.

-- "En", -- vastasi Nikolai jyrkästi, saaden samassa työnjohtajalta nyrkiniskun kasvojansa vastaan. Hän horjahti hiukan. Työnjohtaja potkaisi palaneen ruumiin jätteitä, aikoen poistua.

Mutta silloin oikaisi Nikolai itsensä hänen eteensä, kohotti nyrkkinsä ja huudahti Hornan luolan väelle:

-- "Veljet! Kostoa!"

Silloin räjähti Hornan luola.

Kostoa!... Kostoa! -- kaikui vastahuuto tuhansista suista.

Kostoa!... Kostoa! -- kertasi kaiku Hornan luolan etäisimmistä sopukoista.

Kostoa!... Kostoa! -- nousi ulina höyryävistä haudoista. Kostoa! -- kuului kangaspuiden takaa. Parkuvat rintalapsetkin itkivät: Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!

Ja kuihtuneet perkeleet hyppäsivät haudoistansa nopeina, kuin oravat. Vikkelinä, kuin kissat syöksyivät toiset, nääntyneet, punapaitaiset miehet pyöriensä äärestä paikalle. Naiset juoksivat sinne hiukset hajalla. Salamoina lähestyvät tuhannet palavat silmät, jotka kiiluvat vihaa suitsuavien ihmiskekäleiden päässä... Ja yht'äkkiä kohottaa ihmismuuri ympäröimänsä työnjohtajan ilmaan... Munkki Pietari vapisee kauhusta.

Hän ei voi lausua sanaakaan... Harhama himotsee verta... Joukkoviha vetää häntä Imatrana... Mutta mielenkiinto ja herpoutuminen saavat hänet vaistomaisesti katselemaan, mitä on tapahtuva.

Hauta on täynnä poreilevaa, hehkuvaa metalli seosta. Nikolai asettuu joukon eteen, osottaen hautaa.

-- "Tuonne, veljet!" -- käski hän.

Nyt sai munkki Pietari tajunsa ja voimansa takaisin. Hän astui tulisen haudan ja väkijoukon väliin, nostaen munkkisauvansa, varottaaksensa sillä... Hän yritti puhua. Mutta hän ei päässyt alkuun, kun jo Nikolai astui hänen eteensä lausuen:

-- "Alas, munkki, jumalankeppisi! Älä nosta sitä estämään oikeuden käden putoamista!... Et ole sitä myös nostanut varottamaan rikoksen tekijöitä... Tuota tuolla, joka on ärsyttänyt oikeuden esille", -- lisäsi hän, osottaen ylösnostettua työnjohtajaa.

Munkki Pietarin sauva laskeutui alas... Lähestyvä, vyöryvä väkijoukko työnsi hänet syrjään, äänetönnä, hiljaa puhisten.

-- "Kohottakaa!" -- komensi Nikolai.

Joukko totteli... Sillä oli yksi tahto. Se nosti työnjohtajan korkeammalle... Onnettoman kasvot oli kuolemanpelko vääntänyt muodottomaksi lihamöhkäleeksi... Silmät olivat pullistuneet ulos päästä... Niissä kummitteli tylsä katse... Hän oli mykkä kauhusta. Harhamassa vapisi ihmispeto nälkäisenä, verenhaju sieramissa. Hän pelkäsi, että väkijoukko jättäisi kauhuntyön tekemättä. Hän tunsi itsessään petomaisen halun nähdä ihmislihan palavan, nyt, kun hauta oli niin täysi, että sen voi _nähdä_... Kiihkoisena tunki hän likemmä hautaa, paremmin nähdäkseen...

Väkijoukko lähestyy äänetönnä. Se puhkuu vihaisena ihmismöhkäleenä... Silmät kiiluvat. Työnjohtaja on aivan hirvittävä, elävä pelotus... Hänen kasvonsa vääntyvät yhä muodottomammiksi, silmät pullistuvat yhä enemmän päästä.

-- "Heittäkää!" -- kuuluu Nikolain komento.

Silmänräpäys ja haudasta kuuluu mäiskähdys...

Leimahtaa palavien vaatteiden lieska... Sitten alkaa nousta käryävän ihmislihan kirpeä katku. Harhama tunkeutuu kiihkeästi likemmä hautaa, paremmin nähdäkseen... Tulinen seos poreilee. Palavasta lihasta nousee sieramia kirpelevä savu... Väkijoukko poistuu äänetönnä... Toiset siunaavat itsensä ristinmerkillä. Joku puhdistaa huoletonna vaatteitansa ja lausuu ajatuksettomana: Perkele!... Pyörät pyörivät taas... Hihnat kiertävät niiden ympäri hurjina... Jättiläismoukarit jyskävät ja elämä kulkee latuansa...

Mutta munkki Pietari oli langennut polvillensa ja rukoili:

-- "Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät _he_ ole rikkoneet, vaan _minä_, Sinun palvelijasi, joka en aikanansa nostanut sitä sauvaa, jonka minulle annoit, varottaakseni sillä niitä, jotka ovat tämän rikoksen aiheuttaneet, Sillä minä yksin olen syyllinen, minä, Sinun palvelijasi. Minä en aikanansa varottanut _rikkaita_ ja _onnellisia_ nostamasta liian raskasta kuormaa niiden hartioille, jotka tekevät työtä Hornan luolan pimeissä haudoissa."

Harhaman olemuksen sisin vapisi. Munkki Pietarin jokainen sana järsi hänen omaatuntoansa, kuin ilkeä, myrkyllinen nakertaja... Peto laski hänessä harjansa alas. Oman elämänsä muistot lentelivät hänen ympärillänsä pieninä tuliperhosina, laskivat tulimunansa hänen ihoonsa ja omaantuntoonsa ja polttivat häntä. Hänen sielustansa nousi silloin synkkä tunnustus. Hän lausui otsaansa rypistäen:

-- "_Minä_ olen syyllinen... _pääsyyllinen_. Minä, äskeinen Hiiden myllyn syöpäläinen..."

-- "Herra, anna meille ihmisille voimaa ja viisautta sovittaa, mitä olemme edessäsi rikkoneet!" -- rukoili munkki Pietari surullisena. Harhama yhtyi sisimmässänsä niihin sanoihin, mutta osotti ne omalle käsivarrellensa.

Hornan luolan rattaat jyrisivät ilkeästi, liekit tuprahtelivat uuneista ja putoavan moukarin alta räiskähti kipinäsuihku hirveällä pamahduksella, ikäänkuin sanoaksensa, rattaiden jyrinän säestyksellä, munkki Pietarin rukoukseen valtaavan:

Aamen!

Kun tyttö tuli leivän hausta.

Elämä on katkeraa savua...

Etäälle juoksee kurjuuden maito Hornan jättiläisen rinnoista. Pimeät ovat ne kojut, joissa sen nisät päättyvät... Kylmät ovat ne ja koleat... Raskas on niiden elämä, jotka imevät köyhyyden utaria...

Kuka ratkaisee elämän ongelman? Ken selittää sen oikein? Yksille se on ilkeä emintimä, toisille, ainakin näöksi, mielitietyn tytön syli, mihin suudelmat satavat...

Ja miksi on suudelma monesti käärmeensuudelma? Miksi on sen antama ilo savua, onni sumua?...

Ei ole vastaajaa... Ei tunne elämä tasanjakoa... Ainoastaan talvinen taivas, kun sen nisinä tuikkivat tähdet, lypsää valoansa kaikille saman mitan, riittävästi, yltäkyllin...

Mutta jäistä on se valo, joka vuotaa öisen talvi taivaan rinnoista, tiukkuu sen tähtinisistä. Kylmät ovat tanhuat kuutamonhopeoita koota...

* * * * *

Nikolain isävainaja, Andrei Petrof oli toisissa naimisissa. Ensimäisistä naimisista oli syntynyt Nikolai ja yksi tyttö, joka nyt oli kahdeksantoistavuotias ja oli jo kolme vuotta ollut tylsämielisenä. Toinen vaimo oli synnyttänyt yhdeksän lasta. Vanhin niistä oli viisitoistavuotias ainoa tytär Olga, herttainen, kaunis, mustasilmäinen tyttö. Hän oli kaikkien lemmikki. Lapsille hän oli kissanpoika, nuorille kevätpälvi. Hän oli pojille kukka, tytöille laulu, vanhoille illanilo. Hän oli harvinaisen lahjakas, kuten velipuolensa Nikolai. Hyväilynimillä kutsuttiin häntä Looljaksi, Ljuushenkaksi ja monella muulla armastelunimellä.

Nuoremmasta kahdeksasta pojasta oli vanhin kaksitoistavuotias, kivuloinen poika; nuorin oli rintalapsi. Nikolain isävainaja oli viime vuosina paljon sairastanut, joten perheen elatus oli miltei kokonaan Nikolain huolena. Tämä olikin tunnettu miesten parhaaksi. Hän oli aina ilonen, reipas, rakasti sisartansa, sisar- ja velipuoliaan ja heikkoa äitipuoltansa.

Lapsen ja veljen rakkaudella kantoi hän hartioillansa suuren perheen toimeentulon huolet, kulki kuin jättiläinen vuori hartioilla.

Mutta tehtaan työmiehen palkka ei tahtonut mihinkään riittää. Siksi eli perhe suunnattomassa köyhyydessä. Viimeisen työttömyyden ja Nikolain sairauden johdosta oli se joutunut aivan kurjuuden äärimäisille reunoille.