Part 15

Ja sitä mukaa, kuin kilpakenttä niin puhdistui, kun häviöön rutistetut kilpailijat kokoontuivat Hornan luolan työpajoihin, sitä mukaa lisääntyi sen voima. Lyödyt kilpailijat sidottiin sen rautaisten pyörien ja jättiläisvasaroiden ääreen, tai kytkettiin ne tulisten uunien viereen, joista uuneista suitsusi helvetillinen kuumuus, sulattaen kovan raudan juoksevaksi, tulipunaiseksi liejuksi. Toiset sortuneista syöstiin puhdista maan Hornan luolan hautoja ja jättiläiskattiloita käytetyistä ainejätteistä, hautoja, joista kohosivat myrkylliset kaasut, peittäen usein sakeaan pilveensä niihin syöstyt, kuihtuneet puhdistajat.

Ja niin seisoi Hornan luolan jättiläinen hirmuisine moukareinensa, rautaisine rattaineen, tulisine pätsinensä ja myrkyllisine hautoinensa pelottavana, voittamattomana kilpailijoittensa ja voitettujensa edessä. Yksityinen ihminen, joka oli sidottu sen rautaisten pyörien ääreen, oli enää voimaton tappura sen käsissä. Pakeneminenkin sen pitimistä oli mahdoton, sillä Hornan jättiläisen taloudellisen vallan pihdit ulottuivat erämaihinkin, sinnekin, minne ei ulottunut enää oikeudenkaan käsi. Tuntosarvillansa se etsi, kopeloi ja löysi paenneet metsien syvyydestäkin, sieltä, minne ei poliisinkaan silmä tunkenut. Sen satimina ja pitiminä oli kaikkialle ulottuva, kaikkialle pääsevä nälkä...

Niin oli rautainen Hornan hirviö hävittänyt vapaan, yksityisen ihmisen. Se oli kohonnut orjien omistajaksi keskelle vapaata yhteiskuntaa. Se irvisteli äärimäisen vapauden tanhualla, kuin suunnaton rautainen luuranko. Se irvisteli vapaudella -- vapaudelle...

Tämän tajusivat myös ne orjat, jotka se oli sitonut pyöriensä ääreen, tai niellyt höyryäviin sisälmyksiinsä. He tunsivat yksinäisinä seisovansa aivan voimattomina ja siksi liittyivät he yhteen.

Niin syntyi _joukkoihminen_, Hornan luolan kömpelö jättiläissikiö.

Se uusi ihminen oli joukkoa ja joukko oli sitä. Sen tunteet olivat joukkotunnetta, tahto joukkotahtoa, teot joukkotekoja. Kaikki yksilöllinen surkastui, kuin tarpeeton elin, hitaasti, polvi polvelta. Uusi joukkoihminen ei ollut syntynyt pelkästä itsesuojelemisen vaistosta. Sen tunteiden, ajatuksien ja tekojen yhtäläisyyden oli luonut myös olosuhteiden luonnollinen vaikutus, elämän yhtäläisyys: "ympäristö", joka oli sama Hornan luolan jokaisella orjalla.

Tämä uusi ihminen otti nyt juuri ensimäisiä askeleitansa. Sen oli kantanut armoton äiti, Hornan luola, rautaisessa kohdussansa, höyryävässä haudassaan. Eivät valuneet sen sieluun äidin kohdussa emon armaat tunteet, vaan myrkylliset kaasut. Ei laulanut sen kehdon ääressä äidin lempeä ääni, vaan jyrisivät rautaiset koneet. Ei imettänyt sitä äidin lämmin rinta, vaan Hornan luolan rautaisista utarista täytyi sen niukka ravintonsa lypsää. Monesti sai se tuntea, kuinka armottomia ja kylmiä ne utaret olivat. Jokainen niistä puristettu pisara maksoi määränsä nälkäisen lypsäjän hikeä.

Niin kova oli joukkoihmisen kulku historian kohdusta täys'ikään.

* * * * *

Mutta oli yksi, jonka voima ja valta olivat suuremmat Hornan rautaisen jättiläisen valtaa. Se yksi oli kulta, se keltainen jumala, joka kullan temppelissä kieri maljasta maljaan, puhalsi tulen ihmishiileen, hallitsi maailmaa ja itse kieri sen orjana.

Edellä on jo kerrottu, kuinka se keltainen jumala oli sodan synnyttämän palon ajamana orjana kierinyt taitavan palvelijansa, parooni Geldnersin maljaan. Se oli kantanut hänelle asettimella Hornan luolan suunnattomat tehtaat...

Parooni Geldners oli nyt Hornan jättiläisen itsevaltias isäntä. Hänen käskystänsä seisahtui sen jokainen rautainen pyörä, jättiläismoukarit pysähtyivät ja tuli, joka sulatti raudan, sammui uuneissa. Hänen sormenvihjauksestansa alkoivat uunit taas puhkua uudelleen, pyörät pyöriä ja raskaat rautavasarat survoa petkelinä. Hänen tahtoansa totellen hallitsi ja kuritti Hornan jättiläinen joukkoihmistä, sitoi sitä kahleisiin, nujersi kilpailijoita, loi ja muodosti synnyttämänsä joukkoihmisen tunteita, haluja ja tekoja.

Parooni Geldners oli ihmiselämän herra ja jumala. Hän saneli lukemattomien tuhansien tunteetkin, herättäen teoillansa joko vihaa, tai rakkautta Hornan luolan joukoissa.

Sen kaiken antoi kulta sille, joka lankesi sen eteen ja kumarsi sitä...

Äsken oli ollut vakavia selkkauksia Hornan luolan työväen joukoissa. Tehdas oli siitä syystä jonkun aikaa seisonut, tämän johdosta olivat sen tanhuat muuttuneet puutteen tarhamaiksi. Kurjuus rehotti siellä joka saralla. Joka pihalla kukki nälkä ohdakkeena. Mutta sen nälkäkukan mustina terälehtinä kyti viha... Sen tuoksuna oli katkeruus tai huokaus, ja sen lehdillä kimmelsi kastehelmenä kyynel, kyykäärmeen vihaisena silmänä...

Ja kurjuuden ohdakemaalla seisoi nälkäkuolema terävä sirppi kädessä. Sen kylmät sormet suikkelehtivat sisiliskoina nälkäkukkien juurilla. Se korjasi säälimättä satoansa...

* * * * *

Kun munkki Pietari ja Harhama saapuivat Hornan luolalle, oli se täydessä käynnissä. Tehtaan konttorista annettiin heille lupa katsella rautajättiläisen sisälmyksiä. Oppaaksi annettiin 22-vuotias tehtaan työmies, harvinaisen lahjakas Nikolai Petrof. Hän oli roteva, kuin peto. Luisissa kasvoissa oli jotain päättävää. Silmissä paloi uhman ilme ja korkea otsa näytti puristavan älyn suunnattomia aarteita. Hänessä oli jotain samaa kuin Harhamassa ja kumminkin hän oli monessa suhteessa sen vastakohta. Hänkin oli ruma, kuten Harhama, mutta rumuuden verhosi hänessä henki-ihminen neron loistavalla harsolla.

Harhama takertui häneen ensi silmäyksellä, kuin terävään luukynteen...

Yksi Nikolain esi-isistä oli työmiehenä asettanut paikoilleen Hornan luolan peruskiven ja siitä lähtien olivat suvun kaikki polvet, pojat ja tyttäret raataneet sen työpajoissa. Vankeina olivat he kituneet rautapyörien ääressä. He olivat paistuneet sen tuliahjojen kuumuudessa, hengittäneet sen hautojen myrkyllisiä höyryjä. Heidän katkeamattomana kytkyeenään oli se sama näkymätön side, jota sanottiin nälkänuoraksi. Se oli lujempi, kuin rautavitjat. Sen kahleen rautakaulain ei koskaan hellinnyt...

Joku aika takaperin oli munkki Pietari saapunut tälle ihmiskunnan pöhöttymälle. Lempein käsin oli hän ryhtynyt parantamaan tapaamaansa kurjuuden paisetta. Hän oli pannut alkuun työväen liikkeen. Nikolai oli joutunut ensimäisinä hänen yhteyteensä. Lahjakas nuorukainen joi täysin siemauksin sitä rauhan ja lohdutuksen lähdevettä, joka munkki Pietarista pulppusi. Se aika oli ollut Hornan luolan orjien aamunkoite. Orjat avasivat silmiänsä. Heidän edessään kylpi munkki Pietari uuden aamunkoin kirkkaudessa, Jumalan sumuvaippaan kääriytyneenä ja saarnasi: "Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Ei ole ylhäisiä, eikä alhaisia, vaan ainoastaan Jumalan lapsia, joiden kaikkien täytyy saada sama osa Jumalan luoman lähteen raikkaasta vedestä, sama leipä Jumalan kypsentämästä viljasta."

Sitä kuullessa oli Nikolai tuntenut, kuinka elämän aamu valkeni, erämaan lähteestä pulppusi raitis vesi, vilja kypsyi aavikolla, ja etäämpää kuului paimentorven ja karjankellojen soitto. Hän katseli munkki Pietaria, kuin Jumalan lihaksi tullutta poikaa uuden huomisen häikäistessä hänen aukenevia silmiään.

Ja samaten oli hurmautunut koko Hornan luolan raatajajoukko. Sen joukon lukemattomat tuhannet katselivat uutta ilmiötä, kuin ihaninta aamunsarastusta, joka tunki hautojen höyryihin, valaisten niitä, jotka siellä työtä tekivät. Eivätkä he alussa jaksaneet silmiänsä uskoa. Mutta silloin munkki Pietari osotti heille nousevaa aurinkoa ja sanoi:

-- "Veljet! Katsokaa aurinkoa taivaalla! Eikö Jumala nosta sitä joka päivä jakamaan yhtäläistä valoa kaikille? Eikö Hän avaa lähteensilmää pulppuamaan raitista vettä saman mitan kaikille? Eikö Hän kasvata kukkaa jakamaan samaa tuoksua kaikille? Astukaa esille ja te löydätte auringon taivaalla, lähteen erämaassa ja kukkasen kedolla. Ottakaa se kaikki, minkä taivaallinen Isä on teille valmistanut! Silloin kun otatte sen, tapahtuu Hänen tahtonsa."

Aamu!... Aamu! -- kuului silloin ilosanoma halki Hornan luolan. Aamu!... Aamu! -- kertautui se myrkyllisissä kuopissa ja kattiloissa. Aamu! -- kulki ilo huuto kurjiin koteihin, puutteen, risojen, sairauden ja pimeyden pesiin...

Ja kuihtuneet työläiset nousivat luolistaan ja tulivat ulos katsomaan uutta valoa. Äidit ottivat ryysyiset pienokaisensa laihoille käsivarsillensa ja lähtivät ulos pimeistä, ummehtuneista hökkeleistänsä, ottamaan osansa siitä, minkä Jumala oli heille valmistanut. Ja todellakin he huomasivat, että aurinko paistoi, valmis kukkanen tuoksui ja lintu liverteli ilmassa, samalla kun etäämpää kuului lähteen ilonen sorina ja tuoksui kypsyvä vilja.

-- "Aamu!... Aamu!" -- huusi silloin joukko, joka oli pimeydestä astunut ulos, varjostaen käsillänsä uuteen, armaasen valoon tottumattomia silmiänsä. Ja kun kirkonkellojen soitto alkoi kuulua, huokasi ihastunut kansa:

-- "Suuri ja armollinen olet Sinä, maan lapsien Jumala!"

Se oli Hornan luoliin haudatun ihmisluokan ylösnousemus. Se oli suuri, juhlallinen ja _rauhallinen_, kuin kuolleista ylösnousemus. Kurjuuteen haudatut heräsivät tuhatvuosien unesta, huomasivat että kaikki se, minkä he olivat luulleet kuuluvan ainoastaan rikkaille, kuuluikin samalla oikeudella myös heille. Heitä odotti valmis maailma, sen lorisevat lähteet, lehdon siimes ja kukkainen nurmi. Heitä odotti mehevä maan multa ja valmis, keltainen siemen sanoen: "Kylvä ja leikkaa! Jumala lainaa kasvun, sateen kasvuajaksi ja poudan heilimä- ja tuleentumispäiviksi." Heitä odotti puu, jonka oksat notkuivat punertavien hedelmien painosta ja sanoi: "Hoida minua ja syö hedelmäni!" Ja käki jakoi kukuntaansa erotuksetta kaikille. Tähän asti olivat he luulleet kaiken sen olevan heiltä kielletyn. He eivät uskaltaneet vaatia siitä osaansa. He uskoivat että Jumala on sen antanut rikkaille ja pannut heidät ainoastaan hoitamaan heidän omaisuuttansa, kylvämään heidän hyväkseen, kokoamaan hedelmät heille. Mutta nyt oli Jumala lähettänyt palvelijansa ilmottamaan, että se kaikki on valmistettu heillekin ja he kurottivat jo käsiänsä...

Mutta silloin nosti munkki Pietari sauvansa ja lausui:

-- "Niin rikkaan maan on Jumala ihmisille valmistanut. Sen multa riittää kasvattamaan leipää jokaiselle. Niin ehtymättömän auringon on Hän luonut valon lähteeksi. Sen lämpö riittää kypsyttämään viljan jokaisen peltosaralla ja hedelmät jokaisen puussa. Hänen pilvestänsä ei lopu koskaan vesi, eikä koskaan kuivu hänen armolähteensä. Köyhyyden ja puutoksen syyt eivät siis ole Hänessä, vaan teissä, Hänen lapsissansa. Hän on valmistanut kaikkea kylliksi. Tehkää mitä minä sanon ja köyhyys häviää ja kaikki on teidän."

Silloin kurjat kurottautuivat ottamaan munkki Pietarilta niitä avaimia, joiden piti avata heille maan aarreaittojen ovet. Ja munkki Pietari antoi heille ne avaimet. Hän lausui:

-- "Etsikäät ensin Jumalan vanhurskaus itsellenne, niin saatte kaikki, mitä teiltä tähän asti on puuttunut! Tulkaa kaikki yhtä vanhurskaiksi, kuin Hän: niin ettei kukaan ota tuumaakaan toiselle kuuluvasta kuusen siimeksestä, toisen osalle tulevasta lähteen vedestä ja toisen kasvattamasta viljasta, _eikä salli toisen sitä ottaa_, niin: silloin on köyhyys hävinnyt pölynä ja toteutunut Jumalan tahto... Se tie tuntuu teistä pitkältä, kun lähde lorisee likellä ja hedelmä kypsyy rikkaan naapurin puutarhassa, mutta muistakaa: Muuta tietä ei ole, ja teidän, ihmisten, omassa vallassa on tehdä se tie lyhyeksi, tai pitkäksi..."

Silloin oli moni tullut surulliseksi ja kysynyt:

-- "Voimmeko me sen tien kulkea?... Voimmeko tehdä kaikki vanhurskaiksi?... Me olemme syntisiä."

Mutta munkki Pietari oli vastannut:

-- "Ette ole koettaneetkaan sitä tietä kulkea... Koettakaa ja te näette, että Jumalan tie on ainoa oikea."

Pilvi nousi silloin ylösnousemisen päivän kirkkaalle aamutaivaalle. Toiset uskoivat jaksavansa osotetun taipaleen kulkea, mutta useat epäilivät. He sanoivat: "Rikkaiden sydän on kova ja me olemme alhaisia heidän edessänsä."

Mutta munkki Pietari oli vastannut taas:

-- "Rikkaiden aitan avain on maailman loppuun asti heidän _sydämessänsä_. Ihmiskäsi voi _vaihtaa_ rikkaita, mutta niiden sydämet voitte avata ja aitan avaimet niistä ottaa ainoastaan Jumalan kädellä. Etsikää siis Jumalan vanhurskautta ja käyttäkää sitä aseenanne, niin kaikki on teille avoinna!"

Mutta epäilijöitä oli enemmän, kuin uskovia...

* * * * *

Niinä päivinä ilmestyi taivaanrannalle haamu, veripunainen lippu kädessä ja kuului huuto: "Koko maailman köyhälistö! Taisteluun!"

Se oli sosialismin mahtava sotahuuto. Se tuli synnytyspihteinensä vetämään valmiiksi kehittynyttä sikiötä yhteiskunnan emättimestä...

Nikolai oli taas ollut ensimäinen, joka kietoutui sosialismin veripunaisiin pumpuleihin. Hänestä tuli oitis leili, johon valui uuden ajan vaahtoava viini. Se uusi oppi vuodatti hänen ja koko Hornan luolan väen suoniin hurjaa voimaa. Sen punaisessa valossa kuvastui niin houkuttelevana auringon valo, nurmen kukka ja kypsyvä hedelmä. Korvia hiveli ei ainoastaan lähteen lorina ja linnun viserrys, vaan myös ihana soitto. Kuusen siimes houkutteli yhä voimallisemmin, kun sosialismi valaisi sen loistavilla väreillänsä.

Mutta Nikolaista oli oitis tullut sosialismin ja kumouksen lihallistunut edustaja...

Munkki Pietari ja Harhama olivat juuri Nikolain saattamina astumaisillansa Hornan luolan sisään, kun eräs vaimo, joka tunsi munkki Pietarin, tuli häntä pyytämään kuolemaisillansa olevan sairaan luo. Pyydetty lähti. Harhama jäi siksi aikaa Nikolain kanssa kahden kesken. Viimemainittu alkoi heti puhelun:

-- "Olette herra Harhama?... Eikö niin?"

-- "Kyllä. Kuinka Te tunnette?" -- oli vastaus.

-- "Aleksander Petrovitsh Zaiko on minulle kertonut ja kuvaillut."

-- "Aa! Te olette Nikolai Petrof. Aleksander Petrovitsh on minulle Teistä puhunut."

Ja molemmat miehet puristivat toistensa käsiä. Ystävyyden katkeamaton rautavanne kietoutui oitis heidän ympärillensä. Nikolaista tuli silmänräpäyksessä Harhaman toinen miesystävä. Tähän asti oli hänellä ollut koko elämässänsä yksi ainoa, munkki Pietari.

Mikä nämä miehet toisiinsa niin oitis sitoi, sitä ei kumpikaan tajunnut. Henkiset rihmat tapasivat toisensa. Harhama aavisti löytäneensä oman henkensä riittävän mittapuun. Asianajaja Zaiko, josta oli tullut sosialisti ja kumousmies, oli jo Nikolaille kertonut Harhaman koko elämäkerran, hänen omituisen naimisensa ja hänen häviönsä kullan temppelissä. Samalla oli hän maininnut, että Harhaman liittyminen vapautusliikkeen riveihin olisi erittäin toivottava, koska hänen tietonsa olisivat tarpeellisia. Häntä voitaisiin myös käyttää apuna saadessa yhteistoiminta aikaan Suomen äärimäisten aineksien kansaa. Nuori, lahjakas työmies, tavattuansa nyt Harhaman, kiintyikin häneen oitis, kuin johonkin salaperäiseen. Sama oli Harhaman laita... Molemmat miehet katselivat toisiansa, kuin kaksi arvoitusta...

Lisäksi oli Aleksander Zaiko Nikolaille kertonut, että Harhama oli ollut viimeisessä salaisessa kokouksessa ja että oli toiveita hänen liittymisestään vapautusliikkeen salaisiin riveihin, jonka liikkeen uskotuimpia myös Nikolai itse oli.

* * * * *

Munkki Pietarin lähdettyä sairaan luo, alkoi tehtaalla ruoka-aika. Nikolai pyysi Harhamaa tulemaan, Pietaria odotellessa, muutamaan tehtaan avaraan suojukseen, jossa erään sosialistisen puhujan oli määrä puhua ruoka-aikana, sinne salaisuudessa kokoontuneelle väelle. Harhama suostui. Äärettömän avara suojus oli pimeä, nokinen, akkunaton hiilivarastohuone, joka nyt oli tyhjä. Sitä valaisivat muutamat sähkölamput. Tämä suojus oli pakaten väkeä täynnä. Siellä oli tuhansia ja taas tuhansia repaleisia, kuihtuneita miehiä ja riutuneita naisia, Hornan luolan orjia. Heikossa valossa näytti joukko harmaalta ihmismereltä.

Jo nousi puhuja paikallensa. Hän oli nuori, roteva mies. Vaikuttaaksensa väkeen, oli hän heittänyt punaisen vaatteen huolettomasti hartioillensa. Kädessänsä piteli hän lipputankoa, jossa riippui veripunainen lippu.

-- "Toverit!" -- alkoi hän puheensa.

Väkijoukko värähti. Toveri-sana oli sille jo, kuin kuninkaan arvonimi ylhäisille. Se väki ei ollut paljoon tottunut...

Ja sitten kuvaili puhuja maailman rikkaudet, värjäsi ne ihanilla väreillä. Hedelmän hän kuvasi herkulliseksi, kuin neidon nisän, päivänpaisteen armaaksi, kuin morsiamen rinnan lämmön, nurmenkukan suuteloksi ja lähteen lorinan lemmenlauluksi. Ja hän lopetti:

-- "Niin rikas on maailma... Herkku kypsyy herkun vieressä... Tahdotteko syödä?"

Joukkoihmisen ytimet alkoivat väristä silloin, kuin kielletynpuun ihania hedelmiä katsellessa. Se _tahtoi_ syödä...

Harhama oli yhtenä korvana, yhtenä silmänä...

Puhuja jatkoi:

-- "Mitä hyötyä teille on kaikesta tästä, jollette pääse sitä nauttimaan? Mitä hyötyä on teille linnun laulusta, auringon säteistä, nurmen kukasta, kun olette sidotut kahleisiin?..."

-- "Kuinka kahleisiin?" -- kysyi kehittyvä joukkoihminen.

Silloin sosialismin saarnaaja selitti heille pääoman vallan ja vapaan kilpailun mahdin köyhien kohtaloita määrätessä, lopettaen:

-- "Te lähdette kuusen siimekseen nauttimaan sen oksilla kuhertelevien lintuparien laulusta, nurmen tuoksusta ja lähteensilmän soitosta. Mutta teidät tuo takaisin Hornan luolan hautoihin, sen rautaisten kehrinpuiden viereen näkymätön käsi, näkymättömissä kahleissa... Ne kahleet eivät ole vielä koskaan katkenneet... Niiden nimi on: _nälkä_."

Sitä kuullessa vavahti uusi ihminen, kuin olisi tuli kuumalla raudalla pistetty sen sydämeen. Vasta tämmöisen selityksen jälkeen huomasi Hornan luolasta ylösnoussut väki, että he olivat kahleorjia... kaikki, rintalapsetkin... Edelleen saneli puhuja:

-- "_Yksityisinä_ ette jaksa katkaista Hornan luolan rautaisia kahleita. Liittykää siis yhteen!"

-- "Yhteen! Yhteen!" -- kuului silloin huuto halki Hornan luolan orjajoukon.

Niin syntyi muodollisesti se joukko, jonka muodosti olevien olojen kehittämä sikiö: joukkoihminen. Se lähti yhteiskuntaolojen povesta tajuttomana, kuin lapsi äitinsä kohdusta. Ja silloin astui sosialismin rohkea apostoli yhä arastelemattomampana joukkoihmisen eteen. Se levitti uudelle ihmiselle rikkaiden loiston, niiden komeat salongit, helmeilevän viinin. Se nosti tarjottimelle niiden sivistyksen, taidenautinnon, herkut, mukavuudet ja avorintaiset naiset... Se valoi sen kaiken punaisella hohteella... kääri sen huumaaviin höyryihin ja sanoi:

-- "Työn orjat! Tämän kaiken saatte, jos katkaisette kahleenne ja _otatte_ sen... Sillä se on teidän _omaanne_."

Silloin tunki uuden ihmisen ytimien läpi yksi tahto: Se tahtoi _ottaa_ sen ihanuuden, mikä oli levitetty sen silmien eteen, punaisen valon hohteeseen... Voimakas viini virtasi jo sen suoniin... Se kurotti jo kätensä ottamaan tarjottua hedelmää... Mutta silloin kuului ulkoa kirkonkellojen soitto... Väki vavahti... Ojennettu käsi painui alas...

-- "Mitä epäröitte?... Miksi ette ota?" -- kysyi silloin puhuja.

Kukaan ei vastannut. Puhuja jatkoi:

-- "Onko totta, että teitä on neuvottu kerjäämään _omaanne_ Jumalalta?... Onko teitä neuvottu anomaan Jumalalta, että Hän louhisi rikki rikkaiden kivikovat sydämet... antaisi teille sieltä avaimet?"

-- "On, on... Se on totta", -- vastasi väki ajatuksissaan. Puhuja jatkoi:

-- "Monta tuhatta vuotta olette te sitä tietä kulkeneet... Mutta oletteko askeltakaan eteenpäin päässeet?..."

Kaikki olivat vaiti. Puhuja ivaili:

-- "Tuhansia vuosia olette rukoilleet Jumalaa avaamaan rikkaiden sydämiä... Mutta eivätkö ne ole yhä kovemmiksi paatuneet?"

-- "Kuulkaa!... Kuulkaa!" -- kuului joukosta ääniä. Ja yhä useammat epäilivät munkki Pietarin osottaman tien oikeutta...

Toiset taas epäilivät uutta oppia, kolmannet molempia...

Mutta entistä korkeammalle nosti puhuja sosialismin majesteetillista haamua. Hän puhui epäröivälle uudelle ihmiselle:

-- "Jumalan palvelijat, Hänen loistopukuiset lakeijansa, käyvät purppurassa... Siksi kulette te rääsyissä... Ne syövät herkkuja, että teille jäisi kurjuuden rapa... Jumalalle rakennatte te miljoona-palatseja... Siksi asutte itse taudin ja pimeyden lymyluolissa..."

Toiset vaikenevat, toiset huudahtelevat:

-- "Kuulkaa!... kuulkaa!"

Harhama on päässyt omaan maailmaansa. Hänen henkensä ratsastelee nyt jumaluuden ilmapiireissä, sen merenselillä. Hän sulaa samaksi korvaksi nääntyneen joukon kanssa. Puhuja innostui:

-- "Te kumarratte Häntä, mutta onko kukaan teistä nähnyt Häntä?"

Uusi ihminen oli vaiti... Silmästä silmään kierteli kysymys: "Oletko sinä häntä nähnyt?... Ja sinä?... Ja sinä?..."

Ja kysymys palasi tuoden vastaukseksi oman kaikunsa...

-- "Onko hän ketään teistä auttanut nälässä?" -- kysyi puhuja hetken odotettuansa.

Joukkoihmiset hämmästyivät... Noan kyyhkysenä lensi silmästä silmään kysymys: "Onko Hän sinua auttanut?... Ja sinua?... Entä sinua, Annushka?... Ja sinua, Vanja?... Entä sinua, Andrei Ivanovitsh?... Ja sinua, Anna Feodorowna?... Ja sinua?... Ja sinua?..."

Ja kyyhkynen palasi nokassa seppeleenä, vastauksena, kysymys: "Entäs sinua?... Onko hän sinua auttanut?... Ja sinua?... Ja sinua?..."

Niiden kysymysten vaiettua, nosti henkinen myrsky mustat siipensä. Se tempasi sen uuden kysymyksen haukankynsiinsä. Myrskyn kourissa hyppeli se nyt, kuin tuli katajasta katajaan... Kohta leimusi koko Hornan luola sen kysymyksen tulena ja suitsusi sen savuna... Myrsky kiidätti sen kaikkialle, missä ihminen teki työtä... kärsi... ajatteli... Pimeät haudat, kylmät kodit, nälän ohdakemaat, olivat sen tappuraläjiä.

Kaikkialla kyti sama kysymys: _"Olisiko totta, että me olemme palvelleet Jumalaa, jota ei kukaan ole nähnyt ja Joka ei ketään ole auttanut..."_

* * * * *

Niin kasvoi taas ja voimistui joukkoihminen. Sosialismin punainen haamu imetti sitä, se lypsi sille rinnastansa epäilyksen voimakasta viinaa. Se kapaloitsi sen niillä ijankaikkisilla kapalovöillä, joiden nimi on: "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos..." Se näytti oman maailmansa, jossa elämä oli unta onnenpumpuleissa ja työ oikeuden, veljeyden ja vapauden hääiloa. Orjantappuran sijalla rehotti siellä onnenkukka ja ohdake kantoi hedelmää... Se oli kadotettu paratiisi...

Ja kun sosialismin punainen haamu oli kaiken sen ihanuuden näyttänyt ja päihdyttänyt sillä kuulijansa, kysyi se voitonvarmana:

-- "Lankeatko?... Kumarratko?..."

Nikolai oli yksi joka "lankesi" oitis... Ja Harhama oli nyt siemannut sosialismia ja kumousta täyden viinaryypyn. Hän alkoi päihtyä.

* * * * *

Niissä kapaloissa varttui uusi ihminen. Kerta oli se jo, kuten sanottu, koetellut voimiansa. Erään selkkauksen sattuessa kuului huuto: "Lakko!"

-- "Lakko! Lakko!" -- levisi sanoma kaikkiin sopu koihin ja hautoihin. Ja joukkoihminen nousi ja pani seisomaan rautahirviön lukemattomat tuhannet pyörät ja akselit, jotka ennen olivat totelleet ainoastaan omistajan käskyä. Niin nousi uusi isäntä entisen rinnalle. Kamppailu alkoi Hornan luolan herruudesta.

Ja yhä korkeammalle kohosi sosialismin loistava punainen aave. Nikolai oli kumartanut koko sielullansa. Hän seisoi jo aaveen rinnalla, kuin verestä juopunut peto... Harhama hengitti hänestä sitä samaa voimakasta henkeä... Hän juopui siitä, kuin vietti kiihottimensa hajusta...

* * * * *

Lyhyt ruoka-aika loppui. Munkki Pietari palasi kuolevan luota ja lähti Harhaman kanssa tehtaaseen. Kun he tulivat sisälle, huomasi munkki Pietari oitis, että hänen ihailijansa Nikolai, jota hän rakasti, kuin toista Harhamaa, oli häntä kohtaan kylmennyt. Hän arvasi ja tiesi syynkin siihen ja tuli surulliseksi. Mutta hän salasi surunsa, ei ollut mitään huomaavinansa.

Tulijat astuivat Hornan luolaan suuresta ovesta. Silmän-kantamiin vilisi siellä rattaita ja pyöriä. Salamoina huimasivat ne ympäriinsä. Akselit pyörivät vinhoina, hurisivat ja kitisivät. Hihnat kiitivät pyörien ympäri, hurjina, kuin paholaisen lyömät. Jättiläismoukarit kohosivat ähkyen huimaavaan korkeuteen. Painonsa koko voimalla syöksyivät ne sieltä alle asetettuihin tulisiin rautaharkkoihin kamalalla ryskinällä. Hehkuvat rautasirut ruiskahtivat silloin harkosta ympäriinsä loistavana tulisuihkuna.