Part 14

-- "Ensiksi he uskovat voitavan elämässä säilyttää ikäinen _status quo_. He unohtavat, että elämä ja sen vaatimukset kehittyvät lakkaamatta historian pakkolain alaisina ja vaativat vastaavia muutoksia kansojen välisissä sopimuksissa. Siilinkin, jos se tahtoo elää, täytyy tunnustaa ympäristönsä voima ja vaikutus. Siitä ei pääse kuoreensa vetäytymällä. Me kohtaamme suomalaisten puolelta aina saman: emme voi, saman _non possumus_. Uskotellessaan näin, että voivat yksin seisoa ja määrätä Venäjän toistasataa-miljoonaisen kansan rinnalla, vaikkapa ovat tähän kansaan sidotutkin, he uskottelevat voivansa olla huomioon ottamatta sen historianpakon, joka Venäjän kansan vallan, sanokaamme: vaikutuksen muodossa, painaa Suomen kansan kehityksen kulkua määrättyyn suuntaan."

Kirkas tuli palaa lepatteli jo ihmisissä. Se oli isänmaanrakkauden tulta. Mutta siitä rakkaudentulesta huoahti vihan sinertävä savu... Harhama jatkoi tyynenä:

-- "Kyllä, parooni, suomalaiset sen historianpakon tunnustavat... ja _tuntevatkin_. Ja juuri siksi he tekevät työtä, ettei Venäjän kansan paino pääsisi _liika_ painavaksi... sysäisi Suomen pientä kansaa siltä polulta, jonka historia on Suomen kansalle viitottanut. Sillä kun Te, parooni, puhutte _historianpakosta_, täytyy Teidän samalla myöntää, että on olemassa myös _historian velvotus_. Ja jälkimäisen täyttäminen se on pääasia, eikä edellisen alle alistuminen, ehkäpä sortuminen... Historianvelvotuksen täyttäminen historianpakon alla on kansakunnan tehtävä."

Kello löi nopeasti, kuin kuumeessa. Läsnäolijoiden mielet paloivat jo ilmitulessa. Lieska pyrkii jo purkaumaan pinnalle. Se pyrkii varomattomana äänenpainona, hillittynä kasvojen ilmeenä tai kädenliikkeenä. Mutta se hillitään, ajetaan taas kylmään kuoreen. Mielenmaltti kuului _tapoihin_. Tyyneys oli kultaa. Mutta isänmaan kuivaan katajaan oli tarttunut tuli mielien kipinöistä. Se paloi uhritulena ja poltti ihmisistä poroa ja savua.

Munkki Pietari jatkoi puhetta:

-- "Veli, Harhama!" -- lausui hän lempeästi. -- "Ei ole siinä kyllä että kansa tunnustaa historianpakon. Täytyy kyetä tunnustamaan se _aikanansa_, ennen kun se itse laskeutuu kansan hartioille... Täytyy tuntea _etsikkoaikansa_... Sillä historianpakko on Jumalan käsi kansojen elämässä. Ei sitä kättä voida kiertää, eikä siitä sormesta irtautua. Onneton on se kansa, jota Herran käden täytyy painaa oikealle tielle. Jos Jumala on kerran asettanut Suomen ja Venäjän kansat naapureiksi samalle pellolle, niin täytyy meidän kyetä muuttamaan pellonsarkojemme rajakivi rauhan kiveksi, jolla me toisiamme kuuntelemme. Muutoin se muuttuu riidankiveksi. Suomen kansa on velvollinen siinä rajakivellä punnitsemaan naapurikansan oikeutetut vaatimukset luottamuksella, tyynin, sovinnollisin mielin. Siten tunnustaa se Jumalan säätämän asiain tilan."

Se oli sadekuuro, joka laski palavaan pehkoon. Mieltenpalo tukahtui hetkeksi. Mutta se tukahtui ainoastaan leimahtaakseen taas uudestaan entistä kirkkaampana. Anna Pawlowna tunsi siteen vuoroin höltyvän, vuoroin pingottuvan; hienot kuidut värähtelivät. Se solmu oli kovalle vedetty...

Parooni Geldners ikäänkuin jatkoi munkki Pietarin puhetta sanoilla:

-- "Mutta sitä juuri eivät meidän hyvät suomalaisemme tahdo. He eivät tahdo kuulla puhuttavan mistään sovitteluistakaan, kun on kysymys Venäjän kansan kirkkotiestä, tai viemäristä, joka kulkisi heidän peltosarkansa läpi."

-- "Ei suinkaan, parooni", -- huomautti Harhama parooni Geldnersille. -- "Suomalaisten puolelta ainoastaan vaaditaan, että keskustelu tapahtuu lain ja oikeuden kultapuitteissa."

-- "Se tahtoo sanoa, että _he yksin_ saavat määrätä, onko meillä oikeus siihen kirkkotiehen, tai ei, vaatiiko sitä Venäjän kansan etu, vai eikö", -- keskeytti parooni Geldners. -- "He vetäytyvät vanhettuneiden lakipykälien suojaan, kuin siilinnahkarukkasiin, ja unohtavat, ettei kansa koskaan anna toisen kansan lakipykälien olla esteenä sen luonnollisille pyrkimyksille. Ei myös mikään kansa voi _säilyä_ lakipykäliensä takana historianpakkoa ja elämän vaatimuksia vastaan. Kansan täytyy joko tunnustaa tämä pakko... sanon: kuten vesikuplan täytyy tunnustaa virta ja sen mukaan mukautua... tai sitten on pakko sortua sen alle. Suomalaiset valtiomiehet unohtavat, että heidän täytyy nähdä kansansa elämä Venäjän kansan elämän valossa, ja siinä valossa ratkaista kansansa kysymys... Sitä kysymystä eivät he voi ratkaista _yksin_ Rajajoen tuolla puolen. Se kysymys ratkeaa Rajajoen tällä rannalla."

Tuli juoksi Harhaman suonissa. Geldnersin sanat tunkivat häneen, kuin vihollisen tulinen säilä. Viha tuprusi hänestä sen säilän kärynä... Päättävästi, jyrkällä äänellä lausui hän:

-- "Ei, parooni. Suomen kansan _asioista_ voidaan tällä puolen Rajajokea päättää, mutta Suomen kansan _elinkysymyksen_ ratkaisee Suomen kansa sittenkin _itse_. Eikä se voi sitä ratkaista muualla kuin omalla rannallansa ja peltosarallansa. Sillä jokaisen kansan elämän tai kuoleman kysymys on perinnä aina kansan omassa povessa ratkeava."

Kuiva kataja paloi. Isänmaan uhrituli roihusi roviona. Keskustelijat kieppuivat sen ympärillä, kiemurtelivat toistensa ympäri, kuin vihaiset kyykäärmeet. Anna Pawlownan sielussa tappeli kaksi tunnetta vallasta... Hän souteli Venäjän kuutamoulapoilla povessa kyykäärme: vieraan kansan mies... Eikä hän olisi tahtonut sitä käärmettä povestansa päästää, sillä se oli hänelle elämä... Aika solui. Vahakynttilä paloi Jumalan kuvan edessä. Keskustelu jatkui:

-- "Niin, niin", -- myönteli parooni Geldners Harhamalle. -- "Perinnä kyllä... kyllä... Mutta myönnätte kai myös, että Suomen kansan historian loimet juoksevat täältä Venäjältä..."

-- "Siinä nyt on se historianpakko", -- keskeytti Harhama. -- "Mutta myöntänette kait Te, parooni, myös, että historianvelvotus käskee Suomen kansan muuttamaan ne loimet suomalaisiksi, ennen kun lyö niihin kuteensa. Muutoin ei kangas ole Suomen kansan historiaa. Ja jos sen historia on lakannut, on myös lakannut itse kansa olemasta. Meidän silmille voidaan täältä puhaltaa venäläistä sumua, mutta suomalaiset eivät ole oppineetkaan ilmaa valitsemaan... Ne ovat tottuneet tekemään työtä kaskisavussakin..."

Se _salaperäinen_ Harhama häämötti taas Anna Pawlownan sielussa. Se näkyi epäselvänä, kaskisavusta, kärsivänä, salaperäisenä... Se näkyi sen savun himmeänä tulena... ihmisroviona... Se kiehtoi hänet taas rihmoihinsa. Ja ne rihmat tuntuivat juoksevan äsken kuvatuiden tuskien näkymättömistä kuontaloista. Hän heltyi. Hän ei raaskinut enää koskea niihin arkoihin lankoihin, näihin kipujen kuituihin... Raukeana, punehtuneena, katuvana pyysi hän parooni Geldnersiä:

-- "Jättäkää hänet!... Hän on itsepäinen, kuin synti... kuten kaikki suomalaiset sanotaan olevan. -- Kenties ovat he jossain määrin oikeassakin", -- lopetti hän huoaten.

Palo oli asettunut hiukan. Parooni Geldners nousi ylös ja käveli edestakaisin pehmeällä matolla. Karistaen poron sikaristansa, alkoi hän taas puhua:

-- "Suomessa kuuluu olevan aivan kapina kaikkea venäläistä vastaan. Suomen valtiomiehet kuuluisivat panevan vastalauseen kesäntuloakin vastaan, jos vaan luulevat sen tulevan Venäjältä. Bobrikofin jokaisen toimenpiteen edessä nousee suomalaisten äkkijyrkkä."

-- "Älkää Te taas puolustako kenraali Bobrikofia", -- huomautti Anna Pawlowna arvokkaasti. -- "Hänen toimiansa ja menettelyänsä ei kukaan oikeamielinen venäläinen voi hyväksyä."

Parooni Geldnersin kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään siitä tyytymättömyydestä, joka hänessä leimahti edellisiä sanoja kuullessa. Harhamalle ne sanat olivat lusikallinen raikasta vettä, tai lähteen hiljainen lorahdus. Munkki Pietari oli tarkannut Harhaman sielun tuulia, kuin vanha kalastaja. Hän tajusi ne. Hän suli sääliksi, kuin vaha. Ajatuksiensa lomista lausui hän:

-- "Me venäläiset, teemme vääryyttä omaa itseämme ja alaisiamme kansoja vastaan."

Ne sanat putosivat pienenä sateen ropinana kuumaan poroon. Poro sammui hiukan, sähisten, pölyten. Parooni Geldners puhalsi sikarinsavun suustansa ja virkahti tyynenä:

-- "Kenraali Bobrikofin toimet tarkottavat Venäjän kirkkotien ja työrauhan turvaamista."

Ne sanat putosivat Harhamaan, kuin loukkauksien lyhyt kivisade. Ärtyneenä vastasi hän:

-- "Mutta Venäjän kirkkomatka ei vaadi Suomen kansan kuolemaa. Venäjälle on turvallisempaa matkata kirkkotietä, joka kulkee ystävällisen Suomen kansan viljapeltojen halki, kuin tietä, joka menee hävitetyn kansan hautausmaan lävitse. Semmoisen hautausmaan pensaissa kummittelee vihollinen... elävä kummitus."

-- "Mutta, jos kansa, joka asuu kirkkotiemme varrella, ei tahdo ymmärtää edes meidän kieltä... Mitä hyödyttävät meitä silloin heidän viljavainionsa", -- kysyi parooni Geldners kuivasti.

-- "Se kansa ymmärtää Teidän sydämenne. Ja muuta ei tarvita. Mutta luuletteko, että kansa, jonka _hautausmaan_ läpi Teidän kirkkotienne kulkee, ymmärtää edes Teidän miekkaanne?" -- kysyi Harhama vastaukseksi.

Isänmaanrakkauden tunne ryöppysi väittelijöissä vuolaana, kansalliskiihkona... Se nosteli pohjamudistansa vihankiviä. Anna Pawlownan rinnassa soivat ne kaksi suurta säveltä, taistellen herruudesta. Ne sorisivat toisissansa kihisevinä kyinä. Geldners alkoi taas puhua ulkonaisesti kylmänä:

-- "Kuinka Te, herra Harhama, luulette? Teidän suurin valtiomiehenne Snellman on sanonut, että ei ole muuta realista oikeaa, kuin se, mikä ilmenee kansan kansallishengessä: kansan laissa, tavoissa, valtiossa ja pyrkimyksissä. Mutta jos nyt Venäjän kansan kansallishenki vaatii Suomen lähentämistä... eikö Venäjän vaatimuksilla ole silloin totuuden, tai sanon: _oikean_ oikeutus?"

-- "Sallikaa keskeyttää!" -- tarttui Harhama nuolena. -- "Silloin Te, parooni, unohdatte, että on olemassa myös _Suomen kansan_ kansallishenki. Ja kun kahden kansan kansallishengen vaatimukset näin joutuvat ristiriitaan, onko se kansa aina oikeassa, jonka kansallishenkeä luomassa on ollut suurempi luku aivoja?"

Ja molemmat kysyjät paloivat äänettöminä hiilinä omien kysymyksiensä edessä. Mikä on silloin määräävä oikean ja väärän, kun kaksi kansallishenkeä astuu toisiansa vastaan kumpikin oman totuutensa kanssa sanoen: Tässä seison, enkä voi väistyä! Käsivarsien lukuko?... Miekkako?... Anna Pawlowna vapisi sisimmässään. Mikä kohtalo oli tuleva solmulle Rajajoella?

-- "Gordion solmun on kaikkina aikoina ratkaissut miekka... Eikä liene nytkään muuta asetta", -- virkahti lopulta parooni Geldners kuivana piruna. Harhaman silmistä välähti myrkyllinen salama.

Anna Pawlowna kalpeni. Hän näki salaman Harhaman silmissä. Hän huomasi jo miekan välähtävän ja lyövän solmun poikki. "Miekkako on siis ratkova totuuden ja valheen, oikean ja väärän välisen ompeleen?... Sekö on siis ratkaiseva Venäjän keltaisen viljameren ja Suomen kalaisten sinijärvien välisen solmun?" -- värisi hänessä. Hän huudahti hysteerisesti:

-- "Isä Pietari, sanokaa Te: Sydänkö on puhuva, vaiko käsivarsi, kun on oikeus etsittävä?... Miekkako?... Puhukaa Herran nimessä Te!..."

-- "Miekan iskemästä vuotaa veri ja viha, vaan ei totuus", -- lausui munkki Pietari. -- "Kun kansojen oikeuskäsitteet joutuvat ristiriitaan, ei solmua voi muut avata, kuin totuuden Jumala. Hän yksin, joka johtaa vesipurot mereen, voi ohjata kansojen mielet ijankaikkisen totuuden ulappaan, sekaantumaan siellä meren vedeksi, joka aaltona kantaa kalastajan purtta. Hänessä yhtyvät kaikki kansallishenget, Hänessä on niiden ristiriitojen sovitus."

Ja taas laskivat hänen sanansa huoneesen, kuin sade keskustelun kuumentamille ihmiskiville. Palo tukehtui silmänräpäyksen ajaksi, piilottautui kytemään juurien alle ja kivien koloihin, kuin vihainen käärme. Anna Pawlowna oli sekavana vyyhtenä. Hätäillen, jotain hapuillen, kysyi hän:

-- "Mistä, herran tähden, on oikeastaan Suomessa kysymys? Minä en täydellisesti ymmärrä, mitä kaikkea kenraali Bobrikof siellä tahtoo?"

-- "Etupäässä oikeuksia venäjänkielelle, jota suomalaiset eivät tahdo tuntea", -- vastasi parooni Geldners. Vastaus oli terävä, nopea kuin käärmeenpisto.

-- "Ei ole kysymys yksin venäjänkielen _osaamisesta_, vaan tahtoo kenraali Bobrikof, että suomalaisten on vaihdettava oma kielensä siihen kieleen", -- huomautti Harhama.

-- "Mutta eihän suomalaisille ole vahingoksi jos he taitavat venäjänkielen ja voivat hallintoasioitansa sillä hoitaa", -- muistutti munkki Pietari sovinnollisesti.

Ne sanat sattuivat Harhamaan, kuin terävä puukkosade. Se sade tuli pilvestä, josta hän oli odottanut maallensa siunausta ja hyvänsuopaa. Siksi koski se sade, se pisti ja puri. Sappikarvaana kuohui hänen katkeruutensa. Hän nieli sen vaahdon salaa. Synkällä, loukkautuneella äänellä lausui hän:

-- "Mutta, isä Pietari! Ettekö myönnä, että kansan täytyy sanoa _kaikki_ sanottavansa maailman historiassa omalla kielellään? Jos se ei sitä tee, on se joko lakannut olemasta eri kansana, tai elää se rampana."

Äänettömyyden kylmä viima kävi huoneen läpi. Se kulki vitkallisesti, matelemalla, kuin ilkeä mato. Kaikki odottivat sen ohi menoa.

-- "Vihollisemme, jaapanilaiset, ovat katsoneet tarvitsevansa venäjänkielen taitoa sodassa. Ystävämme suomalaiset eivät halua tuntea edes Venäjän voimaa", -- kuului lopulta parooni Geldnersin pistävä ääni. Sitten vaikenivat kaikki, kuin olisi kuolema koputtanut ovelle. Anna Pawlowna huokasi. Munkki Pietari ei ollut kuullut parooni Geldnersin viime sanoja. Ajatuksiinsa vajonneena virkahti hän:

-- "Kenties on minulla liika venäläinen sydän, että ymmärtäisin oikein toisen kansan suonien tykytyksen."

Samassa marssi sotaan menevä rykmentti ohi. Sotilasmusiikin valtaavat sävelet pauhasivat huoneesen esteiden läpi. Ne valuivat Anna Pawlownan sieluun virtana. Ryöppynä syöksyi häneen isänmaansa suuruuden tunne. Hän ajeli sillä tunteella Venäjän aavalla tasangolla. Siellä ei näkynyt rantaa, ei äärtä... Päivänpaiste temmelsi siellä valkeana vaahtona. Kesätuulet tanssivat hurjia tanssejansa... Lämpö lainehti... Kaikille oli tilaa. Ääni uupui, ennen kun kerkesi löytää, mistä haikuna kääntyä. Siellä oli villien kasakoiden kisakentät... Kasakkalaulu kuului sieltä... Se laulu oli kerran hänenkin sielunsa kieliä koskenut... Hän oli ollut kasakan morsian... sitten sen vaimo...

Silloin heräsi Anna Pawlownassa taas suuren Venäjän tytär, kuin unesta havahtuva leijona. Hän unohti Suomen pikkuiset sinijärvet... kallioisen kalarannan... lumpeen, joka aallolla keinui... pikku vaarat ja lehdot... Ylpeänä astui hän pyhienkuvan eteen, sytytti uuden vahakynttilän ja lausui:

-- "Herra, Jumala! Lainaa Sinä voitto Venäjän aseille ja anna Tsaarin ja suuren Venäjän kaikkien vihollisten tuntea Sinun kansasi voima!"

Vahakynttilän valo leimahti, kuin perhonen. Se valaisi elävän muumion kalpeita kasvoja ja sen leimahtaessa teki munkki Pietari ristinmerkin... Mutta Anna Pawlowna tunsi taas juurensa kiintyvän syvälle Venäjän viljameren hedelmälliseen pohjaan.

Rajajoen solmu oli nyt kireämmällä, kuin koskaan ennen. Ei toinen, eikä toinen saanut juuriansa reväistyksi isänmaansa maaperästä... Kun Anna Pawlowna rukoili Jumalaa siunaamaan Venäjän miekkaa, tuntui Harhamasta, kuin olisi sen miekan hiottu terä käännetty häntä kohtaan. Silloin leimahti hänessä äkkiä viha ystäväänsä, heikkoa, kalpeaa naista kohtaan. Se leimahti, kuin irtipäässyt tuli sysimiilusta.

Se oli isänmaanrakkautta... Isänmaanrakkaus ilmeni ihmisvihana...

Harhama nousi ylös. Kaksi äskeistä ystävää seisoivat nyt toistensa vastassa, kuin Kain ja Abel. He paloivat kumpikin isänmaansa edessä karstaksi, kuin päre pihdissä. Isänmaanrakkaus poltti heissä poroksi kaiken inhimillisen ystävyyden, kuten toinen, voimallisempi rakkaus oli kerran polttanut poroksi veljenrakkauden Kainissa ja Abelissa.

Suurempi rakkaus oli nytkin silmänräpäyksessä pannut tuhaksi pienemmän, inhimillisen ja nousi nyt suitsuavana vihana palaneen tuhasta.

Harhama nousi ylös. Hän aikoi sanoa jotain loukkaavaa. Mutta silloin kohtasi hänen katseensa munkki Pietarin lempeän katseen, joka ikäänkuin näytti varottavan: "Mutta hillitse sinä häntä!" Hän talttui, kuin noidan silmäyksen iskemänä ja kumarsi ääneti, sanoaksensa jäähyväisensä Anna Pawlownalle. Tämä seisoi vielä kylmänä. Mutta nopeasti kohosi hänen kurkkuunsa katkerana palana ajatus, että Harhama nyt kumartaisi hänelle ehkä viimeistä kertaa, haihtuisi kuin iltahämärä. Ne langat, jotka häntä kietoivat Harhamaan, kuristivat häntä. Harhaman henki oli ollut hänelle taru. Hän oli lukenut siitä nyt alun, kauhistunut, kietoutunut sen ansoihin ja halusi lukea loppuun. Se veti häntä kuin lumous... Nyt oli se taru kesken katkeamassa... Hän ponnisti sielunsa kaikki voimat estääksensä sen. Hymyillen, rukoillen ojensi hän kätensä Harhamalle, muka jäähyväiseksi, puristi ystävällisesti hänen kättänsä ja kysyi:

-- "Te jäätte?... Eikö niin?... Ainakin toistaiseksi?..."

Samalla katsahti hän munkki Pietariin, apua pyytäen. Pietari ymmärsi sen sanattoman pyynnön. Itse hän myös tahtoi pidättää Harhamaa, kuin uhkaisi sitä turma Suomessa. Lempeänä lausui hän:

-- "Veli! Jää tänne! Mekin tarvitsemme sinua... Sinua odottavat täällä tehtävät, joista löydämme elämäntarkotuksen ja mahdollisuuden hyödyttää kansaasi... Ja sehän on tarkotuksesi..."

Silloin Harhama taas hoippui entisessä päätöksessänsä. Anna Pawlownan käsi oli yhä hänen kädessänsä. Sen puristus puhui paljon. Se kosketti salaista säveltä. Kohtalon valkeat hevoset odottivat häntä oven edessä, ohjat hillittöminä. "Antaa niiden _itsensä_ mennä!" -- ajatteli Harhama. Hän puristi hiljaa Anna Pawlownan kättä ja lausui päättävästi:

-- "Hyvä... Minä jään... toistaiseksi..."

-- "Hyvä!" -- kiitti Anna Pawlowna ja käsi puristi taas kättä.

Harhama lähti miltei ajatuksettomana tästä syntymäpäivähuoneesta, jossa vahakynttilä oli palanut tai vaan ja maan unohdetun Jumalan edessä ja ihmiset kukin omien jumaliensa edessä...

* * * * *

Mutta hänen lähdettyänsä hulmahti Perkele tuulenvetona Jumalan kuvan takaa ja poistui avonaisen uunin ja savutorven kautta huoneesta. Istahtaen katolla savupiipun reunalle, puheli se ilkkuen:

-- "Miestä ei näy enää viehättävän nainen... ei kulta... eikä hän palvele vielä isänmaatansakaan... Hän hoippuu sillä välillä... Siinä ovat Jehovan ansat... Munkin puheista päättäen, aikoo se vanha Saituri palveluttaa itseänsä köyhien nahassa... Hyvä! Se aikoo _köyhillä_ vetää miehen pauloihinsa. No!... Täytyy vaan ehtiä _ennen_ Jehovaa... Kun miestä ei huvita enää rikkaus, näytän minä hänelle koko maailman kurjuuden... _Minä annan hänen langeta maahan maailmankurjuuden ja köyhien edessä_... Sama se! Kun ei vaan Jehovan edessä!

"Maltas! Munkki Pietari kerskasi Jehovan käyttävän minun palvelijoitani vierinkivinänsä, joilla ajaa orjia luoksensa... Annetaanpa munkin itsensä tehdä minulle palvelijan virkaa... Hän saa viedä Harhaman köyhyyden pesiin ja näyttää hänelle koko maailman kurjuuden..."

Vhi-uu-uu! -- vihelsi myrsky ja Perkele poistui sen ulvontana...

Hornan luola.

Elämä on työtä ja vaivaa...

On sydäntalven pakkaspäivä. Pakkanen komeilee juuri valtansa huipulla. Se hallitsee Pohjanperiä hillittömänä herrana. Koko luonnon on täytynyt tunnustaa kylmä ainoaksi hallitsevaksi voimaksi.

Auringon säde pujahtaa pilven takaa arkana. Se yrittää tunkea kylmän luukoviin ytimiin. Mutta silloin kiukustuu pakkanen, riehahtaa raivoavaksi viimaksi ja karkaa kiukkuisena huoneiden seinille, paukkuen siellä ja antaen tuntea jäntereitensä voiman...

Luonnon luut kolisevat kylmän kourissa. Jäätiköt puristuvat kokoon sen hampaissa...

Ja sitten pureksii kiukustunut pakkanen Pohjan periltä saapunutta tuulta. Tuuli raivostuu. Se karkaa myrskynä valkean hangen kimppuun, sieppaa sen pinnalta pehmeän lumen, tuprauttaa sen tuiskuna ilmaan, viheltäen raivoissaan:

Vhiu-uu-uu!

Lumista tietä astelee munkki Pietari Harhaman seuraamana. Myrskyn vihellyksestä kiukustuu pakkanen ulvovaksi pedoksi. Se pureksii viheltelevää myrskyä yhä kipeämmin. Myrsky hurjistuu, kohoaa siivillensä ja alkaa vinkua kylmän käsissä...

Kulkijat jatkavat matkaansa. Munkki Pietari alkaa puhua seuralaisellensa:

-- "Tulemme kohta Hornan luolan tehtaille. Jumala tarjoaa siellä sinullekin työmaan, jossa voit Häntä palvella. Työselkkauksien johdosta on siellä suunnaton puutos työväen keskuudessa. Siellä vuotavat köyhyyden vesisuonet. Kun tulet niille, löydät sen tien pään, joka johtaa Jumalan yhteyteen. Elämäntarkotus odottaa siellä, kuin kukka, joka ikävöi poimijaansa. Siellä on todellakin kurjuuden erämaa... Köyhyyden kirkonkellot soivat siellä, kutsuen ihmisiä palvelemaan Jumalaa: tukkeamaan puutteen vuotavia nisiä ja parantamaan sen paisuneita rintoja..."

Vallaton myrsky kiehahti vihuriksi. Se sieppasi kinoksesta lumipilven ja viskasi sen munkki Pietarin kasvoille. Munkki pyyhki kasvonsa ja jatkoi puheluansa:

-- "Uusi työväenliike on Jumalan kädessä nouseva aalto... Se liike on suopea sinun isänmaasi asialle... Kun se vaan ei tarttuisi miekkaan ja hukkuisi omaan vereensä!"

Samassa ajoi vastaan joukko talonpoikia viljakuorminensa. Tie oli ummessa. Laihat hevoset kiskoivat vaivaloisesti, selkä ojona raskaita kuormia kinosten läpi.

Pakkasen purema lumi kitisi ja narisi re'en jalaksen alla. Miehet kahlasivat kinoksessa kuormiensa vieressä raskain askelin, notkuvin polvin. He olivat puetut rääsyisiin sarkakauhtanoihin. Muutamien aukinaisista kengänkäristä pisti näkyviin jalkarisa, tai paljas isovarvas. Toisilta näkyi paljas rinta. Kaikki olivat kuihtuneen näköisiä, harmailla kasvoilla huolien kyntämät rypyt.

-- "Minne matka, lapset?" -- kysyi munkki Pietari vastaantulijoilta.

-- "Kaupunkiin, isä... kaupunkiin", -- vastasivat talonpojat tervehtien. -- "Viljaa myömään, isä... Semstvolle on vero maksettava... Rahaa täytyy saada... rahaa... Ja maanomistaja vaatii vuokraa, isä... Siunaa isä... siunaa meitä syntisiä!" -- lopetti talonpoika, paljastaen päänsä.

Munkki Pietari siunasi talonpoikia. Raivostunut myrsky sieppasi taas pakkasen puremaa lunta, tanssitti sitä ja ryöpytti sen miesten ryppyisille kasvoille ja paljaille rinnoille... Lumi kitisi taas jalaksen alla ja talonpojat jatkoivat matkaansa.

-- "He vievät viljansa Hiiden myllyyn", -- lausui munkki Pietari surullisena, lisäten hetken kuluttua: "Venäjän viljamerestä juoksevat purot sinne, missä vilja jauhetaan akanaksi."

Pakkanen rätisi ärtyisänä. Vihuri riehui. Lumipilvet tanssivat hurjaa tanssia ja talven voimat ulisivat toistensa kynsissä.

Kulkijat jatkoivat matkansa Hornan luolalle.

* * * * *

Uljaina kohosivat Hornan luolan tehtaiden monet sadat savutorvet jäiseen ilmaan. Vihaisina purkivat ne sisästänsä sakeita savupilviä, joita myrsky punoi, tempoi ja pudisteli ilmassa, kuin mustia vaateräsyjä. Se pieksi niitä jäistä ilmaa vasten, tupruutteli ne lopulta tehtaan katoille, tai noen mustaamalle hangelle. Ilma helisi... Savurievut suhahtelivat siinä, repeilivät ja putosivat hangelle. Väliin ne taas punoutuivat ylöspäin mustina nokinuorina, lappautuivat korkealle ja retkahtivat sieltä alas.

Hornan luola oli nykyaikaisen suurteollisuuden jättiläinen. Tuhannen tuhannet pyörät, koneet, hihnat, jättiläisvasarat, valimot ja sulatusuunit muodostivat sen rautaisen elimistön. Se seisoi maailman markkinoiden kilpakentällä korskeana, kuin Hornan jättiläinen. Se oli toisten kilpailijoiden kauhu. Sen valta ulottui kaukaisimpiin seutuihin, aina jäisen Siperian metsiin, ihmisasutuksen rajoille. Missä se näki yksityisen yritteliäisyyden kohoavan tiellensä, siellä nosti se jättiläismoukarinsa: alensi tavaran hinnan, ja musersi sillä kilpailijansa armotta. Yksityiset ammattilaiset sortuivat niiden raudankovien jättiläislyöntien alla, kuin torakat. Hätääntyneinä hakivat he turvaa Hornan luolan työpajoissa, kuin ahdistetut syöpäläiset seinänraoissa. Pienet kilpailevat tehtaat romahtivat raunioiksi, kun tämä Hornan hirviö löi taloudellisen voimansa koko painolla niiden tuotteiden hinnat alhaisiksi.