Part 13

-- "Puukoniskun!... Minkä puukoniskun?... Varokaa, ettei Jumalan ole pakko takoa Teistä itsestänne esimerkinpuukkoa, jolla iskee uhmailijoiden sydämiin!..."

-- "Takokoon!" -- katkaisi Harhama. -- "Kyllä minä nyt kestän..."

-- "Kyllähän Te kestätte!... Suuremmatkin ovat sortuneet. Haiven tulessa Te olette Jumalan pihdeissä", -- huokasi Anna Pawlowna. Munkki Pietari istui, kuin pappi suruhuoneessa... Hiljaisuus kurkisteli hiirinä joka nurkasta... Sitä jatkui... Sääli ja uskonnollinen suuttumus taistelivat Anna Pawlownassa. Hänen kalpeille poskillensa oli noussut heleä puna... Silmänkulma oli kostea... Tuskallisella, värisevällä äänellä huokasi hän:

-- "Oi, jos Te etsisitte Jumalaa... etsisitte _oikeassa mielessä_ ja hartaasti... niin kuin janoon kuoleva vettä!"

Harhama nypisteli leukaansa synkkänä. Hetkisen mietittyänsä mutisi hän:

-- "Kyllä minä olen Häntä etsinyt, kuin nälkään kuoleva leipää ja janoon kuoleva vettä... Hartaamminkin. Kerron Teille seuraavan tapauksen: Isäni kuolemasta oli kulunut noin vuosi... Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti?' poltti minua. Kotini lähistöllä oli Itkuvaara, pieni kallio, jossa Perkeleen kerrottiin asuvan ja lapsia piinaavan. Sen vaaran juurella, Leväsuoniityllä, sairastui isäni äkkiä kuolintautiinsa... Kerta tuskissani menin sen vaaran juurelle ja tutkin kivien kolotkin löytääkseni jonkun, jonka jalkoihin langeta... Löytääkseni vaikka..."

-- "Minkä?" -- keskeytti Anna Pawlowna vapisten, aavistaen hirmua.

-- "Vaikka Perkeleen..."

-- "Herra Harhama!" -- kirkaisi Anna Pawlowna kauhistuen.

-- "Niin juuri... Minä tahdoin löytää _vaikka_ Perkeleen... mustan tai tulisen Perkeleen, kun en kerta Jumalaa löytänyt", -- leimahti Harhama.

-- "Oijoi-joi", -- valitti Anna Pawlowna.

Harhama jatkoi toivottoman äänellä:

-- "Kerron vielä erään tapauksen; Olin pikku poika -- ehkä kahdeksan vuotias -- _silloin_ jo etsin Häntä niin suurella tuskalla, että olisin hengelläni ostanut pienimmänkin todistuksen Hänen olemassaolostaan. Äitini oli kertonut, että Jumala pudottaa suuren kiven niiden päähän, jotka pyhänä tekevät työtä. Menin silloin kirkkoaikana kauraa leikkaamaan ja lausuin: 'Tapa nyt minut, Jumala, niin näen, että Sinä olet!'"

-- "Hyvänen aika!" -- huokasi Anna Pawlowna. -- "Kiittäkää, että Hän ei kuullut hullua rukoustanne."

-- "Ei... ei Hän kuullut... Tai kuuli... Kaikki on epäselvää... Ensimäisellä sirpinvedolla leikkasin sormeni... Siitä asti on se ollut käyrä... Katsokaa sitä!" -- mutisi Harhama sormeansa näyttäen.

Anna Pawlowna ja munkki Pietari katsahtivat toisiinsa. Kuului kaksi katkeraa huokausta. Sitten syntyi hiljaisuus. Elämän salaisuus kulki kaikkien edessä värisyttävän salaperäisenä. Sen tuoksu poltti, kuin ruton hengitys... Harhama jatkoi:

-- "Te sanotte, että en olisi etsinyt Häntä totuudessa... Mutta... No niin... Ei maksa vaivaa..."

-- "Sanokaa, sanokaa!... Sanokaa loppuun!" -- kiirehti Anna Pawlowna, väristen mielenliikutuksesta... Harhama lopetti katkerana:

-- "Minulla on ollut niinkin tuskallisia hetkiä Häntä etsiessäni, että jos olisin löytänyt Perkeleen... tulisen Perkeleen, niin olisin heittäytynyt häneen tuskiani jäähdyttämään..."

Anna Pawlowna väänteli tuskissaan käsiänsä ja purskahti rajuun itkuun... Harhama oli sanattomaksi väsynyt... Näiden kahden ystävän elämä oli tällä hetkellä tulikuumalle raudalle nostettu. Munkki Pietari hengitti heistä ihmissurujen ja ihmiselämän katkeraa häkäsavua. Säälintunne kalvoi häntä, kuin kaavinraudalla, eikä hän nyt käsittänyt Jumalan teitä, mutta hän uskoi että ne ovat viisaat. Hänen huuliltansa pääsi huokauksen tapainen:

-- "Jumala tietää, milloin on oikea aika Hänen ilmestyä. Hän ei päästä pakenevaakaan. Heittäisikö Hän silloin sinut, joka Häntä _etsit!_"

Ja riutuneella äänellä, silmiänsä kuivaillen, sopersi Anna Pawlowna lopuksi itkunsa seasta:

-- "Herra Teitä armahtakoon!"

Hetken kuluttua kysyi hän taas surullisena, osanotolla:

-- "Ja mitä aijotte nyt tehdä?"

-- "Tahdon alkaa alusta", -- vastasi Harhama jyrkästi. Hän oli jo taas saanut henkensä hurjat siivet allensa.

-- "Kuinka alusta?... Minä en käsitä taas..."

-- "No _alaalta_, kuten Te sanoisitte... Kuokanvarresta. Haluan laskea kaikessa sinne alas, alas asti... korpeen... rengiksi..."

-- "Ja luuletteko itsellänne olevan varaa astua alas, tai sanon: 'langeta', sitä varten vaan, että saisitte tilaisuuden taas nousta?" -- keskeytti Anna Pawlowna, jonka äänessä nyt itkunkin seassa helisi äkkiä ilmaantunut suuren maailman naisen itsetietoisuus, jolla hän yritti temmata Harhaman uhmateosta.

-- "Ei meidän ihmisten kannata huviksemme langeta", -- lisäsi hän ylevänä.

Harhama oli vaiti. Alkoi äänettömyys... Ajan mittari naksutteli, mittaellen ajanvirtaa. Huone hämärtyi. Anna Pawlowna nousi ylös, sytytti vahakynttilän pyhäinkuvan eteen, teki ristinmerkin ja lausui hiljaa huoaten:

-- "Herra armahda meitä ja käännä meidän mielemme Sinun puoleesi!"

Munkki Pietari teki äänetönnä ristinmerkkinsä. Hänen lempeille kasvoillensa laski taas suru, kuin pellon harmaa multa. Hetken kuluttua Anna Pawlowna alkoi taas puheen, lausuen:

-- "Jos riippuisitte _uskolla_... no vaikka sokealla, mielivaltaisella uskolla Jumalassa, näin ei elämänne olisi semmoista harhailua ja sumua."

-- "Mutta erehtyväthän ne Jumalankin lapset", -- virkkoi siihen Harhama kuivasti.

-- "Erehtyvät, mutta niillä on toki aina tiedossa kallio mille nousta. Mutta entä Teillä?... No jätetään nyt... Mutta sanokaa, mitä aijotte tehdä?"

-- "Matkustaa", -- vastasi Harhama jyrkästi. Anna Pawlowna säpsähti ja kysyi kiireesti:

-- "Minne aijotte matkustaa?"

-- "Suomeen", -- oli päättävä vastaus.

-- "Ja kuinka pitkäksi aikaa?"

-- "Ainiaaksi."

Anna Pawlowna tunsi piston sielussansa. Hänen jokaista hermosäijettänsä pitkin juoksi ilkeä väre. Siinä siteessä, joka heitä yhdisti, oli solmu Rajajoella. Se oli sen siteen heikko kohta. Molemmissa paloi pelon hiljainen liekki, että se solmu pettäisi. Siksi eivät he koskaan uskaltaneet sen lujuutta koetella. Aivan kuin äänettömästä sopimuksesta olivat he karttaneet koskea siihen arkaan asiaan. Anna Pawlowna oli hiljaa, kuin kevään lämmin, kyllä sulatellut Harhaman juuria hänen kylmän isänmaansa roudasta. Hän oli ahkeroinut, siirtääksensä ne juuret Harhaman huomaamatta Venäjän rikkaasen maaperään. Hän valmisti hänelle sitä varten virkaurat, hankki suosijat. Sillä tahtoi hän poistaa ainaisen vaaran: solmun aukenemisen Rajajoella. Hän oli kärsinyt, kun Harhaman levoton sielu ei kiintynyt tarjolla oleviin asemiin, ei lähtenyt kulkemaan virkarappujen loistavia portaita.

Ja nyt ilmotti Harhama matkustavansa ijäksi routaiseen kotimaahansa. Solmua oli pingotettu Rajajoella. Hänen kotinsa jokapäiväinen vieras oli menossa. Se hämärä, joka häntä kiehtoi, kuin noidan himmeä tuli, uhkasi haihtua. Tulossa oli ehkä henkisen avion ero.

Alkoi hetki, jommoisena elämän sala-ajatukset ja syyt vilisevät silmissä nopeina, kirkkaina, kuin salamoiva taivas.

Anna Pawlownan silmiin kirkastui Harhaman kotimaa. Suomen sinijärvi hymyili. Kala pulisi aalloissa, kivikkoranta koreili kehyksenä... Rinnettä koristi marja-aho ja mäillä hymyili kukkana lehto... Suomi hymyili kuin neito, joka on juuri nähnyt kuvansa lähteensilmästä... Hänestä tuntui, että kaikki se voi lumota Harhaman juuret lujalle rautakovaan maahan.

Entä jos _hänen_ juurensa höltyisivät?

Hän näki sitä ajatellessansa Venäjän keltaisen viljameren... Kehyksenä on taivaan sininen ranta... Vilja tekee siellä terää kesäpoudan kypsyttämänä... Tuuli tuudittaa tähkää, hedelmäpaino puunoksaa... Niittyä peittää kukkaverho, peltoa heilimän auer... Siellä kylpee poppeli päivänpaisteessa. Vanha tammi kertoo vanhaa tarua ja lehmus ylpeilee jokirannalla... Siellä ovat kuutamon selät, siellä päiväin avarat ulapat...

Siellä ovat ihmisen juuret lujalla... Sen tunsi Anna Pawlowna... Solmu pingottuu Rajajoella...

Isänmaan kamara on vuorta vankempi. Se sitoo ihmisen juuret lujemmin, kuin rauta...

Mutta Anna Pawlowna salasi uuden mielenliikutuksensa. Tyynesti alkoi hän puhua:

-- "Taas uutuus!... Suomeen! Ja mitä varten? Mitä puuttuu Teiltä täällä?... Täällä ovat Teidän vilpittömimmät ystävänne... Täällä on suuri osa elämäänne ja työtänne... Täällä on Teille avoinna tulevaisuus ja virkaura, kun vaan tahdotte sitä käyttää... Sota vahvistaa Venäjän vallan etäisessä Idässä, jonne juuri kerran halusitte ja valmistuitte. Silloin on asemanne luotu. Siellä on juuri puute paikalliskielten tuntijoista ja Teillä on jo itämaisissa kielissä luja pohja. Sanokaa, mitä varten lähtisitte Suomeenne? Mitä puuttuu Teiltä täällä?... Ystäviäkö?"

-- "Ei. Sitä, mitä oma maa ei voinut minulle antaa... tai oikeastaan, mitä en siellä voinut löytää, olen juuri löytänyt täällä Teidän läheisyydessä: ystäviä, sivistystä, elämää..."

-- "Mitä Teiltä sitten vielä täällä puuttuu?" -- keskeytti Anna Pawlowna, mieli läikkyvänä vetenä.

-- "Isänmaa", -- vastasi Harhama tyynesti. Side pingottui. Solmu Rajajoella kiristyi.

-- "Isänmaa!" -- huudahti Anna Pawlowna.

-- "Niin... Isänmaa", -- yritti Harhama jatkaa. Anna Pawlownan mieli läikähti, kiihtyi.

-- "Herra Harhama!" -- keskeytti hän jyrkästi, käskevästi, oikaisten hoikan vartalonsa ryhdikkääksi. Harhaman sanat pistivät häneen, kuin neulaterävä loukkaus.

-- "Mitä suvaitsette käskeä?" -- kysyi Harhama tyynesti. Solmu oli riuhtaistu kireälle aivan odottamatta. Molempien katseet kohtasivat toisensa ensikertaa kylminä, terävinä. Molempien sielussa oli näpätty sitä kieltä, jonka isänmaa on vetänyt ikuiseen vireesen. Anna Pawlownassa leimahti suuren Venäjän tytär komeana, kuin revontuli. Hän puhui kiivastuneena:

-- "Kuinka rohkenette Te... kuinka Te uskallatte... kuinka tohdittekaan Te _Tsaarin alamainen_ sanoa, että Teiltä puuttuu isänmaa siellä, missä Venäjän Tsaari hallitsee?... Ettekö Te tunnusta Tsaarin vallan auktoriteettia?"

-- "Kyllä... kyllä... Mutta isänmaan rajat eivät aina juokse siellä, missä Tsaarin vallan rajat... Tällä kertaa Teidän _täytyy_ minua ymmärtää. Se, jos sanon suoraan, on ollut pieni ajettuma elämässäni... se että sinä aikana, jolloin oma kansa on ollut...no: teuraana, minä olen täällä 'elänyt': väliin palanut, väliin taas ratsastanut hurjisteluilla ja paheella."

Solmu vetäytyi kireälle. Anna Pawlowna huomasi nyt olevansa syrjään viskattu lehti. Sappena kohosivat hänen kurkkuunsa menneet muistot: Hän oli _päästänyt_ Harhaman kotiinsa, avannut hänelle elämän ovia, kärsinytkin... Nyt saisi hän väistyä... Mieli katkerana lausui hän:

-- "Siinä näkee, kuinka te suomalaiset vihaatte kaikkea venäläistä. Ei ystävyys, eikä mikään merkitse mitään... Suoraan sanoen unohdettu kunnianvaatimuksetkin."

Harhamaa ne sanat ärsyttivät. Hän ei myös ollut puheessansa aivan suora, tai paremmin: selvä. Itse asiassa ei isänmaan kaipuu ollut hänelle mikään ainainen ajettuma. Se oli ainoastaan iltahämärästä joskus tuikahtava kotimökin tuli, mokin pieni valaistu akkuna... Kaikki todellinen, mikä häntä sitoi, oli yleensä hänelle taakka. Ystävät olivat hänestä kiusanhenkiä, sukulaiset ventovieraita ja äiti lapsuuden himmeä muisto: joskus tähtenä tuikahtava iltauni. Koko aistillinen elämä oli hänelle kivenkolo, jossa hän kaiveli paremman puutteessa. Hänen kaikkensa kaikessa oli salainen henkimaailma. Hänen oikeana isänmaanansa olivat henkiset aavat ulapat. Hänen henkensä oli tuulta, joka ei tuntenut valtakuntien rajoja. Se oli myrskyä, joka ei etsinyt päiviä, vaan aavoja merenselkiä, joissa ei raja kosketa siivenkärkiä.

Isänmaan kaipuu oli hänessä nyt ainoastaan halu muuttaa elämänsä toiseen kivenkoloon. Mutta se halu oli voimakas, hillitön, henkinen aalto, kuten kaikki hänessä. Suomi kuvastui hänelle nyt vaahtoavana järvenselkänä, joka houkutteli luoksensa, kuin vallaton tyttö.

Mutta tyttöhän soittaa miehen povesta hurjimmat ja sokeimmat halut. Niin oli Harhamankin isänmaan kaipuu. Se oli hillitöntä ja semmoisena väsyvää, ohi menevää...

Mutta toinenkin tunne ajoi häntä: Viime päivät oli hän hengittänyt sen uuden elämän höyryjä. Niihin oli hänet vienyt Nikitin Hiiden myllyssä. Hän nousi, kuin aalto myrskyn käsissä sortoa vastaan. Henkensä taisteli köyhien, sorretuiden puolesta, kuin peto penikoittensa. Ja niinä sorrettuina nousi hänen eteensä oman kansansa hahmo kurjimpana, apua enimmän tarvitsevana. Se huusi, kuin vuorenkoloon litistynyt. Sinne! Sen avuksi! -- se oli nyt Harhaman silmitön hetkellinen himo. Eikä hän kysynyt syvemmälle: mitä varten sinne? eikä: miten ja millä aseilla voin vuorenraon longottaa?

Hän oli lähdössä, kuin tuuli tiellensä, tietä tuntematta, matkan vaivoja miettimättä...

Siksi iloitsi hän joka iskusta, minkä vihollinen iski Venäjän kansaan... Se ei johtunut vihasta Venäjää kohtaan. Venäjän kansan hän asetti kaikkien muiden kansojen edelle yksin Anna Pawlownankin tähden. Se uusi elämän tehtävä, jonka luonnokset Nikitin oli kutonut häneen jo Hiiden myllyssä, häämötti hänessä nyt alati. Se häämötti epäselvänä, kuin kuu sappensa takaa. Se kiehtoi häntä ehkä juuri sillä salaperäisyydellänsä. Se huumasi suuruudellansa.

Siitä valui hänen ilonsa Venäjän tappioista. Jaapani kukisti hänen mielestänsä esteitä sen uuden tehtävän tieltä. Se lakasi puhtaaksi sitä uutta työtannerta. Isänmaa oli hänelle nyt vaan hänen henkensä uusi temmellyspaikka, sen kaipuun joku akkunan tuli, joka pilkotti uuden sumun takaa. Harhama itsekin käsitti sen hämärästi...

Kun nyt puhe koski siihen kohtaan, alkoivat Harhaman ajatukset tanssia siinä sumeassa. Vallankumouksen veriutu punerti, se uusi sumu kiehtoi. Hän kietoutui nopeasti sieltä kuunsapen takaa juokseviin hämäriin rihmoihin... Sen tutun akkunan tuli vilkutti kirkkaampana. Äiti, se lempeä iltauni, painoi silmiä... Ja unissa kirkastui sen uuden hämärän himmeät varjot...

Keskustelu oli alkanut vilkastua. Harhama sitoutui oman maansa kamaraan, Anna Pawlowna eteni etemmä Venäjän viljameren huumaaville selille. Solmu Rajajoella kiristyi.

Samassa ilmotti palvelija parooni Geldnersin tulon.

Parooni Geldners astui sisään, tervehtien suuren maailmanmiehen arvokkuudella. Munkki Pietarin ja hänen katseensa kohtasivat taas toisensa kuin kaksi pistimen terää. Molemmat tervehtivät toisiansa äänettöminä.

Parooni Geldners istahti ja alkoi puhelun. Hänen puheessansa ja käytöksessänsä oli hienoutta, sulavuutta. Samalla oli siinä tarkkaa oman arvonsa rajojen vartioimista. Jokaisella äänenpainolla veti hän viivan, jota lähemmäksi ei kuulija saanut häntä lähetä. Hän alkoi puhelun kohteliaalla äänellä, Anna Pawlownan puoleen kääntyen:

-- "Suvaitkaa jatkaa keskusteluanne!... Emme suinkaan häiritse?"

-- "Ette suinkaan, parooni", -- virkahti Anna Pawlowna. -- "Te tulette juuri antamaan keskustelulle oman sävynne. Me aloimme juuri puhua Suomesta ja niistä herra Harhaman hyvistä suomalaisista..."

-- "Siis politiikasta", -- keskeytti parooni Geldners.

-- "Niin. Te, parooni, kun olette aina tekemisissä valtiollisten kysymysten kanssa, tulette nyt aivan kuin _ex officio_ ottamaan keskusteluun osaa. Mitä mieltä Te, parooni, nyt olette Suomen kysymyksessä?" -- kiirehti Anna Pawlowna.

-- "Ah! Ne rajamaat ovat nyt Venäjän kipeitä kohtia. Sota ja kaukaisen Idän kysymys vaativat nyt kaiken huomion... Rajamaiden asioiden järjestely täytyy lykätä tyynempään aikaan..."

Side höltyi... Anna Pawlowna huokasi. Oliko solmu Rajajoella kestävä?

-- "Ja herra Harhama puhuu, että hän on juuri _nyt_ huomannut Suomen kysymyksen ratkaisuajan tulleen... Aikoo sen johdosta muuttaa kotiseudulleen", -- puhui Anna Pawlowna tyynenä.

-- "Aivanko kokonaan pois täältä?... Ja minkä tähden?" -- kysyi paronessa Geldners.

-- "Sanokaas muuta!" -- vastasi Anna Pawlowna.

-- "Hän on saanut päähänsä, että hänen isänmaansa alkaa jostain määrätystä viivasta Valkeasaaressa ja että hän ei muka täällä voi tehdä työtä kansansa hyväksi."

-- "Omituinen päähänpisto!... Onko se totta herra Harhama?" -- kysyi edelleen paronessa Geldners.

-- "Anteeksi paronessa! Kysymykseenne sisältyy niin paljon tästä keskustelusta, että on vaikea vastata", -- vastasi Harhama.

-- "Mutta miks'ette voi täällä elää ja tehdä työtä? Sama Tsaarihan Teillä on täälläkin", -- jatkoi paronessa Geldners.

Anna Pawlowna odotti. Hän tunsi solmun vetäytyvän kovalle.

-- "Suomalaiset pelkäävät Venäjää kuin hautausmaata", -- ennätti parooni Geldners vastaamaan. -- "Heillä on niin lyhytnäköisiä valtiomiehiäkin, jotka eivät tahdo tuntea vastustajaansakaan, eivät oppia tuntemaan sen voimia... se kun asuu rajan tällä puolen."

-- "Ei... ei", -- yritti Harhama keskeyttää, mutta Anna Pawlowna keskeytti hänet kiihtyneenä, lausuen:

-- "Kuinka ei?... Olen Teille itsellenne usein sanonut, että te suomalaiset tunnette Pariisin likaviemärit, mutta te ette tunne Venäjän suunnattomia taideaarteita, jotka ovat kivenheiton päässä maastanne. Te opitte ranskankielen, tutustuaksenne sen avulla ihmishengen suuriin luomuksiin. Ja kumminkin on sen Venäjän kansan kielellä, johon kansanne elämä on yhdistetty, ilmestyneet ihmishengen helmet... Ottakaa runoilijoistamme ja kirjailijoistamme Lermontof, Nekrasof, Pushkin, Dostojewskij, Gogol, Turgenjef y.m. Ottakaa Tolstoi... Mitä ovat Dumas't, Zola't y.m. tämän rinnalla? Ottakaa taiteemme Tshaikowskijsta, Aivosowskijsta y.m, alkaen, ja Teidän täytyy myöntää, että Venäjä ei ole hautausmaa, jossa on ainoastaan kuolleiden luita."

Hän veti sidettä kovemmalle... Ja itse hän pelkäsi samalla, että solmu aukeaa...

-- "Niin, suomalaiset matkustavat Tukholmaan Tolstoita tutkimaan", -- virkahti parooni Geldners kuivasti.

Keskustelu alkoi käydä vilkkaammaksi, mielet alkoivat lämmitä. Solmu pingottui Rajajoella...

-- "Onko se totta?" -- kysyi paronessa Geldners, Harhaman puoleen kääntyen.

-- "Kyllä, kyllä... osaksi", -- myönteli tämä hiukan neuvotonna. Anna Pawlowna keskeytti taas hänet:

-- "Tehän, herra Harhama, tiedätte, että esimerkiksi minä olen myötätuntoinen suomalaisille. He ovat työteliäitä, rehellisiä, eteenpäin pyrkiviä. Mutta en minäkään jaksa ymmärtää sitä, etteivät he tahdo puristaa venäläistä kättä yhtä ystävällisesti ja rehellisesti, kuin he puristavat jokaista muuta kättä."

-- "Kyllä, kyllä he sitä puristavat rehellisesti jos se vaan ei ole ojennettu heille tarkotuksessa puristaa suomalaisen käsi ijäksi, joka juuri on tarkotus", -- tarttui Harhama puheesen.

-- "Niin onkin... Mutta ystävänä, eikä vihollisena, tarjotaan teille se ikuinen kädenlyönti. Mutta suomalaisiin on istutettu se hullu usko, että he eivät tarvitse sitä ystävän kädenpuristusta ja että he yksin ovat oikeutetut määräämään kaikki Rajajoen takana", -- lausui taas Anna Pawlowna.

Keskustelu jatkuu. Mielet lämpenevät edelleen, mutta keskustelijat säilyttävät ulkonaisen tyyneytensä, kuin kansi sisäisen paineen. Kello naksutteli. Ajan palaset putoelivat ijankaikkisuuteen...

-- "Mutta te kaikki myös myöntänette, että Suomen kansan täytyy _itsensä_ ja _yksin_ ratkaista elämänsä kysymys, jos se mielii elää", -- lausui Harhama. -- "Vai mitä Te ajattelette, isä Pietari" -- lopetti hän, munkki Pietariin kääntyen.

Kaikki odottivat vastausta. Anna Pawlownan mieli kuohui vaahtona. Munkki Pietari mietti hetken ja vastasi:

-- "Kansat eivät elä yksin maan päällä. Kahden naapurin maita ja työrauhaa ei turvaa raja-aita, vaan veljeys ja hyvä sopu. Riita ja epäluulo rakentavat naapurien välille aidan, jonka molemmin puolin kytee epäluulo. Ainoastaan sopu luo työrauhan, minkä turvissa vilja kasvaa pellolla ja karja lisääntyy laitumella. Mutta sopua ei synny siellä, missä naapuri ei tahdo naapuria kuulla, ei ymmärtää, eikä työn lomassa istahtaa hänen kanssansa peltonsa rajakivelle keskustelemaan ja kuulemaan tämänkin toivomuksia."

Hiljaisuus lehahti huoneesen, kuin kepeä perhonen. Harhama katkasi sen, kysyen:

-- "Mutta jos rikas naapurini tahtookin siinä rajakivellä istuessa keskustella ainoastaan siitä, koska toisen on tuotava hänelle peltosarkansa, kaikkensa?"

-- "Jumalan käskystä taipuvat vuoret, kuin jouhi. Etkö usko, että Hän voi katkaista pahuuden rihmat, jos ne juoksevat naapurisi sydämmestä? Luottakoon ihminen häneen... Hänen apuunsa! Mutta ei toimetonna. Sillä naapurien välinen sopukaan ei sada valmiina pilvestä. Kenen kädessä kuut kierivät kerinä, Hän voi sammuttaa ihmispovessa palavan vääryyden lieskan. Häneen luottaen voi kansa mennä pahankin naapurin luo rauhallisena... Hän voi kyykäärmeetkin taltuttaa. Jos he vihollisina yhtyvät, eroavat he ystävinä. Joka kieltäytyy koettamasta sovittelua, hän ei luota Jumalaan ja asiansa oikeuden voimaan."

Munkki Pietarin puhe vaikutti taas Harhaman kuohuvaan mielialaan, kuin voimakas lääke sairaasen. Kieltämyksen, epäilyn ja taikauskon usvat pursusivat hänen sielustansa. Niiden läpi katseli hän munkki Pietaria. Siksi näyttikin hänestä tämä munkki henkimaailman olennolta, joka lypsi viisauttansa jumaluuden nisistä. Epäröiden lausui hän:

-- "Ei siitä ole kysymys... Kysymys on siitä, että jokaisen kansan täytyy _itsensä_ saada ratkaista ja _täytyy_ ratkaista olemuksensa ydinkysymys, se on: _olla oman peltosarkansa herra_."

Keskustelu kiihtyi. Rajamaiden kysymys ja Suomen kysymys, on kuin kuiva katajapensas. Mielet lämpenevät. Isänmaan henki nousee niistä katkerana, kuin savu turpeesta. Isänmaanrakkaus tupruaa jo kytevänä vihana. Solmu Rajajoella pingottuu. Kuiva kataja uhkaa syttyä.

-- "Ei, ei. Ei mikään kansa sitä voi määrätä aivan yksin", -- keskeytti munkki Pietari Harhaman, mieli lämminneenä. -- "Ei kukaan saa pellonsarallansa sulkea naapurinsa kirkkotietä. Naapurinkin täytyy päästä herranhuoneesen. Sillä kansojen kulkutiet ovat Jumalan säätämiä kirkkoteitä, eikä niitä siis voida tuketa. Ei myös kukaan seiso maailmassa yksin. Mies raivaa pellon korpeen ja kylvää siemenen multaan. Mutta pellon vieressä on aava räme, sen märän sammalen alla piilee halla, nousee sieltä, panee valmistumaisillansa olevan viljan ja kylväjä seisoo toivotonna, puti-puhtaana hallasuon reunalla. Mutta muutaman ajan perästä tulee toisia miehiä. He kuivaavat märän suon. Kohta lainehtii keltainen vilja siellä, missä ennen sammal kasvoi. Samoina elokuun öinä, jolloin ennen halla huokui märän suon mudasta, tulvaa suolta nyt kypsyvän viljan lämpö naapurin pellolle ja kypsentää siellä kasvavan sadon. Samat säännöt ovat kansojenkin elämisen ehdot. Seisooko naapuri silloin yksin? Onko hän oikeutettu peltonsa omistusoikeuteen vedoten kieltäymään keskustelustakin, kun suon raivaajat pyytävät saada kaivaa viemärin hänen peltonsa läpi, tai kulkea herranhuoneesen hänen kartanonsa kautta?"

Ja munkki Pietarin kasvoilla hehkuu omituinen rauha, rauhallinen kuin pieni metsävalkea, joka välkkyy kesäisessä päivänpaisteessa kirkkaan lähteensilmänlaisena. Suomen kysymys oli hänenkin mieleensä virittänyt tulen. Isänmaantunne kipinöi jo hehkuvana rantana. Kipinöistä tarttui uutta tulta mielien kuiviin turpeisiin.

-- "Ei siitä ole se peruskysymys. Peruskysymys on siitä, etteivät suonraivaajat saa _omin lupinsa_ kaivaa naapurin _koko_ sarkaa viemäriksi, kirkkotietä tehdessään kaivaa pois talon peruskiveä", -- selitti Harhama munkki Pietarille.

Parooni Geldners oli huolettoman näköisenä seurannut keskustelua, hilliten mielensä hehkua. Nyt tarttui hän puheesen:

-- "Suomalaisten valtiomiesten erehdys on siinä, että he tahtovat _yksin_ määrätä kahden kansan väliset asiat. Eivät halua edes keskustella. He eivät näy ymmärtävän, tai eivät tahdo tunnustaa _historianpakkoa_."

Kuiva kataja alkoi rätistä. Naisten poskilla läikehti mielenliikutus väliin punana, väliin lämpönä.

-- "Kuinka niin, parooni?" -- kysyi Harhama päättävästi, Geldnersin puoleen kääntyen: