Part 12

-- "Elämästäni... Niin... se on yhdellä sanalla sanoen: pölyä. Ei ajatusta, eikä... No, ei maksa... Kertomuksena on elämäni: tuulen ajelema vaateräsy... Kun oli kulunut muutama vuosi isäni kuolemasta, lähdin kotoa maailmalle avojaloin. Minä muistin isän sanat ja tahdoin kulkea tieni omin jaloin. Minä halveksin ihmisten ja myös Jumalien suosiota, ja huusin apua nyrkeiltäni. Päivät minä tein ruumiillista työtä renkinä... niin, niin... ja säästin. Yöt kulutin lukemiseen. Sillä 'isä' ja 'äiti' taistelivat minussa. Minä tahdoin löytää totuuden, joko sen Jumalan, tai sen olemattoman. Työtoverikseni sattui roteva työmies Viljo, Jumalankieltäjä, voimakas, kuin peto... Kun me pimeinä öinä kaadoimme ja vedimme hirsiä lumisessa korvessa ja hirsikuuset kaatuivat ja metsä ryski niiden kaatuessa, niin se hurmasi minua. Siinä oli voimaa ja pimeyttä ja lunta... Viljo huudahteli silloin: 'Katso, Harhama, noin se ihminenkin kaatuu! Se lahoo kuoltuansa, kuin pölkky metsässä. Hiiteen siitä joutavat Jumalat.' Minua himosi hänen miehekäs rohkeutensa Jumalan edessä ja huumasi se ajatus, että voisi kaatua semmoisella rytinällä, kuin kuusi, niin suuremmoisesti, että toisten oksat taittuisivat..."

-- "Oi-joi-joi! Te olette peto!" -- huokasi Anna Pawlowna. Harhama jatkoi:

-- "Vasta nuorukaisena olen saanut raivatuksi tietäni siksi pitkälle, että voin antautua lukemaan -- pääsin kouluun. Siellä oli kaksi opettajaa, joihin kiinnyin, Toinen: lehtori Stenman, Jumalankieltäjä, toinen: lehtori Björklund oli... sanon sattuvasti: munkki Pietari... Anteeksi, isä Pietari, vertaus! He olivat minulle elämän lähteitä. Minä join niistä molemmista tulta... polttavaa tulta täysin siemauksin, sillä minä olin janoon kuolemassa... Joskus yritin päästä pois niiltä lähteiltä... Heittäydyin joskus tuskissani pulikoimaan pikku-paheissa, salatakseni sillä tuskani edes muilta, mutta silläkään minä en voinut niiltä lähteiltä päästä pois. Pari kertaa tulin raskasmieliseksi..."

Anna Pawlownan ja munkki Pietarin kurkkuun nousi huokaus. Harhama jatkoi:

-- "Elämä oli sitten ainaista tietojen ahmimista. Alussa pidätti kirjojen ja ohjauksen puute, ja tottumattomuus. Työn lomassa jatkui se taistelu... Minä elin helvetissä... Kun minun _täytyi_ työni ohella ansaita leipääni ja tuska oli joskus aivan pureva, tulin ärtyiseksi... suorastaan perkeleeksi. Vihani kääntyi viattomiin... oppilaisiini ja niihin, joiden kanssa olin tekemisessä leipääni ansaitessa... Mielessä kuvastui myös -- joskus -- virkaura ja asema... Mutta sitten kohta minä sain inhon jokaista semmoista ajatustakin vastaan, että antaisin mitata mitä olen aivoihini ehtinyt pakata... antaisin tietojeni tullarin merkitä sen paperille ja ostaisin sillä paperilla itselleni työpaikan sanoen, paperi kourassa: noin paljon on minussa, eikä rahtuakaan enempi."

-- "Ja hyvin tyhmästi ajattelitte silloin", -- keskeytti Anna Pawlowna. -- "Sanoin sen jo silloin, kun Nikolain kanssa revitte todistuksianne." Harhama jatkoi:

-- "Niin. Tahdoin lukea itseäni varten. Ensi vaikeudet voitettuani, ryhdyin etsimään kirjoista sitä 'totuutta'. Tahdoin niistä löytää vastauksen kysymykseen: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' Syvennyin yhä syvemmälle kirja-arkkuihin. Jokaiseen uuteen kerrokseen syöksyin, kuin kullan etsijä kultapalaseen ja kysyin: 'Isäkö, vai äiti?"'

-- "Ja etsitte mieleistänne vastausta, ettekä totuutta, joka on Jumala... Ja mitä saitte silloin vastaukseksi?" -- keskeytti taas Anna Pawlowna.

-- "Mitäkö?" -- vastasi Harhama kuivasti, -- "Vastaukseksi sain kysymyksieni kaiun: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

-- "Ja sitten?" -- uteli Anna Pawlowna hermostuneena.

-- "Sitten tunkeennuin yhä syvemmälle, yhä uuteen ja uuteen kirjakerrokseen. Kysyin sieltä: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

-- "Ja vastaus oli?" -- tarttui taas Anna Pawlowna.

-- "'Isäkö, vaiko äiti?' se on: omien kysymyksieni kaiku", -- vastasi Harhama.

-- "Niin käy aina sille, joka ei etsi ilmotettua, totista Jumalaa, vaan oman mielensä mukaista", -- virkahti silloin Anna Pawlowna päättävästi. Harhama oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:

-- "Sitten alkoi terveyteni murtua... Silmät tulivat kipeiksi. Mutta Jumala, se totuus, pakeni kerros kerrokselta, yhä syvemmälle kirjakasaan. Se pakeni sitä mukaa, kuin sitä etsin. Minä löysin ainoastaan omien kysymyksieni ilkkuvan kaiun. Se oli aina vastassani, kuin irvistelevä luuranko."

-- "Mutta jotain muutakin Te kumminkin löysitte", -- tarttui taas Anna Pawlowna puheeseen.

-- "Kyllä... 'jotakin'... Löysin koin syömää viisautta."

-- "Kuinka, koin syömää?" -- keskeytti Anna Pawlowna hämmästyneenä.

-- "Niin", -- vastasi Harhama, -- "myöhempi viisas oli todistanut vääräksi edellisen viisauden... syönyt sen, kuin koi. Vihdoin huomasinkin olevani hämähäkki, joka kävelee tomuisissa kirjoissa, kuin vanhassa romuarkussa, vieraan romun seassa, eläen mädänneiden ihmisaivojen jättämästä perinnöstä. Se huomio ei tuntunut lohduttavalta monivuotisten ponnistusten ja siinä menetetyn terveyden jälkeen. Niinä aikoina tutustuin erääseen renttuun, hänen nimensä on Tuomas Porcus. Meistä tuli ystävät. Hän sanoi -- noin huomaamattansa -- minulle kerran, puolipäihtyneenä, kun puhuin kanssansa: 'Mitä varten etsiä totuutta? Viinaryypystä on ihmiselle suurempi ilo, kuin totuuden löytämisestä ja maailman syntysanojen tuntemisesta... Ja miten moni sen onkin jo löytänyt... Totuus on etsijälleen vielä hullumpi, kuin pohjoisnapa. Sen ääressä paleltuisi... -- jos nimittäin onnistuisi sinne pääsemään.'

"Silloin minä aloin hoippua."

-- "No, se on oikea sana Teistä. Elämänne on todellakin yhtenäistä uhmailua ja hoippumista kahden äärimäisyyden välillä... eikä kulkua oikeaa johtotähteä kohti... Ja mihin päättyi Teidän totuuden etsimisenne?" -- kysyi Anna Pawlowna uteliaana.

-- "Se päättyi siihen, että minä aloin uskoa löytäneeni totuuden Tuomas Porcus'en sanoissa. Minussa heräsi silloin kysymys: 'Mitä varten minä elän ja etsin totuutta?'" -- vastasi Harhama.

-- "Kummallista! Mitä varten minä elän! Ettekö sitä tiedä?" -- ihmetteli Anna Pawlowna.

-- "Niin, mitä varten minä elän?" -- toisti Harhama kysyen.

-- "Löytääksenne Jumalan, toteuttaaksenne Hänen tahtonsa ja tullaksenne Hänen lapseksensa", -- vastasi Anna Pawlowna kerkeästi.

-- "Jos se on elämäni tarkotus, niin tulkoon _Hän_ minun luokseni, älköönkä peittäytykö pilvissä jyrisemään", -- lausui tähän Harhama otsaansa rypistäen.

Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsahtivat toisiinsa surullisina. Harhama jatkoi, ikäänkuin ajatuksissaan:

-- "Nurmen kukka elää nauttiaksensa päivän valosta. Pitikö minun kieltäytyä siitäkin, etsiäkseni romuarkuista Häntä, joka kätkeytyy jäniksenä luoksepääsemättömään taivaaseen? Sitä vartenko minun tulisi elää?"

-- "Ei Hän kätkeenny. Päinvastoin. Tie Hänen asuntoonsa on viitotettu. Hän on aina käden ylettyvillä", -- huomautti munkki Pietari, lisäten: "Jos nurmen kukkanen elää ainoastaan nauttiaksensa päivän valosta, niin ei se myös voi kestää talven kylmää."

Syntyi hetken äänettömyys. Ikäänkuin tahtoen kääntää puheen toiseen suuntaan, jatkoi Harhama:

-- "Tätä kysymystä, 'mitä varten minä elän?' olen sitten kantanut, kuin kiveä hartioillani. Kirjat minä hylkäsin. Sinä murrosaikana jouduin Teidän perheeseenne, Anna Pawlowna. Te avasitte minulle ennen tuntemattoman elämän, johon ilman Teitä en olisi päässyt. Muistan kuinka nouditte minut huvilaanne ja myöhemmin kotiinne. Minä olin päässyt romupesästä elävään elämään, joka virtasi minuun Teidän seurapiirissänne. Tulin tyhjänä, kuin kuivanut hämähäkki."

-- "Te ette saa puhua halveksuen menneestä työstänne. Kun tulitte kotiini, ihailimme me juuri sitä työtä ja siitä johtuvia laajoja tietojanne", -- keskeytti Anna Pawlowna.

-- "Se oli erehdys. Aivoihini oli kyllä, kuten sanoin, pakattu joukko rihkamaa, mutta kaikki se oli vierasta, vieraita sulamattomia ajatuksia, koin syömää viisautta, sekin varastettua. Olin sen varastanut kaivellessani hämähäkkinä toisten täyttämissä romuarkuissa. Ehkä juuri siksi se poltti minua. Totuutta ei nähtävästi voida varastaa, eikä lainata vieraista aivoista. Tämä uusi elämä, johon jouduin pikkuisista oloista, paljasti minulle myöhemmin ihmiselämän eri puolet: sen kurjuuden ja jalouden, valheen ja totuuden janon. Se tempasi minut alussa mukaansa, niin että elin jonkun aikaa ainoastaan elääkseni, unohdin kaikki kyselyt. Luulin siis elämän itsensä antaneen vastauksen kysymykseen: 'mitä varten tulee elää?'"

-- "Ja mikä oli sen antama vastaus nyt?" -- kysyi Anna Pawlowna, jonka uteliaisuus oli yhä kiihtynyt kuullessaan umpimielisen ystävänsä outoa puhetta. Harhama vastasi:

-- "Sen vastaus oli: 'Tulee elää elääksensä. Elämän tarkotus on oma itsensä... Ei mitään muuta...'"

-- "No, kyllä Te olette harhaillut!" -- keskeytti Anna Pawlowna. Munkki Pietari seurasi keskustelua tarkkaavana.

-- "Kyllä... kyllä!" -- myönsi Harhama. -- "Ainoa oikea askel kait oli se, että tulin, tai _jouduin_ Teidän seurapiiriinne. Sillä Te kaadoitte minuun oman sielunne jaloutta kaatamalla..."

-- "No, jättäkää nyt hulluttelut!" -- keskeytti Anna Pawlowna närkästyneellä äänellä.

-- "Ei... Sallikaa minun jatkaa", -- intti Harhama. -- "Te kaadoitte minuun sielunne jaloutta, kuin vettä vanhaan seulaan. Mutta jos joku siemen olisi siitä minuun jäänyt, niin minä ymmärrän olla siitä Teille kiitollinen. Olen Teidän kauttanne saanut tilaisuuden nähdä hiukan elämän valopuolia, rikkaan, ylhäisen luokan elämää, tutustua sen ajatustapoihin, sivistykseen ja pyrintöihin. Varjopuolet on helppo löytää... Ne ovat aina kulkeneet vierelläni... itsestäni lähteneenä valona."

"Mutta se niisi, joka sitoi minut menneisyyteen, ei koskaan katkennut. Jos noin määrittelisin itseäni, sanoisin, miltä näytin omissa silmissäni, niin se kuuluisi: Olin ruma turve, jossa iti ainainen tulikipinä, se ainainen kysymys: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

-- "Niin, Jumala on tulikipinä, joka itää turpeessa", -- huokasi Anna Pawlowna. Harhama hajosi entistä enemmän. Raoista kuului sielunkellojen soiminen entistä heleämpänä. Hän jatkoi avonaisemmin:

-- "Niin, niin. Siinä pihdissä kai toistui minussa kysymys: Mitä varten minä elän? Näin kurjuutta ympärilläni. Se näytti minusta likarapakolta ja minä noin... ajattelin, eikö siitä köyhyyden rapakosta voisi juoda janoonsa... se on, ryhtyä sitä köyhyyttä lieventämään..."

-- "Siis sekin oman janonne tähden!... Itsekkäisyydestä hyvätyökin? Niinkö?" -- ihmetteli Anna Pawlowna.

-- "Niin. Senkin vesitilkan tarvitsin omaan janooni. Mutta ne olivat ohimeneviä kysymyksiä. Elämä tukahdutti ne aina. Kerta minä tapasin puistossa kolme repaleista, likaista tyttöstä, nuorin kymmenvuotias, vanhin kaksitoistavuotias. He kertoivat kulkevansa prostituerattuina, ansaitaksensa oman ja vanhempiensa leivän. He vaihtoivat ruumistansa leipään..."

-- "Herra, Jumala!" -- huudahti Anna Pawlowna puistahtaen. -- "Te kerrotte tänään kamalia." Harhama jatkoi kylmänä:

-- "He kertoivat sen viattomina, kuin taivaan enkelit, kertoivat kuinka tunnetut, korkeat henkilöt olivat heidät raiskanneet. Mieleni järkkyi. Minä syötin heidät, annoin heidät pestä ja pukea. Mieleni täytti samalla viha Jumalaa kohtaan. Minä ajattelin: 'Jumala! Miksi istut laiskana taivaassasi ja annat vääryyden maan päällä tapahtua?' Ja minussa heräsi halu syöksyä vaikka pommi kädessä pelastamaan niitä pieniä kurjia, jotka Jumala oli hylännyt ihmispetojen saaliiksi. Minä uskoin siinä olevan tehtävän, jota varten tulee elää. Mutta päivät kuluivat, minä hoipuin lopullista päätöstä tehdessäni. Aloin kyllä jo työnikin: Ryhdyin tutkimaan sosialismia. Matkustin sitä varten ulkomaille. Aloin myöhemmin tarkastella kurjuutta elämässäkin... Mutta sitä tehdessä minä _ihastuin_ kurjuuteen..."

-- "Taivaan Jumala!... Mitä te puhutte?" -- huudahti Anna Pawlowna tuskaisena.

-- "Niin", -- jatkoi Harhama. -- "Ihmiskärsimys ja kurjuus oli niin suuri... Se _suuruus_ minua hurmasi... Ja sitä ihaillessani minä olin unohtanut puiston penkillä istuvat pikku portot... Niin... niin... Elämä on elämä... Ja kaiken lopuksi minussa syttyi... Tiedättekö mikä?"

-- "No?" -- kysyi Anna Pawlowna uteliaana, hermostuneena.

-- "Kullanhimo", -- vastasi Harhama.

Anna Pawlowna huudahti heikosti ja peittäen kasvonsa käsillään, lausui hän puistahtaen:

-- "Huh! Älkää puhuko siitä, älkää herran tähden!... Minä muistan sitä kuullessa sen pörssissä pureksitun juutalaisen... Palatteko te vielä?"

-- "En", -- vastasi Harhama. -- "Se tuli on minut jo valmiiksi polttanut. Se poltti minut rikkinäiseksi seulaksi kaikelle jalommalle ja siksi teidänkin jaloutenne valui minusta maan multaan. Minä aloin koota kultaa, tietysti niiden pikku porttojen laisten kustannuksella."

Anna Pawlownan uteliaisuus ja kiihtymys lisääntyivät. Hän katseli Harhamaan, kuin salaisuuden seinän rakoon. Harhama avautui ja särkyi sitä mukaa, kuin hän jatkoi elämäkertaansa.

-- "Ja yksinkö kullan vuoksi halusitte kultaa?" -- kyseli taas Anna Pawlowna. Munkki Pietari seurasi ja tarkkasi Harhaman tunnustusta surullisena, kuin kylväjä turvetta, johon hän on pannut siemenen itämään, eikä se idä. Harhama jatkoi:

-- "Ei kullan vuoksi, vaan siksi, että kulta lupasi avata minulle maailman. Se avasi minulle tien ihmissydämiin: Sillä ostin minä ystäviä. Se kukisti vihollisiani... Ja siksi kokosin minä sitä. Mutta minä en innoissani huomannut, että minä kannoin kultaa arkkuun, jonka pohjan rotat olivat syöneet rikki, vieden kullan pois sitä mukaa, kuin minä sitä arkkuun kannoin. Koetin joutua rottien edelle. Minä petkutin ja minua petkutettiin... Mutta minä toivoin kerta ehtiväni omien petkuttajien! _edelle_, että arkku täyttyisi. Minä pelasin, voitin ja hävisin. Rotat olivat edellä... Viimein tein uhkarohkean päätökseni: Kokosin kaiken kultani ja panin peliin... joka pennin ja vieraatkin pennit. Onni pulahti silloin esille... Minä jatkoin ja onnen kuplat pulppusivat aina runsaampina. Arkku alkoi täyttyä. Omaisuuteni, arvopaperit, odottivat vaan sopivaa tilaisuutta rahaksi muutolle... No, sen Te tiedätte, miten se päättyi... Kaikki on nyt mennyttä."

Kuulijat olivat sanattomina. Harhama jatkoi:

-- "Mutta käsieni läpi kieriessänsäkin avasi kulta minulle ihmisten sydämet ja ylhäisten ovet. Se tarjosi minulle loistoa, se kantoi eteeni nautinnoita, kuin tarjottimella, kysellen:..."

-- "Mitä?" -- keskeytti Anna Pawlowna äärimäisen uteliaana, kuin tyttö, joka katsoo tulevaisuuttansa lähteestä.

-- "Se kysyi: 'Onko totta, että sinulle on sanottu: älä nauti tätä?'"

-- "Ja edelleen?" -- uteli Anna Pawlowna hämmästyneenä. Lähde oli läikähtänyt. Tyttö näki outoja näkyjä. Uteliaisuus yltyi.

-- "Edelleen: Kulta toi uusia herkkuja ja kyseli: 'Onko totta, että et ole ennen _voinut_ tätä syödä?' Ja taas se kysyi: 'Onko totta, että olet kuluttanut elämäsi etsiessä hyödytöntä, koin syömää totuutta, sen sijaan, että olisit etsinyt minua, joka avaan sinulle ihmissydämetkin?' Kulta... miten sanoisin... se näytti minulle ihanimmat ihmislapset... hekkumallisissa vuoteissa ja sanoi: 'Nämä kaikki saat jos kumarrat minua...'"

-- "Tämä on hirveää, herra Harhama... kamalaa... ilkeää!" -- huudahti Anna Pawlowna. Tyttö oli nähnyt peikon lähteen pohjalta. Munkki Pietari oli surullinen. Siemenen idättäjä oli nähnyt turpeen ruman puolen ja itämättömät jyvänsä. Harhama jatkoi uhmaillen:

-- "Kulta näytti siis olevan se, jota varten maksaa vaivaa elää... Ja sitä alkoi jo kokoontuakin arkkuun..."

-- "Ja mitä Te silloin teitte, kun sitä jo kokoontui?" -- keskeytti taas Anna Pawlowna, äärimäisen kiihtyneenä tietämään kaikki. Tyttö kurkotti syvemmälle lähteeseen. Harhama oli hetken vaiti.

-- "Mitäkö minä tein?" -- lausui hän vihdoin epäröiden, vältellen.

-- "Niin, niin!... Mitä Te teitte?" -- tiuskasi yhä uteliaammin Anna Pawlowna.

-- "Minä... niin... no... Minä en pelastellut enää puistojen penkeillä istuvia pikku tyttösiä", -- vastasi Harhama, lausuen loppusanat päättävästi.

-- "Hyi, Teitä... hyi!" -- huudahti Anna Pawlowna, puistahtaen. Tyttö oli nähnyt koko peikon... Munkki Pietari pani aikakauskirjan pöydälle surullisena, miettivänä. Lähteestä pulpahti uusia peikkoja. Harhama jatkoi:

-- "Minä houkuttelin koreasiipisiä perhosia kultaan..."

-- "Lakatkaa nyt!... Lakatkaa herran tähden!... Te kerrotte satua ainoastaan maalataksenne itsenne mustaksi... Te valehtelette ärsyttääksenne... Tunnen minä Teidät. Lakatkaa... Minä en jaksa kuulla", -- keskeytti Anna Pawlowna ja lisäsi hetkisen perästä, hämmentäen lähteen pohjamutia esille:

-- "Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?"

-- "Minä aloin kyllästyä kullan herkkuihin... kaikkeen muuhun paitsi itseensä kultaan. Se näytti voivan antaa kaiken muun, mutta ei ainaista ruokahalua. Minä, kuten sanoin, olin jo ehtinyt omien petkuttajien! edelle. Arkku alkoi täyttyä. Minä uneksin jo jostain muustakin, kuin kullasta, mutta ennen kaikkea kullasta... Kerta jo aijon vihityttää itseni kultaan..."

-- "Huh!" -- keskeytti taas Anna Pawlowna. Hysteerinen puistatus kävi läpi hänen hartioittensa. Harhama jatkoi:

-- "Toisen kerran häikäisi minut hetkeksi uusi porraspuu: Naisen nimi ja ylhäinen asema..."

-- "Sallikaapas keskeyttää", -- tarttui Anna Pawlowna. -- "Siinä naisessa olisi asemansa ja nimensä ohessa ollut myös sitä sisällistä ylhäisyyttä. Hän olisi ollut henkisesti Teidän tasalla, jota ei Magda ole. Puhukaa mitä tahdotte ennakkoluuloista, mutta aateluus on sukupolvien perintö. Se kasvaa ja juurtuu ihmiseen ainoastaan omassa maaperässään, eikä talonpoikien kartanoilla. Ehkä unohdatte, että ainoastaan henkisellä viehätyksellä on arvonsa ja sitä ei löydetä talonpoikien tyttärissä. Ruumiillisen kauneuden voi löytää minkä talonpojan ruumiissa hyvänsä. Sitä etsii ihmiskunnan alhaiso. Me aateli eroamme muista juuri siinä, että avioliitoissakin etsimme henkeä, talonpojat lihaa. Siksi säilyvätkin sukumme _mésalliance'ista_. Ja mitä puhunet tekin, sittenkin olette sisimmässänne juuri aateluuden ihailija... Älkää rypistelkö otsaanne!... Te olette aivan sydänjuurianne myöten ylpeä... kuinka koitattekin sitä peitellä vaatimattomuudella... Siitä naisesta luopuminen oli erehdyksenne."

Harhama kävi miettiväksi, kuin vanhaa, hylättyä aarretta ajatellessa.

Vanha kello naksutteli paloja ajan loppumattomasta langasta. Anna Pawlowna katkaisi taas äänettömyyden, kysyen:

-- "No, edelleen?"

-- "Lopun Te tiedätte... Hääni tiedätte... Hääni, tai oikeastaan kultakauhan... Tai ei nyt juuri niinkään. Olin jo _väsynyt_ muuhun ja kun kultaakin luulin riittävän, uneksin perheestä. Lapsissa ja vaimossa luulin löytäväni elämän tarkotuksen. Sen 'tarkotus' on nyt haudattu likaisen elämänturpeen alle... En uskaltaisi sitä turvetta kääntääkään."

-- "Miksi?" -- tarttui Anna Pawlowna.

-- "No... miksi... Alla on vaan elämäni ilkeitä matoja..."

-- "Äts!"

-- "Niin, niin! Häitteni edellisen ajan vietin Hiiden myllyssä... Älkää ollenkaan kauhistuko!... Ei se ollut ensikerta. Siellä siis yhtyivät kaikkien teiden päät..."

-- "Herra Jumala teitä auttakoon!" -- värisi Anna Pawlowna, povessa sanomaton säälin polte, tuijottaen Harhamaan hätäisenä, avutonna, kuin äiti kuolevaan lapseensa. Lähteen pohjamudat olivat nousseet päällimäisiksi, turve oli kääntynyt nurin. Turpeen alla vilisi elämä ilkeinä matoina. Ei ollut johdonmukaisuutta, ei järjellisyyttä. Se kiehui lähteen mustina pohjamutina, sekavana, käsittämättömänä.

Harhama itse näki sen parhaiten. Hän synkistyi. Tukeva leuka vavahti, otsalle ilmausi ryppy. Anna Pawlowna pyyhki kyyneleet silmistänsä. Hän oli nähnyt vilahduksen Harhaman elämän syvyydestä. Hän oli nähnyt sen hämärän, joka oli häntä kietonut ja jota hän oli pelännyt. Hänen sielussansa helähti joku vieno syyslaulu. Sielunkielet soivat. Hän puhui:

-- "Ensi kertaa olen nähnyt teidän sisällenne... siihen hämärään... Nyt vasta tunnen teitä... tai... no niin: _tunnen_... Te olette aina hämärtyvä hämärä..."

Sielujen kielet soittelivat hienoja säveliä. Harhaman eteen nousi taas elämän ikuinen hämärä. Tuli iti turpeessa. Hän pyyhki kylmän hien otsaltansa. Anna Pawlowna värisi säälistä, huomauttaen:

-- "Mutta eiväthän tiet _pääty_ Hiiden myllyssä... Onhan sieltä poispääsy..."

-- "On, on. On se ollut. Siellä on minussa sammunut kullanhimo ja syttyi kullaninho... Kulta polttaa nyt sormiani, kuin tuli... Katsokaa! Sormeni on musta. Se on kultasormuksen polttama. Ihoni ei nähtävästi siedä enää kullan kosketusta."

Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsoivat hämmästyneenä tätä outoa ilmiötä. Se oli alkanut ilmestyä Harhaman ihoon hänen istuessaan Hiiden myllyssä. Muutamissa minuuteissa värjäsi pieni kultainen kantasormus hänen sormensa mustaksi. Se omituinen tauti oli jäänyt pysyväksi, selittämättömäksi ilmiöksi. Harhama kääriytyi Anna Pawlownan silmissä sen kautta yliaistillisuuden sumuihin. Avoimesti, kuin hätääntynyt lapsi, kysyi pelästynyt nainen munkki Pietarilta:

-- "Herra isä! Onko hän ihminen?"

Munkki Pietari vastasi nuhtelevalla silmäyksellä. Harhama joutui hämille. Hiljaisuus rutisti läsnäolijoita. Sekin oli sielun kellojen soimista...

-- "Miten olette nyt elämänne järjestänyt?" -- kysyi lopuksi Anna Pawlowna.

-- "En tiedä. Kirjani pyydän Teidän korjaamaan. Muun olen hylännyt talouden hoitajalleni, rouva Bjelskajalle... Veloistani ehkä."

Anna Pawlownan silmät olivat vielä kosteat, mieli haavanlehtenä. Rouva Bjelskaja oli ollut hänelle nainen, josta hän ei koskaan uskaltanut mitään kysyä Harhamalta. Nyt näppäsi hän erehdyksessä siihenkin hienoon lankaan. Hieman katkerana virkahti hän:

-- "Eikö hän ole ollut muuta kuin taloudenhoitaja?"

Mutta ennen kun Harhama ehti vastata, katui hän varomattomuuttansa ja riensi jatkamaan:

-- "Menette äärimäisyydestä toiseen... Teissä on kuume... Tietysti te... Mutta mitä aijotte tehdä? Onhan edessänne elämä."

-- "Niin on... Elämä... Niin, _mikä on elämä?_" -- mutisi Harhama, ilmi tuli taas povessa. Hän teki sen elämänsä suuren kysymyksen.

-- "Elämä... Ettekö Te tiedä?... Ettekö Te näe mikä on elämä? Ettekö tunne, että _elämä on Jumalan kiirastuli_... Se kyllä polttaa teistäkin kerran kuonan pois", -- ehätti Anna Pawlowna.

-- "Niin, kyllä... se on tuli... No, niin. Te kysytte mitä minä teen kun elän. _Minä palan_ siinä tulessa. Eikö siinä ole kylliksi elämän tehtävää?" -- puhui Harhama katkerana, kuin sappi, tuskan ilme harhailevissa silmissä.

Anna Pawlowna värisi sisimmässänsä Harhamalle hellyytenä, kuin tuutulaulu. Mietteissänsä, sääliksi sulaneena puheli hän:

-- "Olette etsinyt elämän tehtävää, ettekä seurannut kutsumustanne." -- Ja munkki Pietarille hän jatkoi: "Hänelle on Jumala antanut lahjat... Jos lukisitte hänen minulle kirjoittamat kirjeet, niin hämmästyisitte. Ne ovat hiotuita kirjallisuuden helmiä... no minä en osaa sanoa mitä... Hän soittaa ihmissydäntä aivan kuin viulua." -- Ja uudestaan Harhaman puoleen kääntyen jatkoi hän:

-- "Olen niin usein kehottanut Teitä nostamaan lahjanne esille... kirjoittamaan jonkun teoksen... Miksi ette sitä tee?... Miksi?"

Harhamasta pulahti se suuri ajatus, se hänen ikuinen tulensa ja tuskansa: teoksensa. Hän synkkeni syysyöksi. _Sitä_ salaisuutta ei hän uskaltanut paljastaa nytkään. Jotakin sanoaksensa mutisi hän:

-- "Miksi en kirjoita... Jaa... niin..."

-- "Niin, niin. Miksi ette kirjoita?" -- toisti Anna Pawlowna kuivasti. Harhamasta pulpahti silloin eräs tavallaan oikea tunnustus. Hän vastasi synkkänä, jyrkästi, uhmaten:

-- "Siksi, että minä en tahdo teoksellani _kutkutella_ ihmissydämiä... Minä, jos mielin lyödä, tahtoisin sillä lyödä niihin täyden iskun... Eikä minulla ole siihen kylliksi terävää asetta..."

-- "Täyden iskun!" -- keskeytti Anna Pawlowna kiihkeästi, kuin pelästyneenä. -- "Miten _täyden iskun?..._"

-- "Puukoniskun", -- tarttui Harhama hurjistuneen eleillä. -- "Tulisen puukoniskun aivan... Noin!" -- huudahti hän, kuin raivostunut, sieppasi pöydältä hedelmäveitsen ja iski sen päärynän läpi pöytään.

-- "Te olette hullu!" -- kirkaisi Anna Pawlowna hysteerisesti, säikähtäen, sillä hänen mielensä oli herkkä, kuin vedenkupla. -- "Hullu Te olette nyt... mielipuoli... Ai herra isä!..."

-- "Niin, hullu... kyllä... mielipuoli", -- lisäsi Harhama otsaansa rypistäen.

Anna Pawlowna rauhottui hiukan ja puheli: