Part 11

He olivat tulleet eräälle yksinäiselle rantakadulle ja istahtaneet puiston portilla olevalle penkille. Kuun säteet valuivat kylmänä sateena suoraan heidän kasvoillensa ja taivaankansi paloi täydessä tähtivalossa.

-- "Isä Pietari!" -- puhui Harhama. -- "Miksi ei tuo kuu koskaan eksy radaltansa öisessä avaruudessa, missä ei ole tietä, eikä tienviittaa? Ja miksi me ihmiset, joilla on järki ohjaajana, eksymme omiin haluihimme ja himoihimme? Kuinka voi kuu, pimeän avaruuden kulkija, aina löytää oikean kaarensa äärettömyydessä, jossa ei näy rantaa, minkä mukaan kulkuansa ohjata, ei kiinteätä pistettä, mihin katsoa? Miksi ei se eksy ja murskaannu avaruudessa kieriviin maailmoihin, ja miksi me ihmiset kompastumme itseemme ja toisiimme, kuin vieriviin kiviin?"

-- "Siksi", -- vastasi munkki Pietari lempeästi -- "että se ei ole kierinyt pois Hänen kädestänsä, joka sytyttää yönvalot taivaan kannelle ja ohjaa kuun kierivien maailmoiden lomitse..."

Harhama ei puhunut mitään. Hän vaipui henkisesti kokoon voimatonna, kuin märkä vaate. Tarkkaavana katseli häntä puun oksalta öinen harakka...

Syntymäpäivillä.

Elämä on Jumalan kiirastuli.

Kalpeana istui Anna Pawlowna pehmeässä nojatuolissa vastaanottohuoneessansa. Pöydällä tuoksui pari kukkaiskoria ja joukko varrestaan katkaistuja ruusuja. Ne olivat syntymäpäivälahjoja.

Seinillä riippui useita vainajien maalatuita muotokuvia. Ne kertoivat perheen menneiden polvien edustajista. Tomuksi maatuneet miehet ja naiset katselivat elottomissa kuvissansa kuolevan sukunsa heikkoa edustajaa, joka istui kalpeana menneisyyden muistojen keskellä. Vanha kello naksutteli verkalleen:

Tik-tak!... Tik-tak!

Jokaisella naksahduksella mittasi se palan pois ihmiselämästä. Säälimättä lyhenteli se kalpean naisen elämää, heitteli palat ajanvirtaan. Pala palalta leikkeli se heikkoa elämänlankaa, jonka katketessa oli sammuva suku...

Tik-tak!... Tik-tak! -- naksutteli kello.

Mutta kalpea nainen ei lukenut kellon naksutuksia, ei laskenut elämänsä putoelevia paloja. Eikä hän lukenut kuolleiden kuvista vainajien kasvonpiirteitä, avaruuteen haihtuneiden ihmissielujen salaisuuksia, ei niiden intohimoja ja toiveita, joita ne kuvat kertoivat, kuin salaisuuksien avatut kirjat.

Hän istui vastaanottohuoneessaan, kuin elävä muumio kuolleiden kammiossa. Siinä huoneessa eli täydellistä elämää ainoastaan pöydällä oleva kukka, joka kätki itsessään uutta elämää synnyttävän idun. Kaikkialla muualla tässä huoneessa oli se itu kuivunut... Sen kalpean muumion ruumiissa oli jo nuoruudessa sammua tuikahtanut elämän luomisvoima...

Tik-tak! -- naksutteli ajanmittari ja kalpea nainen istui ja odotti jotain. Heikot kädet olivat vaipuneet raukeina helmaan. Ajatukseton katse oli kiintynyt Jumalan kuvaan, jonka edessä paloi valkea vahakynttilä riutuvalla valolla.

* * * * *

Kello löi kaksitoista, kun Harhama astui tähän puolihämärään huoneesen. Anna Pawlowna ojensi hänelle raukeasti valkoisen kätensä suudeltavaksi ja viittasi äänettömänä pientä, pehmeää taburettia nojatuolinsa vierellä. Harhama istahti sille.

-- "Anteeksi, että tulen tähän aikaan toivottamaan Teille onnea syntymäpäivänne johdosta... Mutta tahdoin käydä luonanne silloin, kun ei ole muita vieraita", -- alkoi Harhama.

-- "Minä jo arvasin, että teette niin... tulette yksin... Se oli hyvin kiltisti tehty... Minä juuri kaipasin puhua pari sanaa kanssanne kahden kesken... Ah, niin! Kiitos kukista!" -- puheli Anna Pawlowna vilkkaasti, mutta raukealla äänellä.

-- "Kuinka voitte? Olette niin kalpea", -- kysyi Harhama.

-- "Oh! Minun terveydestäni ei maksa puhua. Nämä kauhun päivät ovat sen kokonaan murtaneet... Nuo jäähyväiskohtaukset sotaan lähtevien perheissä... Uh! Jumalan kiitos, että mieheni on jo kuollut, ettei ole lähtevien joukossa. Mutta suokoon Jumala voiton suuren isänmaamme aseille, että röyhkeä vihollinen tuntisi Tsaarin ja Venäjän kansan voiman! Ja sitten minä jouduin pörssissä näkemään sen hirvittävän kohtauksen... On kait herra Zaiko Teille kertonut?... Ja nyt se verinen juutalainen kummittelee aina silmissäni... Uh!"

Tätä sanoessa kävi puistatus Anna Pawlownan ruumiin läpi. Hän peitti silmänsä molemmin käsin.

-- "Kyllä... Olen kuullut herra Zaikon siitä kertovan", -- alkoi Harhama, -- "Olen hävennyt Teidän edessänne ja siksi ei ole minulla ollut voimaa tulla Teitä kiittämään avustanne ja kertomaan kaikkea mitä on tapahtunut... Häistäni ja..."

-- "Oh! Älkää niistä puhuko... Minä tiedän jo kaikki... Mutta herran tähden! Mitä on tapahtunut? Miksi erositte Magdasta?"

-- "En ole hänen kanssansa itseäni sitonutkaan... Hän on vaimoni ainoastaan vihkimisen ja yhteiskunnan lain oikeudella... Minä kyllä tuomitsen itseäni, että annoin säälintunteen, tai oikeastaan _velttouden_ voittaa ja johtaa minut astumaan askelen, joka ei ollut oikea, tai paremmin sanoen: ei ollut välttämätön", -- vastasi Harhama vältellen.

Anna Pawlowna kävi miettiväksi. Syntyi äänettömyys. Ainoastaan kello naksahteli. Palaset putoelivat riutuvasta ihmiselämästä, häviten tyhjyyteen.

-- "Ja miksi ette tahdo astua sitä askelta _loppuun_?" -- kysyi Anna Pawlowna katkaisten äänettömyyden.

-- "Se on mahdoton... En voi", -- vastasi Harhama lyhyesti, kuivasti.

Anna Pawlowna huokasi raskaasti.

-- "Tuomitsetteko minua?" -- kysyi Harhama hetken kuluttua.

-- "En minä jaksa mitään käsittää... Puhukaa siitä isä Pietarin kanssa... Asia on arka. Jos olette erehtynyt, ojentukaa, sillä jumalallisia lakeja me ihmiset emme saa maahan polkea, emmekä niitä oman mielemme mukaan tulkita. Siihen me emme ole päteviä. Me tuskin pystymme täydellisesti oikein käsittämään omia säätämiämmekään asetuksia... Aina niitäkin tulkitessa syntyy ristiriita ja erimieli."

Tätä sanoessa kuvastui Anna Pawlownan ryhdissä suvun vanha, menneiltä polvilta peritty aateluus, ja se helisi hänen äänensä värähdyksissä.

-- "Isä Pietari tietää jo kaikki... Mutta en tiedä hänen ajatustaan", -- mutisi Harhama synkkänä.

Hetken kuluttua jatkoi Anna Pawlowna:

-- "Mutta menemme toiseen asiaan: Aleksander Petrovitsh on Teille jo kait kertonut, että olemme pelastaneet osan omaisuuttanne... Vai kuinka?"

-- "Kyllä... Kiitos!"

-- "Näihin rahoihin minulla olisi ehkä siveellinen oikeus tällä hetkellä. Ei sentähden, että olen niiden tähden pannut vaaraan omia rahojani... se nyt ei maksa puhua... vaan sen nojalla, että katson Teidän parastanne. Saanko käyttää tätä oikeutta ja tehdä suostumuksellanne pienen määräyksen näiden rahojen suhteen?"

-- "Kyllä... Mitä vaan suvaitsette määrätä", -- myönsi Harhama.

-- "Tunnen Teidän nykyisen mielialanne kuin viisi sormeani", -- jatkoi Anna Pawlowna. -- "Yleensähän Te, kun mielenne järkkyy, uhmaatte kaikkea... teette aivan mielipuolen tekoja... Älkää ollenkaan rypistäkö otsaanne, vaan kuunnelkaa minua rauhallisesti!... Käsitän, kuten sanoin, mielialanne ja pelkään, että loppu omaisuutenne kanssa teette jonkun uhkateon... Kerta voisitte sitä kumminkin tarvita ja tekoanne katua. Siksi olen valmistanut paperin, jossa Te suostutte, että nämä varat sijotetaan niin, että Teille jää oikeus ainoastaan kantaa niistä korko ja tehdä testamenttimääräys... Jos suostutte, allekirjoittakaa tämä paperi", -- lopetti hän, ojentaen Harhamalle valmiiksi kirjoitetun asiakirjan.

Harhama luki asiakirjan tyynenä, pani sen sitten pöydälle ja lausui välinpitämättömänä:

-- "Turhaa vaivaa! Pelastettu omaisuuden jäännös ei riitä enää sitoumuksieni maksamiseen. Milt'ei kaikki menee yhdestä ainoasta etuoikeutetusta kunniavelasta."

Tämä oli Anna Pawlownalle odottamaton ilmotus. Hän ei ollut tietänyt Harhaman salaisista keinotteluista mitään. Kuultuansa asian todellisen laidan, tuli hän sanattomaksi. Syntyi pitempi äänettömyys. Anna Pawlowna mietti, mietti kauvan, tietämättä itse selvästi, mitä. Harhama kuvastui nyt hänelle kohtalon nöyryyttämällä, jonain salaperäisenä henkilönä, joka oli häneltäkin jotakin salannut, elänyt yksin, umpimielisenä, uhmaavana. Usein ennenkin oli hän ajatellut, että Harhama on ihmisliesi, jonka tuhan alla palaa joku henki maailman tuli, polttava ja kuluttava. Hän oli ajatellut sitä joka kerta, kun oli nähnyt Harhaman kasvoille laskeutuvan synkkämielisyyden harmaan vaipan, tai hänen katseensa harhailevan miettivänä. Nyt oli hän kerjäläinen. Uhman alta nousi synkkämielisyyden harmaa savu. Selvästi voi huomata, että Harhama yritteli sitä savua salata. Anna Pawlownan täytti säälintunne. Hän luuli ehdotuksellansa loukanneensa Harhamaa ja kysyi anteeksipyynnöksi:

-- "Te nähtävästi loukkaannuitte?"

-- "En ollenkaan... Olen päinvastoin suuressa kiitollisuudenvelassa", -- vastasi Harhama kuivasti.

Molemmat istuivat hetken ääneti. Se oli semmoinen hetki, jolloin soivat menneisyyden kellot. Anna Pawlownaa sitoi tähän alhaissyntyiseen mieheen joku näkymätön henkinen side. Se oli enemmänkin, kuin ystävyyden side: se oli platooninen rakkaus. Yhdessä olivat he paljon matkustelleet, puhuneet toistensa kanssa, ymmärtäneet toisiansa, vaikka olivat kaikessa toistensa vastakohdat. Harhama oli Anna Pawlownan kodissa jokapäiväinen vieras, perheenjäsen. Alussa oli viimemainittu kärsinyt sukulaistensa vihamielisyyttä. Ne eivät halunneet tunnustaa Harhamaa vertaiseksensa. Mutta hän ei ollut siitä huolinut. Ja vähitellen oli Harhama kohonnut henkisellä etevyydellänsä kaikkien yli. Harhaman sielusta nousi joku henkinen huude, joka oli Anna Pawlownalle kuin tuli perhoselle, salaperäinen ja samalla kirkas. Hän pelkäsi sitä ja kumminkin kieppui sen ympärillä voimatonna. He olivat kaksi ystävää, jotka elivät toistensa seurassa, kuin haamut sumujen mailla. Heitä sitoi yli-inhimillinen ystävyys. Anna Pawlownalle oli Harhaman elämä niin kaikki kaikessa, että hän henkisen mustasukkaisuuden tulessa kiemurrellessansakin huolehti hänen avioliitostansa. Hän halusi nähdä hänet vaan onnellisena, pelastettuna elostelujen vaarasta. Hänelle oli pääasia saada pitää hänet ystävänä, lähettyvillänsä.

Hiljaisuus vallitsi. Menneisyyden viulut soivat. Molemmat ajattelivat menneisyytensä merkkipäiviä. Anna Pawlowna kysyi liikutettuna:

-- "Mitä nyt aijotte tehdä?"

-- "En tiedä... Olen ajatellut matkaa..."

-- "Taas uutuus!" -- keskeytti Anna Pawlowna säpsähtäen. -- "Ja mitä varten?"

-- "En tiedä... Matkustaakseni vaan", -- mutisi Harhama synkkänä.

-- "Jättäkää houreet. Älkää antako mielenne masentua", -- kiirehti Anna Pawlowna. -- "Teitä on kohdannut onnettomuus... No, se on Jumalan tahto. Onnettomuutta ei voi kukaan kiertää, mutta sen voi voittaa ja kestää. Olettehan mies. Jos omaisuutenne menettäminen, tai kummallinen avioliittonne ovat onnettomuuden iskuja teille, niin ettehän niitä voi enää pakenemisella välttää."

-- "Ei, ei... Eivät ne kumpikaan ole onnettomuus, vaan väärä elämä, tämä harhaileminen. Se paremman... no, _uuden_ -- sillä ei kai se parempaa tule olemaan -- kaipuu on nähtävästi jo pitemmän aikaa hiljaisuudessa valmistunut, vaikka en minä ole sitä itse aina huomannut. Se tukahtui aina elämän humuun. Nämä viime tapaukset kait olivat ainoastaan lopullinen sysäys ja tavallaan myös pakottavat johonkin käänteesen."

-- "En ymmärrä taas Teitä", -- keskeytti Anna Pawlowna miettivänä. Harhama katsahti häneen ja heidän katseensa kohtasivat toisiansa kysyvinä, mutta samalla luottamuksella. Anna Pawlowna huokasi taas ja jatkoi:

-- "Teissä on jotain salaperäistä, jotain... minä en tiedä, mitä se on... Mutta jos teillä on joku salainen suru, tai aate, miksi ette puhu? Kun ihminen avaa itsensä, vaikkapa toiselle ihmiselle, tulee helpompi olla."

Ensi kertaa elämässänsä kuuli Harhama näin puhuttavan. Anna Pawlowna oli lausunut hänen sydämensä sisimmän toivon. Aina oli hän kärsinyt siitä, että ei voinut kellekään puhua sielunsa salaisesta tulesta, vaan kantoi salaisuuttansa, kuin myllynkiveä. Kaikki ihmiset olivat tuntuneet hänestä vulgäreiltä, jokapäiväisiltä. Kun hän etsi vesitilkkaa sisälliseen tuleensa, pelkäsi hän pyytää sitä ihmisiltä, peläten, että ne heittävät siihen kiulullisen rapaa. Nyt heräsi hänessä halu hiukan raottua. Hän oli oikeastaan tullut sanomaan jäähyväisiä naiselle, joka oli ollut hänelle henkinen leipäpala. Semmoisina hetkinä on mieli herkkä, silmäys puhuu paljon ja kädenpuristusta ymmärretään. Hän tiesi, että Anna Pawlowna ei heitä hänen tuskiinsa rapaa, mutta hän oli aina myös tajunnut, että hänellä ei ollut antaa _sitä_ vesitilkkaa, jota hän etsi.

Hän oli huomaamattansa korottanut oman henkensä niin paljon korkeammalle muita, ystäviänsäkin, että hän siten joutui erakoksi autioon erämaahan, jonka rasittava hiljaisuus ja yksinäisyys sitten ajottain kalvoi hänen henkensä ytimiä.

Se oli _henkisen ylpeyden rangaistus_. Hänen henkensä kitui korkealla yksinäisyyden piikinpäässä. Se kärsi asemastansa, mutta oli liian ylpeä astumaan alas.

Anna Pawlowna alkoi puhua, hiljaa, varovasti, kuin peläten koskea ystävänsä hengen kipeään ajettu maan:

-- "Minä luulen, että Teillä on joskus sydämellä uskontokysymys... Olette olevinanne Jumalan kieltäjä, mutta mitenkä minusta tuntunee siltä, että se ei ole vakaumuksesta lähtenyttä... Olen joskus ajatellut, että niinä aikoina jolloin... miten minä sanoisin... _muututte_, epäilisitte omia sanojanne ja kärsisitte..."

Harhama istui ääneti, synkkänä. Anna Pawlowna oli osunut oikeaan. Hän oli satuttanut Harhaman henkiseen paiseeseen.

-- "Vai kuinka?" -- kysyi Anna Pawlowna ystävällisesti.

-- "Ehkäpä... Niin", -- myönteli Harhama ajatuksissansa.

-- "Olette joskus ollut aivan arvoitus... Suoraan sanoen: minä tuskin tunnen Teitä vielä... se on Teidän elämäänne... nuoruuttanne ja... Suoraan jos sanon, en tunne Teissä mitään... Te olette ollut minulle... sanon _hämärä_, ainainen hämärä... Olen... miten sanoisin, pelännyt sen hämärän pohjalle kurkistaakaan. Teissä on jotain demoonista, noitamaista... yliluonnollista..."

Elämän salaiset kielet soivat. Anna Pawlowna kuivasi salaa kyyneleen silmänurkastansa.

Todellakaan eivät nämä kaksi ystävää olleet siitä koskaan puhuneet. Heille oli ollut saman tekevä, mitä he ennen olivat olleet, ja siitä suuresta kysymyksestä he pelkäsivät toisillensa puhua, sillä siinä he olivat kuin tuli ja vesi. Harhamakin huomasi sen nyt selvästi. Miettivän näköisenä, liikutettuna, alkoi hän puhua:

-- "Siksipä haluaisinkin puhua Teille jonkun sanan itsestäni nyt... avata Teille hiukan niitä huonoja puolia, joita ette tunne. Tahtoisin kerta puhua _itsestäni_, jos niin saan sanoa. Sen _huonoimman_ jätän toki paljastamatta, sillä sitä ette jaksaisi kuulla. Jaksatteko kuulla?"

-- "No... En tiedä... Kertokaa nyt! Älkää vaan kuvatko mitään mustalta puolen. Se masentaa itseänne ja minua. Minä en nyt jaksa mitään semmoista kuulla", -- myönnytteli Anna Pawlowna, toivoen kuulla ja samalla peläten sitä.

Samassa ilmotettiin munkki Pietarin tulo. Hän astui sisään ylevän, hiukan väsyneen näköisenä ja siunasi Anna Pawlownaa ristinmerkillä, lausuen:

-- "Herra siunatkoon sinua, ja huonettasi!"

-- "Anteeksi, isä, Pietari!" -- lausui Anna Pawlowna, kun Harhama ja munkki Pietari olivat tervehtineet toisiansa. -- "Meillä oli tässä menossa eräs keskustelu."

Munkki Pietari nousi ja keskeytti kohteliaasti:

-- "Ehkä istun sen ajan budoaarissanne?"

-- "Ei, ei!" -- kiirehti Harhama. -- "Jääkää tänne, isä Pietari. Te ette häiritse."

-- "Kiitos, veli! Mutta ehkä häiritsen Teitä, Anna Pawlowna?" -- virkkoi munkki Pietari kysyvästi.

-- "Ette, isä", -- vastasi tämä.

Munkki Pietari otti pöydältä erään juuri saapuneen ranskalaisen aikakauskirjan ja istahti. Harhama alkoi:

-- "Minä pyysin Anna Pawlownalle saada kertoa oman elämäni... _historiani_" -- lisäsi hän välissä naurahtaen -- "pääkohtia. Hyvä, että tekin tulitte... Tulette katsomaan, kun minä levitän eteenne rapaiset jälkeni, elämäni loan!..."

-- "Tts! Te jo alussa ärsytätte. Se on Teidän tapaista. Lakatkaa kernaammin", -- huudahti Anna Pawlowna keskeyttäen, ja lisäsi: "Kuulkaa! Minkälaiset vanhemmat teillä oli...? Niiltähän perivät lapset luonteensa?"

Harhaman ajatukset repäisi tämä kysymys räsyiksi ja pisti tulen mielen tappuroihin. Isä ja äiti, matkat mummolaan ja marjamaat tuikahtelivat tulina. Herkkä, sairaloinen mieli siirtyi nopeasti lapsuuden aikojen kevätpäiviin. Henkinen pyhäaamu koitti. Se vaaleni armaana, varovasti, kuin heräävän silmäterä oudolle aamusarasteelle... Jo alkoi jumalanpalvelus. Lapsen mieli aukeni miehen rinnassa. Ihmispovessa alkoivat soida sielun salaiset kellot. Ne soittivat salaista elämän tunnustusta:

-- "Isäni", -- puhui Harhama -- "oli Jumalan kieltäjä. Muistan kuinka hän kerrankin sanoi: 'Poikani! Kule omin jaloin, raivaa tiesi omin nyrkin, äläkä riipu olemattoman Jumalan hameenliepeissä!' Äitini muistan sanoneen: 'Älä opeta lapselle semmoista! Sillä vedät onnettomuuden hänen kantapäillensä kierimään. Jos hän ei riipu Jumalan hameessa, sotkeutuu hän ihmisten likaisiin hameisiin.' -- Ja äiti puhui minulle Jumalasta, joka asuu taivaassa ja pudottaa kiven pahojen lapsien päähän. Sieltä asti alkoi minussa taistella, tai oikeammin _palaa_ kysymys: kumpi on oikeassa, isäkö, vaiko äiti?"

-- "Ai, herra isä", -- huokasi Anna Pawlowna. Harhaman sielun kellot soivat edelleen:

-- "Sitten makasi isä kuolinvuoteella ja kärsi kovia tuskia. Seisoin hänen sänkynsä päähän nojaten soikeassa kamarissa... Äiti hoiteli häntä... Äkkiä lausui isä: 'Minun Jumalani, minun Jumalani!'

"Mutta äiti vaipui tuolille kuin lankavyyhti, itki katkerasti ja lausui: 'Kun olit terveen kukkana, et muistanut Häntä... Nyt kutsuu Hän sinua...'

"Hetken perästä vietiin isä pois talostansa, eikä hän itse enää ovea jälkeensä sulkenut... Mutta minä seisoin tyhjän sängyn päähän nojaten ja ajattelin. En isää, vaan -- Jumalaa.

"Olin silloin noin kymmenvuotias. Muutamien päivien kuluttua makasi isä ruumislaudalla heinäladossa. Hiivin salaa tuskissani sinne, kohotin ruumisliinaa ja kuiskasin isän korvaan: 'isä, onko Jumalaa?'... Kärpänen lennähti isän kylmältä otsalta... Se oli ainoa vastaus..."

Molemmat kuulijat huokasivat, toistensa silmiin katsahtaen. Harhama jatkoi:

-- "Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' on siitä asti minussa taistellut, välistä rajummin, välistä hiljemmin. Toinen ja toinen on ollut vuoroon voitolla: Joskus olen tallannut Jumalan jalkoihini ja sanonut: 'jos olet olemassa, niin nouse nyt ja rutista minut!' Joskus taas olen vapissut ja madellut, kuin mato Hänen edessänsä..."

-- "Niin, siinä juuri on onnettomuutenne, herra Harhama, että ette _usko_... Juuri _siinä_ on onnettomuus, herra Harhama, että ette usko Häneen, vaan kohotatte yhteiskunnan ja ihmisten siveysopin Hänen käskyjensä sijalle, oman järkenne jumalauskon sijalle... Miksi ette Te usko Jumalaan, suureen armolliseen Jumalaan? Ah!... Mitä on ihminen Hänen kädessänsä? Vähemmän kuin haavan lehti myrskyn kädessä", -- keskeytti Anna Pawlowna hysteerisesti. Hänen äänensä värisi liikutuksesta.

-- "Niin, niin, Anna Pawlowna... Mutta mitä on se suuri myrsky?" -- kysyi Harhama vastaukseksi.

-- "Niin! Siinä sitä taas ollaan... Te _tahdotte_ kieltää Jumalan... Te _tahdotte_... Kuinka rohkenette, Te tomunhitunen, sanoa, että Hän, kaiken olemus, on yhtä olematon, kuin häviävä myrsky, joka juuri Hänen käskystänsä nousee ja taas tyyntyy? Miksi ette _usko?_ Miksi _tahdotte_ kieltää Jumalan?" -- kiivastui Anna Pawlowna kiihtyneenä, kyynelsilmin.

-- "En minä _tahdo_ Häntä kieltää", -- mutisi Harhama vältellen. -- "Isäni kuolinvuoteelta tähän saakka olen Häntä juuri _etsinyt."_

-- "Etsinyt!... Mutta miten etsinyt. Uhma sydämessä ja ylpeys mielessä!" -- keskeytti taas Anna Pawlowna moittivalla, surullisella äänellä. Munkki Pietari lisäsi lempeästi:

-- "Veli! Jos olet etsinyt Häntä totuudessa, niin sinä löydät Hänet. Mutta joll'et, niin Hän Itse on aikanansa lähettävä vierinkiven kantapäillesi, joka ajaa sinut Hänen luoksensa."

Hänen sanansa putosivat, kuin lempeä sade huoneeseen, kuivaan, pölyävään hiljaisuuteen. Mielet virkistyivät hitusen. Anna Pawlownan ääni oli tyynempi, kun hän lausui, huoaten:

-- "Niin... Ehkä on Jumala lähettävä jonkun likaisen käden ohjaamaan Teitä luoksensa, synnin polkujen kautta... Ehkä jonkun markkinatavaraksi alentuneen naisen. Puhuitte juuri äitinne ennustuksesta. Muistakaa sitä! Ehkäpä Jumalan täytyy sallia Teidän tarttua juuri siihen 'likaiseen hameesen' ja johtaa Teidät sitä tietä, häpeän kautta, luoksensa... koska ette tahdo itse _vapaasti_ kulkea hänen kädessänsä. Luuletteko todellakin yhteiskunnan siveysopin, ihmissiveellisyyden riittävän, korvaamaan elävän Jumalan sanan? Ah, Te saatte ehkä huomata, että ihmissiveellisyys on juokseva rapakko sen kallion rinnalla, joka on Jumala..."

Harhama kävi miettiväksi. Äiti ja isä taistelivat hänessä taas hetken heikosti. Lopuksi lausui hän vakavasti, ikäänkuin ajatuksissaan:

-- "Pitääkö minun sitten riippua kiini Hänessä, jota en saa käsiinikään? Ja täytyykö minun orjana, hartiat kumarassa kantaa taakkaa, jota en edes löydä? Hän ei edes uskalla näyttäytyä minulle, pakenee minua kirjan lehdeltä lehdelle, kun etsin häntä joskus, kuin janoinen vettä... Mitä varten silloin tämä nöyryytys ja nöyrtymys?"...

-- "Veli!" -- keskeytti munkki Pietari, estääkseen Harhamassa nousemasta uhman Jumalaa vastaan. -- "Sinä et usko, miten suloista on joskus nöyrtyä kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja särkyä rikki, kuin saviastia Hänen jalkoihinsa... Ei Jumala tarvitse meidän nöyrtymistämme, vaan me itse sitä tarvitsemme. Meidän itsemme täytyy joskus saada hajota tomuksi, että siitä nousisi uusi elämä."

Ne sanat laskivat huoneeseen, kuin lempeä keväinen sade, ja koskivat Harhaman herkkään hermostoon. Ja ylpeyden tomu, joka hänen sielussansa oli alkanut ylimielisenä kohota ylös hänelle ominaisena uhmana, laski tämän sateen painamana jälleen arkana alas. Sen jälkeen, kun Pietarin profeetalliset sanat olivat toteutuneet aavistamattoman pian, oli Harhaman vaistomainen kunnioitus munkki Pietariin yhä lisäytynyt. Se kosketteli jo taikauskoisen pelon rajoja.

Huoneeseen levisi taas äänettömyys, kuin olisi sateen taltuttama ylpeydentomu odottanut päivän sädettä ja lintusen liverrystä alkaakseen kasvaa orasta, josta korsi ja hedelmät valmistuvat.

Tik-tak! Tik-tak! -- naksutteli kello... Anna Pawlowna katkaisi taas äänettömyyden nuhdellen:

-- "Että viitsittekin!... Älkää riuhtoko itseänne pois Jumalan pihdeistä! Ette niistä pääse... Muistakaa, mihin isänne juoksu päättyi: Sanottehan hänen kuolleen huulilla valitus: 'minun Jumalani'."

Harhaman mieli synkkeni mustaksi pilveksi. Katkerana, kuin sappi, mutisi hän:

-- "Niin... niin... isä... Jos hän ei silloin olisi _horjunut_, niin olisi minulla nyt ehkä rauha... Oi-joi!... Että hän horjui..."

-- "Horjui!... Herra Jumala mitä te puhutte!" -- kauhistui Anna Pawlowna. -- "Herra Jumala, mihin Te olette joutunut!... Isänne _parannusta_ sanotte horjumiseksi!... Jumala Teitä armahtakoon!... Ah! Lakatkaa, lakatkaa! Kertokaa kernaimmin elämänne maallisista pyrinnöistä, elämästänne! Jumalalle Te ette ole vielä kypsä..."