Part 1

HARHAMA I

Kirj.

Irmari Rantamala [Algot Untola]

Helsingissä, Suomalainen Kustannus Oy Kansa, 1909.

"Syntikin on ase Jumalan kädessä."

SISÄLLYS:

l. HAIHTUVA AJATUS AVARUUDESSA. Osota minulle. Jumala, mihin voisin Sinua paeta.

2. MUNKKI. Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.

3. KIERIVÄ KULMAKIVI. Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.

4. NOIDAN LAULU. Elämä on ihana orjantappura... täynnä tuliokaita.

5. HIIDEN MYLLY. Elämä on kaunista tarantellaa... se on tulikuumilla neulankärillä tanssimista.

6. KULLANTEMPPELISSÄ. Elämä on tulikuuma kultavuode.

7. HÄÄPÄIVÄ. Elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena.

8. SYNTYMÄPÄIVILLÄ. Elämä on Jumalan kiirastuli.

9. HORNAN LUOLA. Elämä on työtä ja vaivaa.

10. KUN TYTTÖ TULI LEIVÄN HAUSTA. Elämän on katkeraa savua.

11. KUN SEPPÄ VIRITTI VIULUT PAJASSA. Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta.

12. VÄKI TANSSI, KUN VIULUT OLIVAT VIRITETYT. Elämä on tulikuuma kukka.

13. KUN POMMI PANTIIN PERUSKIVEKSI. Elämä on sappikatkeraa viinaa.

14. SAARNA VIIDESTÄKYMMENESTÄ YHDESTÄ JA PERUSKIVESTÄ. Elämä on suuri musta käärme.

15. TSAARIEN HAUDOILLA. Elämä on rakkaatta, joka polttaa ihmisen poroksi.

16. MUTTA KOTIPORTILTA KÄÄNTYI POLKU. Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?...

17. PÄIVÄLLÄ NIIDENPÄÄSSÄ, ILLALLA VALKEASSA TALOSSA. Elämä on purppurapukuinen kolera.

18. RIITOJA, SYKSYISIÄ HARPUNSÄVELIÄ JA TALVISIA AISTIPUNAKUKKIA. Elämä on tulinen synninhiillos.

19. KAKSI AATELIA. Elämä on Jumalan jauhinkivi.

20. KUN SUORTUVA KATKESI ORJIEN KAHLEISTA. Elämä on pettävää sumua... se on ainaista suurta humua.

21. TYÖN AATELIA OPPIMASSA. Elämä on kova koulu.

22. VIPUSEN VALKELLA KURJUUTTA KUMARTAMASSA. Elämä on kovaa kivimäkeä.

23. ELÄMÄN UUDEN AATTOILLAN UNELMA. Elämä on petollinen unelma.

24. ELÄMÄN VIRVATULIA. Elämä on Jumalan antamaa kuritusta.

25. HISTORIAN LANKOJA JA NYKYISYYTTÄ. Elämä on tuskaa ja vaivaa.

26. KUN MIES KUMARSI JALKAPUUTA. Elämä on ainaista turhasta taistelemista, josta on haavat ainoana voittona.

27. MUSTIA KUKKIA JA UKKOSILMOJA. Elämä on ainaista päivänpaistetta, joka polttaa kuin tulitutkain.

28. RITVAN LAULU. Elämä on kaunis synninkukka, johon on käärme kätkettynä.

29. SYYSÖISIÄ ELÄMÄNVALOJA. Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa huuliltansa kiehtovaa Juudaksensuudelmaa.

30. LAULU, JOKA LAULETTIIN RUNON LOMASSA. Elämä on poroksi polttavaa vihaa.

31. KYMMENEN RUPLAA. Elämä on häpeän kultaraha.

32. HYVÄN JA PAHANTIEDONPUUN JUURELLA. Elämä on tuliomenoista hohtava hyvän ja pahan tiedonpuu.

33. ELÄMÄNKUKKIA. Elämä on suuri erehdys.

34. VARJOA JA KOTI-IKÄVÄÄ. Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä... Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme.

Haihtuva ajatus avaruudessa.

Osota minulle, Jumala, mihin voisin Sinua paeta!

Jumalan henki liikkuu rannattomassa avaruudessa, ikuinen valo ainaisessa synkeässä pimeydessä.

Pohjattoman syvyyden varaan luo Hän maailmoita, eikä Hänen peruskivensä petä. Kun Hän käskee, niin tyhjyys on vankka, kuin harmaa vuori. Se kestää maailmoiden painon ja Hänen tahtoansa totellen pitää pohjattomuus vetten paljouden, eikä koskaan vuoda.

Käsittämättömät ja lujat ovat Jumalan peruskivet.

* * * * *

Olematonkin Hänen edessänsä vapisee; kaikki Häntä tottelee. Hänen vihjauksestansa synnyttää tyhjä aineen ja sumupaljoudet alkavat kieriä maailmoiden synnytystuskissa. Kuut ja tähdet syöksyvät niiden kierinnöistä tuhansina tulikerinä. Kuin hirmun käsistä päässeinä suoriutuvat ne radoillensa hurjaan sfeerilentoon.

Ihmeen suuri on Hänen luomistyönsä. Tyhjästä Hän luo aineen. Tuli synnyttää veden, kun Hän vihjaa, pimeys valon, kun Hän niin säätää, ja maa nostaa Hänen käskyänsä totellen vuoret povestansa.

* * * * *

Halki rannattoman avaruuden karkaavat Hänen kättensä työt teitänsä etsien. Vinhoina kuin kauhun lyömät pauhaavat ne toistensa lomitse pimeässä tyhjyydessä. Yhtäällä kirmaavat ne rataansa tulikerinä, toisaalla kohisevat vetten paljouksina. Eikä yksikään tunne matkansa määrää, eikä tiedä tarkotustansa ja syntynsä syitä.

Salatut ovat Hänen ihmeensä syyt ja synnyt, tutkimattomat Hänen aivoituksensa.

* * * * *

Tuolla lyövät tähdet yhteen ja syttyvät kuin taula iskun kuumuudesta. Pian sammuva lieska valaisee ijäistä pimeyttä. Sen ainaisessa äänettömyydessä kuuluu pauhu. Pimeys vapisee, tyhjyys on tulena. Hetken kauhu kiertelee sanansaattajana sisarmaailmoissa. Se on ainoa, haihtuva muisto murskautuneista... Uutena tulipaljoutena alkavat ne uudelleen raivota vinhaa lentoansa. Vavisten etsivät ne rataansa avaruuden ihmeiden lomitse.

Suuri ja voimallinen on Hän, jonka edessä tähdet tanssivat tomuhituina ja auringot säkeninä sinkoavat. Kuolema ja syntyminen tottelevat Häntä, kuin orja ruoskaa. Joka hetki Hän luo ja murskaa maailmoita. Hänen voimallansa ei ole rajoja, Hänen viisaudellansa ei mittaa.

* * * * *

Mykkänä tottelee Häntä kaikki: tähdet rientävät ratojansa. Vinhemmin kuin aatos kiertävät ne toistensa ympäri. Eikä yksikään väsy, ei yksikään kysy: miksi? Kaikki syöksyy suoraan eteenpäin, eikä mikään saavuta tienpäätä, ei mikään kysy: mihin? Ei ole tienviittaa, mutta ei yksikään eksy; ei ole ajan ilmottajaa, mutta ei yksikään myöhästy. Ei mikään pysähdy, ei mikään häviä, ei mikään joudu hukkaan.

Suuri on Hän, suuri ja rajaton. Kaikki putoaa Hänestä, kaikki putoaa Häneen. Ijankaikkisuus on Hänen päivänsä aamu ja avaruus on kupla Hänen kädessänsä.

* * * * *

Mutta tomuhituna kulkee maassa mullanlapsi avaruuden ihmeiden keskellä. Haihtuva ajatus on ihminen Jumalan edessä. Hänen elämänsä on tuskan tuikahdus, hänen tarunsa vihlova hätähuuto.

Hänen rauhansa on kuluttavaa tulta, hänen onnensa polttavaa syöpää ja hänen ilonsa on katkeraa savua.

Hän on luoduista kurjin, sillä hän on vapaa: hänen vapautensa saartaa häntä, kuin terävä tutkain ja piirittää kuin tulikuuma rauta. Hänen valittavanansa on hauta, tai -- hauta.

Hän on olevista ainoa onneton, sillä hän yksin voi tuskansa tajuta ja onnettomuuden onnesta erottaa. Povessansa hän kantaa maailmantuskan. Hän on kärsimyksien ahjo ja kipujen liesi.

Hän on viheliäisistä viheliäisin, sillä hän on suurin. Taistelu käy siksi hänen hengestänsä. Miekka tunkee alati hänen sydämensä läpi ja hänen sieluansa raatelee tulinen säilä.

Hehkuva rauta on hän Jumalan pihdeissä, pian palava kuin virvatuli. Armotta luo hänestä suurta luomustansa Jumala. Avaruus on Hänen työpajansa, sen ihmeet ja elämä Hänen moukarinsa, turma ja kuolema Hänen pihtinsä ja kärsimykset Hänen ahjonsa tuli.

Suuret ovat Jumalan työaseet. Haiven tulessa on ihminen Hänen pitimissänsä.

Ihmispolonen! Astu nöyränä Hänen pihteihinsä takeeksi Hänen alasimellensa!

Munkki.

Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.

Munkki istui kammiossansa tutkien hartaasti Pyhää Kirjaa. Jumalankuvan edessä paloi pienoinen lamppu. Munkki luki raamatusta kohtaa:

"Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen, joka on pantu: Jeesuksen Kristuksen."

Pau--uu--uu! kumahti tornissa luostarin kirkon kello rukoukseen kutsuen. Munkki keskeytti työnsä, laskeusi polvillensa Jumalankuvan eteen ja rukoili hartaasti:

-- "Taivasten ja maailmoiden ainoa Jumala! Anna minun, halvan munkkisi, aina olla Sinussa, kuin lampun sydän öljyssä, että minä itse kokonansa palaisin ihmisten valkeudeksi. Suo öljysi palaa minussa niin kirkkaasti, että voisin valollasi johtaa luoksesi edes yhden ainoan täällä pimeässä harhanmaassa eksyksissä harhaelevan vaeltajan! Suo minulle voimaa rukoilla tätä armoa Sinulta joka kerran, kun kellosi kutsuu rukoukseen! Ja kun kellosi tornissa ilmottaa kuoleman tulon, suo minun loppuun palaneena lampun sydämenä sammua Sinuun!"

Pau--uu--uu! Pau--uu--uu! kumahti taas pitkä kirkonkellon ääni tornista. Munkki nousi polviltansa, nosti syrjään Pyhän Kirjan ja alkoi jatkaa kirjoitettavana olevaa teostansa, sanellen ääneensä:

-- "Kuinka voi minun halpa kynäni kuvailla Sinun kunniaasi ja suuruuttasi, joita julistavat lukemattoman lukemattomat maailmat! Sinun käskystäsi syntyivät aikojen alussa auringot ja kuut ja tähdet alku-usvista, ja valo pimeydestä. Sinun käskyäsi totellen maa synnytti tuskalla vuoret ja nurmi kukkaset."

Luostarin kirkosta kuului mahtavan köörin ihana laulu, tulvaten kammioon avonaisen akkunan kautta. Tomunlapset tunnustivat Jumalan suuruutta:

"Suuri olet Sinä, Jumala. Sinun käskyjäsi kaikki tottelee. Ja kaikki suuruuttasi tunnustaa."

Munkki jatkoi teostansa:

-- "Sinun käskystäsi asettuivat luodut maailmat säätämillesi radoille. Sinun käskystäsi lähtivät ne kuin orjat ijankaikkiseen hurjaan sfeerilentoonsa. Eikä yksikään niistä voi säätämältäsi radalta poiketa."

Kammioon virtasi taas laulu, kauniina kuin aamurusko, joka valuu erakon asunnolle:

"Ei kenkään, ei kenkään voi Sua vastustaa. Taivaat ja maat voimaasi tunnustavat. Sun edessäsi kaikki vapisee. Herra armahda! armahda, armahda!"

Munkki jatkoi:

-- "Sinä kannat ratojansa karkaavat maailmat yli pohjattomien kuilujen, halki pimeän avaruuden; Sinä hoidat varvulla istuvan linnunpojan. Sinä tulitat yöksi taivaan laen ja päivin Sinä kasvatat ja kastelet nurmen kukkaa."

Taas valui laulu kammioon, lohdullisena, kuin armas uni:

"Suuri on Sinun armosi. Sinä korjaat kurjat, Sinä hoidat rammat, Sinä kuivaat kyyneleet. Et hylkää Sinä ketään, et ketään. Ei kuivu Sinun armosi. Herra armahda! Herra armahda! armahda!"

Munkki:

-- "Ei kukaan voi luotasi paeta. Jokainen Sinua pakeneva kivi kierii paetessansakin Sinun luoksesi. Jokainen lankeemuskin on askel Sinun syliisi. Sillä Sinä et jätä ketään kuolemaan. Sinä yksin pysyt. Kaikki muu pettää. Sinä olet ihmis-elämän selitys. Sinä olet sen tarkotus; kaikki muu on virvaa. Sinä olet ainoa oikea johtotähti; kaikki muu vie harhaan."

Rukoilijoiden huokaukset tulvasivat sisälle lumoavan kauniina lauluna, tuskallisena kuin palava rukous:

"Me tunnustamme Sinun voimasi, Sinun viisautesi ja armosi. Jos sammuisi päivä, valaiset Sinä, Jos tähti ei tuikkisi, johdat Sinä.

Et päästä Sinä harhaan ketään, et ketään, et ketään. Herra armahda! Herra armahda!"

Ja kymmenien kirkonkellojen soitto yhtyi ihanaan lauluun, jolla maahan langenneet mullanlapset tunnustivat Jumalan suuruutta ja rukoilivat Häneltä armoa:

"Herra armahda! Herra armahda meitä synninlapsia!"

* * * * *

Miehuutensa kypsyneimmässä ikä-ajassa oleva mies astui silloin munkki Pietarin kammioon iloisena ja reippaana. Korkea otsa, kulmikkaat, luisevat kasvot ja tukeva, voimakas leuka antoivat hänen ulkomuodollensa omituisen, raskaan ja oudon ilmeen. Niissä oli rumuus jollain henkisellä hämärällä hieman peitetty. Samalla ne ilmaisivat henkisten voimien ainaista työtä. Käytöksessä oli jotain vaatimatonta, samalla miettivää, jopa synkkää, iloisuudella verhottuna. Ulkonaisessakin olemuksessa oli jotain hänelle itsellensä epäselvää ja ruskeissa silmissä häämötti miettimisen levoton sumu.

Tämä tulija oli suomalainen Harhama. Tuttavallisesti, mutta kohteliaasti, milteipä jonkunlaisella nöyryydellä tervehti hän munkki Pietaria. Tämä keskeytti työnsä ja vastasi tervehdykseen lempeällä äänellä:

-- "Terve tuloa, veli Harhama! Kuinka voit"?

-- "Kiitos, isä Pietari!" vastasi tulija. -- "Tulin itse ilmottamaan Teille kihlauksestani Magdan kanssa."

-- "Olen siitä jo kuullut Anna Pavlownalta. Jumala siunatkoon kihlaustasi!"

-- "Kiitos, isä! Siunauksenne on minulle kultaa kalliimpi. Sen saatuani on minulla nyt kaikki, mitä voin toivoa. Omaisuuteni muodostaa Magdan tuoman perinnön kanssa tulevaisuuden turvan. Kohta on minulla vaimo, joka minua rakastaa, perhe, joka antaa elämälle tarkotuksen ja sisällön, jota juuri olen etsinyt ja kaivannut. Minä olen nyt, monien harha-askelien jälkeen, löytänyt sen, jota varten maksaa vaivan elää", puhui Harhama reippaasti. Munkki Pietari kuunteli häntä rauhallisena ja kysyi, kun Harhama oli lopettanut:

-- "Eikö sinulla ole vielä mitään muuta, kuin omaisuus ja perhe?"

Se oli elämänjuonen langanpää... Kohtalonrihma alkoi purkautua kerältä...

-- "Mitä kaipaisin minä enää muuta?" -- vastasi Harhama huolettomasti naurahtaen.

-- "Silloin ei sinulla ole vielä mitään -- elämälläsi ei ole vielä mitään tarkotusta", -- lausui munkki Pietari lempeästi, mutta vakuuttavasti.

-- "Kuinka niin?" -- kysyi Harhama oudostuen tätä odottamatonta sanomaa...

-- "Siksi", -- vastasi Pietari entistä jyrkemmin, -- "että kulta-arkussasi on multaa. Se houkuttelee kotiisi varkaita ja vääriä ystäviä. Tai on se juoksevaa erämaan hietaa. Tänään voi nousta tuuli, joka vie sen pois ja silloin seisot sinä yksin erämaassa. Jos kulta oli elämäsi tarkotus, niin eikö elämäsi menisi hiedan mukana? Etkö olisi silloin ahava, joka ajelee meren tietämättömillä selillä?"

Harhama katsahti hämmästyneenä munkki Pietariin, jota hän rakasti ja kunnioitti milt'ei Jumalalle tulevalla kunnioituksella. Hän oli huomannut, että munkki puolestansa rakasti häntä kaikista hänen vioistansa ja jumalankieltämyksistänsä huolimatta. Lisäksi oli Pietari hänen isänmaansa lämmin ystävä. Se tieto sitoi Harhamaa häneen katkeamattomilla siteillä. Ei uskontojen erilaisuuskaan ollut sitä sidettä heikentänyt. Harhama ihaili olemuksensa kaikilla voimilla munkki Pietarin jaloutta, hänen lempeyttänsä ja puhtauttansa. Monesti oli hänen hienoissa kasvojenpiirteissään vilahtanut Harhamalle Jeesuksen jumalalliset kasvon-ilmeet, äänessä Jeesuksen lempeän äänen väre. Mutta nyt oli hänen äänessänsä jotain vakavaa, kivikovaa; hänen katseessansa oli jotain surullista, voimakasta, läpitunkevaa. Harhama säpsähti hiukan sitä kaikkea, kuin puukon terää. Hän kysyi taas hämillänsä:

-- "Minä en ymmärrä... miten tuuli veisi hiedan, joka on _minun_ käsissäni?"

-- "Mutta _myrskyn_ ja sinun kätesi ohjat eivät ole sinun käsissäsi", -- keskeytti munkki Pietari entistä vakavammalla äänellä. -- "Myrsky nousee _Jumalan_ käskystä. Se painaa kohotetun käsivartesi alas ja vie kullan tomuna luotasi."

Harhama oli aina leikkinyt kohtalonsa kanssa. Asema ja ura olivat hänelle vesikelloja. Hän nautti, kun oli soittanut ne hajalle. Kohtalollansa hän ajeli, kuin valkoisilla hevosilla, meren vaahdolla, mistään välittämättä, ohjat valtoimina. Onnettomuuden sattuessa nousi hänessä aina uhman musta pilvi. Silloin oli hänellä tienviittana aukea ulappa, ohjaksina: "antaa mennä!" Synnynnäisen ulkonaisen tyyneyden alla leimahti hänessä taas uhkapelaajan välinpitämättömyys. Kuullessaan munkki Pietarin ennustelevan nousi hänen henkensä kohtalon ratsuille. Se ajeli taas vaahtona vyöryvällä merenselällä, valkeat hevoset hurjina, vaahto varana, edessä sumu, takana vinkuva rajutuuli. Tyynenä, mutta päättävästi vastasi hän:

-- "Mitä sitten, jos tuuli vie hiekan, kun jää se meren selkä! Jäähän minulle vaimo elämän tarkotukseksi. Minä vien hänet korpeen ja teen majan kuusen juurelle. Kuusen latvassa kukkuu huoleton käki. Kohta kukkii peruna majan akkunan alla... kaskesta nousee leipä ja kaivolta lehmisavu."

-- "Mutta oletko varma, että vaimo lähtee mukanasi korpeen, jos se päivä tulisi, jona onni ei paista?" -- kysyi munkki Pietari rauhallisesti.

Harhama vaikeni. Kysymys oli sattunut häneen kuin putoava kivi. Hänessä helähti ennen kuulumaton kieli. Taru nousi tulevaisuuden raosta. Hän alkoi lappaa sen rihmoja... ensin leikillä, sitten tosissa... Munkki Pietaria hän oli katsellut kaksilla silmillä: oli pukenut hänet taika-uskon sumuihin. Sen sumun takaa oli hän taas katsellut hänessä Jumalan himmeää ilmestystä. Hän oli Harhamalle Jumala noidan vaipassa -- noita Jumalan haahmossa...

Siksi koski hänen kysymyksensä. Salamana välähti hänelle kuva siitä tulevaisuuden illasta, jolloin onnen päivä ehkä sammuisi. Se kuva oli kaamea: Tuuli on vienyt hiedan. Erämaan tiet on se peittänyt... On yö... ei tuikahda tähti... Mutta kuutamo kisailee ulapalla... Siellä vyöryy vaahto valkeana... ja kohtalon vallattomat hevoset odottavat...

Mutta hän ei ole enää yksin... Hänellä on vaimo... Se näkee unta tyttöaikansa kukista... pehmeistä vuoteista, soitosta, laulusta... Se muistaa isän kotia... Siellä on elämä häntä hemmotellut, kuin äiti lasta... Se on häntä lellitellyt, kuin päivänpaiste kissanpoikaa. Häntä ei miellytä kuutamon kisakenttä, missä on vesi varana, myrsky lauluna, yökylmä unena...

Jo hirnuvat kohtalon hevoset... Elämä levittelee ulapoitansa... kuutamo kiehtoo sieltä... mutta hänellä on vaimo taakkana...

Harhaman sielussa värähti _jokin_. Hän mietti: Minun vallassani on kaataa kaski, rakentaa maja. Mutta minä en voine määrätä onko vaimo tyytyvä perunankukkiin, kaskensavuun ja käenkukuntaan. Sitä miettiessä alkoi levottomuuden aave kummitella hänen sielussansa. Mistä se tuli ja miksi, sitä ei hän täysin tajunnut. Kun Harhaman vastaus viipyi, jatkoi munkki Pietari:

-- "Ja vielä lisäksi: Kun sinä poltat kaskea, onko varma että vaimo vartioi kotilieden puhtautta, että illan tultua rauha ja siunaus odottaisivat siellä väsyksissä palaavaa kasken polttajaa? Oletko varma että vaimo ei ole musta käärme, jonka kotiisi kuletat?"

Harhama vaikeni edelleen... "Todellakin" -- mietti hän -- "jos tapaisin kodin häväistynä, vaimon petturina"... Se ajatuskin jo loihti mustasukkaisia peikkoja hänen sielunsa iltahämäriin... Munkki jatkoi:

-- "Vaimokin on ihminen, himonperhonen. Sinä tulena, jonka ympärillä hän kieppuu, _voi_ kyllä olla Jumala, ja silloin hän seuraa sinua tuulen noustessa sataman rauhaan ja onneen kuusen juurelle. Mutta hänen himonsa kiehtovana perhostulena saattaa olla myös _liha_. Jos siis olet vaimon korottanut elämäsi tarkotukseksi, olet perustanut elämäsi sumun varaan, majasi olet rakentanut lihasta lihaan ajelehtivalle ihmishimolle. Himo saa sinusta kyllänsä: Se polttaa lopulta siipensä sinussa... etsii toista... Vaimo heittää sinut silloin, kuin revityn liinan märälle iljanteelle. Jumala yksin on ikuinen satama myrskyssä, tuki iljanteella."

Munkki Pietarin sanoissa oli tuomion jylinää. Levottomuuden kummitus irvisteli entistä rohkeammin Harhaman sielussa. Eikä hän jaksanut sitä alas painaa. Hän nojasi kyynäspäänsä pöytään, ja varjosti silmänsä käsillänsä. Mietteiden rihmat juoksivat nopeina, keräytyen pieniksi keriksi. Viimein kysyi hän jyrkästi:

-- "Ketä varten minun on sitten elettävä, joll'ei vaimoani varten?"

-- "Jumalaa varten vaimossasi, lähimäisessäsi ja kaikessa", -- vastasi munkki Pietari. Hän rakasti Harhamaa. Jumalan silmin oli hän nähnyt sen savun läpi, joka peitti Harhaman sielua. Hän oli vilahdukselta nähnyt sen savun takaa ne rauhaset, joista vuoti Harhaman epäilyksen visva. Oitis oli hän käsittänyt, että Jumalan kieltämys oli ainoastansa valevaippa, jolla Harhama salasi maailmalta sielunsa alativuotavan henkisen pahantaudin: _epäilyn_...

Säälin hento oras oli aina silloin noussut munkki Pietarin sielussa. Hän ei raskinut sanallakaan koskea ystävänsä sielun kipeisiin rauhasiin. Mutta hän oli rukoillut. Hän odotti, että Jumala antaa elämän terävän puikon puhkaista ne rauhaset. Mutta nyt, kun hän kirjoitti teostansa, oli Jumalan suuruus temmannut hänet, kuin virta vesikuplan. Hän tunsi saaneensa käskyn todistaa sitä suuruutta Harhamalle.

Mietteiden säikeet keriytyivät Harhaman sielussa yhä nopeammin. Joku levottomuuden himmeä hämähäkki kutoi niistä sotkuista verkkoa. Hän ajatteli jotain niin hajanaista, ettei itsekään sitä tajunnut. Mieli täynnä ajatuksien repaleita kysyi hän taas:

-- "Isä Pietari! Eikö vaimon ja miehen rakkaus mielestänne ole sitten kylliksi? Eikö se kestä kaikkia koetuksia? Eikö se jaksa kaataa korpea kaskeksi, vartioida kotiliettä? Eikö se riitä muuttamaan majaa linnaksi, erämaata yrttitarhaksi?"

-- "Vaimon ja miehen rakkaus semmoisenansa on eläimen rakkautta", -- vastasi munkki Pietari, jatkaen: "Rakastavathan eläimetkin sillä rakkaudella aikanansa toisiaan. Se rakkaus riittää _eläimelle_ vaan ei _ihmiselle_. Se on _porton_, vaan ei _vaimon_ rakkautta. Ainoastaan se rakkaus on oikea, joka vuotaa rakkauden ainoasta alkulähteestä. Se polttaa miehessä huonon; se puhdistaa naisen vaimoksi. Kaikki muu on virvatulta ja öistä himoa, joka ei siedä päivän valoa, eikä kestä myrskyssä ja kiusauksissa. Se riittää porttolassa, vaan ei _kodissa_."

Munkki Pietarin äänessä oli jotain yli-inhimillistä ja jyrkkää. Harhama ei ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin tuomitsevasti, eikä niin vakuuttavasti. Levottomuuden kummitus hiiviskeli hänen sielunsa salaisissa sopissa. Ajatukset keriytyivät ja purkautuivat. Katseensa harhaili kammion seinällä kuin varjo. Hän tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Ajatuksiensa rihmoihin sotkeutuneena, ikäänkuin itseksensä, kysyi hän taas:

-- "Isä Pietari! Jos miehen ja naisen _rakkaus_ ei riitä, onhan jälellä vielä ihmisen _siveellinen voima_. Eikö mielestänne se riitä silloin, kun täytyisi lähteä korpeen, tai pitää koetuksien keskellä kotiliesi puhtaana?"

-- "Mitä tarkotat ihmisen omalla siveellisyydellä? Jokaisen vapauttako saada oman mielensä mukaan määritellä siveellisyyden vaatimukset?" -- kysyi munkki Pietari.

-- "Ei! Vaan sitä siveellisyyttä, mikä ilmenee yhteiskunnan laissa ja sen mielipiteessä. Ihmisen yleistä tietämystä siveellisyydestä", -- vastasi Harhama, tuntien samalla jonkunlaista epävarmuutta asiansa oikeudesta. Munkki Pietarin vakuuttava ääni ja varmuus olivat alkaneet lannistaa hänessä sitä voimaa, jolla hän piti yllä ja puolusti oman itsensäkin edessä inhimillisen siveellisyyden aatteita, jotka hän tahtoi saada vallitseviksi olemuksessaan.

-- "Eikö sekään mielestänne riitä?" -- kysyi hän hitaasti munkki Pietarilta.

Munkki huokasi raskaasti ja lausui surullisena:

-- "Katso ympärillesi! Mitä on ihmissiveellisyys? Eläimetkin suojelevat pienokaisiansa, mutta miten moni ihminen hylkää lapsensa tienviereen! Kuinka usein koirat nuolevat isäntiensä vammoja, silloin kun nämä nälkäisinä ja haavoitettuina makaavat lähimäistensä tai puolisonsa oven edessä! Kun sen näet, vastaa, riittääkö yhteiskunnan siveys ihmis-elämän perustukseksi."

Yhä miettivämmäksi kävi Harhama, entistä epäselvemmäksi hänen tajuntansa. Hänen katseensa kiintyi liikkumattomana Jumalan kuvaan. Kasvoille levisi katkera ilme. Hän jatkoi kyselyään:

-- "Eikö sitten mielestänne omaisuus, vaimon rakkaus, hyve ja inhimillinen siveellisyys merkitse elämässä mitään?" -- Munkki Pietari vastasi Jumalan palvelijan vakuutuksella ja varmuudella:

-- "Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois omaisuutesi. Ennen kun häävieraat lähtevät häistäsi, voidaan vaimosi ottaa pois. Jumala koskettaa sinua sauvallansa huomenna ja rikkauden viehätys varisee sinusta, kuin pöly. Kulta muuttuu tuliseksi raudaksi, joka polttaa sormiasi, niin pian kuin Jumala on lyönyt sinussa arvottomaksi tuhaksi sen, jota himotessasi kultaa kokoot. Kotilietesi puhtauden vartija voi muuttua sen häpäisijäksi, sillä kaikki pahe on ihmisessä mahdollinen. Kaikki, mikä ei ole Jumalasta, pettää sinut, vie sinut harhateille. Kaikki muut elämän tarkotusperät ovat hautausmaan öisiä virvavalkeita" -- Ja osottaen Raamattua, lisäsi hän: "Mutta tässä arkussa on aarre, jota ei tuuli eikä varas vie. Jos ijankaikkisuus loppuisi ja avaruuden pohjat pettäisivät, pysyy Jumala. Hän on ihmiselämän ainoa oikea tarkotus."

Pienestä pojasta asti oli Harhama miettinyt Jumalan olemassaoloa. Sen tulen oli hänessä virittänyt isänsä jumalankieltämys. Hämähäkkinä oli hän kutonut sen kysymyksen verkkoa. Itse oli hän kietoutunut sen verkon rihmoihin. Sisälliset taistelut olivat alkaneet. Hänen sielunsa muuttui tuskien ainaiseksi temmellyspaikaksi.

Aika oli kulunut... Tuskat yltyivät... Turhaan pyrki hän pois verkostansa... Se kietoi häntä entistä lujemmin... sen verkon paulat tavottelivat äärettömyyden rantoja... Ja hän itse _paloi_ siinä verkossa... Hänessä oli virinnyt epäilyn kuluttava tuli...