Part 6
Kun hän oli lopettanut, sanoi vanhus: "Se on kaunis kertomus, taivaallisen isän ja maallisten vanhempain rakkauden ihana vertaaminen. Kyllä se koskee, kun lapsi joutuu harhateille niinkuin Leopold. Hänenkö tähtensä sinä luit tämän kertomuksen?"
"En, isä, vaan minä tahdoin kysyä, tulisitko sinä iloiseksi, jos minä pois mentyäni jälleen palaisin sinun luoksesi."
Vanhus puistalti päätään. "Oletko höperö? Minne sinä menisit?"
Neito ojensi pyöreät käsivartensa pöydän yli ja tarttui vanhan kuihtuneisiin käsiin. "Katso, isä", sanoi hän, "mikään maailmassa ei saisi minua häväisemään sinua, mutta minä en kammo hätää enkä köyhyyttä, jos sinä minua hiukkasen rakastat."
Vanhuksen silmät suurenivat, hän nousi äkkiä, koputti ruutuun muutamia kertoja varpusia pelotellakseen ja kääntyi sitten aikoen mennä. Hän silitti känsäisellä kädellään tytön päälakea ja sanoi hiljaa: "Niin, ole sinä kunnon tyttö, oikein kunnollinen tyttö!"
VI.
Mainitusta sunnuntaista alkaen vanha Reindorfer oli hyväsävyisempi Magdaleenalle, joka pyrki hänen seuraansa niin usein kuin mahdollista. Vanhus tunsi paljon maailmaa, joka vielä tuntemattomana leveni neitosen edessä, ja kaikissa hänen sanoissaan oli niin rehelliset tarkotukset, että häntä oli todella ilo kuunnella.
Vanhus kertoi Leenalle paikkakunnista ja väestöistä, joita hän oli oppinut tuntemaan, puhui maailmasta ja ihmisistä, mitä hän niistä muisti, ja kuinka hän oli ne käsittänyt, kuvaili omia kärsimyksiään, riemujaan ja kokemuksiaan, jonka ohessa hänellä aina oli joku neuvo kuuntelevalle tytölle.
Kerran hän alotti keskustelun mainitsemalla isänsä.
"Hän oli tietysti myöskin erittäin kunnon mies, minun iso-isäni?" huomautti tyttö.
"Sinun iso-isäsi?" sanoi talonpoika. "Hänestä tiedän varsin vähän."
"Jäitkö sinä niin aikaiseen orvoksi?" kysyi tyttö.
Reindorfer rykäisi hämillään, päätti pian ja hapuillen tarinansa ja oli sen jälkeen muutamina päivinä hyvin harvapuheinen tytön seurassa. Hän rauhottui vasta kun huomasi, ettei tälle ollut jäänyt pienintäkään epäluuloa. Hänestä tuntui, kuin olisi varomattomuudellaan järkyttänyt lapsen hurskasta, onnellista uskoa. Vanhemmistaan hän ei enää puhunut sanaakaan.
Vanhan Reindorferin aikoja sitten kuolleet vanhemmat saattoivat herättää Magdaleenassa korkeintaan uteliaisuutta, vaan ei mitään osanottoa, ja siksi hän ei heistä enempää kysellytkään. Erään toisen kysymyksen hän sitä vastoin olisi tahtonut tehdä isälleen, mutta sitä varten tarvittiin enemmän rohkeutta.
Kevät oli. Hedelmäpuut kaipasivat jalostamista, karsimista ja puhdistamista; vanha Reindorfer puuhasi hyvin innokkaasti puutarhatöissä.
"Tällainen puu", sanoi hän, "on peruslaadultaan parempi kuin paras ihminen; se osottaa kaikille pelkkää hyvyyttä. Sellainenkin puu, jolla ei ole muuta tarjottavana kuin vilvottava siimeksensä, tarkottaa muiden olentojen parasta, ja kun niitä kokoontuu monta yhteen viheriäksi metsäksi, silloin ne tekevät paljon hyvää. Olen elinpäivinäni huomannut, että metsättömät maat ovat kuivia ja työläitä viljellä. Mutta perhoistoukat sitä vastoin tekevät tässä maailmassa paljasta pahaa, ne syövät ja syövät alinomaa, ja vaikkapa puu siten kokonaan turmeltuu, niin että lopulta ne itsekin sikiöineen nälkään kuolevat, siitä ne eivät välitä mitään. Ja me hävittäessämme niitä elätämme niitä samalla, mutta jos ei olisi sääli puita, niin saisivat ne syödä itsensä turmioon, ne riivatut..." Hän pyyhkäisi puutarhaveitsen kamaralla muutamia toukkia puun kuorelta maahan ja polki ne mäsäksi muille varotukseksi ja peloksi.
"Mutta kun ne perhosina ympärillämme liitelevät, ovat ne kauniita", sanoi Magdaleena, joka puhdisteli toista puuta.
"Jos ne perhosina maailmaan tulisivat", vastasi vanhus, "sallisin niiden kyllä pistää kärsänsä jokaiseen kukkaan. Mutta nyt syövät ne itsensä noin ihaniksi muiden kustannuksella, ja niiden jälkeläiset tekevät taas samanlaista vahinkoa kuin nekin."
"Lempivätköhän perhoset, kun ne niin ajavat toisiaan?"
"Tiettävästi, koska luonnonlaki vaatii. Se pitää huolta, ettei mikään maailmassa syttynyt elämä helposti sammu. Ihminenkään, joka kuitenkin tuntee elämän vastukset, ei voi sitä karttaa, ja ennenkun aavistaakaan hän jo kulkee kuherrusmatkoilla."
"Ethän pahastu, isä", pyysi Magdaleena käärien esiliinan kulmaa sormensa ympärille, "jos teen yhden kysymyksen?"
"Rehellisen kysymyksen uskallat aina tehdä."
Tyttö katsoi hymyillen hänen silmiinsä ja sanoi: "Minä haluaisin tietää, kuinka sinä ja äiti tutustuitte toisiinne."
"Eikö muuta? Mutta tämän kysymyksen teet turhaan kahdestakin syystä. Ensiksi sinä luulet sen tapahtuneen niin kauan sitten, että minä voin nyt siitä välinpitämättömästi jutella, mutta siihen minä en myönny. Ja toiseksi vanhemman on sopimatonta puhua tällaista lapsille."
"Ethän ole vihainen, isä?"
"Siihen ei ole mitään syytä", vastasi vanhus. Hän keskeytti sitten työnsä ja astui tytön luo. "Kuule, Leena, koska sellaiset asiat herättävät uteliaisuuttasi, niin tahdon niistä sinulle puhua. Sanotaan, että puhuminen on hopeaa, vaitioleminen kultaa. Se sananlasku on tosi ja pitää paikkansa, niin kauan kun lapset pysyvät kauniisti vanhempien ympärillä, mutta kun he haluavat maailmaan -- kulta on ahnehdittua tavaraa, eikä ole sanottu että sitä aina kunniallisesti vaihdetaan -- on hyvä antaa heille mukaan vähän hopeaisia käsirahoja, silloin on puhuttava. Sen ovat vanhemmat usein laiminlyöneet, ja siksi tulee moni kullanpuhdas tyttö huonosti vaihdettuna takaisin. Sinä olet tullut naimaikään. Se aika on käsillä, -- en sano, että pojat sinua helposti miellyttävät, sillä sinä tunnet oman arvosi, ja se on oikein. Muuten ei siinä ole erittäin suurta vaaraa, koska kainoudella on teihin suuri valta, ja se tyttö, joka omin ehdoin juoksee nuoren miehen jäljessä, ei ole Herramme muistikirjaan merkitty kunnialliseksi naiseksi, eikä maailmakaan häntä sellaisena pidä. Mutta se aika on tullut, jolloin pojat voivat sinuun mieltyä, ja katso silloin eteesi, vartioitse ajatuksiasikin, sillä ei ole kylliksi siinä, että elää kunniallisesti: täytyy myöskin ajatella niin. Hurskaat ajatukset tekevät siveäksi. Ken ainoastaan kunniallisesti ajattelee, hän voi helposti hairahtua, mutta tuntea sen ohessa sielunsa puhtaaksi, ja se on parempi kuin hyvin tehdä ja huonosti ajatella, jolloin tuntee itsensä niin kurjaksi kuin olisi todella tehnyt kaikki kuvitellut synnit. Katso, Leena, kunniallisesti ajatella on helppoa aivojen työtä, mutta hurskaasti ajatellessa täytyy koko ihmisen olla mukana. Kunniallinen tyttö sulkee kamarinsa oven ja se merkitsee: niin ei sovi tehdä! Hurskas tyttö sulkee ikkunan ja oven, ja se merkitsee: niin ei saa tehdä! Ota tämä huomioosi ja tee niin, ei ainoastaan vertauksellisesti, vaan todellisuudessa. Mitä vertaukset auttavat, jos ei ole niitä vastaavaa todellisuutta?"
"Luulen, että olet oikeassa, isä", vastasi tyttö.
"Siitä saat olla varma. Tiedän, että tällä paikkakunnalla ajatellaan toisella tavalla. Pojat ja tytöt kuhertelevat täällä vuosikausia yhdessä, kunnes kyllästyvät tahi tottuvat toisiinsa. Jos he eroavat, on aika ja kunnia tuhlattu, yhteenmenosta taas ei seuraa todellista siunausta. No niin, pojat sanovat sinua ylpeäksi, ja toverisi nauravat, mutta älä huoli siitä. Ihmiset eivät yleensä soisi kenenkään olevan erilaisen kuin he, ja sika sanoo hevoselle: minä en antaisi sukia itseäni! Sinullekin sanotaan: tuolla karttamisella et miestä saa. Mutta se on vanhojen eukkojen ja kevytmielisten tyttöjen huonoja neuvoja; niitä on kai Melzerin Seferl aikanaan kuunnellut, ja niiden vaikutuksesta hän on juuri elävänä esimerkkinä. Jumala suokoon hänelle anteeksi kaiken sen rauhattomuuden, mitä hän on minun kotiini lietsonut; muuten minä säälin häntä, sillä eipä hän voine sydämessään tuntea rauhan siunausta! Tällaisessa läheisessä kiehnailussa kadottaa toinen toisensa kunnioituksen, ja viimein joutuu Jumalan ja maailman hylyksi; imartelua ja liehistelyä seuraa raakuus ja tora. Siinä ei ole mitään järkeä, ja sitä ihmisen pitäisi käyttää, että hän osottaisi kuntoa eikä eläisi kuin eläin. Miesväki on luonteeltaan raakaa, ja naiset on asetettu maailmaan heitä tasottamaan ja taltuttamaan, sen tietää jokainen, ja kun nuorukainen rakastuu sinuun, niin sinun kuntosi ilahduttaa hänen sydäntään."
"Eikö niin todellakin? Siten minäkin ajattelen, isä."
"Se on oikein, äläkä siitä ajatuksesta luovu! Huomaa myöskin, ettei kiirehtiminen sovellu sellaiseen kunnollisuuteen. Tytön huolena ei saa olla ainoastaan se, että pian pääsisi naimisiin ja tulisi emännäksi; parempi on odottaa, olla ahkera ja kulkea siveänä maailmassa, niin ettei ole mitään tunnustettavaa Jumalalle eikä ihmisiltä peitettävää. Silloin ei hänen tarvitse tulevalta puolisoltaankaan mitään salata. Sillä tavalla sinustakin tulee kunnon vaimo, jota parempaa osaa ei naisella ole. Älä ajattele yksin sitä, mitä näet, älä katso, kuinka äitisi ja minä elämme, me olemme jo tulleet vanhoiksi ja äreiksi, eikä silloin enää ole sellaisesta kysymys. Mutta sieluni autuuden nimessä en voi sinulle parempaa sanoa kuin: tee niin, säilytä itsesi hurskaana! Emme ole taivaallisiin asioihin niin perehtyneitä kuin kenties pastori, mutta maassa ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon vaimo kunnon miehen rinnalla. Kun sinä kerran tulet sellaiseksi, niin muista, mitä vanha Reindorfer on sanonut, ja silloin sinä varmaan rukoilet pari isämeitää haudallani!"
"Jumala suokoon!" huokasi Leena hengitystään pidättäen.
Vanhus katsoi hämmästyen tyttöön. "Minä luulen, että sinä otit sen saarnaksi! Sitä en tahtoisi, sillä silloin kävisi minulle niinkuin arvoisalle pastorillemme, jonka sunnuntaiset sanat unohtuvat ennen seuraavaa sunnuntaita."
"Minä en eläessäni unhota", vastasi tyttö.
Reindorfer oli jälleen mennyt puun luo ja leikkasi siitä puutarhaveitsellään toukkien pesän.
Magdaleenakin oli alottanut työnsä. -- Kuinka jalosti isä tahtoikaan hänen parastansa! Olisiko ajateltavissa, että joku vieras ihminen tarkottaisi hänelle yhtä hyvää? Ja mitä hän voisi tehdä tämän hyväksi?
VII.
Ken ei mäenkiipeämistä kammoksunut, hän pääsi oikotietä kumpujen yli Vesihaudalta Keskihaudalle ja päinvastoin. Niityn poikki kulki kapea polku, pujottautui sitten mäkeä ylös häviten pensaiden ja hopeakuusien sekaan sekä laskeutui taas niitylle mäen toisella puolella.
Reindorferin Leena seurasi Kleehuberin Franzlia monena sunnuntaina tätä polkua metsänreunaan asti mäen rinteelle, jossa he ottivat toisiltaan jäähyväiset. Franzl jatkoi sitten yksin matkaa Vesihaudalle ja Leena istuutui maahan puiden varjoon. Hän katseli kotiaan sieltä ylhäältä, jonne hän vallan hyvin kuuli, jos häntä kutsuttiin.
Eräänä sunnuntaina iltapäivällä nämä molemmat tytöt kulkivat niinikään jutellen ja naureskellen ylämäkeä; Franzl puhui alinomaa ja oli valmis nauramaan turhimmallekin asialle.
"Mitä sinä alinomaa pälyt taaksesi?" kysyi Magdaleena.
"Kun eräs poika seuraa meitä", vastasi toinen nauraen.
"Se joko ei ole totta, ja silloin saat nauraa minulle, jos käännän päätäni, tahi on se totta, ja silloin et sinäkään saa katsoa jäljellesi; sillä kukapa tietää, mitä sellainen kulkija voisi kuvitella."
"Kuvitelkoon mitä hyvänsä. Laskiainen, jolloin on tapana mennä naimisiin, on vielä kaukana. Enkä minä lannistu laskiaisenakaan, minä odotan helatorstaita."
"Teetkö liittosi taivaaseenastumisen päivänä, ettei Herra voisi olla siinä mukana täällä alhaalla, sinä veitikka?"
"Kyllä, ja tiedätkö muuta syytä?"
"En."
"Kaikki näyttää ylhäältäpäin kauniimmalta."
"Loruaja!"
"On vielä yksi syy, ja se on vakava. Minä toivon, että minulle heitettäisiin mies suoraan taivaasta, sillä täällä alhaalla ei ole kelpaavaa."
"Sinä et saakaan eläessäsi."
"Ei ole puhe saamisesta vaan ottamisesta. Tiedäthän, että kaupustelija-Liisa on äsken sanonut: 'Hyvä isä, kuinka usein minä olisin miehen saanut, mutta minä en voi ottaa niin monta!' Katso, sentähden hän ei ole ottanut yhtäkään."
"On kenties ollut päinvastoin."
"Miksi niin? Hänellä on kyllä kolmekymmentä vuotta seljässä, vieläpä muutakin."
"Mitä?"
"Kyttyrä."
"Luojan haltuun nyt! Sinä olet tänään auttamaton; minä olen iloinen, kun pääsen erilleni sinusta."
"Sen kyllä uskon, Leena, sillä tuo meitä seurannut poika ei ole kaukana. Hän seisoo tuolla orapihlajapensaassa ja lukee kukkia. Siihen, kun minä sinusta eroan, saa hän, luulen minä, sen tehdyksi, ja kenties hän sitten sinulle sanoo, kuinka monta niitä on. Etkö sinä näe, ken hän on?"
"Mitä se minua liikuttaa?" sanoi Magdaleena kiivaasti. "On parasta, että menet, sillä tiedäthän, etten minä kärsi sellaisia tyhmyyksiä, siksi saat jättää ne puhumatta. Minä en välitä kenestäkään, enkä toivo kenenkään välittävän minusta."
"Mutta ajattelehan, Leena! Minä en ole kenkään, ja vaikka olisinkin, en varmaankaan välittäisi sinusta, ei tässä maailmassa! Näepä, kuinka kiukkuinen sinä voit olla, sitä ei olisi kukaan uskonut."
"Hyvästi, Franzl!"
"Pitääkö minun juosta vai saanko kävellä hitaasti?"
"Kävele hitaasti vain! Ei paholainenkaan juokse jäljestäsi, siitä voit olla varma."
"Kuljemmehan taas ensi sunnuntaina yhdessä?"
"Mutta silloin sinun on oltava järkevämpi."
"Tietysti. Luojan haltuun! Mutta sinun on sanottava minulle, jos sen sitä ennen saat tietää, kuinka monta kukkaa tuossa pensaassa on."
Hän katosi nauraen kuusien taakse.
Magdaleena katsoi hänen jälkeensä. "Siinä on täydellinen huimapää!" Hän nauroi ja harmistui kaikessa hiljaisuudessa sitä, että oli närkästynyt toisen pilapuheesta. Miksi hänen piti se niin pahasti käsittää? Voisihan jollakin olla sama tie, ja hän kulkisi kenties heidän jäljestään tarkotuksetta? Miksi hänen pitäisi peljätä ja olla hämillään, vaikkapa joku poika puhuttelisikin häntä? Hyvää yötä! Sillä se olisi suoritettu. Mutta ken hän saattaisi olla? Hän kääntyi ympäri, mutta päivä paistoi hänen silmiinsä. Hän meni läheisen pensaan varjoon, istuutui ruoholle ja silmäili orapihlajapensasta. Silloin astui siitä nuorukainen näkyviin ja tuli hänen luokseen. Se oli myllärin Florian.
Neito katsoi hämillään maahan. Korkeat ruohonkorret kohosivat hänen ympärillään ja nuokuttivat miettien päätään tuulessa.
"Hyvä päivä, Leena Reindorfer!" virkkoi nuorukainen.
"Hyvä päivä!"
"Odottelin, että tuo lorunlaskija menisi matkoihinsa. Tahdoin vielä kerran puhutella sinua."
"Siitä onkin kauan, kun viimeksi näimme toisemme", sanoi Leena katsoen vapaasti ylös.
"Minä en voi sitä sanoa, vaikka sinä puolestasi olet oikeassa. Minä olen nähnyt sinut usein kirkossa, mutta sinä et ole nostanut silmiäsi rukouskirjasta. Ja siksi minä aluksi luulin, että olit vihainen minulle."
"Minkätähden olisin vihainen?"
"Niin minäkin lopulta kysyin; sillä sinä olet liian viisas kantaaksesi kaunaa siitä, mitä minä puolikasvuisena poikasena ajattelemattomuudessani puhuin. Kun nyt katselen meitä kumpaakin, täytyy minun hävetä, että olen voinut olla niin tuiki tyhmä! Silloin kohtelit minua ansioni mukaan, ja myöhemmin olen ollut kyllin itserakas luulemaan, että sinä sentähden olet karttanut minua. Kerron tämän, että tietäisit, mitä sinusta ajattelen ja kuinka luulen sinun ajattelevan. Mutta tällä selityksellä en pääse kovin pitkälle, ja siksi minun täytyy kysyä, mistä syystä olet juuri minua kohtaan erilainen? Ethän sinä yleensä ole epäystävällinen, enkä minä vaadi enempää kuin tavallinen vieras ihminen. Mutta miksi en saa sitäkään, sen toki tahtoisin tietää."
"Tiedäthän etteivät minun vanhempani soisi meidän seurustelevan keskenämme. Miksi herättäisin tarpeetonta tyytymättömyyttä?"
"Vanhempasi kohtelevat minua kovin väärin!" sanoi nuorukainen.
"Mahdollista kyllä", myönsi tyttö ja katsoi häneen hymyillen, "mutta sinä olet jo niin vahva, että voit sen kärsiä, luulen minä."
"Sinun on helppo laskea leikkiä", virkkoi hän asettuen istumaan ruoholle parin askeleen päähän tytöstä. "Sinun on helppo ilakoida, sinä et tiedä miltä minusta tuntuu. Jos heillä olisi joku syy, en voisi nurista; pitäisi vain tietää, miksi. Sitä olen jo kauan miettinyt. Mutta ei siitä ole apua. Olen tuohon riivattuun tupakanpolttoonkin tottunut, mutta vähän siitä on viihdytystä." Hän viskasi piippunsa ruoholle.
"Särje se nyt!" sanoi Magdaleena. "Onko sinulla niin tukulta rahaa? Uudenhan kuitenkin ostat."
"Niitä on paljon rihkamakauppiaalla, eivätkä maksa maailmaa. Ja katso nyt", hän otti piipun, "koska sitä niin säälit, siinä ei ole mitään vikaa. Jospa vain kaikki olisivat yhtä kestäviä." Hän huokasi syvään.
"Mene suolle", sanoi Leena nauraen, "sinähän itse herätät sääliä."
"Niin, aikanaan kohtaloni heittää minua niinkuin minä tätä piippua. Mutta silloin ei kukaan voi liittää särkynyttä yhdeksi."
"Sinä tulet pian synkkämieliseksi."
"Kun minulle tehdään vääryyttä."
"Kuka tekee?"
"Sen olen jo sanonut."
"Unohda se, niin et ole onnettomampi kuin muutkaan."
Nuorukainen nosti juhlallisesti piipun korkealle: "Tupakoinhan minä!"
"Tuskinpa se auttaa. Lihaa ja läskiä savustetaan, että ne säilyisivät hyvinä, ajatusten laita on toinen."
"Kuinka sinä voitkin olla veitikkamainen!" sanoi nuorukainen tyytymättömänä.
"Minkälainen sitten itse olet? Sinä juttelet paljon piipustasi, mutta niin surullisesti kuin kuolinsanoman tuoja, ja poltat samalla niin huonoa tupakkaa, että se saattaa yskimään. Ja minkätähden? Koska sinulle on tehty väärin. En tiedä, auttaisiko se siinä asiassa. Isä puhalteli äskettäin tupakansavua erääseen ruusupensaaseen, jossa oli itikoita, mutta hän itse oli tukehtua, ja hyönteiset jäivät paikoilleen."
"Niin käynee minullekin ja ruusupensaalleni", huokasi Florian.
"Onko sinullakin ruusupensas?"
"Maailman kaunein."
"Kotonasiko?"
"Niin soisin kaikesta sielustani, mutta se juoksee vielä vapaudessaan."
"Ruusupensas? Sepä on erinomainen! Sillä on kenties nimikin?"
"Onpa kyllä."
"Mikä se on?"
"Arvaa!"
"Se on kovin vaikeaa. Minun tuttavissani ei ole ruusupensasta."
"Turhia! Sinä ymmärrät kyllä, että tarkotan sinua."
Leena nauroi ääneen.
"Nauratko sinä sille?" kysyi nuorukainen loukkaantuneena.
"Sinä osaat niin mainioita kohteliaisuuksia. Minä kiitän kunniasta saada olla matojen syömä ruusupensas!"
"Helkkari, miten hullusti se meni", sanoi Florian, ja hänkin nauroi. "Olet oikeassa, sellaiseen en pysty, ja iloitsen siitä, ettet sinä sille panekaan sellaista arvoa kuin muut tytöt. Kyllä se olikin työlästä, mutta sinun mieliksesi tekisin kaikki! Sydämeni riemastelee, kun saamme puhua toisillemme suoraan ja järkevästi."
"Niin jättäkäämme tyhmyydet, Flori, kohteliaisuudet sekä muutkin! Luulen osottaneeni, etten ole tylympi sinulle kuin muillekaan, enempää et sanonut vaativasikaan, pysähtykäämme siis siihen."
"Siinä olisi kuitenkin liian niukalta minulle. Vanhempien totteleminen, Leena, on aina hyvä, ja viimeiseksi minä kehottaisin sinua siitä luopumaan. Mutta lapsille annettujen velvollisuuksien pitää perustua käsitettäviin syihin eikä pelkkään itsekkäisyyteen. Jos olisi kielletty, ettet saa kenenkään pojan kanssa puhella, pitäisin sitä liioteltuna, mutta siinä olisi kuitenkin jotakin järkeä. Nyt koskee kielto vain minua. Miksi minä olen muita huonompi? Pidän itseäni ainakin yhtä hyvänä kuin toisetkin, ja minulla olisi syytä surkutella itseäni, jos en olisi parempi kuin monet heistä. Tiedän, että sinun täytyy ajatella samalla tavalla."
"Mutta mistä minä tiedän, mitä syitä meikäläisillä on sinua vastaan?"
"Minä kysyn vain, mitä syytä heillä _voi olla_ minua vastaan. Ja olisiko siinä mitään oikeutta? Etkö luule, että jos heillä olisi todellinen syy, he olisivat myöskin sen sanoneet sinulle, tullaksensa aivan varmoiksi? Aivan varmaan. Koska eivät voi mitään syytä osottaa, on se pelkkää itsekkäisyyttä, tavallista vanhoille ihmisille. He tietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että sinä olet luotettava kunnon tyttö. Liiallinen lähenteleminen herättää vastenmielisyyttäsi, mutta rehelliseen kysymykseen et voi olla antamatta rehellistä vastausta. Ja nyt kysyn, saanko sanoa sinulle jotakin muuta kuin ne pojat, joiden kanssa sinulla on lupa puhua. Minun sietää olla kiitollinen poikkeusasemastani. Vanhempasi kai luulevat, että minun pelkkä hengitykseni turmelee sinut niinkuin olisin myrkyllinen eläin, basiliski tahi miksi sitä kutsuttanee, sinä sen varmaankin tiedät."
"Ei, en minä todellakaan tiedä, minä eläimenä kotiväkeni pitää sinua."
"Tänään ei sinun kanssasi voi puhua yhtään järkevää sanaa. Näyttää kuin puolet Franzl Kleehuberin kujeellisuudesta olisi tarttunut sinuun. Ja minua surettaa, kun sinä käännät vakavan asian pilaksi. Mutta niin sinä teet -- se minua lohduttaa -- vain tänään. Sinulla on ajatteleva mieli, ja jos se ei sinua petä, olet sinä huomaava, että ei ainoastaan minulle, vaan meille molemmille on tehty vääryyttä. Me voimme osottaa maailmalle, että olisi ollut synti ja vahinko erottaa meidät toisistamme, sillä me voimme antaa opetuksen siitä kuinka kunniallista ja siveää yhteiselämä voi olla. En puhu siitä enempää tänä päivänä, sillä sinun sanasi eivät tule sydämestä eikä päästä, mutta sinä lasket leikkiä siksi, kun asia näyttää sinusta niin vakavalta. Ne naiset, jotka ovat valmiit sanomaan ensimäiseen sanaan niin taikka ei, ovat, niin luulen, joko ajattelemattomia tahi liian kokeneita. Ne, jotka pitävät arvossa itseään, miettivät seuraavaan päivään. Jos huomenna on kaunis ilma -- allakka tietää, että on täysikuu -- tulen tänne jälleen. Jos tapaan sinut täällä, olen sangen iloinen; minulla olisi sinulle paljon sanomista, sellaista, jota tänään et tahdo kuulla, koska puhun sinulle ensi kertaa, koska se on sinulta kielletty ja koska et tiedä, miten tekisit oikein. Punnitse asiaa. Jos en tapaa sinua, tyydyn siihenkin, vaikka minulle olisi todellinen tyydytys saada edes puhua sinulle, eikähän puhe sido ketään. En toivo, että tähänkään vastaat nyt myöntäen tahi kieltäen, sillä kaikkea on ensin harkittava. Huomen-iltana täysikuun noustua tulen tänne jälleen. Nyt monta tuhatta hyvää yötä, Leena!"
"Hyvää yötä!"
Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, kulki vain hitaasti tietä alamäkeen. Heinät kahisivat hänen jaloissaan ja niiden siemennuput kiintyivät hänen sukkiinsa ikäänkuin olisivat tahtoneet herättää neitosen unelmistaan.
Aurinko oli jo vaipunut toisella puolella olevan metsikön taakse.
Florianin tarkotukset eivät voineet olla muuta kuin rehellisiä, Leenan vanhemmat tekivät poika pahalle vääryyttä.
* * * * *
Kun aurinko oli seuraavana iltana mailleen vaipunut, nousi täysikuu pilvettömälle taivaalle, ei miellyttääkseen erästä nuorukaista, joka suurella kaiholla sitä odotti, eikä myöskään ottaakseen vastuulleen erään nuoren tytön kohtaloa, joka pitkällisen sinne tänne arvelemisen jälkeen jätti metsän rintamaan menemisensä tahi sieltä poissa olemisensa riippumaan siitä, kuinka kirkas kuutamo tulee -- kuu ei tiennyt tästä kaikesta mitään, näytti vain vapaasti kummallekin kirkkaat kasvonsa, ja nämä ottivat sen hyväksi enteeksi.
Nuorukainen oli jo kotvan seisonut kuutamon hopeoimien kuusien alla, lauha tuuli hiveli hänen punottavia poskiaan ja kiidätti ruohon, kukkivien pensaiden ja pihkaisten kuusien tuoksua yli hiljaisen seudun.
Silloin hän kuuli, että alhaalla maantiellä avattiin veräjää ja pantiin jälleen kiinni. Rakennusten maantielle heittämän varjon kohdalla kulki joku ja ilmestyi sieltä kirkkaan kuutamon valaisemalle, niityn yli menevälle polulle. Maan neitosista rakkain lähestyi siinä häntä valkoisin käsivarsin ja hulmuavin hamein.
Mutta tämän kulku ei ollut helppoa. Ruoho oli entistä vastaanhangottelevampi. Iltakasteinen heinä kostutti hänen jalkansa ja liukui hänen askeleissansa, niin että hän horjahti; orapihlajakin takertui pidätellen hänen hameeseensa, ja aivan metsän reunamassa eräs yölintu säikytti häntä lentäen äänettömin siivin aivan hänen päänsä ohi.
"Terve, Leena!" huudahti nuorukainen astuen häntä vastaan käsi ojennettuna. "En voi sanoa, kuinka saapumisestasi iloitsen."
"Terve, Flori!" vastasi tyttö kiihkeästi hengittäen. "En tiedä, teinkö oikein, en todellakaan tiedä, olen niin rauhaton, vaikkei tässä olekaan mitään pahaa. Mutta teenhän ensi kerran eläessäni jotain aivan omia päin, jotain joka on maailmalta salattava."