Part 24

Heiner kirkaisi ja nauroi. "Mitä odotat? Aja!" sanoi isäntä.

Rattaat vierivät pois.

Kylän läpi ajaessaan Heiner kiirehti hevosia, mutta hiljaisella metsätiellä ne saivat juosta hölkytellä verkkaan.

Kuinka kauniiksi Burgerl oli kehittynytkään! Lapsena hän piti paljon Heineristä, koska Heiner oli taitava töissään eikä muutenkaan älytön ... mutta nyt? Tyly hän ei juuri nytkään ollut. Ja nyt oli talossa poika, joka kerran perii Grasbodenin; Burgerl ei siis enää ollut upporikkaan suurtilallisen ainoa lapsi ja perijä; eikähän Heinerkään ollut huonojen vanhempien lapsi, vaikkakin toinen poika. Pienen maatilan hän helposti voisi hankkia itselleen, ja mikä siinä olisi eläessä? Hänen veljensä ja natonsa viettivät sellaisella kaikkein onnellisinta elämää! Ja odottaa hän kyllä voisi, vaikkapa seitsemän pitkää vuotta, sillä onhan hän nuori. Vanhassa testamentissa puhutaan sellaisesta odotuksesta ... tätä tyttöä hän odottaisi seitsemän kertaa seitsemän...

Hän alkoi laskea, mutta loppusumma hämmästytti häntä hiukkasen; sillä niin pitkää ikää ja sellaista patriarkaalista elämänvoimaa, joista vanhassa testamentissa puhutaan, hän ei uskaltanut toivoa itselleen.

Burgerl oli juossut kirkkotarhaan. Hän aukaisi ristikkoportin ja juoksi eräälle haudalle, jonka rautaristissä oli nimi "Joosef Reindorfer". Kummulla kasvoi kukkia niin tiheässä, että tuskin pääsivät huojumaan tuulessa.

Burgerl laskeutui polvilleen. "Kas siinä on sittenkin rikkaruohoja." Niitä pois nyhtäessään ja karsiessaan kukkaisvarsista kuivia lehtiä hän jutteli itsekseen:

"Tulin vain sanomaan sinulle, että meillä on nyt kotona pieni poika! Kaunis poika, sanovat ihmiset; minä en ymmärrä sitä. Hänen pitää vähän kasvaa, ennenkuin minä voin rakastaa häntä; mutta rakastanhan minä jo nytkin, sillä hän näyttää niin miettivältä kuin hän rukoilisi. No, hänhän ei itse vielä kykene mihinkään. Hänen pitää saada nimekseen Joosef, niinkuin sinäkin sait, ja hänestä pitää tulla hyvä mies. Leena-äiti on hiukan heikko, mutta älä ole huolissasi, kyllä hän vahvistuu. Tämän tahdoin sinulle kertoa, muuta uutta en tiedä." Hän painoi molemmat kämmenensä hajasormin maata kohden. "Tiedäthän jo, että minä olen nyt aivan terve? Jumala olkoon kanssasi, iso-isä!"

Hän nousi. Erään haudan luona lähellä hautausmaan porttia hän pysähtyi ja luki siinä Isä-meidän. Sitten hän riensi kotiin.

Kun hän tuli perhehuoneeseen, sanoi Kaspar: "Missä olet ollut? Ei nyt saa juoksennella loitolla, pitää olla tarvittaessa käsillä."

"Pistäysin vain hautausmaalla iso-isälle kertomassa."

Magdaleena hymyili alakuloisesti.

"Vai niin." Grasbodenin isäntä nyökkäsi hyväksyvästi, mutta sitten hän puistalti arvellen päätään: "Ihmeellistä, mutta minusta ei tunnu ollenkaan mahdottomalle kertoa hänelle asioitamme, vaikka hän onkin poissa; on kuin hän ei olisi elänyt eikä kuollut."

Epäselvästi, mutta sitä mahtavammin, -- niinkuin aina sellaiset asiat, joita ei voida selittää, vaikuttavat kansan mieheen -- järkytti hänen olentoaan ajatus eläväin ja kuolleiden yhteenkuuluvaisuudesta.

Hän seisoi niin korkearyhtisenä, että pienikasvuisen kätilön, joka oli sillävälin kapaloinut lapsen, täytyi kurkottamalla tarjota pikku olentoa isän käsivarsille.

Isä kantoi lapsen vuoteelle.

"Tässä hän on, pienokaisemme. Nyt on maailmassa yksi ihminen lisää."

"Ja hän on tullut kunniallista tietä", hymyili Leena. "Kaikille iloksi eikä kellekään suruksi."

Nuori äiti toivoi kaikesta sydämestään, että pojan elämäkin niin kuluisi. Mutta silloin hänen pitäisi olla melkein pyhimys, eikä äiti uskonut voivansa kasvattaa häntä siksi. Mutta jos hän kasvattaa pienen Joosefinsa, jota hän nyt ensi kerran piti sylissään, hyväksi ihmiseksi, kenties niin hyväksi kuin se Joosef, joka viimeisellä hetkellään oli hänen käsivarsillaan, silloin hän on suorittanut velkansa maailmalle, äitinä sovittanut oman äitinsä hairahduksen ja -- sen myöntänette -- pessyt pois vanhan häpeäpilkun!?