Part 20
"Hehei, minä uskallan enemmänkin, minä olen oikein vauhdissa. Tässä on laitettava häitä! Minä etsin Leenan ja kysyn mitä hän ajattelee!"
"Varovaisuutta, Kaspar, älä kiirehdi liiaksi. Rauhotu ensin ja ajattele, mitä sanot, ettet puhuisi sanaakaan liiaksi. Se voisi olla vaarallista alussa."
"Sitä en pelkää. Mutta asialla on kiire."
"Vai niin."
"Että se saataisiin järjestykseen; sanoithan itse, että olen antanut mennä jo liian pitkälle. Eikö niin?"
"Niin kyllä. Jos et voi kauemmin kärsiä, niin mene ja etsi tyttö; sekin vie aikaa, jonka kuluessa voit ajatella mitä sanot. Mutta varo, ettet puhu liikoja; se on vahingoksi alussa eikä eduksi myöhemminkään."
Kun he yhdessä tulivat huoneesta ulos, tyrkättiin ullakon ovi äkkiä auki ja Burgerl huusi itkien: "Isä, isä, Leena muuttaa pois ja jättää minut!"
Molemmat kiiruhtivat ullakkokamariin.
Burgerl makasi maassa, tempoen käsiä ja jalkoja kouristuksessa. Leena oli polvillaan hänen luonaan ja nurkassa näkyi nyytti, jonka neito arvatenkin oli viskannut pois kädestään rientäessään lapsen luokse.
Iso-isä nosti Burgerlin vasemmalle käsivarrelleen ja hyväili häntä oikealla kädellään. "Kaikenlaisia tyhmyyksiä", hän mutisi, "pitääkö lapsenkin kärsiä teidän yksinkertaisuutenne tähden? Tee nyt jo pikainen loppu!"
Burgerl kiersi kätensä iso-isän kaulaan, mutta käänsi päänsä pois katsoen surullisesti isäänsä ja Magdaleenaan. Tämä oli miesten tullessa noussut ylös arkailevin katsein, ja nyt hän seisoi paikallaan käsivarret hervottomina ja silmät maahan luotuina.
"Leena", sanoi Grasbodenin isäntä hiljaa, ja hänen äänensä värisi ilosta ja liikutuksesta, "ole nyt minua kohtaan yhtä rehellinen kuin minä sinua! Muistatko minun kerran sanoneen, että hänen, joka ajattelee niinkuin minä, täytyy pyrkiä karkuun minun luotani ja talostani, jos hän rakastaa minua todella? Niin tahdot sinä nyt tehdä! Mikäpä sinua muuten täältä ajaisi?" Hän osotti permannolla olevaa kääröä.
Leena astui askeleen taaksepäin ja ojensi kätensä ikäänkuin peittääkseen vaatemytyn häneltä.
"Oi, älä kiellä sitä! Tunnustan suoraan ja vapaasti silloin myöskin sanoneeni, etten tietänyt, olisiko minulla rohkeutta pidättää karkaajaa, mutta kun sinä tänä päivänä seisot edessäni joka suhteessa ainoana oikeana, tiedän varmasti, että juoksisin jäljessäsi maailman ääreen. Mutta se -- Jumalan kiitos -- ei ole tarpeellista, sillä minä en päästä sinua luotani! Tässä on käteni, Leena, anna sinä omasi minulle ja rupea puolisokseni!"
Leena katsoi häneen loistavin silmin ja puristi sitten kätensä yhteen. "Sinä osotat minulle suuren kunnian", -- sopersi hän -- "sinä osotat..." Hänen äänensä petti, hän irrotti kätensä ja puristi ne rintaansa vastaan.
"Leena!"
"Ei, Kasper!" Hän teki torjuvan liikkeen. "Minun täytyy ensin puhua sinulle jotakin. Siitä on vaikea haastaa, ja vaikkapa mikään rikos ei minua tahraa, voi se kuitenkin muuttaa päätöksesi."
"Ei suinkaan! Ei koskaan!"
"Älä päätä liian aikaiseen! Älä sano mitään ennenkuin olen kertonut kaikki, mitä sinun täytyy tietää."
"Burgerl", sanoi Halden vanhus asettaen pikku sormen korvallensa ikäänkuin kuunnellen jotakin. "Burgerl, minä luulen, että pieni lintu puutarhassa visertelee nyt meille kummallekin." Hän talutti tytön portaita alas Kasparin huoneeseen.
Siellä istui sitten vanhus pitäen tyttöstä polvellaan ja rauhottaen häntä ensin sillä, että hänen alituisiin tiedusteluihinsa, jääkö Leena vai ei, vastasi: "Tietysti hän jää! Sehän on selvä asia, että hän jää!"
Burgerl nosti äkkiä päänsä ja pani suunsa isoisän korvan luo: "Kuule, iso-isä, sitten kenties tähän taloon tulee sellainen pikkunen isäntä?"
"Se on hyvin mahdollista", vastasi vanhus huolettomasti nauraen. Mutta hän rypisti heti otsaansa ja katsahti sivulta tyttöön: "Kuinka sinä teet sellaisia kysymyksiä? Jätä ne. Sellaisista asioista sinä et vielä saa tietää."
"En, iso-isä", sanoi hän purren nyrkkiänsä ja katsoen vanhukseen tavalla, joka pakotti tämän katsomaan ylös.
"Burgerl", sanoi hän hetkisen kuluttua.
"Mitä, iso-isä?" kysyi tyttö.
"Osaathan neljännen käskyn?"
"Osaan."
"Kenties et kuitenkaan. Lueppa!"
"Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä."
"Hyvä! Sellainen on käsky. Mutta kuuntele nyt tarkoin, Burgerl, minä teen sinulle kysymyksen, joka koskee selitystä. Jos Leena tulee äidiksesi, mikä on Herran käskyn mukaan velvollisuutesi häntä kohtaan?"
"Rakastaa häntä."
"Erehdys! Käskyssä ei puhuta rakastamisesta. Kunnioita isääsi ja äitiäsi, sanotaan siinä, kunnioita! Ymmärrätkö? Sinun on osotettava hänelle vilpitöntä kunnioitusta."
Burgerl käänsi päänsä ja tarttui esiliinaansa. "Kuule, iso-isä, oletko sinä milloinkaan ollut minun ikäiseni?"
"Sepä kysymys! Luuletko sitten, että minä olen tullut maailmaan tällaisena vanhana ukkona kuin nyt olen?"
"Silloin sinä kaiketi olit saman näköinen kuin tuollainen pikkuruikkunen poika?"
"Niinpä kyllä. Mutta miksi tällaisia kyselet?"
"Ajattelen vain, että sinä rakastat minua, koska olet ennen ollut pieni, ja minä rakastan sinua, koska tulen vanhaksi."
"Se on oikein, aivan oikein, mutta kunnioitusta ei saa unhottaa."
"Älä pahastu. Sinä olet kuitenkin minun rakas iso-isäni." Pienokainen kääri käsivartensa vanhuksen ympäri ja puristi häntä.
"Sinä viekas kissanpoika", sanoi vanhus ja nosti tytön pois polveltaan astuen sitten avonaisen ikkunan luo. "Tyttö on iso-äitinsä -- Jumala häntä lohduttakoon -- elävä kuva, on kuin he olisivat tuon hyväilyn toisiltansa oppineet", sanoi hän hymyillen ja päätään puistaen. "Tyttö on sen oppinut hiukan aikaiseen; mutta puhuipa näille milloin hyvänsä kunnioituksesta, he vaihtavat sen rakkauteen!"
* * * * *
Kun Grasbodenin isäntä oli sulkenut oven, huoneesta lähteneiden jälkeen, alkoi Leena: "Se, mitä minun on sinulle haastettava, ei koske minua yksin. Kerran keskustellessamme sinä ymmärsit minut oikein, kun sanoin sinulle, että minulla on ollut vaikeita kokemuksia rakkaus-asioissa -- se oli hyvin tehty, Kaspar. Nyt olen velvollinen selittämään sanani. Jätin sen silloin tekemättä, koska useammat henkilöt ovat kärsineet niistä suhteista, joista nyt kerron, enimmän se henkilö, jota kutsun isäkseni, ja vaikkapa kertomukseni alentaakin minut sinun silmissäsi, täytyy minun olla varma, että vanhuksen kunnia säilyy. Pidäthän sen omana salaisuutenasi? Mutta minä tiedän, että voin luottaa sinuun, ja kerron sinulle kaikki!"
Ja hän kertoi kaikki!
* * * * *
Grasbodenin isäntä työnsi taaksepäin hiuksensa, jotka hänen kuunnellessaan pää kumarassa ja tuon tuostakin nyökätessään olivat valuneet otsalle. "Rakkaani", sanoi hän, "maailmassa on paljon onnettomuuksia, jotka kohtaavat viattomia verrattomasti ankarammin kuin syyllisiä! Ymmärrän, ettei sinun ollut tätä helppo kertoa ja ettei sitä sovi kaikille puhua. Kiitän sinua luottamuksestasi. Mutta en voi käsittää kuinka se voisi muuttaa mielialaani sinua kohtaan, näenhän sinut kaikessa menettelyssäsi yhtä kunniallisena ja kunnollisena kuin olen sinut oppinut täällä tuntemaan. En ymmärrä, kuinka se sinua minun silmissäni häväiseisi, ettet ole Reindorferin tytär. Jos hän soi sinulle maailman valon, paljoa suuremmalla syyllä minun on se suotava, minun, joka antaisin sinulle kaiken taivaan kirkkauden! Rakastan sinua vielä enemmän kuultuani, kuinka kiintynyt olet tuohon vanhukseen, jota kuvittelen peräti kunnon mieheksi. Sen täytyy olla hyvälaatuisen lapsen, jonka hän, vaikka onkin vieras, antaa kutsua itseään tällaisissa suhteissa isäksi! Pidän häntä kaksin kerroin kunniassa sinun tähtesi, ja sinä ajattelet häntä edelleenkin hellyydellä. Jos sattuisi niin, että hän tarvitsisi meitä, riittäisi sanasi: 'isä tänne', -- ja minä taluttaisin hänet kädestä meidän taloomme!"
"Näistä sanoista kiitän sinua sydämestäni", sanoi Magdaleena iloisesti, "mutta", hän lisäsi puistaen hiljaa päätään, "jos hän joskus minua tarvitsisi, saisin minä siitä rakkaan huolehtimisen, kun sinulle siitä olisi vain haittaa ja vastusta."
"Etkö sinä ole jo ottanut kantaaksesi tuntuvan osan minun ristiäni, ja kuitenkin luulet, etten minä rakkaudesta sinuun voisi mitään tehdä?! Yhdymmekö vain huvia ja iloja varten? Eikö myöskin suruja ja koettelemuksia? Kyllä, ilossa ja surussa sekä kaikiksi ajoiksi... Mutta minä odotan vielä sinun ratkaisevaa vastaustasi, Leena! Sana vain!"
Hän astui aivan lähelle Magdaleenaa, aivan lähelle. Mutta tämä ei sitä sanaa sanonut. Nostamatta käsiään, jotka kääntelivät esiliinan reunaa, vaipui hän Kasparin povea vastaan nyyhkyttäen äänekkäästi ja Kaspar kääri käsivartensa hänen ympärilleen. Äkkiä Leena nosti silmänsä ja katsoi hymyillen Kaspariin. "Sinä tulet aivan märäksi", hän sanoi, laski oikean kätensä Kasparin olkapäälle ja nosti toisella kädellään esiliinan kulman, jolla pyyhki kosteat paikat hänen takistaan.
Silloin tyrkättiin ovi auki ja Burgerl syöksyi sisään.
"Teidän täytyy antaa anteeksi", lausui iso-isä kynnykselle pysähtyen, "mutta en voinut häntä kauemmin pidättää alhaalla."
Lapsi juoksi rakkaittensa luokse, syleili kumpaakin ojennetuin käsivarsin ja puristi heidät toisiaan vastaan.
Kaspar laski toisen kätensä tyttärensä tummille kiharoille. "Sinäkö se olet, Burgerl? Sinun pitääkin olla mukana; sinua ei saa erottaa meistä!"
Avonaisesta ikkunasta tulvaili huoneeseen raikasta suvituoksua ja päivänpaistetta. Päivänpaiste tunkeutui eteisen läpi ullakon kiertäville portaille asti, jotka siten saivat rattoisan puoliselkeän valaistuksen.
* * * * *
Ei ollut kysymys uneksivasta elämästä! Mitä muistoja saattoikaan vielä olla jäljellä särkyneistä nuoruuden-unelmista, joissa leikkitoveri kuvastui koko elämän kumppanina, ne hälvenivät pois sen voiman tieltä, joka tässä yhdisti kaksi olentoa yhteistä tulevaisuutta rakentamaan, eikä heitä ympäröivää maailmaa valaissut himmeä kuutamo, vaan keskipäivän loiste, eikä se ollut heidän yksin, eikä sitä voitu vaivatta jakaa eikä jalomielisesti toiselle lahjottaa! Avoimin silmin ja toimeliain käsin meidän täytyy vallottaa osamme, ja me sallimme toisien vasta silloin astua sijallemme, kun he kykenevät alkamaan siitä, mihin me lopetamme, tekemään sen, mitä me tahdoimme tehdä, kun jokainen meissä piilevä voimanhiukkanen pyrki toimintaan.
"Emme ole saaneet elämäämme huvin vuoksi, Leenani."
Nuoren naisen käsi tapaili voimakkaan miehen kättä, joka lepäsi lapsen kiharoilla.
Vaikkapa elämä onkin pitkä työpäivä, on kuitenkin viisaampaa työskennellä iloisesti iltaan asti kuin tyytymättömänä ja nuristen odotella loppua. Pitkän päivän varrella on kuitenkin eräs hetki, jolloin unhotamme kaiken kiusan ja vaivan, se hetki, jolloin liitämme kätemme meille rakkaudella ja uskollisuudella ojennettuun käteen ja sanomme: "Työskennelkäämme vain yhdessä."
* * * * *
Halden vanha isäntä rykäisi. "Kun nyt olette tarpeeksi kauan noin seisseet, niin voisitte sanoa minullekin jotain. Eipä siltä, että aika tuntuisi minusta pitkältä -- ei tietysti teistäkään, -- ja minä ymmärrän kyllä, että niin paljon aikaa ja vaivaa kysyneen toistensa löytämisen jälkeen ei aivan helposti ja halulla tavattua jälleen irti päästetä. Enkä oikeastaan pitäisi pahana, vaikka nyt jo etukäteen otatte sen mihin muuten voisi kulua pari viikkoa. Sillä huomaa, Kaspar, sinä et saa pahastua minulle! Mutta nämä molemmat tytöt otan minä nyt heti mukaani Haldeen. Kun Hiesl on saanut hoitaneeksi hevoset, saa hän heti valjastaa."
"Minkätähden, iso-isä?"
"Niin ymmärtäväinen sinun, Kaspar, täytyy olla, että asiain nykyisellä kannalla ollessa huomaat tytön tänne jäämisen mahdottomaksi. Se ei sovellu ollenkaan."
"Se on aivan oikein, ja minä kiitän tuhannesti siitä vieraanvaraisuudesta, jota tahdot osottaa hänelle ja tyttärelleni. Mutta miksi sellainen kiire? Voithan toki syödä täällä päivällistä?"
"Minun kiireeseeni on kaksi syytä ja vielä pari muutakin, joita en ilmottele, koska ne ovat vähäpätöisiä. Ensiksikin olen tullut aivan odottamatta luoksesi, et ole voinut järjestää minua varten, ja tiedäthän, että ruoka-asioissa olen hyvin arka. Sentähden on sopivampaa, että syön tänä päivänä kotonani, ja Leenasta kaiketi on myöskin parasta päästä istumasta sinun pöytäsi ääressä, kunnes taas ilmestyy siihen emäntänä. Toiseksi leviää kulovalkean nopeudella tässä talossa ja kylässä sanoma, että te olette vihdoinkin tulleet samanmielisiksi. Sinua sen ei tarvitse kiusottaa, mutta Leenalle on parasta olla poissa täältä, ennenkuin huhu on päässyt lentoon; siten hän säästyy kateellisilta silmäyksiltä, tyhmältä pilalta ja ulkokullaisilta onnitteluilta. Sentähden minä kiirehdin, ja olemmehan oikeastaan jo matkavalmiitkin. Burgerlin on vain pistettävä hynttyynsä kokoon, Leena on sen jo suorittanut."
"Eikö mitä", sanoi Burgerl, "hän jätti enemmän kuin puolet ottamatta."
Kaspar tarkasteli pientä nyyttiä ja katsoi hymyillen ja päätään puistellen Leenaan. "Totta, sieluni, siinä ei ole tilaa muulle kuin sille, mitä hänellä oli tänne tullessaan."
"Aukaiskaa se siis ja korjatkaa asia pian. Minä menen jo valjastuttamaan." Samassa vanhus meni ovesta ja laskeutui portaita alas.
Hän näki renkinsä seisovan pihamaalla rattaihin nojaten ja puhelevan vanhan Seferlin kanssa.
"Hiesl!" huusi vanhus.
"Tässä olen, isäntä."
"Oletko ruokkinut hevoset?"
"Olen."
"Oletko juottanut?"
"Olen."
"Valjasta sitten. Me ajamme pois heti."
"Niinkuin isäntä käskee."
"Ja levitä loimi istuinlaudalle, että siinä olisi vähän pehmeämpi. Minä istun sinun rinnallasi, me otamme Burgerlin ja sen toisen tytön mukaamme."
"Leenan?" kysyi Seferl.
"Niin, Leenan."
"Se on todellakin viisaasti tehty, että viet hänet täältä pois."
"Mutta hän palaa pian takaisin."
"Vai tulee takaisin?"
"Niin, talon emäntänä."
"Mitä sanot?"
"Talon emäntänä, sanon. Joko sinä, vanha noita, kuulet niin huonosti?"
"Herra Jeesus!"
"Hän suokoon siihen siunauksensa, -- tarkottanet? Kyllä sen ymmärrän." Hän kääntyi pois ja; meni puutarhaan jättäen vanhan palvelijan ja rengin ihmettelemään. Hän asteli edestakaisin ihmeellisissä ajatuksissa. Hän muisti sitä päivää, jolloin hän naitti oman lapsensa Kaspar Engertille, ja ajatteli niitä vuosia, joina näki hänen tässä talossa nuorena emäntänä hallitsevan ja vallitsevan. Ja niinkuin tämän päivän tapahtuman hän muisti, kuinka hän ajoi portista sisään sen nuoren tytön kanssa, joka nyt tulee emännäksi kartanoon, jota tämä ei koskaan olisi nähnyt, ellei hän olisi houkutellut häntä tänne ja tuonut muassaan. Näytti kuin olisi hänen velvollisuudekseen säädetty toimittaa emäntiä Grasbodeniin.
Sillä välin Kaspar Engert istui kahareisin ullakkokamarin tuolilla ja katseli, kuinka piirongin laatikoita tyhjennettiin ja tavarat sullottiin kokoon. Hän seurasi katseillaan Magdaleenan jokaista liikettä, eikä hän tiennyt ketään rakastettavaa mutta samalla sekä ulkomuodoltaan että käytöstavaltaan niin kunnioitusta herättävää kuin hän, joka nyt tulee hänen puolisoksensa! Hän ei sydämensä riemuisuudessa enempää kuin Leenakaan iloisessa toimeliaisuudessaan muistanut, että heidän on tuossa tuokiossa erottava. He olivat vasta pari tuntia sitten mukautuneet siihen, minkä täytyi tapahtua, ja he ajattelivat vain, kuinka pieni matka ja lyhyt aika siitä oli!
Puuhansa ohessa Magdaleena katsahti usein Kaspariin, ja jos heidän silmäyksensä yhtyivät, oli kummankin silmissä huomattavissa niin ihmeellinen ilo, että heidän kummankin täytyi ehdottomasti hymyillä. Parista käsille tulleesta kappaleesta he vaihtoivat ajatuksiaan ilman sanoja. Kun Leena nosti korallista kaulaketjuaan, hän hymyili veitikkamaisesti ja Kaspar oli tulevinaan hämilleen ja katsoi syrjään. Mutta kun Leena kohotti sunnuntaipuseron, joka oli ollut juorujen ja sen kautta myöskin tämän päivän iloisen tapauksen aiheuttajana, nauroi Kaspar ja viittasi sille ystävällisen tervehdyksen, jota vastoin Leena oli olevinaan närkästynyt ja rypistäen kulmiaan puistalti pari kertaa komeaa vaatekappaletta, ennenkuin sen -- huolellisemmin sijoitti toisten tavaroiden joukkoon.
Ja kun neidon huomio oli hetkeksi kiinnitetty käsillä oleviin tavaroihin ja Kaspar sai mielestään liian kauan odottaa ystävällistä silmäystä, huudahti ylkämies: "Lenerl!"
Silloin Leena katsoi häneen ja sanoi: "Kyllä, Kaspar!"
Ja kun Leenan mielestä Kaspar ei pitkiin aikoihin ollut sanonut ystävällistä sanaa, huudahti hän: "Kaspar!"
Ja Kaspar vastasi: "Kyllä, Lenerl!"
Kun Magdaleena sai sitoneeksi tavaramyttynsä, jonka koko nyt oli tuntuvasti kasvanut, oli Burgerl vielä kumarruksissa omien tavaroittensa yli. Niiden kääreliinasta hän oli vasta kaksi nurkkaa saanut solmituksi, kolmas oli juuri hänen puristetussa kädessään ja neljäs hampaissa. Mutta kun iso-isä huusi alhaalta: "oletteko valmiita? Me jo olemme", silloin hän teki ripsakasti viimeiset solmut, otti nyyttinsä ja juoksi ovelle.
Leena nosti nyyttinsä olkapäälleen. "Anna minun toki --", sanoi Kaspar astuen hänen luokseen ottaakseensa nyytin.
Leena kielsi sen. "Olen vielä palvelustyttö, ja sinä olet isäntä." Niin sanoen hän astui edelle.
Kaspar Engert ei voinut eikä tahtonutkaan selittää, miksi hän ei tullut koskeneeksi tyttöön ja ottaneeksi nyyttiä väkisin; se olisi ollut hänelle leikkiä vain ja vaatinut vähän ponnistusta. Hän seurasi vakavan näköisenä ja hitain askelin.
Vanha Seferl seisoi eteisessä odottaen. Hän kuiskasi Leenalle: "Toivotan runsasta onnea! Ja eihän toki vastainen emäntä muistane niitä puheita, joita haastoin palvelustytölle? Eihän?"
"Ei varmaankaan, Seferl; ethän ole tarkottanut pahaa."
Muu palvelusväki seisoi pihamaalla, kaikki nyökyttivät päitään monellakin silmät ja suu seljällään; siellä oli pelkkiä hämmästyneitä katseita, mutta ei ollenkaan nurjamielisiä, ja kun Leena antoi nyyttinsä Hieslille, nyökkäsi tämä hänelle tyytyväisesti. Rahvaan suosio riippuu niin suurissa kuin pienissäkin oloissa menestyksestä, ja siinä onkin tervettä järkeä, mutta se tulee turmiolliseksi, jos menestyksen keinot ja päämäärät ovat epäsiveellisiä tahi jos henkilö ja asia eivät menestystä ansaitse. Kaikki, jotka olivat nurjia Magdaleenalle siitä saakka, jolloin alettiin puhua, että hän kiehtoo isäntää verkkoihinsa, olivat nyt kokonaan muuttuneet, kun hän oli saavuttanut päämäärän, jonka tavottelemisesta häntä tuomittiin.
Kun hänen piti kaikkien muitten jälkeen kiivetä rattaille, näytti kuin hurja päähänpisto olisi iskenyt Kaspariin, joka tempasi hänet syliinsä ja nosti määrätylle istumasijalle. Kun Leena hiljaa kirkaisi, kuiskasi Kaspar: "Otinko liian kovasti? Mutta pitihän minun sinua syleillä ja pitää käsivarsillani voidakseni uskoa sinun olevan minun omani ja jotta sinä huomaisit, ettet koskaan pääse minulta karkuun."
Leena ojensi hänelle kätensä katsoen alas. Rattaat alkoivat hitaasti liikkua ja Kaspar astui niiden rinnalla portille saakka. Siellä kihlautuneet katsoivat toisiaan syvälle silmiin ja heidän kätensä irtautuivat hitaasti toisistaan. Jäähyväisiksi huudettiin ja huiskutettiin kunnes rattaiden ryty esti äänen kuulumasta ja tien käänne peitti menijät jääneiden silmistä. Grasbodenin isäntä kuunteli niin kauan kuin pyörien kolinaa saattoi hiukankaan tajuta; sitten hän kääntyi pihamaalle ja alkoi järjestellä, torua ja ohjailla työväkeään mitä iloisimmalla ja reippaimmalla tavalla.
"Niin, niin", sanoi Heiner puoliääneen, "nyt häntä vasta eläminen ilottaa."
Rattailla oltiin aivan hiljaa. Leena istui melkein suljetuin silmin, yhteenliitetyt kädet polvilla, puoleksi valveilla, puoleksi uneksuen. Vasta kylän jäätyä jo kappaleen matkan päähän ja heidän ajaessaan kuusimetsässä kääntyi vanha isäntä Magdaleenan puoleen ja sanoi: "Kenties olisit kihlaus-aikana mieluummin omaistesi luona?"
Leena puisti päätään. "Kyllä isän luona mielelläni, mutta siskoihin en luota; he voisivat turmella sekä isän että minun iloni."
"Ole sitten vain minun talossani, kunnes Kaspar noutaa sinut emännäkseen. Minä suon sinulle onnesi."
Sanojensa vahvistukseksi hän laski oikean kätensä Leenan käsien päälle eikä hän voinut estää, että tämä tarttui siihen ja veti sen huulilleen.
Hän irrotti kätensä ja hiveli sillä Leenan päälakea. "Suon sinulle sen."
Ja Hiesl nyökkäsi suostuen. Kyllä, kyllä!
Sitten he taas ajoivat äänettöminä eteenpäin.
Burgerl ojensihe ja painoi poskensa ystävänsä poskea vastaan. "Leena-äiti!" kuiskasi hän.
Omituinen väristys, joka pakotti hänet sekä hymyilemään että huokaamaan, tuntui Magdaleenan olennossa; hän veti tytön poveaan vastaan ja suuteli häntä. Sitten hän istui kumarassa hiljaisena ja nöyränä; oli kuin hänen suuri onnensa olisi istunut hänen vieressään ja hänen täytyisi tehdä itsensä pieneksi, hyvin pieneksi, jotta sille olisi sijaa.
Rattaat kulkivat hiljaa eteenpäin, pyörät vierivät äänettöminä korkeiden honkien alle kokoontuneiden havuneulakerrosten yli.
* * * * *
Tullessaan illalla huoneeseensa heittäytyi Grasbodenin isäntä heti mukavaan lepoasentoon. Hänen täytyi tunnustaa olevansa väsynyt, oli kenties ilon innossa tullut liiaksi rehkineeksi.
Ja lepäillessään siinä hän ajatteli mitä oli ennen elänyt ja kokenut, ja uneksui mitä täst'edes eläisi ja kokisi. Ja silloin hän näki äkkiä ilmielävänä sen tumman silmäparin, johon hän oli eronhetkellä niin syvään katsonut. Nukahtaessa oli noiden silmien hellänsydämellinen katse hänen edessään. Hän sulki useita kertoja hymyillen silmänsä.
Huone muuttui vähitellen pilkkosen pimeäksi ja vanha Seferl toi tulta; se hävitti unelmien liekit.
Hän kohottausi istumaan, ja madonnan kuva oli hänen edessään vastapäisellä seinällä.
Madonna oli ruskeasilmäinen.
"Onko siinä öljyä?" kysyi isäntä viitaten lamppuun, joka oli kiinnitetty puitteiden alimpaan listaan.
"Kyllä", sanoi vanha Seferl. "On siellä vielä viime kerralta hiukan jäljellä."
"Sepä hyvä."
"Aiotko sytyttää sen?"
Hän nyökkäsi lyhyesti. "Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, isäntä!" sanoi vanhus. Portaissa hän mutisi: "Aikoo sytyttää lampun, vaikkei ole pyhä eikä perjantai."
Kaspar Engert raappasi tikkuun tulta, mutta kun se tuntui hänestä kovin jokapäiväiseltä, pisti hän siitä ensin tulen erääseen pesukaapilla olevaan vahakynttilään, jolla sitten sytytti pienen lampun sydämen. Nähdessään liekin lekuttavan punaisen lasin takana hän sanoi: "Niin! Sinäkin, pyhä Jumalan-äiti, olit siveä ja kunnon neito!"
XXI.
Kaspar Engert meni varhain seuraavana aamuna palvelusväkineen ja päiväpalkkalaisineen työmaille. Vaikka työntekijät jakaantuivat kahteen ryhmään, jotka alkoivat eri tahoilta kukistaa laajaa ruohikkoa, oli isäntä kumminkin ensimäisen puolen tunnin kuluessa useamman kerran kummankin ryhmän luona. Hänellä oli taas, arvelivat työmiehet, suuri liikkumiskiihkonsa. Myöhemmin nähtiin hänen kuljeksivan korkealla metsän reunassa, ja sitten häntä ei enää näkynytkään.
Jos hän edestakaisin liikkumisellaan tahtoi pitää työväkeään ahkerassa työssä, niin saattoihan pelkokin, että hän voi milloin hyvänsä jälleen ilmestyä, jonkun hetkisen vaikuttaa edullisesti.
Hän oli hiukan epäröiden astunut metsään ja kulki siellä kappaleen matkaa puiden alla. Äkkiä hän muisti jotakin ja kääntyi ympäri, mutta pysähtyi taas paluumatkan puolivälissä ja astui sitten pää kumarassa ja pitkin askelin erästä polkua, joka vei syvemmälle metsään. Pysähtyessään hengittämään hän huomasi olevansa laajalla hietaisella tasangolla kaukana synkän hongikon takana.
"Olisi hullutusta", hän mutisi. "Kun olen niin kaukana Föhrndorfista ja näin lähellä Hinterwaldenia, olisi kovin naurettavaa kääntyä takaisin."
Hän alkoi taas ripeästi astua. Kylään oli vielä meikein yhtä pitkä matka kuin hän jo oli kulkenut, ja Halden kartano oli kappaleen matkaa sen takana. Saavutettuaan Hinderwaldenin hän ei kulkenut kylän läpi menevää tietä, vaan poikkesi syrjäpolulle, joka kulki huonerivin takaa puutarhain ja heinälatojen sivuitse. Vasta lähellä viimeistä rakennusta yhtyi tämä polku suureen tiehen aivan sillan edessä, jonka alitse kapea puro virtaili epätasaisessa uomassaan, jossa ainoastaan keväisin ja suurten sateiden jälkeen vettä viljemmältä kuohahteli. Sillan toisella puolella oli pensaikkoa kasvava mäki.