Part 15

"Ja sen minä sanon", tokaisi miiluri-Jaakko, "ettei tämä puheesikaan kelpaa minnekään. Sinä olet kerran saanut päähäsi, että sinusta pitää tulla tähän maailmaan aivan erityinen heittiö ja hurjistelija, ja sentähden sinä puhut näin. Tiedetäänhän, miksi muutuit toisenlaiseksi kuin ennen olit. Se tapahtui erään tytön tähden, jota et voinut saada; voihan sellainen kiukuttaa, mutta en pidä sinua, rakas Flori, niin suurena raukkana, että tuollaisesta syystä viskaisit pois kaikki ohjakset ja turmelisit elämäsi."

Eräs vireä nuorukainen huudahti nyt: "Niin, maailma olisi kaunis, kun vaan tietäisi, mitä siinä tekisi!" Mutta kun tällä syvämielisellä lausunnolla ei oltu tarkotettu erityisesti myllärin poikaa eikä miiluriakaan, sivuutettiin se vastaväitteittä. Nuorukainen katsahti kuitenkin ylpeästi ympärilleen, olihan hänkin puhunut.

Florian katseli miiluria kauan kummastellen, sitten hän puhkesi pilkkanauruun. "Luulenpa sinun vain sentähden pitävän mahdottomana, että minä olen mieleltäni erilainen kuin te, koska sinä et tahtoisi jäädä minun jälkeeni; sinä näet olit ennen minun aikaani seudun suurin heittiö, ja nyt sinua arvatenkin katkeroittaa se, ettei sinua enää mainita ensi sijassa."

"Tuo on mieletöntä lorua", huomautti miiluri.

"Ei sen mielettömämpää kuin sinä aikaisemmin puhuit: Se tapahtui erään tytön tähden, sinä arvelet? Tytön tähden vain? Niin, tyttö se oli, se on aivan varma, ja te tiedätte sen kaikki. Mutta älä puhu minulle mitään hänestä, älä mainitse hänen nimeään; tiedätte, että se raivostuttaa minua! Niin, minä luulen, että te tunnette minut mieheksi, joka voi tuntikausia ääntä päästämättä iskeä vahvalla nyrkkiparilla; ymmärrätte myöskin, että olen saanut mustelmia, jotka pysyvät koko ijän, -- mutta kun nyt näette, että minulle on tapahtunut jotain, joka on erottanut minut entisestä elämästäni, niin pitäisi teidän itsestännekin huomata, että kysymys on ollut muustakin kuin tytöstä, jota minä en voinut saada. Mitä siinä oli muuta, en voi sanoa; se on minun salaisuuteni. Joku teistä voisi kenties muistuttaa: ei siinä ole mitään kovin hirmuista ollut, sillä tuo tyttö suoriutui asiasta kovin helposti. Se on totta, mutta nainen on pehmeää savea, mies kiveä; nainen taipuu siinä, missä mies murtuu. Ja kun kohtalon iskut tekevät kenestä kuumesairaan, silloin kysytään, mitä lääkkeitä on kotiapteekissa, hyviä rehellisiä neuvojako vaiko huonoja esikuvia. Ja kehen se koskee, jos raivokuume tuhoaa minut? Vähimmän kaikista itseeni?" Hän pyyhkäisi pöytää kämmenellään. "Minulla ei ole ollut mitään pakkoa puhua tätä teille; olen sen tehnyt vain sentähden, että tietäisitte minun saaneen jotain kokea ja ettei minulla ole tarvinnut olla mitään päähänpistoja tullakseni erilaiseksi kuin te. En todellakaan voi verrata itseäni teihin, sillä minä vasta aloin siitä, mihin te lopetatte. Uskokaa tahi olkaa uskomatta. Voisittehan koetella minua. Mainitkaa joku tehtävä, josta kannattaa puhua ja jota kukaan teistä ei uskalla yrittää; minä sen suoritan."

"Minä tiedän yhden", huusi vireä nuorukainen, "jota kukaan ei vielä ole tehnyt: juo aamillinen viiniä yhteen kulaukseen!"

"Olisin silloin yhtä raaka ja tyhmä kuin sinä", vastasi Florian.

"Miksi sellaiset puuttuvat puheeseen, jotka eivät mitään tiedä", huomautti miiluri. "Tahdotko sinä todellakin tehdä teon, josta muiden on jo kauvan täytynyt pitää kätensä poissa?"

"En sitä muuten olisi sanonutkaan. Minä vain luulen, että me olemme jo tällä paikkakunnalla tehneet niin paljon vallattomuuksia, että sinun on vaikea keksiä jotakin uutta."

"Eikö se saisi olla jonkun matkan päässä täältä?" kysyi miiluri viekkaasti.

"Jos se on jokin aimo yritys, teen sen vuoksi kolmen päivän matkan."

"Sinne ennättää yhdessäkin. Tiedätkö, missä Zirbendorf on?"

"Tuolla noin." Florian viittasi erääseen suuntaan, josta näkyi kaukaisia sinertäviä vuoria.

"Oletko kuullut puhuttavan Leutenbergerin Urbanista?"

"En."

"Sitä en ihmettele. Kun hän oli sinun ikäisesi, oli hänen nimensä kaikkien huulilla. Sittemmin on puhe hänestä heikentynyt, mutta hän itse ei, ei todellakaan, hän on vieläkin samanlainen velikulta. Luultiin, että hänkin kerran tapaisi voittajansa, mutta eipäs ole tavannut. Kaikki jotka ovat menneet torailemaan hänen kanssaan, ovat palanneet ruhjotuin raajoin, ja kaikki tappelukuntoiset ovat yrittäneet. Kun hän ne kaikki on perinpohjin kynsinyt, ei kukaan enää uskalla mennä hänen luokseen, eikä paikkakunnalla kenkään tohdi häntä vastustaa. Niistä ilkitöistä ja väkivaltaisuuksista, joita hän tekee, puhutaan vähän taikka ei ollenkaan. Hän on voimakkain ja kaikkien täytyy koetella olla hänen suosiossaan, kukaan ei tutki, miten hän kohtelee muita. Kun hän on niin osottanut, kuka on isäntä, ei ympäristössä hänestä paljoa puhuta, mutta paikkakuntalaisensa hän pitää kuumana kuten ennenkin."

"Tarkotat, että menisin kiistelemään hänen kanssaan?"

"En tarkota mitään. Olihan vain kysymys sellaisesta jota kukaan muu ei uskalla tehdä, ja silloin muistin Leutenbergerin Urbanin. Siitä on nyt kauan aikaa -- nauran sille nyt, vaikka silloin olin itkeä harmista -- kun minä tulin hänen luotaan iho pahasti pehmitettynä, enkä ole voinut sitä koskaan takaisin maksaa. Kuten sanoin, et saa käsittää asiaa niin, että minä kiihottaisin sinua häntä vastaan tullaksesi niin pahoin piestyksi kuin muutkin, kilpailustahan ei voi tulla kysymystä."

Florian nousi. "Sinun ei tarvitse huolehtia niin paljon minun tähteni, miiluri-Jaakko. Huomaan kyllä, että teet minusta pilaa ja mielelläsi naurat sille. Mutta neuvon, että heität sen, sillä muuten voisin saada halun koetella ensin voimiani sinua vastaan. Luulen että voin höyhentää sinut yhtä hyvin kuin Leutenbergerin Urbankin, ja silloin et enää naura. Kun olen sanonut, että suoritan tehtävän, niin sen myöskin suoritan! Saatte kuulla siitä." Hän maksoi ja seurue poistui jännitetyssä mielentilassa.

He kulkivat kylän läpi menevää tietä. Pitkä miiluri pysyttelihe muutaman askeleen loitompana toisista. Yksi toisensa jälkeen sanoi hyvää yötä ja pistäysi sisään jonkun portin matalasta ovesta tahi jostakin pihaveräjästä. Kun Florian tuli Keskihaudalle, ei hänen seurassaan enää ollut ketään. Hän kiirehti nyt askeleitaan, mutta lyhyen taipaleen kuljettuansa hän kuuli että joku riensi hänen jälkeensä. Hän muisti heti miiluria, ja kun hän ei uskonut tällä olevan mitään ystävällisiä aikeita, hän kääntyi takaisin niin uhkaavana, että saapuja -- se oli miiluri -- ei saattanut epäillä, mikä vastaanotto häntä odotti.

"Älä ole tyhmä, Flori", läähätti miiluri. "En ole juossut jäljestäsi saadakseni uhkaamasi selkäsaunan; tiedänhän hyvin, että meistä kahdesta sinä olet vahvempi. Minun täytyi vaan sanoa sinulle, että antaisit sen, josta tänään puhuin, mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Älä ole siitä tiedäksesikään; puhuin kiukuissani, kun minua pilkkasit ja tahdoit osottaa, etten minä ole nyt enää kuten ennen ensimäinen ja että sentähden kadehdin sinua. Mutta se ei ole totta. Minä alan jo tulla vanhaksi ja pidän sinusta paljon; saisin omantunnon vaivat, jos sinulle minun tähteni kävisi pahasti. Kun kaksi yhtä vahvaa koettelevat, on se kunniallista tappelua, mutta tästä syntyy murha, sillä Urban on piru mieheksi, hän tappaa toisen suurimmalla mielihyvällä. Kuule, sinä et saa mennä Zirbendorfiin. Kukaan ei sinua siitä pilkkaa, ja olethan täällä kotosalla vahvin mies. Älä mene!"

"Älä huolehdi minun tähteni." Myllärin poika käänsi selkänsä ja meni.

"Kuule, Flori", huusi miiluri hänen jälkeensä, "yksi neuvo vain!"

Florian pysähtyi ja odotti kääntymättä. "Jos sinä välttämättä tahdot mennä, niin älä ärsytä paholaista tarpeettomasti! Sano tulleesi koettelemaan itseäsi. Tee täydellinen taistelusopimus, mitä etuja saa käyttää, mitä ei, ja lopettakaa kamppailu heti, kun toinen on heitetty nurin, jonka jälkeen toinen ei enää saa häneen koskea. Kuuletko?"

"Kuulen kyllä", sanoi Florian kääntyen jonkun verran. "Eikö meidän pitäisi myöskin tehdä sopimus, että taistelemme heinäkarheella, jotta tappiolle joutunut kaatuisi pehmeälle aluselle. Itse et ole niin pelkuri kuin neuvot toisia olemaan. Olen hyvilläni, kun johdit minut tähän ajatukseen; siinä on jotakin uutta, ja kävi miten kävi, sen ei tarvitse sinua surettaa. Jumalan haltuun, Jaakko!"

"Jumalan haltuun, mutta..."

"Jos tahdot että eroamme ystävinä, niin älä puhu enää. Hyvää yötä!"

Florian astui ripeästi edelleen, miiluri mietti hetken paikoillaan, teki muutamia vilkkaita mielipahaa osottavia liikkeitä ja meni sitten päätä puistellen tiehensä.

Kun Florian saapui suuren pensaan luo, joka kaihti Reindorferin talon, kuuli hän jonkun juoksujalkaa saapuvan, ja pensaan sivu mentyään hän huomasi Reindorferin vanhan rengin juoksevan häntä vastaan?

"Minne niin kiire?" kysyi hän.

"Kiire on, -- hyvää iltaa", sanoi renki, "välskäri on talossa, emäntä on kuolemaisillaan, ja minä juoksen noutamaan pappia. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"... Emäntä on kuolemaisillaan! Florian katseli Reindorferin taloa, joka oli siinä niin rauhallisena hänen edessään illan himmeässä valossa. "Ei viivy kauan ennenkun poika tuo sinne uuden emännän. Kenties Melzerin Seferlin?" Hän nauroi ylenkatseellisesti. "Ja sitten syntyy uusi painos vanhaa tarinaa talon ja myllyn suhteesta." Hän ei enää nauranut, häntä värisytti.

Hän astui kiireesti tielle, joka poikkesi niitylle ja meni kuusikon läpi. Hän tuli orapihlajapensaan luo.

"Tyhmyyksiä! Tänä päivänä palaavat kaikki mieleen. Jos nyt astuisin kuusikon läpi, itkisin ehken kuin pieni poika."

Hän kääntyi takaisin maantielle.

"Siellä me lapsina leikimme. -- Miksi niitä kaikkia nyt muistelenkaan! -- Ja tässä minä astuskelin niin hentomielisenä, etten raskisi hyönteisenkään päälle polkea! Ei, tällaiseltako näyttää hän, joka huomenna ärsyttää Urbania Zirbendorfissa!"

Se auttoi. Hän oikaisihe jälleen suoraksi, ja vastaantulija sai nyt katsoa eteensä.

* * * * *

Kun pastori tuli Reindorferin taloon, oli jo aivan pimeä.

Hän meni kamariin. Nurkassa oli sänky, ja siinä talonpojan vaimo makasi raskaasti hengittäen. Pienoinen öljylamppu levitti huoneeseen himmeää valoaan ja heitti vipajavan valokehän pöydälle, jonka ääressä vanha Reindorfer istui ja kirjotti.

"Hyvää iltaa, Reindorfer, mitä kuuluu?" lausui pastori. Hän oli vuosien kuluessa tullut vielä lihavammaksi, mutta oli myöskin kadottanut vilkkautensa.

"Kiitoksia, teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi talonpoika, "huono hän on, hyvin huono. Kirjotan juuri kirjettä Magdaleenalle, ja Liisalle olen lähettänyt sanan. Heidän pitää vain saada tietää; sairas ei tahdo nähdä ketään. Minä en päästä heitä tänne, ennenkun hän on paareilla."

"Kummallista, hän ei tahdo lapsia vuoteensa ympärille?"

"Ei. Minä herätän hänet, että hän saa ripittää itsensä, arvoisa herra."

"Anna olla. Minä odotan kunnes hän havahtuu itsestään."

"Minä olen valveilla", sanoi sairas äkkiä.

"Minä kuuntelen teidän tunnustustanne, Reindorferin emäntä." Pastori istui kuolevan vuoteen luo, Reindorfer aikoi poistua, mutta sairas teki kiivaan liikkeen ikäänkuin häntä pidättääkseen. Sielunpaimen nousi sentähden ja sanoi: "Jää tänne, Reindorfer".

Vanha mies astui takaisin pöydän luo ja nojasi päänsä käsiään vastaan. Ei mitään muuta ääntä eikä liikettä huomattu kuin kuolevan kuiskaukset ja hänen tukahutetut nyyhkytyksensä, jotka saapuivat vanhan miehen korviin.

Pastori liikkui hiukan rauhatonna tuolillaan, lohdutteli sairasta, rukoili ja teki hänen ylitsensä ristinmerkin.

Hän nousi sitten ja astui miehen luo. "Reindorfer", sanoi hän, "vaimosi on nyt sopinut Jumalan kanssa, mutta ennenkun minä annan hänelle pyhän ehtoollisen, pyytää hän, että antaisit hänelle anteeksi kaikki, mitä hän on rikkonut sinua vastaan. Sinä olet kristitty, Reindorfer, tarvitseeko minun puhua enemmän?"

"Ei, teidän arvoisuutenne, ei tarvitse. Hän tekee oikein pyytäessään anteeksi. Herra Jumala ei varmaankaan katso asioita ihmisten kannalta, ja siksi on hyvä pyytää ihmisiltäkin anteeksi. Ja se on myöskin oikein, -- vaikkei hän olekaan huomannut minun häntä syyttävän, -- että hän tahtoo kuulla anteeksi antamisen sanat, sillä mitä erohetkellä lausutaan, se on vilpitöntä totuutta; silloin ei voida valehdella eikä peitellä." -- Hän meni vaimonsa vuoteen luo. -- "Rosel, kun minä ajattelen, kuinka kauan sinä olet elänyt minun kanssani uskollisesti ja kunniallisesti, en voi kuolinhetkelläsi nuhdella sinua siitä, että kerran olit heikko ja lankesit."

Vaimo nyyhkytti kiivaasti. Vanha Reindorfer pyyhki silmiään oikealla kädellään, sitten hän kohotti sen juhlallisella vakavuudella: "Ja sentähden sanon sinulle nyt, että kaikesta sydämestäni annan sinulle kaikki anteeksi, niin totta kuin itse toivon kerran, että Jumala ja ihmiset minulle anteeksi antavat. Amen!"

Hän laski vapisevan kätensä vaimonsa käteen, vaimo puristi sitä katsoen samalla mieheensä himmenevillä silmillään. "Rakas Joosefini, kaikki on siis tullut hyväksi jälleen ja hyvänä pysyy. Toivoisin vain että vielä voisin elää yhden elämän sinun kanssasi -- näkisit sen silloin toisenlaisena." Hän itki hillittömästi.

"Älä kiihota itseäsi, pastori kutsuu jo talonväkeä."

"Jääthän minun luokseni, Joosef, jääthän väenkin nähden. Onhan nyt toinen hääpäivämme, meidän hääpäivämme."

Pastori oli ollut ulkona ja saapui nyt lukkarin ja talonväen seuraamana. Ojentaessaan sairaalle kirkonlohdutuksen astui hän itse askeleen lähemmäksi syrjäyttämättä Reindorferia, ja kun rahvas meni ulos, viittasi hän tälle hiljaa tervehtien, että hän jäisi paikoilleen.

Kului kotva väen mentyä, vaimo hengitti tyynemmästi, hänen kätensä irtautui miehen kädestä, hän nukkui. Reindorfer meni hiljaa vuoteelta pöydän luo ja tarttui kynään. Hän oli kirjottanut Magdaleenalle, kuinka äiti jaksoi, ja pyytänyt häntä rukoilemaan kuolevan puolesta. Nyt hän vielä lisäsi, että äidille oli annettu kuolinsakramentti ja että hän itse oli koko sydämestään anteeksi antanut.

Hän ei päättänyt kirjettä. Huoneessa tuntui niin tukahuttavalta; hän hiipi hiljaa pihamaalle ja veti muutamia syviä henkäyksiä.

"Hänen katumuksensa minua melkein vaivasi", puheli hän itsekseen. "On sydäntä lamauttavaa katsoa kuolevaa, joka pian on lakannut olemasta. Voisihan aikaisemminkin paljastaa toiselle sydämensä mutta se ei pääse sanoiksi, ennenkun kaikki on mennyttä; me kätkemme sen itsellemme, se jää sanomatta ja kuulematta. Herrani ja Jumalani! Kuinka suurella vaivalla meidän täytyykään täällä kulkea syntymästä kuolemaan! Niin, meidän pitää todellakin armahtaa toisiamme! Rakkaudesta en tahdo kuulla puhuttavan; se hakee syitä ja sillä on tarkotuksensa, mutta armahtavaisuus ei niitä kysele, se tyytyy kunhan on vain lähimäinen. Niin, keskinäinen armahtavaisuus on paras kaikista!"

Hän kuunteli hartaasti. Ei kuulunut mitään, mutta hän riensi hiljaisin askelin vaimonsa kuolinvuoteen luokse.

* * * * *

Varhain seuraavana aamuna Florian oli valmis lähtemään myllyltä.

"Minnekä taas?" kysyi mylläri synkästi. "Eivätkö sinun kuljeksimisesi koskaan lopu? Pitääkö sinun joka päivä uusilla keksimilläsi ilkitöillä tahria nimeäni? Ja aina täytyy peljätä, ettet noilta retkiltä enää hengissä palaa. Huomaa toki, että niin raivo mies lyödään lopulta kuoliaaksi."

"Ole ymmärtäväinen, Flori, minä rukoilen sinua, ole ymmärtäväinen!" puheli myllärin vaimo.

"Älä sure, äiti", sanoi nuorukainen ja kääntyi sitten isäänsä. "Jos he lyövät minut kuoliaaksi, surisinko minä sitä? Tiedät varsin hyvin, minkälaisen arvon annan elämälleni. Mutta älä toraile, sinulla ei ole siihen mitään oikeutta; sillä saanhan minä olla samanlainen kuin sinäkin olit."

"Minä en ollut koskaan sellainen", kiivastui mylläri.

"Voihan olla, että minä menen vielä pitemmälle. Sentähden sinulta meni helpommin; minun täytyy ponnistella kaikin voimin. Jumalan haltuun!"

"Tee minun mielikseni", rukoili äiti, "ole yksi päivä kotona, yksi päivä vain."

"Kotona on ikävä."

"Sano edes, minne menet", kehotti mylläri.

"Heh, tiedänkö minä, minne jalat sattuvat viemään. Hyvästi!"

Hän oli poissa. Myllärin vaimo katsoi mieheensä ikäänkuin lohdutusta ja neuvoa hakien, mutta tämä oli itse aivan murtunut.

"Hän on hurja poika", sanoi hän, "mutta kyllä kai hänen täytyy talttua. Hän mellastaa kovin hurjasti, hän väsyy siihen lopulta ja rauhottuu vähitellen."

"Niinkö luulet?"

"Aivan varmaan."

Florian astui kuusikon läpi, jonka yläpuolelle aurinko juuri kohosi. Sen toisella sivulla niitylle laskeutuessaan hän näki Reindorferin talon aamuvalaistuksessa. Renki seisoi veräjän luona ja palvelustyttö tuli juosten. Renki otti piipun suustaan jättäen sen sytyttämättä ja aikoi hitaasti seurata kiirehtivää palvelustyttöä, mutta Florian huusi hänelle: "No kuinka on emännän laita?"

Renki jatkoi kulkuaan ja viittasi piipullaan taloon: "Hän juuri tekee lähtöä", sanoi hän hiljaa.

"Vai niin." Florian kulki välinpitämättömänä edelleen. Eilen hän kenties olisi muistanut että kuoleva oli Magdaleenan äiti, tänään ei se liikuttanut häntä. Taivas oli kirkas ja aurinko kapusi korkeimmilleen tehdäkseen päivän oikein kuumaksi. Kun uhkuvat nuoruudenvoimat alottavat kirkasta päivää, kuinka silloin voisi ajatella kärsimystä ja kuolemaa?

Sekin aika tulee, mutta sinne on matkaa!

Florian kulki rivakasti eteenpäin; ei Zirbendorfia vähällä saavuteta.

XVII.

Siellä on asumuksia ensin toisistaan kaukana, sitten yhteen koottuina muodostaen keskelleen kadun, josta haaraantuu poikkikatuja. Yksi näistä johtaa kirkon luo, joka kirkkotarhan keskeltä kohoaa kylän muita rakennuksia korkeammalle. Lähellä kirkkoa on puusepän työhuone, jonka ikkunat ovat hautakumpuihin ja risteihin päin, ja sieltä kuuluu höylän pitkällistä suhinaa. Kirkkotornin kello lyö jokaisen neljännestunnin kuluttua, ja määrätyillä päivän hetkillä kuuluu sieltä rukoukseen kehottava soitto. Silloin päät paljastuvat ja kädet liittyvät ristiin, oltiinpa sitten kedolla tai kotosalla, tallissa tahi puutarhassa. Ja säteilevän ristin alla oleva kello mittaa jokaisen hetken taivaan suomana lahjana.

Ken saapuu ensimäistä kertaa tällaiseen kylään, astuu pieneen kirkkotarhaan ja kuulee säännölliset kellonlyönnit kaikuvan vähäiselle ahtaasti asuvalle seurakunnalle, eläville sekä kuolleille, hän voi helposti kuvitella, että sama tunne, joka valtaa hänet, paikkakunnan asukkaiden harrastuksille ja huolille vieraan ihmisen, vallitsee näitäkin kirkontornista valuvana siunauksena, tunne siitä, että ajassa eläessämme olemme samalla aikojen herran silmän alla, iankaikkisen välittömässä yhteydessä. Rakas, valoisa maa näyttää olevan erillään maailman kaikkeuden sekasotkusta, olentoamme painava ilmakin huokuu hartautta, ja jokainen hengenveto lisää poveen varmuutta, että olemme kaikessa turvatut ja vartioidut.

Se on haihtuvan hetken välitöntä vaikutusta, joka silmänräpäyksen ajan ilahduttaa matkustajaa. Aika ei ole täälläkään paikoillaan seissyt, vaikkei hän huomaa sen jälkiä. Kellojensoitto ja tuntien lyönti kehottaa kyllä paikkakunnan asukkaita sekä ajallisiin että aikaa korkeampiin harrastuksiin, mutta kun he kuulevat sitä joka päivä, he tottuvat siihen, mutisevat rukouksensa, surevat menneisyyttä ja pelkäävät tulevaisuutta.

Jos ajattelee luontoa iäisesti toimivana nykyisyytenä, vailla menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden pelkoa, valtaa ihmismielen arvottoman katoavaisuuden tunne. Antaapa matkustajan palata jonkun ajan kuluttua. Silloin oli sellaista, ja kuinka peräti toisenlaista on nyt! Jo toisella käynnillä heräävät paikkaan kiintyneet muistot, ja sydämen täyttää alakuloisuus. Vanhat olivat oikeassa, heidän sankariensa täytyi juoda unhotuksen virrasta tullakseen kuolemattomiksi.

Ensi kerralla näemme paikkakunnan selvällä päivällä kirkkaassa kotoisessa valossa. Päivänpaisteessa näyttää tuollainen pikku kylä sangen siistiltä, valo tunkeutuu huoneihin, loistaa ikkunaruutujen läpi ja tulvaa laajana virtana jokaisesta avatusta ovesta; ulkona kimaltelee se hautakivillä ja risteillä. Aivan toisin on, kun taivas on pilvessä, ja hellittämätön sade jatkaa yksitoikkoista ja synkkää soittoaan. Vaikka sade onkin hyödyksi pelloille ja niityille, ihmiset ovat kuitenkin kärsimättömän näköisiä, koska heidän täytyy pysytellä ahdas-ilmaisissa huoneissaan, asunnotkin tuntuvat likaisilta ja epämukavilta ja haudoilta näyttää kohoavan mädäntymisen höyryjä. Mutta on myöskin reippaan-iloisia sadesäitä: pilvi kohoaa äkkiä ja ryöpsäyttää pian vettä maan hedelmöittämiseksi, jonka jälkeen lehahtaa heti kirkas päivänpaiste, ja nauraen puistellaan silloin sadevesi hartioilta.

Tällaisella ryöppysateella Florian lähestyi edellä kuvattua Zirbendorfin kylää. Ilta-aurinko purppuroi kiitäviä pilviä, jotka lähettivät hänelle tämän märän tervehdyksen. Hän päätti mennä ensiksi kylän kapakkaan, sillä tietysti täällä kuten kotipuolessakin ahkerat ovat työssä ja hylkiöt krouvissa, ja hän uskoi varmimmin löytävänsä etsittävän täytetyn pikarin takaa. Kunnan ravintola oli huomattavin, ja hän alkoi sieltä. Mutta siinä ei ollut ketään eikä kuulunut tulevankaan, sentähden hän maksoi viinin ja lähti halvempia kapakoita tarkastelemaan.

Hän löysikin kylän toisesta päästä yhden niin inhottavan näköisen pesän, että se herätti parhaita toiveita. Hän astui katon alle ja huomasi, että sisäpuoli täytti ulkopuolen herättämät toiveet. Seinät olivat likaiset ja samasta syystä oli tavallisen ihmisen mahdoton käyttää tuolia ja pöytää. Rääsyihin puettu vanha akka hääräili tarjoilijan toimessa niiden vieraiden luona, joiden luonto salli nauttia täällä jotain, ja kyllä hekin olivat samanlaisia. Miehiä ja nuorukaisia tahratut nutut yllä, ne könöttivät pöytää vasten ja katsoa tuijottivat eteensä tylsin silmin tahi kirkuivat naapureilleen hurjin katsein ja kasvoja väännellen. Emäntäkin otti osaa heidän toraansa, ja hänen puheestaan pääsi siihen vakuutukseen, että vieraat olivat "roistoja, rosvoja ja rutkaleita", jotka tahtovat pettää eukko parkaa juomalla enemmän kuin suostuvat maksamaan.

"Tuollaisten kanssa minulla ei ole mitään tekemistä", ajatteli Florian aikoen kääntyä pois. Mutta hän huomasi silloin paksun tupakansavun keskeltä vieraan, joka istui erikseen nurkassa yksinäisen pöydän ääressä ja saattoi hyvin olla hän, jota nuorukainen etsi. Florian astui siis muitta mutkitta sinne ja istui tämän miehen vastapäätä.

Vakinainen vieras ei nähtävästi luonut häneen mitään huomiota. Mutta kun hän näki, että uusi tulokas katseli häntä synkin katsein, muuttui se kahdenpuoliseksi. Tämä tarkastus vahvisti Floriania siinä uskossa, että hänen edessään oli Leutenbergerin Urban. Tuo vastapäätä istuva mies oli tavattoman vahvarakenteinen, ja hänen kasvoistaankin jo näki, että hän oli väkevä. Kun hän liikutti jotakin lihasta, näytti kuin olisi ryöminyt hänen ihonsa alla, ja hän sai punaisia pilkkuja niinkuin kovan puristuksen jälkeen. Hän oli käärinyt paidanhihansa; hänen arveluttavan voimakkaat käsivartensa eivät vaatetta kaivanneetkaan, sillä niitä verhosi tiheä karva. Hänen otsansa oli matala, silmät vesiharmaat, nenä suora ja mahkurainen, naama leveä, pöhöttyneet huulet -- siis sangen törkeä muoto.

Hän rykäisi ja sylkäisi yli pöydän keskelle huonetta, aivan vastassa olevan vieraan sivutse.

Florian oli pyytänyt viiniä ja puolillaan oleva lasi seisoi hänen edessään pöydällä. Hän kääntyi nyt pois ja tyrkkäsi ikäänkuin huomaamattaan lasinsa kumoon, jolloin sen sisältö virtasi pöydän yli.

"Ole varovaisempi", huusi toinen uhkaavalla äänellä.

"Jos minua huvittaa viinin riputtaminen, ei se koske kehenkään ihmiseen, ja jos sinä olet arka housuistasi, niin siirry muuanne istumaan."

"Poika, sinä et tiedä, kenen kanssa olet tekemisissä."

"Ethän liene toki ketään syönyt."

"Tiedätkö, kuka olen?"

"Vaikka olisit Leutenbergerin Urban, et sittenkään ole pirua lähin mies."

"Tunnetko sitten minut, koska mainitset nimeni?"

"Huhun mukaan, lähempi tutustuminen on odotettavissa."

"Kuka sinä olet?"

"Vesihaudan myllärin poika Langendorfista."

"Ahah, sinustakin olen kuullut puhuttavan. Et ärsyttele kaikkein tyhmimmästi. Mutta luulen kuitenkin, että hiukan vähempi julkeus ei olisi haitaksi, jos aiot olla voittosilla minun kanssani."