Part 14
Tämän täytyi miellyttää sitä pyhimystä, jonka kunniaksi se tapahtui, ja varmaankin hän katseli hymyillen ylhäisistä asunnoistaan sitä kirjavaa ihmisjoukkoa, joka sitten tulvasi herranhuoneesta ja alkoi tungeskella markkinakojujen luona. Mutta nuoriso riensi pian suurissa laumoissa kisapaikalle ja vanhat astelivat arvellen jäljestä. Siellä ei ollut hartautta huomattavissa. Se laulu ja soitto, joka sieltä kaikui, oli täydellisenä vastakohtana aikaisemmin kuullulle, ja tämän tästä kohosi sieltä kirkunaa ja huokauksia, jotka eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet armon anomusta eikä murtunutta mieltä. Kun päivän suuri lamppu oli jo sammunut, kuului meteli ja ähellys yhä hurjempana. Kirkas kuu ja selkeä ilma koettivat parhaansa mukaan valaista ja saattaa huomatuksi kaikkia temmellyspaikan tapahtumia, eikä se suinkaan ollut niiden vika, että pyhimys äkkiä sulki ylhäiset taivaan akkunat. Ah, miksikä hänen riemupäivänsä onkaan joka vuosi näin turmeltava!
Magdaleena oli ollut Burgerlin kanssa kirkossa ja se markkinaelämän ihanuus, joka sattui heidän silmiinsä ihmistungoksessa kirkkotarhan edustalla, oli ainoa, mitä he kirkkojuhlasta näkivät. Kerran heidät sullottiin sellaiselle paikalle, jossa heidän täytyi katsella tanssivan karhun kepposia, toisen kerran he ajautuivat väkijoukkoon, joka seisoi vankkana muurina erään laulajaparin, miehen ja vaimon ympärillä, kunnes nämä veisasivat loppuun "uusimman murhalaulun". Mies oli tavattoman pitkä ja laiha sekä laulaa vingutti huiluäänellä, samalla kun hänen vanha raihnainen eukkonsa, joka melkein katosi harpun taakse, mörisi jonkinlaista bassoäänen tapaista säestystä. Laulajien taakse oli ripustettu hyvin suuri kankaalle maalattu kuvaryhmä, joka esitti kamalan murhajutun eri kohtauksia, ja laulaja virutti usein säveltä näyttääkseen vastaavaa kohtaa kuvaryhmästä. Laulun sanat olivat mutkattoman yksinkertaisuutensa tähden äärettömästi liioteltujen kuvien vastakohtana. Kuulijat saivat laulusta sen ystävällisen kehotuksen, ettei heidän pitäisi tehdä lähimäiselleen niin suurta pahaa kuin murha, koska sekä Jumala että maallisen oikeuden edustajat sen näkevät -- ajatus, joka kaikessa lyhykäisyydessään osottaa murhan yhtä hyljättäväksi kuin epäkäytännölliseksikin.
Kotiin mennessä Burgerl lausui sen vakaumuksen, ettei illan tullen monikaan tanssiva pari voi liikkua karhua varmemmin eikä vinkua kauniimmin kuin tuo laulava "murhapari".
Vanha Seferl seisoi suuressa porttiholvissa, jonka puiset ristikko-ovet olivat suljetut, ja silmäili väijyvin katsein pitkin tietä. Hänen yllään oli nukkavieru samettipusero, joka oli aikoinaan ollut monissakin nuorien iloissa, mutta nyt, kun pusero oli kulunut niin kiiltäväksi, että sitä saattoi pitää kisojen kuvastimena, olivat ilohetket menneitä. Vanhus oli talonvartijana, kun toiset olivat kirkossa. Nähdessään Magdaleenan ja Burgerlin tulevan hän nyökytti ja mennä nyhersi kiireesti heitä vastaan. "Kaikki on järjestyksessä!" hän huudahti, "ja nyt minä menen katselemaan. Tänä päivänä saattaisin kyllä kaapata jonkun pojan ja pistää hameen taskuun, jos en pelkäisi, että hän kaivaa siihen kolon. Hyvästi!"
Burgerl pani portin lukkoon ja asetti salvan, ja tytöt olivat nyt kahden suuressa laajassa talossa. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi. Kulkiessaan pihamaan halki he kuulivat omien askeleidensa kaiun, ja tallista kuului lehmien päristykset ja hevosten kuorskunta. Tytöt tarkastivat ettei karjakartanossa ollut mitään jätetty tekemättä ja että eläimet olivat saaneet saamisensa. Kun he menivät noutamaan vihanneksia puutarhasta, oli siellä niin syvä hiljaisuus, että he tuskin uskalsivat sitä hengityksellä häiritä. Kuului ainoastaan linnunsiipien räpinää ja myöhästyneen mehiläisen harmaata pörisemistä. Ja kun he myöhemmin istuivat keittiössä palavan lieden ääressä, räiskyi se ainakin kaksi kertaa tavallista vilkkaammin, ja suuri kärpänen surisi ikkunassa ainakin kymmenen kertaa rajummin kuin tavallisesti.
"On aivan kuin olisimme joutuneet autioon seutuun", arveli Burgerl, "mutta menee mukiin olla yksinkin maailmassa."
"Menee se", nauroi Leena, "kun on kaksi yhdessä eikä kestä yhtä päivää kauemmin."
"Niin kyllä, kauemmin kestäessä meitä alkaisi pelottaa, ja jos olisimme poikia, tulisi meille ikävä. Yksinäisyys ei sovi samansukuiselle parille."
"Sopiiko paremmin erisukuiselle?"
"Se ei olisi kauan niin yksin."
Leena rypisti kulmiansa. "Sellaisista asioista sinun ei sovi mitään tietää, ja jos tiedät, ei sovi puhua."
"Älä ole vihainen", sanoi Burgerl tarttuen rauhottavasti Magdaleenan käteen. "Eihän ole minun syyni, etteivät ihmiset muista lastenkin korvien olevan kuulemista varten. Nyt minä kyllä usein haastan enemmän kuin tiedän, mutta anna minun kasvaa suureksi, ja silloin minä tiedän enemmän kuin haastan." Hän puristi Magdaleenan käsivartta.
Leena kohenteli vapaalla kädellään innokkaasti tulta, mutta äkkiä hän huudahti: "Kuulepa!" Hän viskasi pois kohennusraudan ja juoksi pihamaalle Burgerl kintereillä.
Hiljaisen talon ympärille oli nyt ilmestynyt elämää. Ilmassa kaikui kaikenlaisia säveleitä, väliin soi ylinnä huilun kimeä ääni, väliin bassoviulun kumea mörinä, toisten taas rummun pärinä voitti kaikki muut äänet; joskus kuului vallatonta kirkunaa, joskus taas moniäänistä tanssilaulua, sitten kaikki sekaantui käsittämättömäksi surinaksi, joka hiljeni ja taas paisui, kunnes kaikki melu päättyi jykevään kiväärinpamaukseen, jonka jälkeen äänet taas yksitellen alkoivat kuulua ja sakoa.
Nyt ei suinkaan voinut pitää kylää kuolleena, pikemmin tätä suurta taloa, eikä sielläkään oltu enää ypöyksin, muun maailman hylkäämänä vain. Sentähden Burgerl arvelikin, etteivät he enää olleet erämaassa, vaan lumotussa linnassa, ja hän lohdutti Magdaleenaa, että lumous kestää vain seuraavaan aamuun asti. Muuten he saivat myöskin tietoja tuosta ulkopuolella pauhaavasta maailmasta, sillä vanha Seferl astui useammankin kerran lumotulle alueelle. Kun ei ketään voinut huutaa avaamaan porttia, rohkeni hän kiertää talon päästäkseen sisään takatietä puutarhan läpi. Ensi kerran tullessaan hän oli katketa naurusta. "Heh, tekivätpä ne veronkantajan Katrille aika kepposen! Hän on joka kirkkojuhlana nyrpistänyt nenäänsä Föhrndorfin pojille, hän on odottanut vähintäinkin jahtimestaria, tuomarinapulaista tahi lipunkantajaa, sellaista, jolla olisi kauluksessa tahi jossakin muualla keisarillinen kotka, niinkuin se on hänen isänsä ilmotuskilvessä. Mutta nyt näytti siltä kuin hiisi olisi ottanut kaikki univormut ja juossut metsään -- täällä ei näkynyt ainuttakaan. Ja tuo koristeltu immyt istui siellä pöyhötellen pitsejään ja liehuksiaan, rimpsujaan ja rämpsyjään, hipsutteli varpaillaan, katsoa luihautteli sinne tänne ja hypisteli sormin koreitansa. Kun hän oli saanut turhaan odotella että oli aivan haleta harmista, saivat toiset yllytetyksi keilaradan köykkyselkäisen Aabelin, joka astui tytön luo ja kiskoi hänet tanssimaan. Silloin tämä tempautui irti ja juoksi matkoihinsa kiukusta kähisten, mutta pojat ja soittajat riensivät hänen jäljestään saattaen hänet juhlallisesti kotiportille saakka."
Tämä vallattomuus huvitti sanomattomasti vanhaa Seferliä. Hän teki kertoessaan eleitä sekä käsillä että jaloilla, ja suurimman vahingon-ilon vallassa hän hyppi edestakaisin ja huitoi molemmin käsin ympärilleen.
Illemmalla uudestaan saapuessaan hän oli hyvin ajattelevan näköinen ja sanoi Burgerlille: "Äitisi isä ei ole tällä kertaa saapuvilla, on lähettänyt sanan, että ruumista pakottaa."
"Voi", huudahti tyttö käsiään valittaen yhteen lyöden, "minä en siis saa häneltä markkinalahjaa."
Vanha palvelija varotti häntä kädellään ja kuiskasi Magdaleenalle: "Paha se oli. Hän olisi katsonut isäntää; jos häntä ei pidetä silmällä, ryyppää hän enemmän kuin sietää, ja hän sietää sangen vähän."
Kun kuu kuumotti jo korkealla ja tähdet tuikkivat, samosi Seferl taas taloon ja kertoi käsiään väännellen kauheasta tappelusta "Punaisessa kotkassa". Kaksi makaa aivan hengenheitollaan; jos välskäri saa heidät vielä jaloilleen on hän koko velho. Ja hän on jo puolestaan nähnyt tarpeeksi sekä aikoo nyt pysyä kotona!
Molemmat tytöt menivät nyt kamariinsa, että hekin "jotakin näkisivät". He nojasivat ulos avonaisesta akkunasta ja tarkkasivat silmin ja korvin valjua yötä. Näin keveällä ilmalla saattoi helposti erottaa sekä kaukaisemman että läheisemmän hälinän. He katsoivat tiellä kulkijoita, joiden keskuslelusta he näin kaukaakin erottivat yksityisiä sanoja. Toiset menivät kylästä suurelle maantielle, toiset palasivat sieltä. Eräs nuori talonpoika ajoi itkevää vaimoaan puukkiloiden ja haukkuen edellään kylään; toinen kulki horjuen sieltä pois omansa kanssa. Hän puristi vaimoaan vyötäisiltä, veti häntä kömpelösti hyväillen ja kuiskaillen luokseen.
"Hyi!" sanoi Leena punastuen. "He saisivat kumpikin hävetä, toinen sentähden, että hän on niin raaka, toinen että hän sallii muiden nähdä tuollaista, joka herättää inhoa."
"Luuletko että nuo vaimot tahtoisivat vaihtaa asemaansa?" kysyi Burgerl.
"Voisihan tuo piiskurin ajama kenties antaa toiselle miehensä, jos tämä ottaisi hänet."
"Suuri erehdys", nauroi Burgerl. "Toisen lyönnit ja toisen hyväilyt kestävät vain tämän juhlapäivän. Huomenna elää piiskuri vaimoineen niinkuin kaksi karitsaa ja toinen pari niinkuin kissa ja koira. Tämä on ainoa päivä vuodessa, jolloin edellinen nostaa kätensä vaimoaan vastaan ja jälkimäinen antaa eukkonsa olla rauhassa."
"Kaikki sinä tiedätkin!" sanoi Leena ja vetäytyi pois ikkunasta. "Tule, minä arvelen niinkuin Seferl, että mekin olemme nähneet kylliksi."
"Miksi niin?" kysyi Burgerl ja kurottautui ulommaksi akkunasta. "Senkötähden, että isä tulee tuolla? Mutta pysyyhän hän niin suorana kuin kynttilä kerjäläiseukon lyhdyssä."
"Sinä jumalaton!"
"Ähä, hymyiletpäs? Ajattele, että isä on nähnyt minun hyvin usein makaavan täällä tajuttomana, enkö minä saisi kerran katsoa häntä, kun hänen tajunsa ei ole täydessä kunnossa? -- Isä!" huusi hän rohkeasti alas.
Grasbodenin isäntä käänsi hiukan päätään sivulle. "Hei! Valvotteko vielä? Hyvä on. Tulen heti."
"Eikö sinulla ole hituistakaan kunnioitusta?" torui Leena.
Burgerl juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä. "Ei, Leena, ja kun minä rakastan häntä, ei sitä tarvitakaan. Usko minua, se lienee tarpeellista miesten kesken, meidän kesken on kysymys vain toistensa rakastamisesta; kenties te olette luotuja toisenlaisiksi, minä en tietä. Mutta kun joku vaatii minulta kunnioitusta, haluttaa minua ilveillä hänen selkänsä takana niinkuin vanhan koulumestarinkin."
Leena laski kätensä tytön olkapäille ja sanoi nauraen: "Oletpa sinä kaunis koulutyttö!" Sitten hän työnsi hänet luotaan.
Portaista kuului raskaita, mutta -- siltä tuntui -- varmoja askeleita; ainoastaan kerran huomasi säännöllisessä jalanlyönnissä jonkun syrjähorjahduksen, kulkija kenties muisti jossakin portaan käänteessä olevan enemmän tahi vähemmän astuimia kuin oli.
Magdaleena säpsähti säikähdyksestä; hän ei huomannut sitä katsetta, jolla Burgerl tähysteli häntä syrjästä.
Grasbodenin isäntä tyrkkäsi nyt oven auki ja sanoi jo ulkopuolella jäykästi ja vaivoin: "Hyvää iltaa teille!" Sitten hän astui kynnyksen yli kumartaen varovasti mutta paljoa syvempään kuin oli tarpeen karttaakseen lyömästä päätään oven yläkamanaan, jota hän nähtävästi uskoi tavattoman laajaksi, koska ei kohottanut päätään ennenkuin seisoi keskellä huonetta pienen pöydän luona, johon hän sitten molemmin käsin nojasi.
"Jumala antakoon, isä!" vastasi Burgerl nojaten toiselta sivulta samaan pöytään. "Onko sinulla markkinalahjoja meille?"
"Onpa tietenkin, molemmille." Hän alkoi kopeloida taskujaan sekä veti vihdoin takkinsa takataskusta pari rutistunutta paperiaskia, jotka pani pöydälle, samalla kun Leena -- aivan sopimattomaan aikaan -- siirsi lähemmäksi palavaa kynttilää.
Burgerl löi käsiään yhteen ja katsoi pitkään isänsä silmiin. Tämä otti askeleen taaksepäin ja tuijotti hetkisen "tuomisiinsa", sitten hän astui pöydän luokse, teki kädellään tarjoavan liikkeen ja lausui: "Näihin teidän täytyy tyytyä, parempaa ei ollut markkinoilla."
"Voi, isä", huokasi Burgerl, "pelkään että olet tehnyt liian hyvät kaupat."
"Minkätähden?"
Burgerl viittasi rutistuneihin askeihin: "Minä vain luulen, että niissä on useampia kappaleita kuin alkuaan."
"Ei, ei niissä ole särkyviä, niin ainakin toivon", vastasi isä.
"Tämä on minun!" huudahti Burgerl iloisesti aukaistessaan toisen askin. Pieni korurasia ja konnankilpinen kampa putosi kirjavan silkkiliinan välistä, jonka hän otti käsilleen. "Ja tämä on sinun", hän sanoi jättäen toisen askin avaamattomana Magdaleenalle.
Talonpoika nyökkäsi.
Pienokainen aukaisi rasian; siinä oli kultainen risti ohuissa hienorenkaisissa vitjoissa. Lapsi katseli ensin äänetönnä tätä ihanuutta, sitten hän pani vitjat kaulaansa, kamman hiuksiinsa, sitoi silkkiliinan päähänsä ja juoksi isänsä luokse. "Kaikkien pyhimysten nimessä, isä, miten olen sinua niin ilahuttanut, kun olet hankkinut minulle näin hyvät lahjat?! Suuri kiitos, kost' Jumala! Anna minun suudella kättäsi ja vielä erittäin siitä, että kampani säilyi eheänä." Hän suuteli ja hyväili hänen käsiään ja huusi sillä välin Leenalle: "Näytä sinäkin saaliisi!"
Magdaleena nosti hämillään kantta, silkkiliina oli siinäkin ylimäisenä.
"Kauppias sanoi sen olevan puhdasta silkkiä", huomautti Grasbodenin isäntä pakollista tunnustusta muistuttavalla äänellä.
Silkkiliinan alla olevassa rasiassa oli oikeista koralleista tehty kaulaketju, jonka päät oli edestä soviteltu taidokkaasti ristiin ja takaa liitetty vahvalla lukolla. Magdaleena seisoi aivan hämmästyneenä: "Tätä en voi ikipäivinä ottaa, isäntä", änkytti hän.
"Tahdotko loukata minua?" huudahti tämä.
"En millään muotoa", vastasi Leena, "mutta ajattelehan, tämä on liian kallis, kuinka minulla voisi sellainen olla ja mitä sillä tekisin? Pyhäleninkini näyttäisi tämän rinnalla räsyltä; ja jos minulla olisi näin kallista koristetta vastaava puku, -- kysyn sinulta, sopisiko minun siten upeilla?"
Grasbodenin isäntä tapasi korvallistaan ja tarttui hattunsa reunaan. Hän otti nyt vasta sen päästään ja työnsi pois hiukset hikiseltä otsaltaan. "Et ole väärässä", hän myönsi, "mutta kun olen sen sinulle ostanut, täytyy sinun pitää se! Voihan tulla sellainenkin aika, että voit sitä pitää; säilytä se siihen asti, kukapa tietää mitä hyötyä siitä on. Mutta sinä et saa hyljätä minun lahjaani, se pahottaisi minua."
"Minä sanon sinulle kiitokset kummastakin." Magdaleena meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
"Mitä nyt? Ethän tahtone suudella minun kättäni sentähden, että olen lahjottanut sinulle sellaista, josta vasta aikojen kuluttua voit iloita! Minä en, totta jumaliste, punninnut tapoja enkä tiloja, ostin sellaisen lahjan joka sopii talonemännälle. Niin, minä luulen, että emännän vaikein tehtävä onkin jo sinulla suoritettavana", -- hän nyökkäsi Burgerliin, -- "ymmärräthän minut? Mutta katsokaamme nyt, tahtoisin koetella, tuliko tämä lelu sopiva, olinko katsonut kaulan paksuuden oikein ja pitääkö lukko hyvästi kiinni." Hän pani korallinauhan tytön kaulaan ja koetti sovittaa sen päitä yhteen. Hänen käsivartensa alkoivat pian vavista ja hän laski molemmat kätensä neidon olkapäille, mutta kohotti ne taas äkkiä ja löi yhdellä painalluksella kaulanauhan päät yhteen. Lukko losahti kiinni. Isäntä huokasi syvään ja oikaisihe suoraksi seistessään siinä aivan neitosen luona, laski sitten kätensä tämän pyöreälle niskalle ja veti toisella kädellään hänen pienen päänsä leveää rintaansa vastaan, antaen sitten heti kätensä vaipua. "Älä pahastu", sanoi hän. "Hyvää yötä!" Hän meni pois kiireesti. He kuulivat, kuinka hän laskeutui portaita alas, meni kamariinsa ja astui siellä kiivain askelin edestakaisin.
Sillä aikaa kun isäntä alakerrassa rauhatonna asteli, nuori neito seisoi kotvan aikaa liikkumatta paikallaan. Häntä harmitti, kun hän ei vastannut isännän "hyvään yöhön" osottaakseen, ettei hän ollut vihainen. Sillä jos isäntä osotti hänelle ystävyyttä, hän tiesi sen tapahtuvan ainoastaan Burgerlin tähden -- --
Hän säpsähti kuullessaan lipaston laatikon narahduksen. Burgerl näet veti sen auki pannakseen sinne markkinalahjansa. Magdaleena hymyili ja sanoi: "Odotapa, minä panen samalla kertaa!" Hän otti pois kaulakoristeen ja taittoi silkkiliinan kokoon. "Kas niin, siellä ne ovat hyvässä tallessa; ovathan ne Grasbodenin isännän lahja. -- Kuule, Burgerl, vaikka minä olen ollut täällä jo niin kauan, en minä vielä tiedä isäsi nimeä. Ketä te oikeastaan olette?"
"Ei se ole salaisuus", nauroi Burgerl, joka jo oli riisuuntunut. "Minun nimeni on Valburga Engert."
"Entä isäsi?"
"Kaspar", vastasi Burgerl ja ryömi peitteen alle.
Alhaalla isännän huoneessa askeleet taukosivat äkkiä; tuossa paikassa oli kaikki hiljaa. "Kuule!" huudahti Leena ja meni ovelle, aukaisi sen ja kuunteli: "Eihän hänelle liene mitään tapahtunut? Hän ei ole tottunut..."
Sillä aikaa talonpoika seisoi syvään hengittäen avonaisen ikkunan ääressä ja mutisi: "Ei mitään tyhmyyksiä, Kaspar! Ei mitään tyhmyyksiä!" Sitten hän jälleen alkoi astua.
Ullakkohuoneen ovi sulkeutui. "Ei siis ollut mitään. Siitä olen oikein iloinen", kuiskasi Leena. Hän vavahti ja kääntyi äkkiä Burgerlin sänkyä kohden. "Mikä sinulla on? Minä luulen että sinä naurat?"
Tyttönen ei vastannut; hän pysyi hiljaa paikallaan peite vedettynä silmienkin yli, jotka hän piti suljettuina.
Leena sammutti tulen ja silloin hän taas kuuli pidätettyä nauruntyrskettä.
"Burgerl!"
"Odota, ilkeä tyttö, nyt sinä aivan varmasti nauroit."
Mille hän lienee nauranut?
XVI.
"Siitä sen taas näkee, kuinka viisas vanha Reindorfer on", sanoivat Langendorfin asukkaat. "Hän tunsi myllärin Florianin paremmin kuin kukaan muu, ja siksi hän ei antanut tytärtänsä hänelle. Ja tarvitseehan vain muistaa minkälainen Florianin isä on ollut. Totta on: laji aina laatuinensa, ja omena ei putoa kauas puusta."
Mutta ylistetty Reindorfer mietti hiljaisuudessa omia ajatuksiaan. "He eivät huomaa", ajatteli hän, "että samaakin lajia voidaan jalostaa. Minä saan metsäomenapuun oksastamalla tekemään parempia hedelmiä, ja jos puu on kummulla, hedelmäkin putoaa kauas puusta. Sananlaskut pitävät paikkansa useimmissa tapauksissa, mutta eivät aina. Tähänkään niiden ei olisi tarvinnut soveltua. Vahinko se on, suuri vahinko!"
Myllärin Florianista oli tullut hurja poika. Vaimoja ja tyttäriä varotettiin hänestä, poikia varotettiin hänen riidan- ja tappelunhalustaan, koko seudulla peljättiin häntä, ja hän oli siitä ylpeä.
Muutamia lähiseudun nuorukaisia, joilla oli samanlaiset taipumukset, liittyi hänen seuraansa, ja kun hän oli etevin kaikissa huonoimmissakin yrityksissä, he alistuivat ehdottomasti hänen johdettavakseen.
Kylästä piirikaupungin vastaiseen suuntaan menevä tie kohosi jyrkkää ylämäkeä, ja ylhäällä mäellä, juuri niillä paikoin, josta tie alkaa taas laaksoon painua, oli pieni kapakka, jonne Florian tavallisesti kokosi toverinsa.
Metsä ulottui mäen tasalle, tiehen asti; siellä istuessa uhkeiden honkien alla saattoi nähdä seutua hyvin laajalta. Tänä päivänä kirkasti sitä heleä päivänpaiste, ja luonnossa vallitseva juhlallinen hiljaisuus oli jyrkkänä vastakohtana vienosti huojuvien honkien juurilla hälisevälle juomaseuralle.
"Te renttuatte vain sentähden, että olette terveitä ja laiskoja, ettekä tiedä, miten saisitte työttömän ajan kulumaan", huusi Florian. "Kun juoksette seitsemän tytön jäljestä samalla kertaa ja pakotatte talonpojan ajamaan teidät ulos, vaikkei hänen eukkonsa lainkaan teitä ajattele -- se on jo teistä uhkaleikkiä; minun iloissani täytyy perkeleen olla mukana. Osottaa talonpojalle, että hänen kultaomenansa, jonka hän pitkinä vuosina on luullut perinpohjin tuntevansa, onkin vain katinkultaa, johon ei ole luottamista, -- riistää neitseys morsiamelta ja seuraavana päivänä lyödä sulhanen mäsäksi, jos hän rupeaa tiliä vaatimaan -- se on minulle sopivaa huvia."
Niistä kuudesta nuorukaisesta, jotka istuivat Florianin kanssa pöydän ympärillä, oli viisi häntä nuorempaa. Heistä saattoi huomata, että he olivat yleisesti peljätyn miehen seurassa ainoastaan siitä syystä, että he luulivat sen kauhun, jota tämä mies herätti, suojelevan heitäkin, ja koska he varmasti tiesivät herättävänsä huomiota alinomaa näyttäytymällä hänen seurassaan, olipa heillä siihen muuten halua taikka ei. He kaikki olivat säveästi vaiti ja tyytyivät päännyökkäyksellä osottamaan hyväksymistään; ainoastaan yksi uskalsi tarttua pikariin ja kilistää esimerkin antajan kanssa.
Tämä kuudes toveri oli kaikkia muita vanhempi sekä vartaloltaan oikea jättiläinen. Ulkomuodosta päättäen hän oli miiluri, ja selvää oli, ettei hän ollut jättänyt hiilimiiluansa tutustuakseen Vesihaudan nuoren apostolin seurassa renttuelämän oppeihin. Sen opin käskyt olivat hänessä tietenkin jo kauvan sitten löytäneet noudattajansa; hän oli liittynyt Florianiin, koska he olivat saman mielisiä; tämä seikka sekä ikä asetti hänet jonkinlaiseen "poikkeusasemaan". Hän ryyppäsi aimo kulauksen sekä lausui sitten: "Jokaisella ihmisellä on oma luontonsa. Mutta yhtä asiaa olen aikonut jo kauan sanoa sinulle, Flori, Tarkotan parastasi, vaikka kyllä tiedänkin, mitä ihminen voi aikaansaada; mutta saakoon kukin itse punnita voimansa. Sinä olet koko piru mieheksi, se täytyy myöntää; olet vankka tappelija; minutkin olet lyönyt kumoon, ja se merkitsee jotakin. Sinä juot joka miehen pöydän alle, jos se sinua huvittaa, ja haastatat naisiltakin viimeisenkin järjen hivenen. Se on hyvä, jos vain käyttäytyy järjellisen ihmisen tavalla, mutta sinä mellastat kuin villipeto. Ajattelepa esim. tappelua -- kuinka sinä siinä menettelet? Me muut emme kiihota itseämme enempää kuin välttämätöntä on ja otamme huomioon pienimmätkin edut voidaksemme painaa vastustajamme niin kauniisti syrjälleen, ettei hän koskaan voi vahingoittaa, ja silloin sydämemme pamppailee riemusta, kun hän on käsissämme ja pidämme häntä kiinni sekä kynsimme parhaamme mukaan. Sinä raivoot jo alussa, et varro tilaisuutta ja näytät kohta siltä kuin otsasuonesi räjähtäisivät halki, ja kun olet vihdoin saanut toisen allesi, et sinä enää jaksa tehdä hänelle mitään, sinun täytyy hänet päästää, ja niin on koko ilosi pilattu. Niin teet juodessasikin, sinä et pidä ollenkaan ryyppyvälejä, työnnät vain aina ylimääräisen postin kyydillä. Ja jos rakkaus menee nahkaasi, on sinussa kaikki intohimoa ja hirmuista hätäkkää. Mutta minä sanon sinulle, ettei tällainen meno kelpaa, etkä sinä näytäkään enää terveeltä. Minä säälin sinua, sillä jos tätä pitkität, tulee sinusta pian loppu."
"Pian loppu? Sitä juuri tahdonkin", sanoi myllärin poika. "Luuletko että minä riipun kiinni maailmassa? Minä sylkäisen sille. Kerran se minuakin miellytti sellaisena, jollaiseksi se on järjestetty säännöllisiä ihmisiä varten, mutta kun tahdoin käydä sisään, paiskattiin ovi kiinni; minä karkasin niin sitä vastaan, että sieluni särkyi, eivätkä koko maailman lääkärit voi sitä parantaa. Ja kun minä ajattelen, kenen ja minkä minä olen kohdannut tieni sulkijana, niin että minun on täytynyt heittää kaikki, silloin en voi hillitä itseäni. Minä en voi hillitä!" -- Hän puri hampaitaan niin että piipun hammasluu katkesi. -- "Sinä, miiluri-Jaakko, sanot että minä elän kuin villipeto. Olet oikeassa, sillä minä teen kaikki vihassa ja raivossa. Minun povessani on kokonainen maailma viheliäisyyttä, siksi minä kadehdin muiden onnellisia oloja ja turmelen ne missä vain voin. Näetkö, minä kyllä tiedän, että sinä lopetat hurjastelusi, kun aika tulee, ja vietät sitten elämäsi suloisessa rauhassa. Nämä toisetkin mellastavat mellastuksensa ja antautuvat sitten kunnialliseen toimintaan perityillä maillaan. Minun osani on toisenlainen, minulla ei ole rauhaa eikä tyydyttäviä oloja!"