Part 6

— Onnea vain matkallesi.

— Kiitos. Ja huolehdi pikku Matista.

Tuomas painui rantaan. Anna oli siellä vaatteita huuhtomassa. Tuomas tarjosi hänelle kätensä.

— Nyt minä voin antaa sinulle kaikki anteeksi. Kuolemassa ei saa mitään muistella. Olen varannut sinulle ja lapsillesi riittävän toimeentulon. Hoida hyvin pikku Mattia. Jää hyvästi!

Anna oli ottanut Tuomaan käden omaansa ensin huomaamatta, mitä hän sanoi. Nyt hän jo huomasi. Tuomaan kasvoilta oli veri paennut. Ne olivat kuin palttina.

— Herra jumala! Mitä sinä teet?

Mutta Tuomaan venhe irtaantui jo rannasta.

Jannekin oli kävellyt rantaan ja pyyhkäsi kädenselällä kasvojaan.

— Tuomas... mitä sinä aiot...? Hyvä jumala... Mihin sinä menet...?

— Viimeiselle matkalle taisi lähteä, sanoo Janne. Nuotiokoskesta sanoi laskevansa.

Tuomaan venhe keinuu jo laineilla ja etenee nopeasti Nuotiokoskelle päin.

Anna purskahtaa itkuun, juoksee pitkin rantaa, huitoo käsillään, raastaa hiuksiaan ja vaikeroi.

— Anna minulle anteeksi, Tuomas... anna anteeksi... käänny vielä takaisin... edes hetkiseksi... Ei se käänny...! voi herra jumala!

Anna vaipuu taintuneena rantaäyräälle. Venhe kääntyy jo niemen taakse, josta koski alkaa vetää pauhaavaan nieluunsa.

Kerran vielä nousee Tuomas seisomaan venheessä ja huiskuttaa hyvästiksi kädellään. Sitten katoaa venhe hämärään.

XXIV.

Tuomas souti koskea kohti, jonka kumea kohina jo kuului hänen takanaan hämärtyvässä illassa. Hän tunsi olevansa siinä soutaessaan kuin teräksinen jännitetty jousi, niin kuin tahdoton kappale, jota jokin outo voima veti puoleensa vastustamattomasti.

Anna liikkui siellä rannalla ja väänteli käsiään. Mikä oli Anna? Ja mikä oli tuo talo, jonka rannasta hän äsken lähti soutamaan? Oliko se hänen kotinsa, joka jäi nyt sinne hämärän, pimenevän verhon taakse? Mikä oli koti ja nainen siellä...? Mikä oli se outo voima, joka puristi rautaisilla sormillaan ja veti häntä puoleensa?

Kuolema! Haa, mikä oli kuolema? Pelkäsikö hän sitä?

Tuomas näki itsensä arkussa ja sitten haudassa. Multa kolahti arkkuun ja jostain kuului: Maasta olet sinä tullut. Ja sitten poistui saattajien pieni joukko ja Isotalo nauraa hohotti.

Isotalo! Hän jäisi voittajaksi. Se konna saisi nauraa hänen haudallaan!

Huu, miten koski nyt ilkeästi kumisikin. Pyörre alkoi jo vetää venhettä.

Isotalo voittajaksi! Mitä hän nyt aikoikaan tehdä? Testamentti, hyvästit talolle ja perheelle... pikku Matti...

Koski jo tempoi venhettä, joka oli kääntynyt poikkiteloin perä edelle.

Ei, mutta mitä nyt olikaan tapahtumassa? _Mitä?_

Tuomas koetti ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen johonkin varmaan selvyyteen. Päässä humisi ja ruumis oli kuin raskas kivi. Hän koetti nauraa. Mies tekee päätöksen ja harkitsee _nyt_ sitä, häväisty mies, jolla ei ole kotia eikä perhettä. Nauru tarttui kurkkuun ja käsivarret kävivät voimattomiksi. Venhe ajautui rannalle ja tarttui pyörteen niskassa kivien väliin.

Mitä, mitä tässä nyt tapahtuikaan? Hänenhän piti alas koskesta, miksei venhe jo irtaudu kivestä. Kuka nauroi? Isotaloko? Mitä, eikö pikku Matti kysynyt: _Isä, mihin sinä menet?_

Tuomaan otsalta tippuivat kylmät hikipisarat. Hän koetti rukoilla, mutta jumala tuntui olevan jossain hyvin kaukana. Hän koetti huutaa, mutta kieli tarttui suulakeen. Päässä jyskytti vain yksi ainoa kysymys: Mitä, mitä tässä tapahtuikaan?

Pakeniko hän elämää, joka oli hänet kummallisiin verkkoihinsa saanut sotketuksi? Tahtoiko hän väkipakolla jättää kärsimysten painon hartioiltaan ja siirtyä suureen tuntemattomaan, olevaisuuden rajan yli? Mitä nyt tapahtuikaan?

Itsemurha!

Salamana välähti se hänen tajunnassaan. Oliko hän jo _niin_ pitkällä?

Kylmä hiki virtasi pitkin hänen ruumistaan. Laine riuhtoi venhettä irti kivien välistä, koski pauhasi kumeasti. Pimeys ympäröi hänet ja niinkuin niljaiset kädet olisivat vetäneet häntä alas kurimukseen. Pimeys ympäröi vielä hänen sairaat ajatuksensakin, mutta tuntui niin kuin jostain olisi alkanut pilkoittaa valoa. Herra jumala, mitä hän olikaan aikonut tehdä? _Näinkö_ hän kantoi kuormaansa? Eikö hänen häpeänsä tulisi näin vieläkin suuremmaksi? Oliko hän _mies_ vai voimaton raukka?

Laine repäisi irti venheen ja pyörre alkoi sitä vetää alas, mutta nyt tunsi Tuomas jo voiman käsivarsissaan jännittyvän. Venhe kääntyi ylös ja ponnistaen äärimmilleen sai hän sen nousemaan.

Tumman metsän takaa pilkahti tähti. Se oli kuin jumalan silmä. Äsken oli hän huutanut jumalaa, muttei saanut vastausta. Tähden tuike oli kuin vastaus. Jumala tuntui lähenevän.

Koski veti venhettä nieluunsa, mutta käsivarsien voima vahveni. Vielä hetkinen ja hän oli pelastettu jostakin hirveästä, joka nyt värisytti sitä ajatellessa.

Venhe keinui jo laineilla. Kosken humina kuului jo kauempaa. Tuomas ei tullut ajatelleeksi, mihin hän souti, kunhan souti vain. Päässä ja jäsenissä tuntui kummallinen raukeus. Airot putosivat hänen kädestään ja venhe jäi keinumaan laineille. Tuomaan raskas pää painui polvien varaan.

Kuinka kauan hän aalloilla ajelehti, ei hän tietänyt. Kun venhe kolahti rantaan ja hän nosti päätään, valkeni jo aamu. Tuomas huomasi, että laineet olivat tuoneet hänet kotirannalleen.

Saatuaan venheen maalle ja noustuaan rantatielle, näki hän, kuinka nouseva aurinko tervehti häntä. Silloin tunsi hän, niin kuin outo painajainen olisi hänestä hävinnyt tiehensä.

Hän seisoi siinä omalla pellollaan. Hän olikin vielä elossa.

Hetkiseksi tuli painava ajatus, että hän oli aikonut häpeäänsä vain lisätä, eikä miehen tavalla sitä kantaa, mutta se häipyi yhtä pian kuin painajainen äsken. Hän tunsi yöllä taistelleensa suuren taistelun, käyneensä kuoleman läpi. Ja niin kuin uudestaan aloittaisi hän nyt elämänsä.

Olihan hänellä vielä jotain jälellä, jos olikin perheensä menettänyt. Olihan maa, jolla hän tässä seisoi, hänen omaansa. Se ei pettäisi häntä ja se kyllä kykenisi parantamaan hänen kärsimyksensä.

Vähitellen nousi Tuomas pihaan.

Vilun väreet karsivat hänen ruumistaan ja jalat tuskin kantoivat häntä. Suonet takoivat rajusti ja päätä huimasi. Oliko se sairaus, joka nyt tavoitti hänet?

Ei tuntunut yhtään pahalta sitä ajatellessa.

Janne seisoi tuvan portailla, kun Tuomas horjuvin askelin tuli pihaan. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja vaieten hän riensi ojentamaan kätensä Tuomaalle.

Tuomas tarvitsikin tukea. Suonet hänen ruumiissaan löivät yhä hurjemmin ja sairaus tuntui kiertävän kuin myrkky hänen veressään.

Voimatonna painui Tuomas vuoteelle Jannen saattamana. Hän sai tietää, että Annakin oli heikkona sairaana. Kiertäessään rantoja viime yönä mielettömän tuskansa vallassa oli hän aamuyöllä painunut vuoteelle ja jäänyt siihen.

XXV.

Maatessaan sairasvuoteella ja öisin kiemurrellessaan kuumeen kourissa kiusasivat Tuomasta vielä ilkeät harhanäyt.

Hän taisteli kosken kuohuissa ja Isotalo seisoi rannalla rumasti nauraen. Anna ilmestyi siihen hänen vierelleen ja yhdessä he ilkkuivat hänen ponnistuksilleen.

Isotalo oli velastaan ottanut kaikki hänen karjansa ja hevosensa. Ilkkuen ajoi niitä edellään ja veti Annaa kädestä mukanaan. Hän kirosi, muttei voinut mitään.

Ja vielä ilkeämmätkin kuvat piinasivat häntä.

Aamu toi rauhan ja hyvän olon tunteen ruumiiseen.

Se vähensi taudin tuomia tuskia. Sitä mukaa kun hän tunsi ruumiinsa heikkenevän, varmistui hänen suuri ja ihana rauhansa. Hän saattoi jo kaikkea katsella kuin ulkopuolella olijana.

Tuli mieleen siinä vuoteella viruessa, että hän yksin ei ollut kärsimässä elämän oudoista ongelmista. Kaikilla saattoi olla omat salaiset kärsimyksensä, suuremmat tai pienemmät.

Eivätkö he kaikki kantaneet kuormaansa vaieten ja valittamatta?

Ainakin ne, joilla kuorma oli raskain.

Pyrkikö kukaan heistä väkivaltaisesti kuormastaan vapautumaan?

Hän oli pyrkinyt. Pimeys oli ympäröinyt hänet joka puolelta. Miten hän oli niin saattanutkaan...?

Mutta nyt hän oli jo päässyt kaiken yläpuolelle. Hän muuttaisi suureen tuntemattomaan niin kuin mies, eikä niin kuin voimaton raukka.

* * * * *

Laskevan päivän kirkas kajastus tulvahti kamarin ikkunasta sisään ja värähteli sairasvuoteella.

Janne istui vuoteen jalkapäässä. Miehet katselivat siinä vaieten vastakkain. Suuri hiljaisuus ympäröi heitä.

Hetkisen perästä virkkoi Tuomas.

— Sinä tiedät sen testamentin... minä olen muuttanut sitä... Pikku Matti aikuiseksi tultuaan perii talon niin kuin poika ainakin... Eihän pojan tarvitse vanhempien häpeätä kantaa. Sinä saat torpan ja ne muut, jotka olivat pojalle aiotut. Oletko tyytyväinen tähän?

Janne nyökkäsi.

— Kyllä minä taloa hyvin hoidan ja poikaa myöskin, virkkoi Janne.

— Ja sitä... joka tulee... on myöskin hoidettava...

Janne käänsi päänsä hämärään ja pyyhkäsi kädenselällä kasvojaan. Ja laskien kätensä sairaan kädelle virkkoi.

— Kyllä minä pidän huolta kaikesta.

Tuvassa kuului väki asettuvan illalliselle. Anna tuli huoneeseen.

Tuomas ojensi kätensä hänelle.

— Nyt minä vasta lähdenkin, virkkoi hän hiljaa. Tule sinä sitten, kun joudut. Ehkäpä siellä toisessa maailmassa voimme aloittaa uutta elämää.

Anna nyyhkytti.

— Voitko... voitko sinä antaa minulle anteeksi?

Mutta Tuomas ei kuullut enää.

— Anteeksi on antanut... ei sanonut enää mitään muistelevansa, virkkoi Janne hiljaa.

Huoneeseen oli tullut hiljainen hämärä.