Part 7

Juhlallisen äänettöminä, mutta mielissään iloisina, lähtivät parsit taas liikkeelle. Tie kohosi nyt kohoamistaan, ja pian rupesi näkymään se tasainen vuorenhuippu, jolla parsien pyhin tulialttari oli pystytetty. Jo näkyi tulenvartijan, Hedshirin, pieni maja, joka oli rakennettu kallioseinän suojaan. Hedshir, kaljupää, valkeapartainen vanhus seisoi majansa edessä; hänen vartalonsa kuvastui selvästi aamutaivasta vastaan, ja hän ojensi kätensä tervehdykseksi tulevia kohtaan. Päivä valkeni valkenemistaan ja tumman pilven takaa näkyi aamuruskon purppurahohde. Jo saapuivat parsien jonon etumaiset uhrikukkulalle. Perille tulleet asettuivat kummun laakeudelle odottamaan toisia. Ja kun kaikki olivat perillä, menivät he, tuliuhrin toimittaja, Haoma, ensinnä, voimakkaan vuorikosken luo. Se syöksyi vaahdoten alas ylemmiltä kallioilta ja kaatoi runsaat vesijoukkonsa uhrilaakeudella olevaan avaraan valkeamarmoriseen altaaseen. Sen laitojen yli se lukemattomina pieninä ryöppykoskina hyppeli edelleen, kunnes vesi alempana taas yhdistyi yhdeksi valtavaksi virraksi, joka huumaavaa vauhtia ja kohisten kiiti alas syvyyksiin.

Haoma pesi kätensä ja ohimonsa, ja muut parsit seurasivat hänen esimerkkiään. Viimeksi Arasta ja Vohumeno laskivat Salferin kantotuolin kosken partaalle. Arasta irroitti siteen isänsä silmiltä ja valmistautui itse pesemään kätensä ja ohimonsa, sitten auttaakseen voimatonta vanhusta tässä puhdistustoimituksessa. Mutta samassa huomasi tämän Gershasp. Hän lähestyi Arastaa ja virkkoi hänelle vihaisesti puoliääneen:

-- Älä saastuta pyhää vettä kosketuksellasi.

Peljästynyt Arasta veti takaisin vettä kohti ojennetut kätensä ja oli kahden vaiheilla, mitä tekisi. Gershasp oli kuitenkin lausunut kieltonsa niin kovaan, että Iredsh sen kuuli. Destur mobed kääntyi nyt Gershaspin puoleen ja virkkoi:

-- Anna hänen puhdistautua, sillä ei pyhän altaan vettä voi saastuttaa, se virtaa heti pois syvyyksiin.

Nyt rohkeni Arasta toimittaa huuhtomiansa ja sen loputtua auttaa isäänsä vedellä valelemaan kuihtuneita käsiään ja ohimoitaan.

-- Tue minua, että jaksan seisoa pyhän uhritoimituksen aikana -- sanoi Salfer pojalleen. Vanhuksen voimat näyttivät olevan viimeisillään, ja hervottomana hän valelun jälkeen vaipui takaisin istumaan maahan laskettuun kantotuoliinsa.

Vohumeno oli kantotuolista luovuttuaan, asettunut syrjemmäksi kallionurkkaman luo. Hän oli päätä pitempi useampia muita, ja oli pannut jäntevät käsivartensa ristiin rintansa yli. Vesipuhdistusta hän ei toimittanut, vaan seisoi siinä, välinpitämättömänä tuijottaen eteensä, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan muiden läsnäoloa.

Auringonnousun aika läheni lähenemistään, ja sitä myöten kuin päivän loistava tähti lähestyi taivaanrantaa, musta pilvi vaipumistaan vaipui.

-- Ahrimanin synkät joukot väistyvät valonruhtinaan edestä -- kuului joku joukosta huudahtavan.

Nyt oli aika ryhtyä tuliuhri-valmistuksiin. Haoma astui miehen vyötäisten korkuisella jalustalla lepäävän suuren kupariuurnan luo; herbedit, Iredsh etumaisena järjestyivät puolikehään matkan päähän hänen taakseen. Kummallekin puolelle heitä ryhmittyivät parsit, miehet ja vaimot. Alttarinvartija, Hedshir, kantoi esiin hienolla liinalla peitetyn korkean jakkaran, jonka yläpuolelta vinosti kupeille päin pisti esiin uhripuita kannattavat haarakkeet. Itse kuparialttari oli puhtaaksi kiilloitettu ja sen hiilos hehkui salaperäisesti.

Vihdoin näyttäytyi taivaanrannalla auringon yläreuna, ja silloin Haoma sitoi ohimoilleen pienen uhrisiteen, _paitidanan_. Sitten hän rupesi pinoamaan tamariskipuita uhrialttarille. Tällä välin auringon kehä yleni ylenemistään, ja kun sen säteet alkoivat valaista vuoriseutua, rupesivat oliivi- ja sypressilehtojen lukemattomat linnut kaiuttamaan riemulaulujaan. Kivet, puut ja vuorikoski välkkyivät kullalta, ilma oli läpikuultavan kirkasta, ja laajalti näkyivät vuorten huiput, nurmipeitteiset ylälaaksot, kuilut vuorten välillä ja kauempana Raghan tasanko. Tuntui siltä kuin koko luonto olisi kirkastunut ja riemastunut parsien kanssa ylistämään Ormuzdin ylevyyttä. Ja juhlallisen äänettömänä seisoi siinä parsien kaunis ja roteva joukko, pyhän hartauden ilme kasvoissa.

Musta pilvi oli kokonaan kadonnut taivaanrannan alle, ja sen yläpuolelle oli aurinko nyt noussut, niin että koko sen säteilevä kehä oli näkyvissä. Silloin paljasti Haoma päänsä, ojensi molemmat kätensä tulialttarin yli ja virkkoi laajalle kaikuvalla, soinnukkaalla äänellä:

-- Siunaan nämät puut pyhien liekkien ravinnoksi.

Näin sanottuaan hän levitti hiilokselle kuivia tamariskilehtiä, jotka seuraavassa tuokiossa leimahtivat ilmiliekkiin, sytyttäen tamariski-pinon palamaan.

Silloin jatkoi Haoma, ojentaen käsiään alttaria kohti:

-- Tarjoan ja täytän tämän puhtaan tuliuhrin, Ormuzdin, hyvyyden ja valon ruhtinaan kunniaksi. Sinä, joka alussa loit taivaan loistavat kappaleet, ja auringot, jotta ne levittäisivät maailman avaruuksiin valoansa, elähyttäen luomakuntaa, sinä myös ikijärkesi kautta loit puhtauden, joka on hengenmaailman tuki. Tätä puhtauttasi kohti me kuolevaiset pyrimme, ja niin me sinun kunniaksesi viritämme leimuamaan nämät puhtaat liekit.

Tamariskipino oli nyt syttynyt ilmituleen, ja hiljaisen aamutuulen henkäyksestä nousivat tulikielekkeet kiemurrellen ilmoille. Haoma avasi nyt hopealippaansa ja kaatoi siitä liekkeihin kukkaispölyä. Hyvä lemu tuoksahti tästä ympäristöön ja kellervä savu tupruili esiin tamariskipuiden lomitse. Seuraavassa tuokiossa kohosi taas vaaleansinervä savupatsas suoraan ylöspäin.

Suljettuaan huolellisesti hopealippaan ettei mitään likasta siihen pääsisi, ja asetettuaan sen pois käsistään, jatkoi Haoma:

-- Ylevin ja puhtain henki, oi Ormuzd, sinä, hyvyyden ylläpitäjä ja valon luoja, herätä meissä pysyvä tahto liittyä valon puolesta taisteleviin joukkoihisi. Herätä meissä pysyvä tahto liittämään heikot yksityisvoimamme yhdeksi, yksimieliseksi ja lujaksi voimaksi, järkähtämättömäksi taisteluparveksi, joka karkoittaa Ahrimanin synkät sortajajoukot...

-- Hän poikkeaa Avestan selvästä, kirjoitetusta sanasta, hän panee omiaan... mutisi Gershasp.

Ja Naotara nyykäytti päätään osoitteeksi, että hän oli samaa mieltä kuin ystävänsä Gershasp.

Gurase, joka seisoi heidän vieressään, ja joka oli kuullut Gershaspin huomautuksen, kuiskasi hänelle:

-- Mutta hän puhuu Avestan hengessä.

Sen enempää eivät he kiistelleet. Riitaisan Gershaspin teki kyllä mieli jatkaa, mutta hän muisti kovan kiellon uhritoimituksen häiritsemisestä, ja vaikeni.

Haoma ei ollut kuullut Gershaspin ja Gurasen sananvaihtoa ja jatkoi, yhä enemmän innostuen:

-- Suo meidän ryhtyä tositoimiin, poistaaksemme kaikki pimeyden salvat ja verhot, jotta aurinkosi pääsisi elvyttäen ja puhdistaen tunkemaan synkimpiinkin rotkoihin, jotta väistyisi mailta pahuuden järjetön valta! Suo meidän katkoa pois meitä painavat laimeuden ja saamattomuuden kahleet ja niin viimeinkin ryhtyä uudistamaan vuosituhansia kitunutta maailmaa!

Haoman näin puhuessa, oli innostuksen liekki luonut hänen kasvoihinsa kauniin hohteensa.

Nyt olivat tamariskipuut palaneet hiiliksi, ja tuliuhri oli lopussa. Kuparisella luotimella levitti Haoma tuhkaa hiilokselle. Se oli tämän hartaustoimituksen viimeinen tehtävä. Haoma irroitti paitidana-siteen ohimoiltaan, ja nyt oltiin valmiita palaamaan teltta-kylään. Jono rupesi järjestymään, mutta kun Haoman piti astua isänsä Iredshin viereen jonon etupäähän, lankesivat hänen katseensa syrjässä olevan Salferin kantotuoliin. Salfer oli tuli-uhrin alkaessa ja Arastan auttamana, mutta sittenkin ponnistaen viimeisiä voimiaan, noussut pystyyn pyhiä liekkejä katsomaan. Auringon kirkas valo oli häikäissyt hänen rotkovankilan pimeään tottuneet heikot silmänsä. Joku kyynel oli kirpahtanut esiin silmän kulmasta, mutta hän oli kuitenkin, vaikkapa vilahdukselta, nähnyt pyhien liekkien kiemurtelevan ilmoille. Pystyssä hän kuitenkin oli pysytellyt, Arastan tukemana. Vohumenokin oli, huomattuaan vanhuksen heikkouden, rientänyt häntä tukemaan. Mutta kun uhritoimitus oli lopussa, olivat myös vanhuksen voimat ainaiseksi tyhjentyneet ja hän oli vaipunut hervottomana alas kantotuoliinsa. Tuntui siltä kuin hänen henkensä viimeiseen asti voimallaan olisi ylläpitänyt tuota kuivettunutta luisevaa ruumiillista asuntoaan. Nyt veti vanhus juuri viimeisiä henkäyksiään. Haoma riensi Salferin istuimen luo ja kysyi, miten vanhuksen laita oli, oliko hän sairas, ja miten häntä voisi auttaa.

-- Hän ei enää tarvitse apua -- virkkoi Vohumeno. Hän tekee juuri lähtöä luotamme.

Kuoleva avasi silmänsä ja virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä:

-- Ormuzd on antanut minulle anteeksi.

Sitten hän ummisti silmänsä, hänen rintansa rusahti kokoon, ja näin oli hän siirtynyt unhoituksen maille. Hän oli kokenut niin paljon uutta, sekä iloa että surua eilisestä; kaikki oli niin äkkiä ja valtavasti tunkenut hänen ylitsensä, etteivät hänen heikot voimansa sitä voineet kestää. Myös se raitis ja voimakas ilma, jota hän, vuosikausia elettyään vankilarotkon ummehtuneesta ja mädässä ilmassa, viimein vapaaksi päästyään oli saanut hengittää, oli liian voimakasta hänen heikontuneelle verelleen. Samoin puu, joka pitkän poudan aikana on kaivannut virkistävää sadetta, äkillisen tulvan tultua, joka peittää sen juuret ja rungon tyvipuolen, tästä liiallisesta hyvästä jää lehdettömäksi ja kuihtuu.

Huomattuaan isänsä kuolleeksi, rupesi Arasta vuodattamaan kyyneleitä, peitti kasvonsa viitan liepeellä ja kääntyi poispäin ruumiista. Samoin Vohumeno, poiskääntyen, peitti kasvonsa.

Haoma virkkoi:

-- Verethragna, jalo tuskien lieventäjä, on hänelle tehnyt armotekonsa.

Ja Haoma, hänen isänsä Iredsh sekä useimmat parseista peittivät niinikään kasvonsa. Gershasp, Naotara sekä joku muu herbedi ja parsi oli osoittamatta tätä surunmerkkiä häpeävangin kuoleman johdosta.

Sitten Iredsh, Haoma ja muut paljastivat jälleen kasvonsa, ja jono lähti hitaasti liikkeelle, kulkien uhrikukkulan rinnettä alespäin.

Arasta ja Vohumeno seisoivat vielä hetken aikaa parsien jonon poistuttua kasvot peitettyinä. Kun he vihdoin antoivat vaippansa liepeen valua alas kasvoiltaan, olivat parsit jo näkymättömissä. Sitten riisui Vohumeno yltään puhtaan liinavaippansa, joka hänelle edellisenä päivänä Haoman toimesta oli annettu, ja levitti sen Salfer vainajan yli, niin että se peitti ruumiin sekä istuimen. Ainoastaan kantopuut pistivät esiin kummaltakin puolen sen alta. Sanaakaan lausumatta kumpikin tarttui kantopuihin ja rupesi kantamaan vainajaa telttakylää kohti.

-- He kieltävät häneltä siunatun maan -- sanoi Arasta, heidän hetken astuttua mäen rinnettä alaspäin.

-- Kieltäkööt -- virkkoi Vohumeno. -- On multaa muuallakin. Ja yhtä makeasti hän nukkuu, minne vaan hänet lepäämään laskemme.

Ääneti he sitten kantoivat synkkää taakkaansa edelleen.

* * * * *

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja parsit olivat jo jonkun aikaa sitten palanneet telttakylään, kun Demur seuralaisineen heräsi. Hän teki kohta lähtöä. Iredsh pyysi häntä viemään shaahille ja suurvisiirille parsien sydämelliset kiitokset ja alamaisuuden vakuutukset. Ennen Demurin lähtöä, meni Haoma hänen teltalleen, ja ystävykset juttelivat näin:

-- Joko nyt jäät tänne heimosi luo Haoma, vai tuletko hoviin? Et kai enää aio hautautua sinne erämaahan?

-- Erämaahan tekee vielä mieleni. Nyt ovat minulle selvinneet uskon uudet näkökohdat. Niitä kokoamaan aijon nyt vetäytyä takaisin rotkooni.

Samassa tuli Iredsh ulos Demurin teltasta ja virkkoi:

-- Ethän aikone toki heti palata?

-- Heti isäni; sillä ei ole aikaa hukattavissa. Demurin palvelija myös minua odottaa rotkoasunnolla. Hän jäi kotiliettäni hoitamaan. Hänet täytyy päästää tästä toimesta.

-- Jos lähtösi on niin kiireinen -- jatkoi Iredsh -- niin kuule neuvoani, rakas poikani. Jos piankin saat uuden opinrakennuksesi valmiiksi, niin malta silloin hillitä intoasi. Neuvoittele ensin tarkoin isäsi ja Gurasen kanssa, ennenkuin rupeat sitä julistamaan. Sillä olet nyt huomannut herbedien ja kansan mielipiteiden piintyneen sitkeyden. En neuvo arkailemaan, mutta jokainen yritys vaatii tarkoituksenmukaista, pohdittua menettelyä.

-- Olenpa kiitollinen neuvostasi, isä, ja kätken sen tarkoin mieleeni.

Puhuessaan siinä, eivät he olleet huomanneet, että Vohumeno ja Arasta olivat lähestyneet heitä ja odottivat ikäänkuin heillä olisi ollut jotakin sanottavaa. Haoma huomasi heidät ja kysyi:

-- Mitä haluatte, ystäväni?

-- Teet lähtöä, vastasi Vohumeno. Tulemme sinua sydämestämme kiittämään.

-- Kiitoksenne tulkoon Ormuzdille. Minä olen vaan tehnyt sen, minkä sydämeni pakoitti minut tekemään.

-- Sydämesi hyvyyttä juuri kiitän, -- jatkoi Vohumeno. -- Minun sydämeni on jo puutunut ja lahonnut, mutta hyvä tekosi on sen taas pehmittänyt ja hellyttänyt. Sano miten voin sinulle osoittaa kiitollisuuttani. Olen köyhä mies, en omista mitään. Mutta nämät jänteret jaksavat vielä raataa kahdenkin edestä. Jos sallit niin rupean palvelijaksesi, orjaksesi. Kaadan sinulle, milloin vaan haluat, vuorikauriin. Vieritän alas suuria kivimöhkäleitä ja rakennan sinulle upean kivilinnan rotkoasuntosi sijaan.

Ja kun Haoma vaikeni ja näytti miettiväiseltä, lisäsi hän:

-- En häiritse työskentelyäsi, rakennan itselleni majan niin kauas asunnostasi kuin haluat ja käyn sinua palvelemassa, milloin tahdot. Tänne en voi, enkä tahdo jäädä.

Silloin Haoma virkkoi:

-- Jos mielesi vaatii sinua täältä lähtemään, arvelen, että voit asettua rotkoasuntoni läheisyyteen asumaan. Ehkäpä ei ole haitaksi, että joskus saan toisen kanssa puhua; sillä vaikeata on alati kätkeä ajatuksensa omaan mieleen. Entä Arasta? Et voine häntä hyljätä.

Ennenkuin Vohumeno ehti vastata, huudahti Demur:

-- Jos Arasta tahtoo, otan hänet palvelijakseni hoviin. Hauska olisi minun saada parsi palvelijoideni pariin.

Ja nuori Arasta, ajatellen, että hän täällä saisi kokea pelkkää halveksimista ja niittää katkeruutta, otti kiitollisena vastaan suurvisiirin pojan tarjoumuksen.

-- Osoitettuamme Salfer vainajalle viimeisen palveluksen, olemme vapaat -- virkkoi Vohumeno, ja molemmat vapautetut vangit poistuivat.

Juhlallisesti, suosionhuutojen raikuessa, lähti suurvisiirin poika kohta senjälkeen seuralaisineen parsien asunnoilta, joutuisasti palaten Raghaan. Jäähyväishetkellä oli hän virkkanut Haomalle: -- Kun tarvitset minua, niin anna minun tietää tarpeesi!

Hänen lähdettyään, Haoma syleili isäänsä, äitiään ja sisartaan, sanoi hyvästi vanhalle Rudabelle, Sevarelle ja viime hetkenä saapuvalle Guraselle, nousi hevosen selkään ja alkoi ratsastaa takaisin erakko-asunnolleen.

TOINEN OSA

ENSIMÄINEN LUKU.

Länteen päin Haoman rotkoasunnosta ja pohjoiseen Melik shaahin pääkaupungista, Raghasta, kohosi Raghaan päin pitkänkaltevalla mäellä kertojattaren, Anahitan, linna-asunto. Vaihtelevan rikas kasvullisuus rehoitti tämän mäen rinteillä, sen juurella tuuhea granaatti-lehto, korkeammalla tummia sypressejä ja lähinnä rakennusta iloisempia, täplärunkoisia ja runsaslehtisiä plataaneja. Haoman rotkon ohi syöksähtävä vuorijoki kääntyi laaksoon saavuttuaan länttä kohti ja kulki sirona, pitkänkaarevana mutkana Anahitan linnan pohjoispuolella olevan viljavan ja hymyilevän laakson läpi. Tie, jolle sinne tänne oli rakennettu harmaamarmorisia porrasastuimia, kiemurteli mäen rinnettä pitkin ylös linnan jykevälle rautaportille, jonka seudun väestö harvoin oli nähnyt aukeavan. Sillä oli olemassa vaan yksi mahti, joka vaikeudetta aukaisi tämän oven, ja se oli Anahitan jalokivistä säteilevä sormus, jonka näyttäjälle musta pääeunukki nosti portin paksun rautasalvan. Mutta tätä taikakalua säilytti linnan valtijatar, Anahita itse, ja vaan erityisen tärkeiden asianhaarojen vaatiessa hän sen antoi ulkopuolella linnaansa asuville kuolevaisille. Itse teossa olikin tämä linna, jota korkea suojamuuri ympäröi, ikäänkuin eroitettu pois muusta maailmasta. Tuntui siltä, kuin sen asujamet vaan katseidensa kautta olisivat olleet yhteydessä muun maailman kanssa.

Varsin avara oli se näköala, joka linnasta aukeni. Sen laakealle katolle istutetusta puutarhasta näki selvään yli upean Raghan kaupungin, vaaleansinisine ja kullattuine minareteineen ja kupukattoineen, komeine palatseineen, laveine torineen sekä varjokkaine sypressi- ja plataanipuistoineen. Pohjoisessa taas, tasangon kaukaisrajalla, haamoittivat Elbursvuorten mahtavat harjannepiirteet, joista Demavendin valkoinen jättiläiskeila hallitsevana, pilviä piirtäen kohosi ilmoille. Rautaportin sisällä oli pieni piha, ja sen perältä johti matala, ruskeamarmori-pielinen ovi kulman muodostavaan solakäytävään, johon pienet kattoaukot säästäväisesti päästivät valoa. Tämä käytävä päättyi avaraan kahden kerroksen korkuiseen saliin, jonka permantona oli taidokas mosaiikki ja jonka keskellä pulppuili jaspis-ammeinen, liljojen, zhasmiinien ja tulppaanien ympäröimä suihkulähde. Katossa oleva leveä neliskulmainen aukko päästi runsaan valon sisälle; ainoastaan helteisimpinä päivinä se peitettiin renkailla esiin vedettävällä verholla. Molemmin puolin tämän salin pitkiä seiniä sijaitsi pienempiä, pehmeillä patjaistuimilla ja hienoilla seinäverhoilla mukaviksi ja upeiksi sisustettuja huoneita. Alakerran huoneet eroitti salista ainoastaan paksut eriväriset laskosverhot, jotka saattoi kokonaan työntää eteen, niin että pieni huone peittyi, tarjoten hämärää ja viileyttä. Tavallisesti olivat nämät verhot syrjään vedetyt, ja tällöin aukeni sali kupeilleen vielä avarammaksi. Näiden yläpuolella parvekkeena olevia huoneita eroitti salin yläosasta keltainen seeteristä kauniskuvioisesti veistetty rintanoja. Nämät huoneet olivat alkuperäisesti vierashuoneita, laaditut matkustavia vieraita varten. Ennen niitä olikin siihen tarkoitukseen käytetty, sillä tämä linna oli alkuaan ollut erään visiirin asunto ja vasta hänen kuoltuaan annettu kertojattarelle, Anahitalle.

Avarasta etusalista johti kahden vaaleankeltaisen marmoripatsaan kolmeen osaan jakama leveä ovikäytävä sisempään pienempään saliin, jonka kattoaukko oli ahtaampi, ja jossa vallitsi himmeämpi valaistus. Keskellä tätä salia oli suuri hietakello. Salista kohosivat marmoriportaat pienelle ovelle, joka johti rakennuksen pohjoispuolella sijaitsevaan puutarhaan. Tämä ulottui aina linnaa ympäröivään suojusmuuriin saakka, joka huimaavan korkeana ja jyrkkänä laskeusi laaksoon saakka. Puutarhan polkuja peitti punerva hieta ja se oli täynnä harvinaisen kauniita ja hyvin hoidettuja ruusupensaita sekä Itämaan tuoksuvia kukkia. Hellä käsi nähtävästi hoiti tätä kasvipyhäkköä, sillä niin siisti, järjestetty ja rehoittava oli sen kukkaismaailma. Pienet, erihaaraisesti säteilevät suihkulähteet levittivät viileyttä, ja suuret, taidokkaasti, puutarhaan asetettujen pylväiden ja rakennuksen seinän väliin katokseksi pingoitetut kankaat estivät, tarpeen vaatiessa, auringon paahtavia säteitä kuihduttamasta hentoja kukkaisolentoja. Muuten ne nyöreillä vedettiin syrjään, sillä ei ollut pelkoa siitä, että kenenkään kuolevaisen katseet laakson puolelta olisivat voineet häiritä sitä, joka täällä puutarhassa oleskeli. Linnan puutarhanpuolista seinää peittivät paksut köynnöskasvit, joiden takaa ei ollenkaan näkynyt jykevistä kivistä kyhättyjä mustuneita seiniä. Puutarhan kulmasta kohosivat leveillä sivunojakkeilla varustetut valkeamarmoriset portaat linnan kattopuutarhaan. Pienemmästä salista johti solakäytäviä sisähuoneisiin. Näiden takana avautui vielä verhostimilla katettuja holvikaarikäytäviä, pihoja ja hedelmäpuutarhoja aina länsipuoliseen suojamuuriin saakka.

Oli aikainen aamuhetki. Joskohta vuodenaika jo kallistui syksyyn ja vaikka jo eloja ja hedelmiä ruvettiin korjaamaan, uhkui vielä itämainen luonto kesäistä elinvoimaa ja kasvimaailman komeutta. Elbursvuoria ja Demavend-huippua peitti ohut vaaleansinervä auer, joka näytti ikäänkuin käärivän nämät jähmeät ja jykevät kivijättiläiset pehmeisiin läpikuultaviin harsoverhoihin.

Kertojatar Anahita oli noussut tavallista aikaisemmin. Herättämättä makuukammionsa etuhuoneessa nukkuvia seuralaisnaisiaan oli hän pukeutunut ohueeseen liinaiseen vaippaan ja pujahtanut hiljaa ulos. Tultuaan hietakello-saliin, huomasi hän vielä melkoisen ajan olevan jälellä siihen hetkeen, jolloin Raghasta huminana kuului satojen muetsinien aamurukoukseen kehoittavat äänet. Anahita lähti siis puutarhaan turvateilleen virkistävää aamusuihkua antamaan. Marmorirahilta hän otti polttokuvilla koristetun pitkäkaulaisen saviastian, täytti sen vedellä lähimmästä suihkulähdeammeesta ja rupesi kukkasiaan kastelemaan. Notkeasti hänen siro vartalonsa pujoitteleikse ruusupensaiden ja kukkaislavojen välitse. Jokainen hänen viehkeistä suosikeistaan sai sitten hoitajattareltaan aamuvirkistyksensä, ja tuntui kuin näiden mykkien olentojen silmissä olisi välkähtänyt kiitollisuuden kyyneleitä, sillä kohta kimmelteli koko pieni puutarha moniväristen jalokivien hohteisena pisaravaippana. Viimeisen ruusupensaan kasteltuaan istuutui Anahita puutarhan pohjoisen seinän keskellä olevalle, köynnöskasvien ja ruusupensaiden ympäröimälle jaspis-rahille ja rupesi lukemaan koraani-kääryä. Ahkerasti hän tutki tätä islamin pyhää kirjaa, sillä hän ei yhtenäkään päivänä unhoittanut ylevää ja pyhää kertojattaren-tehtäväänsä. Tänä päivänä tietoisuus siitä erityisen elävästi liikkui hänen mielessään. Sillä oli juuri hänen edelläkävijänsä kertojattaren kuolinpäivä. Alamutin synkän joukkion ja hovijuonien yhdistyneisiin ansoihin oli tämä kertojatar langennut, häntä syytettiin siveyden rikoksesta, vääriä todistuksia tuotiin esiin ja kertojatar parka oli lain mukaan kuoletettu siten, että hän syöstiin alas kuiluun Elbursvuorten korkealta kallionkielekkeeltä. Hän ei ollut ikäänsä pysynyt impenä, sanottiin, hän ei ollut täyttänyt korkean tehtävänsä vaatimuksia ja -- oli siis ansainnut kuolonrangaistuksen. -- Vasta joku aika tuon onnettoman kuoltua tuli hänen viattomuutensa ilmi, ja silloin noudettiin hänen jäännöksensä Elbursvuoristosta, ne haudattiin juhlallisilla menoilla ja vainajata kunnioitettiin miltei pyhimyksenä. Hänen väärät syyttäjänsä rangaistiin julmasti; toiset haudattiin elävältä, toiset soaistiin ja hirtettiin jaloista. Tämän tiesi Anahita, ja muisteli nyt kuten usein muutoinkin kauhistuen edeltäjänsä surkeata kohtaloa. Mutta omasta puolestaan hän ei pelännyt, sillä olivathan hallitsevien silmät nyt auenneet. Ja lisäksi hän täysin tajusi tehtävänsä ylevän merkityksen. Olihan hän sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puoltaja shaahin tykönä, ja hänen innostuksensa tähän ylevään tehtävään voitti kaiken pelon ja kaikki muut näkökohdat. Siksipä hän alituisilla hartaudenharjoituksilla koetti tehdä itsensä soveliaaksi tulevaa tehtäväänsä täyttämään.

Anahita oli yli maan kuuluisa ja arvossapidetty. Jo hänen syntymästään oli liikkeellä taruja. Hänen vanhempansa olivat -- näin kertoi kansa -- lapsettomia. He tekivät kumpikin lupauksen elää kymmenen vuotta siveinä, toivoen Allahin tulevaisuudessa lahjoittavan heille lapsen, jonka he tahtoivat kasvattaa niin, että Allahin kunnia hänen kauttansa maan päällä oli lisääntyvä. Ja Allah kuuli heidän rukouksensa ja lahjoitti heille tyttären. Kun hän oli hieman suuremmaksi varttunut, huomattiin Allahin hänelle syntymästä antaneen tavattomia ominaisuuksia: nöyryyttä, lempeyttä, hyvyyttä ja viisautta. Tuntui siltä, kuin vanhemmilla ei olisi ollut mitään vaivaa kasvattaessaan häntä hurskaaksi ja Allahille mieleiseksi. -- Näin kertoi kansa.

Eikä syyttä Anahitaa laajalti ylistetty. Sillä Itämaiden rikas luonto tuntui häneen koonneen kaikki, mitä sillä oli vienoa ja kaunista. Niin oli hohtava taivas antanut hänen silmilleen safiirinsininsä, ja ne säteilivät kirkkaina kuin onnea tuottava Kanopustähti. Hänen katseensa viattomuus ja lempeys tunki ehdottomasti jokaisen sielun syvyyteen, riemastuttaen ja elvyttäen kuin kevätaurinko; hänen huulensa olivat puhtaan punaiset kuin Jemenin kallein rubiini, ja hänen vartalonsa oli sypressinsolakka ja sulojäseninen.