Part 4

-- Aavistin, ettet sinä, isäni, minua ymmärtäisi; en aina itsekään itseäni täysin ymmärrä. Mieleni syvyydessä kuohuvat aatteet ja ajatukset valtavina. -- Mutta luulen Ormuzdin suuresti tarvitsevan meidän, ihmislapsien, taistelua, saavuttaakseen lopullisen voittonsa. Ystäväni Demur, ja myös sinä, isäni, molemmat te kehoitatte minua hylkäämään rotkoasuntoni ja siirtymään keskelle elämää. Ja kun vaan hetkeksi olen tänne siirtynyt, tunnen kaipaavani elämän suurta sisällystä, tunnen kaipaavani jotakin selittämätöntä, joka tälle elämälle antaisi sen arvon. Ja minusta tuntuu, kuin myöskin te kaikki muut tätä kaipaisitte.

Omituinen välke kuvastui Iredshin viisaissa silmissä. Hän laski kätensä Haoman olalle ja sanoi, hellempi väre äänessä:

-- Oikeassa olet siinä, että elämämme on kaihoa täynnä. Ja jos äsken vastustinkin väitteitäsi, tahdoin vaan aatteidesi vakavuutta ja vankkuutta koetella. Vaikka arvaatkin Ahrimanin vallan liian suureksi, en siltä tahdo väittää, ettei se olisi suuri. Oikein myös sanoit, arvellessasi Ormuzdin ylevän vallan hitaasti edistyvän. Me olemme joko saamattomia tai kylmiä. Mutta sinulla, Haoma, on nuortean hehkuva sydän. Sinun tulee lietsoa intoa parsien mieliin. Sinun tulee laajentaa Ormuzdin sotajoukko maan päällä.

-- Tätä tehtävää varsin olen kauan mielessäni hautonut ja sen toteuttamista mietiskellyt. Mutta paljon harkintaa se vielä vaatii, paljon vastuksia lienee voitettavana.

-- Olet nuori, Haoma, ja voimakas. Mikä minun vanhuudeltani ja voimattomuudeltani on jäänyt täyttämättä, sen olet sinä toteuttava.

Haoman näin puhuessa isänsä kanssa, kiintyi hänen huomionsa vanhaan kyyryselkäiseen mieheen, joka kantaen säkkiä selässään ja puupulloa kädessä, kulkea tallusti pitkin plataanilehdon reunaa kiemurtelevaa polkua.

-- Shiruje! -- huudahti Haoma, kavahtaen pystyyn. -- Minne riennät, Shiruje? Tulehan tänne.

Täten puhuteltu vanha mies kääntyi kummastuneena ja kiinnitti Haomaan tuuheiden kulmakarvojensa alta tirkistelevät viekkaat ja ilkeännäköiset silmänsä. Sitten hän poikkesi lehtoon ja lähestyi hitaasti Haomaa.

-- Lähden syöttämään häpeävankeja, -- vastasi Shiruje, pyyhkäisten harvahapsista harmaata partaansa. -- Mitä minusta tahdot?

-- Montako vankia sinulla on syötettävänä? -- kysyi Haoma.

-- Tällä haavaa ainoastaan kolme; neljäs kuoli viime syksynä -- vastasi Shiruje, ja hankki kiireistä lähtöä.

Mutta Haoma, joka kauan oli ollut kotoa pois, tahtoi lähempää tietoa vangeista ja kysyi Shirujelta edelleen:

-- Kutka vangeista vielä ovat elossa?

-- Vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta sekä Vohumeno, Avestan pilkkaaja.

-- Avestan pilkkaaja, sanot; et tiedä itse mitä puhut. Mutta jättäkäämme se, ja näytä minulle ruokavaroja, joita vangeille kuljetat.

Tämä Haoman vaatimus näytti saattavan Shirujen levottomaksi. Vältellen hän sanoi:

-- Varsin minua jo viivyttelet, destur mobedin poika; olen jo muutenkin myöhästynyt. Ruuat, joita häpeävangeille vien, ovat herbedien määräämät. Myös isäsi nämät annokset tuntee.

Iredsh ei tähän asti ollut tarkasti seurannut Haoman ja Shirujen keskustelua, vaipuneena kun oli ollut mietiskelyyn, johon hän vanhoilla päivillään usein vakavasti keskusteltuaan joutui. Mutta poikansa vaatimuksen ja Shirujen välttelevän vastauksen hän selvästi kuuli ja sanoi käskevästi, nousten kumartavasta asennostaan marmori-istuimelta:

-- Outo on estelemisesi, Shiruje. Tiedät kaiketi, että Haoma on vieras meillä, ja vaadin siis, että täytät hänen vähäisen pyyntönsä.

Täynnä vihaa oli se kiireinen katse, jonka Shiruje loi Haomaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän väänsi kasvonsa väkinäiseen hymyyn ja kumarsi nöyrästi kyyristynyttä selkäänsä vielä syvemmälle, virkahtaen:

-- Täytän tahtosi, destur mobed. -- Haoma avasi nyt säkin jonka Shiruje selästään hänen eteensä maahan oli laskenut. Säkkiä ulkoapäin tarkastaessa saattoi luulla sen suuriakin ruokavaroja sisältävän, mutta kun Haoma oli sen suun avannut ja sisälle katsonut, huomasi hän siinä kolme pientä kuivanutta leipäkannikkaa. Säkin pohja näet oli heinillä täytetty. Puinen pullo, jonka tulpan Haoma sen jälkeen avasi, oli tyhjä, ja siitä levisi paha, mätä haju. Sen piti sisältää laihanlaista keitosta. Mutta siitä oli nähtävästi pitkät ajat kulunut, kun keitosta siihen oli kaadettu vankeja varten.

Täynnä närkästystä huudahti Haoma, nähtyään nämät perin huonot annokset:

-- Näinkö niukasti herbedit ovat määränneet sinun vankeja ruokkimaan! Tätenhän vallan kuoletat nälkään nuo ihmisparat.

-- Pieniksi ovat herbedit määränneet ne ruoka-annokset, jotka armosta suodaan Avestan opin häpäisijöille.

Iredsh oli nyt astunut Haoman ja Shirujen luo ja rupesi hänkin ruokasäkkiä tarkastamaan. Ja huomattuaan mitättömän pienet leipäpalat, lausui hän ankarasti ja paheksuvasti:

-- Jospa liekin vankien ruoka-annokset pieniksi määrätty, ei sinulla, Shiruje, ole oikeutta heitä nälkään kuolettaa. Kieltämättä sinulle mitataan suurempi ruokamäärä vangeille vietäväksi. Minne olet riittämästä puuttuvat ruoka-aineet pannut?

Hädistyneenä selitti Shiruje:

-- Vaimoni on tänään vainiolla niittämässä; olin ruuatta ja käytin tällä kertaa osan vankien ruuasta omaa nälkääni tyydyttääkseni; olen köyhä mies, enkä enää aina jaksa tarpeeksi työskennellä ravitakseni itseäni ja vaimoani. Älkää minua pahoin moittiko, että tällä kertaa olen hiukan vankien ruokia maistellut. Monta vuotta olen jo tätä vaivaloista tointani hoitanut. En olisi näin hupa ja kyyryselkäinen, ellen jo vuosikausia olisi kerta päivässä vuorirotkolle kiivennyt.

Hänen harvahapsinen partansa tutisi levottomana, sanojen kiireisesti pulppuillessa esiin hänen huuliltaan.

-- Tokko tämä on ainoa kerta, kun jätät vankiparat niukoille muille? -- jatkoi Haoma kuulusteluaan.

-- Sen voin vakuuttaa, niin kautta Verethragnan, se on totinen tosi.

-- Älä mainitse niin ylhäisiä nimiä väitöksesi vakuudeksi, -- varoitti Iredsh. -- Tämä seikka on tarkasti tutkittava, ja jos äskeinen väitöksesi huomataan valheelliseksi, olet vaan syyllisyyttäsi raskauttanut vetoamalla Ormuzdin jaloihin henkiin.

Viekas Shiruje aikoi juuri jatkaa puolustustaan, kun Haoma kysäsi:

-- Mitä merkitsevät heinät säkkisi pohjalla?

Tämä odottamaton kysymys saattoi Shirujen hämille. Hän mietti hieman, minkä selityksen antaisi. Mutta Iredsh ei jäänyt sitä odottamaan, vaan huusi luokseen erään telttarakennuksien takana illan juhlavalmistuksissa häärivistä palvelustytöistä ja käski hänen pikaan kutsua saapuville Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan.

Kuullessaan Astan nimen, jonka destur mobed todistajana saapuville kutsutti, kalpeni Shiruje. Seuraavassa tuokiossa hän kuitenkin hiukan malttoi mielensä ja katsoi soveliaimmaksi antautua armoille. Kääntyen Iredshin ja Haoman puoleen, hän nöyrällä äänellä anoi:

-- Antanette minulle tällä kertaa anteeksi, kun lupaan, etten vastedes vankien ruokiin kajoa. Olen köyhä mies. Mitä hyötyä on teillä siitä, että minulle rangaistusta tuotatte?

-- Asia on tutkittava ja selvitettävä. Sinä viivyt täällä, kunnes Asta on ehtinyt tänne saapua, sanoi Iredsh ankarasti.

Shiruje huomasi nyt, ettei muu ollut edessä, kuin tapahtumien kehityksen odottaminen ja kohtaloonsa alistuminen, jos se oli välttämätöntä. Hän laskeusi jalat ristissä istumaan nurmikolle, ja hänen tiheiden kulmakarvojen suojassa piilevät tirkistelevät silmänsä tuijottivat eteensä, mitään erityistä tunnetta ilmaisematta.

Iredsh ja Haoma vetäytyivät takaisin viileän lähteen luo istumaan.

Jo nuorena oli Haoma kuullut puhuttavan niin kutsutuista häpeävangeista, joiden sanottiin olevan kahlehditut vuoristorotkoon. Mutta kaiken, mikä näitä onnettomia koski, pitivät vanhemmat ihmiset salassa. Vanhemmaksi vartuttuaan, sai Haoma tietää, että nämät vangit olivat henkilöitä, jotka uskonnollisista syistä oli elinajaksi kallioseinään kahlehdittu. Vanhoiksi tultuaan he vietiin korkealle vuoren huipulle, josta he syöstiin alas kuiluun. Surkeana elinaikanaan annettiin heille huonoa ruokaa, jopa heitä, riippuen heidän erehdyksensä laadusta, ruoskittiin usein raipoilla.

Monet olivat ne Avestan säännöistä poikkeavat teot, joista tämä parsien pyhä kirja määräsi näin ankaran rangaistuksen. Koiran raatoon kajoaminen, johon vanha Salfer ja hänen poikansa Arasta olivat tehneet itsensä syypääksi, oli Avestan käsityksen mukaan niitä tekoja, jotka eivät maan päällä olleet sovitettavissa. Myöhään yöllä olivat Salfer ja Arasta telttansa pihalta korjanneet pois kuolleen vahtikoiransa pahasti haisevan raadon. He olivat päättäneet tämän jälkeen monasti toimittaa puhdistavia kylpyjä ja toimeenpanna erityisiä sovitusuhreja Ormuzdille tuon vanhan kiellon loukkaamisesta. Sillä seuraavana päivänä oli Salferin tyttären, Sindochtin, ja nuoren Vohumenon kihlajaisjuhla, ja tätä tilaisuutta varten, joka juhlallisesti oli vietettävä Salferin kotilieden ääressä, tahtoi hän poistaa koiranraadon, joka levitti ympäristöön ruttoa tuottavaa hajua. Tänä myöhäisenä yön hetkenä sattui Shiruje olemaan liikkeellä ja näki, miten Salfer ja hänen poikansa Arasta kuollutta koiraa syrjemmälle kuljettivat. Ja seuraavana päivänä Shiruje kiiruhti ilmaisemaan tämän teon herbedeille. Vohumeno, Salferin tyttären sulhanen, ilmestyi Salferia ja Arastaa tuomittaessa herbedien eteen heitä puolustamaan. Ja koska hän siinä parsien ylhäisten pappien kokouksessa lausui tuollaisen rangaistuksen olevan liian ankaran, sekä väitti koko sen Avestan kohdan ihmisten myöhäisemmäksi lisäykseksi, eikä suinkaan Zoroasterin pyhän, ormuzdillisen ilmoituksen tuottamaksi uskon määräykseksi, huudettiin häntä Avestan opin pilkkaajaksi. Ja yhdessä Salferin ja Arastan kanssa tuomittiin hän häpeävangin elinkautiseen vankeuteen vuoristossa. Viisi vuotta olivat nämät kolme onnetonta jo kituneet vankilarotkossaan. Ja ellei kuolema heitä aikaisemmin armahtanut, odotti heitä harmaan vanhuuden ja heikkouden tultua viimeinen huimaava retki vuoren huipulta pohjattomaan kuiluun ja ijäisyyden helmaan.

Tämä muistui Haoman mieleen ja hän kääntyi isänsä puoleen ja virkkoi:

-- Minäkin olen samaa mieltä kuin onneton Vohumeno, että tuo vuoristovankien rangaistus on liian ankara, ja että ne Avestan paikat, jotka sellaista määräävät, ovat raakamielisten ihmisten myöhäisempää lisäyksiä.

-- Paljon on Avestassa sellaista, -- selitti Iredsh -- jota meidän aikamme jo vaatisi siitä pois karsittavaksi. Mutta sitkeästi pitävät herbedit puustavista kiinni, ja senpä vuoksi saattaa jokainen parannus varsin hitaasti päästä voitolle.

-- Mutta nuo luonnottomat kohdat ovat mitä pikimmin pois karsittavat. Minä tahdon tarmokkaasti tällaisen uudistuksen puolesta taistella. Ja sinä, isäni, varmaan olet minua arvollasi ja neuvoillasi auttava.

-- Avullani ja neuvoillani sinua tässä yrityksessä kernaasti tuen. Kuitenkin asia on arkaluontoinen, ja siihen on varsin varovasti kajottava.

-- Ensimäinen ja kipein epäkohta on vankien kituva elämä ylhäällä vuoristorotkossa. Heidän ylenmääräinen kärsimisensä ei voi olla Ormuzdille mieluinen, eikä voi hänen valtaansa laajentaa. Se ei voi muuta tehdä, kuin tuottaa Ahrimanille tyydytystä ja lujentaa hänen valtaansa. Tänään on parsien riemupäivä; tänään tulisi tehdä suuri ja jalo teko, joka samalla olisi oikeuden teko. Vuoristovangit pitäisi tänään vapauttaa, sillä liian paljon he jo ovat saaneet kärsiä.

-- Heidän vapautustaan olen minäkin, Haomani, usein säälivin mielin ajatellut. Mutta suuri on useiden herbedien vastustus oleva, ja pelkään, että heidän tyytymättömyytensä on juhlan tärvelevä. Myöhemmin ottakaamme asia ajaaksemme.

-- Pahemmin on se tieto, että nuo onnettomat yhä kärsivät, juhlatunteita häiritsevä. Isäni, koettakaamme tänä riemun päivänä toteuttaa suuri työ.

-- Herbedien kokous yksin saattaa sellaiset asiat päättää.

-- Kutsu siis kokoon herbedit. Saata puheellasi heidän sydämensä heltymään, selitä, että shaahin armo, että Ormuzdin meille tuottama vapaus velvoittaa meitäkin armoa ja vapautta jakelemaan. Rukoilen sinua, isä, että tämän hartaan pyyntöni täytät, sillä tunnen koko sydämeni voiman minua tähän vapautustyöhön pakoittavan.

-- Aiottu tekosi on vaarallinen, ja saattaa sinun tulevalle toiminnallesi herbedien puolelta tuottaa paljon vaikeuksia ja vastustusta. Mutta joskohta kokenut harmaa pääni ensin epäröiden pudisteleikse yrityksellesi, tajuaa sydämeni nuoren povesi toiminnan hehkun. Nopeasti aate mielessäsi vireille välkähtää; häikäilemättä ja täydesti näyt sen palvelukseen antautuvan. Suojelkoon Ormuzd sinua pahoista selkkauksista elämän tiellä. En tahdo pyyntöäsi kieltää. Olen kutsuva herbedit koolle ja asian heille esittävä. Ehkä ainakin saamme aikaan helpoitusta vankiparoille.

Liikutettuna heittäytyi Haoma isänsä eteen ja liitti hänen molemmat kätensä omiin käsiinsä sekä suuteli, suuren kunnioituksen osoitteeksi, isänsä viitan helmaa.

Astan, vankien ruoka-annoksien jakajan, luo lähetetty palvelija oli jo hetki sitten saapunut, mutta oli, kuullessaan destur mobedin ja hänen poikansa keskustelun, pysähtynyt matkan päähän, tuuhean plataanin juurelle, odottamaan. Haoman noustua seisaalle, astui palvelija destur mobedin eteen ja kertoi, että Asta illalla pidettävää juhlaa varten oli lähtenyt vuoristoon kauriin ajoon, ja ettei hänen talossaan ollut muita kotona, kuin vanha, toissilmäinen palvelijatar, joka ei kotiväen paluusta mitään tietänyt.

Toivon välke valaisi nurmikolla kykkivän Shirujen kuivettuneita kasvoja, jotka vihan ja pelon sekaisten värähdyksien liikuttamina olivat seuranneet Iredshin ja Haoman äskeistä keskustelua.

-- Vai aijotaanko häpeävangit kokonaan vapauttaa -- näin ajatteli Shiruje itsekseen -- Oliko hän täten menettävä ammattinsa! Entä melkoiset ruokavarat, jotka hän aina vankien annoksista itselleen eroitti. Nekin hän oli menettävä. -- Sehän oli todellinen Ahrimanin lähettiläs ihmishaamussa, tuo Haoma. Mutta ei vielä ollut sanottu, että hän, vaikka olikin destur mobedin poika, oli pääsevä pyrintöjensä perille. Ja mitkä pyrinnöt sitten! Nehän olivat ilmeisesti ristiriitaiset Ormuzdin Avestassa ilmoittamalle opille. Näin ajatellessaan, sai Shiruje rohkeutta, kepsahti pystyyn, lähestyi destur mobedia ja huudahti:

-- Et saattane suostua poikasi pyyntöön, destur mobed. Et saattane vastustaa Avestan säädöksiä, sinä, joka itse olet sen ylin vartija. Et myöskään saattane vetää päällesi koko heimon paheksumista!

Närkästyneenä nuhteli häntä Iredsh sanoen:

-- En ennen ole sinun neuvojasi kaivannut. En nytkään niitä ole pyytänyt. Katso vaan itse, miten selität syyt ruokapussisi niukkaan sisällykseen.

Shiruje, muistaen nyt sen tukalan tilan, johon hänet äskeinen pussin paljastus oli saattanut, katsoi parhaaksi muuttaa menetystapaansa ja lausui imartelevalla nöyrällä äänellä:

-- Ormuzd minua estäköön viisaalle destur mobedille neuvoja jakelemasta. Sydämeni vaan pakoitti minua lausumaan varoituksen sanoja.

Ja vanha kyyryselkä kumarsi moneen kertaan Iredshin edessä.

Halveksiva katse oli ainoa vastaus, jonka Iredsh hänelle soi.

Haoma ilmaisi aikovansa itse lähteä vuorirotkolle vankien tilasta selkoa ottamaan ja Shirujen tunnollisuutta tutkimaan.

Tämän kuultuaan, tahtoi Shiruje pussineen päivineen lähteä matkaansa, mutta Iredsh pysäytti hänet sanoen:

-- Sinä jäät tänne, Shiruje, Haoman paluuta odottamaan. Tuolla takapihalla on odotuspaikkasi.

Shiruje mennä tallusteli takapihalle päin. Iredsh lähetti herbedejä kokoukseen kutsumaan, sillävälin kun Haoma poistui telttaan vangeille ruokaa noutamaan.

KUUDES LUKU.

Kulkiessaan telttapihan halki, huomasi Haoma ison majan vieressä olevan tilavan teltan edessä sisarensa Armaitiksen, jolla oli kukkaskori kädessä.

-- Teetkö valmistuksia illan juhlaa varten? kysyi Haoma häneltä.

-- Olen siistinyt ja koristanut sinun makuutelttaasi, Haoma -- vastasi Armaitis. -- Olen siroittanut permannolle tuoksuvia kukkia, jotta unesi kotia palattuasi olisivat kauniit.

Haoma muisti sen hiljaisen hellyyden, jota Armaitis aina häntä kohtaan oli osoittanut, ja nähdessään siinä edessään sisarensa kauniit kasvot, hän tuli ajatelleeksi, miten paljoa hän sai kaivata yksinäisessä erakkoasunnossa, ollen vailla kodin hellyyttä ja ihmisten seuraa. Hän virkkoi:

-- Olet aina hyvä, Armaitis. Saat minun puolestani nähdä paljon vaivaa.

Armaitis oli harvapuheinen, eikä hän nytkään ruvennut pitemmältä toimenpiteitään selittämään. Hän loi vaan syvistä silmistään veljeensä puhuvan katseen, joka sisälsi seuraavaa:

-- Vapaasta tahdosta ja kernaasti teen sinulle sen vähäisen, minkä teen.

Äänetönnä hän jatkoi työtänsä. Käskettyään Sevaren panemaan koriin ruokavaroja vuoristovangeille vietäväksi sekä otettuaan tämän nuoren palvelijan oppaaksi mukaansa, läksi Haoma kulkemaan vankien surullista olopaikkaa kohti. Kapea polku johti öljypuiden ja jyrkästi törröttävien kallioseinien ohitse yhä ylöspäin. Heidän hetken äänettöminä astuttua edelleen, kysyi Haoma:

-- Oletko ennen käynyt vankien luolalla, Sevare, koska näyt tuntevan tien? En itse ole siellä asti koskaan käynyt.

-- Luulenpa löytäväni -- vastasi Sevare. -- Kerran liikuin tuolla ylempänä vuoristossa ja kuulin haikeata vaikeroimista, ikäänkuin joku olisi ollut suuressa hädässä tai kuoleman vaarassa. Kun riensin siihen suuntaan, mistä tämä ääni tuli, saavuin rotkoaukolle, ja kun katsahdin sisälle, näin puolipimeässä kolme vankia ja miehen heitä ruoskimassa. Arvasin heti, että tämä oli häpeävankien rotko ja pakenin tuota kirottua paikkaa.

-- Luuletko todella, että tuo paikka on kirottu?

-- Niin sanotaan; öisin kuuluvat pahat daivit liikkuvan luolan tienoilla ja käyvän vankeja kiduttamassa. Silloin ei ole hyvä eksyä niille seuduille. Saastutetuksi ja onnettomaksi tulisi se, joka silloin luolassa kävisi.

-- Tuo on pelkkää kuvittelua. Tiedätkö, Sevare, että nuo vankiparat saavat turhaan ja viattomasti kärsiä. Ja minä aion lohduttaa heitä ja vapauttaa heidät.

Tämän kuultuaan näytti Sevare kovin tyrmistyneeltä ja vasta hetken kuluttua sai hän soperretuksi:

Mutta ovathan he Avestan pilkkaajoita!

-- Eivät ole Avestan pilkkaajoita, selitti Haoma. Mutta sitä on sinun nyt vaikea ymmärtää. Myöhemmin olen sinulle ja teille kaikille sen selittävä.

Salaperäisenä ja omituisena oli Sevare aina pitänyt Haomaa, erakkoa. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla, oli hänestä vallan käsittämätöntä. Itse destur mobedin poika meni häpeävankien luo heitä lohduttamaan. Ei hän enää tietänyt, mitä ajatella.

Polku kävi yhä kaidemmaksi, yhä jyrkemmäksi. Äänettöminä he kiipesivät sitä ylöspäin, ja tuon tuostakin saivat he käsin tarttua kiinni kalliopensaaseen tai kivensärmään pysyäkseen polulla. Viimein päättyi polku tasaiseen paikkaan, jolla kasvoi kookas sykomoripuu.

-- Tuossa on merkkipuu, huudahti Sevare. Tässä vallan lähellä on vankien luola.

Sykomorin luo tultuaan, näkivät he todella läheisessä jyrkässä kallioseinässä aukon.

-- Tuossa se on -- virkkoi Sevare, ojentaen ruokakorin Haomalle, ja vetäytyen taikauskoisen pelon ilme kasvoissa sykomorin juurelle odottamaan.

Haoma otti korin ja lähestyi aukkoa. Se oli niin matala, että siitä täytyi puoleksi ryömien mennä sisälle, ja se päästi ainoastaan hämäräisen valon rotkoon. Kun Haoma kumartui tähän aukkoon, tunsi hän luolasta virtaavan vastaansa pahalle löyhkäävän ummehtuneen ilman, joka oli niin vastenmielinen, että hän ehdottomasti veti päänsä takaisin. Sykomorin runkoon nojautuva Sevare, joka jännityksellä oli seurannut Haoman kaikkia liikkeitä, käsitti tämän hänen peräytymisensä pelon aiheuttamaksi ja huusi herralleen:

-- Lue rukous Avestasta, valtijaani poika, niin astut vaaratta tuohon kirottuun pesään!

Haoma rauhoitti häntä sanoen:

-- Ole huoleti minun puolestani, Sevare. Ei tässä ole mitään vaaraa.

Sitten hän meni kyyrysissään sisälle luolaan. Kamala näky kohtasi hänet sen hämärässä. Kolme olentoa oli siinä seiniin kanteilla kiinnitettyinä. He olivat kalpeat ja laihtuneet. Varsinkin vanha Salfer oli laiha Ja kuihtunut kuin luuranko, ja hän loikoi enemmän ruumiin kuin elävän olennon kaltaisena mädänneillä oljilla. Hänen poikansa Arasta oli myös nääntyvän näköinen, joskohta hänen nuoret voimansa näyttivät hieman paremmin kestäneen tämän kurjan olopaikan riuduttavaa ilmaa. Laihtunut ja sairaan näköinen oli myös kookasvartaloinen Vohumeno, kolmas vangeista, vaikka tämä inhoittava luola ei ollut kyennyt kuihduttamaan hänen voimakkaita jäntereitään ja lihaksiaan. Heidän kahleensa olivat niin lyhyet, että he hädintuskin saattoivat paneutua pitkäkseen.

Kuultuaan outoja ääniä, olivat vangit kummastellen tähystäneet aukkoa. Haoman ilmestyttyä luolaan, loi vanha Salfer häneen syvälle kuoppiinsa vajonneet himmeät silmänsä ja kysyi heikolla vapisevalla äänellä:

-- Onko jo loppuni hetki viimeinkin saapunut? Joko tulet minua syöksemään vapautukseni kuiluun?

Näin sanottuaan hän suurella vaivalla kohosi paljasten, laihojen käsivarsiensa nojaan puoleksi istuvaan asentoon, paremmin nähdäkseen outoa tulijaa.

-- Olen ystävänne -- virkkoi Haoma; tulen teitä lohduttamaan ja vapauttamaan.

Uskomattomalta tuntui tämä vangeista, ja vanha Salfer kysyi epäillen:

-- Oletko Ahrimanin lähettämä henki, joka turhilla lupauksilla meitä ilkut? Vai näenkö unta? Vohumeno, Arasta, näenkö unta?

Syvällä miehekkäällä äänellä vastasi Vohumeno:

-- Olet hereillä, Salfer, kuten myös me molemmat.

Haihduttaakseen heidän pitkällisen kärsimyksensä synnyttämän toivottoman epäilyksen, lisäsi Haoma:

En ole mikään henki, olen destur mobedin poika, Haoma. Maan hallitsija on julistanut vapauden parseille; minä koetan hankkia vapauden teillekin.

-- Voitko vannoa Ormuzdin nimeen, ettet meitä petä -- kysyi vielä Salfer.

-- Vannon Ormuzdin nimeen, että olen ystävänne, ja etten teitä petä.

Nyt vasta rupesi vankien epäluulo haihtumaan. Mutta heidän oli vielä vaikea käsittää ja uskoa tätä odottamatonta sanomaa huojennuksesta ja vapaudesta.

Haoma muisti nyt, että vangit tarvitsivat ruokaa, ja hän rupesi jakelemaan heille mukaan ottamiaan lihapaloja, riisikakkuja, nisuleipiä ja hedelmiä.

-- Syökää ja virkistäkää itseänne -- sanoi hän. -- Sitten tahdon lähemmin jutella kanssanne tilastanne.

Pitkät ajat nälkää nähneet ja kituneet vangit kävivät viipymättä ahneesti käsiksi saamiinsa ruokiin. Nähdessään heidän tavattoman ruokahalunsa ja muistaen heidän pitkän paastoaikansa, varoitti Haoma heitä lempeästi:

-- Suon teille kernaasti ruokaa, niin paljon kuin syödä jaksatte. Mutta olkaa varovaiset ystäväni, sillä monivuotisen nälkänne jälkeen voi liika syöminen teitä vahingoittaa.

Mutta tässä oli vaikea sanoin ehkäistä heidän syömäintoaan, jonka vuoksi Haoma kaasi vahvistavaa marjamehua pikariin ja ojensi sen vuoroin hoidokkailleen.

Kun Sevare vankien syödessä ei enää kuullut puheen huminaa luolasta, rupesi hän pelkäämään, että herransa oli joutunut johonkin vaaraan. Vaivoin voittaen taikauskoisen sisäisen vavistuksensa hän lähestyi luolan aukkoa ja huusi:

-- Oletko hädässä, destur mobedin poika? Ormuzd sinua suojelkoon!

-- Rauhoitu, Sevare, -- vastasi Haoma. -- Ei minua mikään vaara uhkaa.

Kääntyen vankien puoleen hän jatkoi:

-- Tahtoisinpa nyt kuulla, miten teitä on kohdeltu täällä. Sain äsken kiinni Shirujen, joka oli tulemassa tuomaan teille kolmea kuivanutta leipäpalaa. Oliko tämä vaan tilapäistä, vai onko ruokanne ennenkin ollut yhtä niukkaa?

-- Shiruje, tuo kirottu mies! -- huudahti Vohumeno. -- Jo vuosikausia hän on meitä nälällä kiduttanut.

-- Älä kiroa, Vohumeno -- varoitti vanha Salier. -- Tänä hetkenä ainoastaan siunaukset liikkukoot huulillamme.

-- Kuivilla leipäpaloilla ja vedellä hän on meitä hengissä pitänyt -- jatkoi Vohumeno. -- Joskus on hän henkipitimiksi tuonut jonkun lihapalan. Mutta siitä on jo pitkä aika, kuin viimeksi lihaa näimme.

-- Ja sekin on ollut vanhaa ja puolimätää -- selitti Arasta, joka sitä ennen tylsämielisen näköisenä oli kuunnellut muiden puhetta, mutta joka nyt ruuasta näytti virkistyneen.

-- Ei kyllin siinä, että meitä on puoleksi nälkään näännytetty; tavan takaa tuo sydämetön Shiruje ruoskii meitä, niin että iho tulee verille ja täyteen paisumia -- virkkoi Salfer.

-- Tuolla nurkassa on hänen aseensa, -- sanoi Vohumeno, viitaten kädellään vastapäistä pimeää soppea kohti.