Part 3

Haoma tunsi lyhyen, mutta sitkeän unen virkistäneen koko hänen ruumistaan; mielikin oli kevyt ja hilpeä. Hän otti esille valkoisen liinapyyhkimen ja lähti ulos, ohjaten kulkunsa vuorikoskelle päin, joka kallioiden lomitse alas syöstyään leveni muodostuen pieneksi lammeksi, ennenkuin se vuolaana jokena virtasi edelleen laaksoon. Tämän lammen rannalla riisui Haoma vaatteet yltään ja valeli ruumistaan ja kasvojaan raittiilla karkaisevalla vuoriston vedellä. Ja toimitettuaan virkistävän kylpynsä, ja jälleen pukeuduttuaan, suoritti hän aamuhartautensa, nousten ylös kalliolle kosken kuohuiselle partaalle ja kääntyen aamuauringon kultaamaan vuoristoon päin. Ojentaen kätensä ylös purppuranpunaisia lumivuorenhuippuja kohden, luki hän Avestasta oppimansa ylistysluvut Ormuzdin kunniaksi. Ja hän tunsi elinvoiman aaltoilevan suonissaan ja sopusointuisten ihannetoiveiden vavahtelevan mielensä syvyyksissä. Palatessaan luola-asuntoonsa, huomasi hän lähellä laaksossa ratsumiehen, joka istuen ratsunsa selässä suitsista talutti valkoista satuloitua hevosta. Siinä lähetti Demur ystävälleen ratsun. Haoma kiiruhti sisälle luolaan, jossa hän puki ylleen pitkän sinisen viitan ja kiinnitti vyötäisilleen hopeahelaisen vyön. Tämä oli hänen juhlapukunsa, johon hän merkillisen matkansa kunniaksi pukeutui. Kun hän uudelleen astui ulkoilmaan, oli Demurin lähettämä palvelija ratsuineen jo saapunut vallan lyhyen matkan päähän rotkoasunnosta. Siihen hän pysähtyi, ja köytettyään hevoset kiinni puuhun, heittäytyi hän maahan, täten tervehtien Haomaa. Sillä kuin ruhtinasta ainakin oli Demur käskenyt lähettämänsä palvelijan Haomaa kunnioittamaan. Mutta Haoma virkkoi:

-- Nouse, ystäväni, ja ole tervetullut. Tiedän sinun saapuneen tänne herrasi Demurin käskystä.

Mutta vielä pystyyn nousematta sanoi suurvisiirin pojan palvelija:

-- Herrani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja toivottaa Allahin siunausta sinun pääsi päälle!

Sitten hän nousi ja lisäsi:

-- Matkaasi varten hän lähettää sinulle tämän ratsun ja on käskenyt minun sinua seuraamaan ja palvelemaan, kuin olisit oma herrani.

-- Herrasi Demurin huolenpito on minulle rakas, vastasi Haoma. -- Mutta tunnen hyvin vuoripolut ja tien, joka johtaa heimoni asunnoille. Tarpeeton on siis saattosi. Mutta jos joudat jäädä paluutani odottamaan, sopinee sinun poissaollessani hoitaa kotilieteni pyhää tulta.

Neuvottuaan hänelle, miten hänen piti ylläpitää tulta sekä osoitettuaan hänelle ruokakätkönsä, nousi Haoma valkoisen, komeasatulaisen orhin selkään.

Hän ohjasi ratsunsa alas laaksoon, joen yli johtavalle kivisillalle. Kastepisarat peittivät, nurmikot ja pensaat, kimmeltäen kuin lukemattomat jalokivet pehmeällä vihreällä samettikankaalla. Ryhmittäin joen varsilla ja alemmilla kallionkielekkeillä kohoilivat korkearunkoiset, täplätuohiset, smaragdin-vihreälehtiset plataanit, nuo parsien lempipuut. Ne olivat kuin Haoman omaisia täällä vuoriston yksinäisyydessä, ne olivat tulleet hänelle rakkaiksi, kuten koko hänen yksinäisen alkukehityksensä olopaikka, tuo hiljainen vuoriston kulma. Kivisillalta hän näki mahtavan vuorikosken vierittävän alas kalliolta hopeavesiään, ja sillan yli kuljettuaan hän jäähyväiseksi loi viimeisen katseen väliaikaisen kotonsa tienoille, ajatellen:

-- Kohta palaan tänne taas, mietelmieni ja aatteideni kehtomaille.

Polku kiipesi luikerrellen ylös kallioiden rinteille. Hilpeät plataanit jäivät jälelle ja tummat, vakavat sypressi-ryhmät tervehtivät aikaista ratsumiestä. Tie kääntyi yhä enemmän koillista kohti, jolla ilmansuunnalla parsien asuinsijat olivat. Mutta vaikka Haoman tie nousi nousemistaan vuoriston ylämaille, ei viheriä, hymyilevä kasvullisuus vielä lakannut. Himmeänvihreät öljypuulehdot pilkoittivat tuon tuostakin kallioharjanteiden takaa esiin; mutta ylemmiltä harjanteilta näkyivät jo kaukana paljaat, tummanruskeat vuorimöhkäleet.

Polku kulki usein kaitoja kallionkielekkeitä pitkin huumaavien syvyyksien reunalla. Pienikin hevosen kompastus olisi saattanut syöstä ratsun ja ratsastajan alas kuiluun. Mutta Demurin lähettämä hevonen oli tottunut vuorimatkoihin; varovasti se asetti jalkansa, tunnustellen, oliko todella vankka kallio, vai pettävä sammalkuori kavion alla.

Haoman näin ratsastaessa oli aurinko noussut melkoisen korkealle taivaankannella. Se lämmitti jo tuntuvasti vuoristoilmaa, ja hikisenä Haoma pian olisi saanut jatkaa matkaansa, elleivät viileät tuulahdukset olisi liikkuneet kallioharjanteiden välillä.

Kapealta kallion reunukselta laskeutui tie laakson notkelmaan, jossa se leveni ja muuttui mukavammaksi. Alhaalla notkossa virtasi vaahtoisa vuoripuro, jonka rannalla kasvoi vanhoja paksurunkoisia raitoja, sekä tiheitä kaislikkoryhmiä. Puron yli johti taitetun kaaren muotoinen kivisilta. Se oli kovin rappeutuneessa tilassa, ja sentähden Haoma päätti antaa hevosensa kahlata matalan puron halki. Ratsun astuessa puroon ja veden loiskahtaessa, lehahti tiheä peltokanaparvi puron rannalta lentoon. Se oli käynyt vuoripurolla kylpemässä ja juomassa.

-- Siinä olisi metsämiehellä ollut rikas saalis, ajatteli Haoma itsekseen, ratsastaessaan edelleen tasaista tietä pitkin. Hänellä oli jo muutaman tunnin matka takanaan, kun hän saapui pienelle karavaani-asemalle. Hän ratsasti sisälle neliskulmaiselle, rakennusten ympäröimälle pihalle, jolla kasvoi kookkaita poppeleita. Yhteen niistä hän köytti orhinsa kiinni, ja laskeutui itse läheiselle avaralle lautarahille istumaan. Siellä täällä loikoi ruohoisella pihamaalla väsynyt matkamies polvilleen laskeutuneen muulinsa vieressä. Toiset matkamiehet olivat suuruksella; ja nyt vasta muisti Haoma, ettei hän ollut ottanut mitään eväitä mukaansa. Ei hänellä, erakolla, ollut rahoja eineen ostamiseen; eikä hän myöskään tahtonut muilta ruokaa pyytää. Hän ei siis saattanut seurata muiden aterioivien esimerkkiä. Mutta matka parsien asuinsijoille ei kestänyt puolta päivää kauempaa, ja perille päästyään Haoma kyllä oli nälkänsä poistava.

Hänen katseensa kohdistuivat sattumalta orhiin, ja silloin tuli hän ajatelleeksi, että hevonen kuitenkin kaipasi rehua. Se oli komea tuo valkea ratsu, jonka Demur oli lähettänyt. Sen kaula oli korkean kaareva, sen ruumis vahva, mutta siro, ja sen selkään oli kiinnitetty jalokivillä koristettu punainen satula. Satulan takana riippui kaksi laukkua, ja ne vetivät Haoman huomion puoleensa. Hän nousi niitä tarkastamaan ja huomasi toisessa rehua, jota heti tarjosi hevoselle, ja toisessa herkullisia eväitä. Siinä oli paistettuja fasaaneja, tuoreita nisuleipiä, riisikakkuja, hedelmiä ja viiniä. Haoma otti eväät esille, ja hänen nälkänsä tuotti niille hyvän menekin. Näin hienoja ruokia ei hän ennen ollut syönyt, sillä parsit rakastivat tapainyksinkertaisuutta myöskin ruuissaan.

-- Demur on huolta pitävä, hyväsydäminen ystävä. Hän saattaisi ystävyyden osoituksiin tuhlailla pois valtakunnan, jos hän olisi hallitsija, ajatteli Haoma käyttäessään hyväkseen suurvisiirin pojan lähettämiä eväitä.

Lyhyen levähdysajan kuluttua, nousi Haoma jälleen ratsunsa selkään ja jatkoi matkaansa. Nyt johti tie matkan ylimmille korkeuksille. Lounaaseen kiertävä aurinko paahtoi jo kuumana, ja monivärisinä loistivat kalliojonojen paljaat kiviseinät. Äärettömän avara näköala avautui Haoman katseille; minne silmä kantoi kohosi sahareunainen kallioseinä toisensa takaa. Alastomat kiviseinät hohtivat komean punaruskeina, ja sinervä auer liehui huippujen yläpuolella ilmassa. Voimakas kotka, ilmojen kuningas, purjehti liikkumattomin siivin korkealla yläilmoissa. Ja luonnon suuruus, auringon kultavalo ja puhdas vuoriston ilma kohoittivat Haoman mielen yleviin intoihin.

-- Niin olet mieleni -- ajatteli hän itsekseen, -- kuin kotka tuolla taivaan sinikuvulla, leijailet ylhäällä, pyrkien kauas ja seuraten avarata lentopiiriä. Enkä tiedä, mikä on syvin kaipuusi, sinä pyrkivä mieleni. Onko se kotkan lento ylhäisten kuultavien kesäpilvien tasalla, missä silmä yhdellä katseella käsittää suuren osan maailmaa ja josta palattuaan se toivoo tajuavansa ne lait ja sen säännöllisyyden, joka on oleva maisen todellisuuden ohjaajana?

Ja kun ohuiden sinisten autereiden kautta kaukana taivaanrannalla rupesi kuultamaan hänen heimonsa seudut, kotoisen ylälaakson sypressiryhmät ja plataanilehdot, jatkui hänen mielensä haaveilu välittömästi:

-- Vai liekö jo sieluni syvyydessä herännyt valtava kaiho siirtyä tuonne elämään ja etsiä sitä, mikä on viehkeätä, elinvoimaista ja kaunista. Vaikken minä, erämaanlapsi, tunne tuon ihmemaailman suloisuuksia, vetää minua selittämätön tenho sen puoleen; ja luulen, että se aika on jo mennyt, jolloin sulkeutuneena luolan pimeyteen ja erämaan yksinäisyyteen, vietän nuoruuteni katoavia päiviä katsomatta elämän kaunista taivasta ja tuntematta sen viehkeiden tuulahduksien hyväilyä.

Vuoritien tasoittuessa ja vitkallisen loitosti laskeutuessa parsien ylälaaksoa kohti, kehoitti Haoma ratsuaan juoksuun, sillä nyt hän taas muisti, mikä riemusanoma hänen oli perille vietävä. Levottomana, kuten osanottava ja harras iloviestin-tuoja ainakin, tahtoi hän mitä pikimmin saavuttaa matkansa mieluisen päämäärän.

NELJÄS LUKU.

Jo oli Haoma saapunut kotoisen ylälaakson alueelle. Kaukana näköpiirin rajalla siintivät vaalean siniset, lumen peittämät vuoret, jotka loivat hänen eteensä lapsuuden iloiset muistot. Oikealla, öljypuiden suojassa, levisi notkelmassa riisivainio, jonka tuuleentunutta viljaa parsit olivat niittämässä. Huomatessaan valkean ratsun ja solakan ratsumiehen, riensivät naiset ja miehet vainiolta tien laidalle katsomaan, kuka tämä odottamaton vieras oli. Ja tunnettuaan ylimmän pappinsa ja heimopäällikkönsä pojan, Haoman, puhkesi moni heistä äänekkääseen ihmettelyyn. Sillä olihan parsien kielletty ratsastaa hevosella. Eroitukseksi islaminuskolaisista, jotka valtijaina asustivat maassa, oli parsien, paitsi moninaista vainoa täytynyt alistua siihen säädökseen, etteivät saaneet ratsastaa hevosilla, eivätkä käyttää samanlaisia pukuja, kuin islaminuskoiset.

Haoma tervehti, laskien parsien tavan mukaan oikean kätensä sydämelleen ja virkkoi:

-- Terve, te jalot heimolaiseni. Ormuzdin siunausta teille toivotan.

Silloin eräs niittäjistä, nuori Gurase, joka oli herbedin eli parsilaisen ylhäisen papin poika, astui ennen muita Haomaa tervehtimään ja kysyi:

-- Mitenkä liikut täällä hevosella ratsastaen, destur mobedin poika? Ja miten olet rohjennut vuoriston läpi ratsuinesi kulkea? Etkö ole pelännyt kohtaavasi shaahin käskyläisiä, jotka rohkeutesi herralleen varmaan kertoisivat?

-- Teille olen kaikki selittävä, jalot heimolaiseni. Keskeyttäkää hetkeksi työnne ja seuratkaa minua isäni, destur mobedin, luo. Siellä olen teille sanomani ilmaiseva.

Ja iloista viestiä aavistaen, kohoittivat niittäjät kätensä ylös, ojentaen ne Haomaa kohti, häntä riemuhuudahduksin tervehtien. He jättivät niittotyönsä sikseen, ja rupesivat seuraamaan Haomaa, joka käymäjalkaa ratsasti heidän edellään pitkin aloepuiden reunustamaa tietä. Eikä aikaakaan, niin tie leveni, näköala laajeni, ja näkyviin tuli parsien pääkylän harmaat teltat, ja niiden takaa, vihreiden köynnöskasvien, tummien sypressien ja kookkaiden sykomorien peittämän vuoren juurella valkoinen telttarakennus. Se oli destur mobedin asunto.

Osa niittoväkeä oli oikotietä juoksujalassa rientänyt kylään Haoman tuloa kertomaan, jopa oli joku ehtinyt perille destur mobedin asunnolle pikaviestiä tuomaan. Kun Haoma ratsasti telttakylän läpi, kiiruhtivat kotoa olevat parsit uteliaina ulos asunnoistaan, häntä ihmetellen tervehtimään. Ja hänen jälessään solui jo pitkä joukko. Sillä kaikki seurasivat häntä vanhan Iredshin, kunnianarvoisen destur mobedinsa asunnolle.

Haoman sydän sykki kiihkeästi täynnä omituisen liikutuksen ja ilonsekaisia tunteita. Hän ei ollut pitkiin aikoihin kodissaan käynyt eikä omaisiaan nähnyt, ja nyt näin odottamaton aihe saattoi hänet heimonsa keskelle, vieläpä komeasti, valkoisen orhin selässä, kuin islaminuskoisen ruhtinaan.

Siinä levisi jo edessä, Iredshin avaran teltta-asunnon vasemmalla puolen kohoava, tuuhea plataanilehto, jonka keskeltä nousi sinervä savu tulialttarilta. Siinä oli jo ruusu- ja tamariski-pensaiden ympäröimä pihamaa. Avarasta valkeasta telttarakennuksesta astui ulos vanha valkeapartainen Iredsh, Haoman isä, jolla oli yllä lumivalkea liinavaippa sekä kultahelainen vyö. Myös Haoman äiti, Hutoa, ja sisar, Armaitis, tulivat esiin, ja heitä seurasi palvelija-joukko.

Haoma keikahti alas orhin selästä ja riensi vanhempiansa ja sisartaan tervehtimään, Vanha Iredsh sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen otsaansa: Näin tekivät myös Hutoa ja Armaitis, ja kyyneleet välkkyivät kummankin silmässä. Vanha Rudabe, Haoman kasvattajatar, tunkeutui esiin palvelijajoukosta. Hän vapisi liikutuksesta, nähdessään lemmikkinsä näin äkkiä saapuvan kotia. Ja tarttuessaan hänen käteensä, jonka hän peitti suudelmillaan, ei hän saattanut hillitä liikutustaan, vaan vuodatti runsaita ilokyyneleitä. Mutta vielä olivat kaikki ääneti, sillä, ennenkuin Iredsh ja Hutoa saattoivat Haoman sisälle pyhän kotilieden luo, oli hänen pestävä kätensä ja ohimonsa. Palvelijanuorukainen, Sevare, kantoi nyt esiin kirkkaalla lähdevedellä täytetyn hopeamaljan. Haoma valeli tällä vedellä ohimoitaan ja käsiään, ja astui sitten äitinsä ja isänsä jälkeen teltta-asuntoon, jonka keskellä olevaa avaraa majaa ympäröivät lukuisat pienemmät verhojen eroittamat telttakammiot. Keskellä tätä avaraa telttamajaa kohosi harmaasta marmorista tehty pyhä kotiliesi. Sen eteen polvistui Haoma ja virkkoi, ojentaen käsiään tulta kohti:

-- Suo'os tälle asunnolle runsas siunauksesi, Ormuzd!

Hän otti lähelläolevalta norsunluilla päällystetyltä kannatinrahilta kuivan tamariskikimpun, jonka lisäsi pyhälle liedelle. Risahdellen kiihtyi liekki, ja tumman sininen savupylväs nousi suoraan ylös kattoaukkoa kohti.

Kun hän näin oli kunnioittanut kotiliettä, puhkesivat hänen omaisensa vuoroin kyselemään.

-- Tavaton lienee se seikka, joka sinut erakko-asunnoltasi näin odottamatta on kotilieden ääreen saattanut -- alkoi vanha Iredsh.

Selittäen virkkoi Haoma:

-- Tavaton todella, mutta iloinen, on se sanoma, jota tulin teille perille tuomaan. Kuulkaa siis vanhempani, ja iloitkaa: Melik shaahi on julistanut parsit vapaiksi ja lain suojelusta sekä oikeuksia nauttiviksi.

Suuri oli kaikkien avarassa telttamajassa olevien ihmetys ja ilo, kun he tämän sanoman kuulivat. Ja kun samassa ulkoa kuului odottavan väen levotonta murinaa, kehoitti Haoma isäänsä Iredshiä kansalle tätä riemusanomaa julistamaan. Sillä Haoma arveli, että parsien destur mobed oli yksin arvokas tällaista julistusta kuuluttamaan. Mutta Iredsh huomautti:

-- Ääneni on jo heikko ja värähtelevä. Sinun äänesi, Haoma, on vahva ja nuorekkaan sointuva. Ilmoita siis sinä kansalle tämä riemusanoma.

Isäänsä totellen astui Haoma vanhempiensa, sisarensa ja palvelijoiden seuraamana ulos pihamaalle ja eteni aina ruusupensas- ja tamariski-aitaukselle saakka, jonka takana taaja parsien joukko levottomana odotti.

Siinä puhkesi Haoma lavealle kajahtelevalla äänellä puhumaan:

-- Tänään on riemupäivä parsien heimolla, sillä maan hallitsija on suonut meille vapauden sekä lakien turvan ja oikeudet. Anokaamme siis Ormuzdin siunausta Melikin pään päälle, ja myöskin hänen jalolle suurvisiirilleen, Hassan Ibn Alille, sillä tämä on rakkaudellaan Iranin koko kansaan aikaansaanut shaahin armahduspäätöksen.

Kääntyen pyhää uhrivuorta kohden, kaikki koolla olevat parsit, naiset miehet, nuorukaiset ja tytöt lausuivat:

-- Ormuzdin runsas siunaus tulkoon heidän päänsä päälle!

Riemuisa innostus valtasi väkijoukon; siinä moni ihastuksissaan syleili vieressään seisovaa ja vanha herbed, nimeltä Gurase huudahti:

-- Jalo ennen muita on Hassan Ibn Ali; hän on todella Nisam-el-mulk -- valtakunnan tuki!

Gurasen läheisyydessä joku huomautti:

-- Suuri lie ansio myös Haomalla, sillä hän on suurvisiirin pojan harras ystävä. Hän myöskin lie puolestamme hyvää puhunut. Huomatessaan Haoman solakkana ja jaloryhtisenä seisovan vanhempainsa ja sisarensa vieressä, lisäsi hän:

-- Haoma on isänsä jälkeen, oleva meidän destur mobedimme.

-- Terve, Haoma, siunatkoon Ormuzd paluusi kotilieden ääreen! huusivat monet.

Sitten astui Iredsh lähemmäksi pensasaitaa. Hän aikoi puhua. Kansa huomasi sen ja odotti sanaakaan hiiskumatta. Värähtelevällä äänellä puhui Iredsh:

-- Tästä onnen sanomasta tulee meidän pyhällä vuorella toimittaa kiitos-uhri Ormuzdille, joka meidän puolestamme on taistellut. Lähettäkää siis sana muihin ylälaakson kyliin, jotta kaikki parsit huomenna ennen auringon nousua tänne juhlapuvuissa kokoontuisivat. Ilmoittakaa myös heille Melikin armopäätös. -- Ja tänä iltana sytyttäkää juhlasoihdut ja valmistakaa juhla-ateria, sillä tällaista ilonpäivää ei moni meistä vielä ole kokenut.

Kansa alkoi destur mobedin puhuttua hajaantua eri tahoille. Paljon puhuivat vanhemmat ja nuoremmat keskenään, paljon siinä arveltiin, paljon rakennettiin valoisia tulevaisuuden tuumia.

Haoma palasi, uskottuaan orhinsa Sevaren huostaan, vanhempiensa ja sisarensa seurassa takaisin teltta-asuntoon.

VIIDES LUKU.

Haoma istuutui vanhempiensa ja sisarensa Armaitiksen luo kotilieden vieressä olevalle patjaistuimelle.

Hutoa, Haoman äiti, virkkoi:

-- Joko vihdoinkin palasit kotia, tänne jäädäksesi? Kovin sinua vanhempasi ja sisaresi ovat kaivanneet.

Haoma vastasi:

-- Ei aikani vielä ole täyttynyt, en vielä ole kokonaisuudeksi koonnut uusia uskomme ohjeita, jotka mielessäni liikkuvat. Mutta Ormuzdin avulla toivon tämän suuren työn pian aikaansaavani.

Tällöin vanha Rudabe, joka Haoman lapsuuden ajoilta säilytti melkein äidin hellyyttä häntä kohtaan, ja joka ihailevin katsein silmäili vakavaa, kaunista nuorta miestä, liitti keskusteluun puoleksi kuiskaten tämän huomautuksen:

-- Liian kauan olet jo antanut äitisi ikävöidä sinua. Hän varsin vanhenee odotukseensa; öisinkin, noustessaan pyhää tulta hoitamaan, lausuu hän sinusta kaihon sanoja.

Ja peljäten jo liiaksikin häirinneensä perheen tuttavallista puhelua, vetäytyi Rudabe syrjään pienemmän telttakammion uutimien peittämälle ovelle, jonka luo hän istahti, laskien päänsä laihojen ruskeiden käsivarsiensa nojaan.

Mutta ei kukaan edes ajatellutkaan, että Rudabe olisi tungetellut. Hän oli niin vanha palvelijatar talossa, että häntä pidettiin miltei perheen jäsenenä.

-- Tokko saat tarpeeksi ruokaakaan siellä kolkossa erämaassa? -- kysyi Armaitis, joka oli hiljainen, vaatimaton impi. Ja samassa hänen tummat silmänsä, jotka paljon muistuttivat Haoman suuria syviä silmiä, hohtivat hellyyden hohdetta.

Vakavasti, mutta lempeästi sanoi vanha Iredsh, ennenkuin Haoma ehti vastata:

-- Te naiset ajattelette jokapäiväistä toimeentuloa ja elämän pieniä kaihoja ja vaatimuksia. Täyttykööt ne aikanansa; en niitä tahdo moittia. Haoman tehtävä on ylevä, se vaatii suurta valmistautumista. Ei Ormuzd sallinut minun kohoittaa heimoni uskoa korkeaksi eikä johdattaa sitä valoisaa tulevaisuutta kohti. Tämä tehtävä lienee Haoman toteutettavaksi suotu.

Hutoa ja Armaitis, tottuneina itämaalaisen naisen tottelevaisuuteen, alistuivat ääneti Iredshin tahdon alle. Mutta surullinen välke kuvastui äidin ja sisaren silmissä.

Haoma sen huomasi, eikä hänen herkkä mielensä sallinut heidän näin jäädä selityksettä oikeutetun kaihon ja surumielisyyden suhteen.

Äidin käsiin tarttuen hän lohduttaen virkkoi:

-- Kotoisen vuoriston ja vanhempieni majaan jo hartaasti pyrkii kaihoava mieleni. Enkä enää luule sitä aikaa varsin kaukaiseksi, jolloin pysyvästi asetun tänne kotilieden ääreen.

Nämät Haoman sanat näyttivät rauhoittavan äitiä ja sisarta. Myös vanhan Rudaben ryppyisille kasvoille ilmestyi tyytyväinen hymy.

-- Paljon on minulla kanssasi puhuttavaa -- huomautti Iredsh hetken vaiettuaan. -- Tahdonpa kuulla aatteitasi ja kokea yksinäisen kehityksesi ennätystä. Siirtykäämme senvuoksi plataanilehtoon. Sillä tämänkaltaiset keskustelut ovat soveliaat vapaassa luonnossa, missä muut eivät häiritse mietiskelyn ja puhelun vakavaa kulkua.

Kuumasti paahtoi iltaan kallistuva aurinko, mutta Iredshin teltta-asunnon vieressä leviävä tuuhea plataanilehto tarjosi siimestä ja viileyttä. Keskellä lehtoa kohosi kookkaiden plataanien välillä kuparinen tuli-alttari, jolla alati hehkui hiilos. Tämän alttarin ympärillä oli mataloita valkoisia marmori-istuimia. Niillä istuivat parsien vanhimmat ja etevimmät neuvotellessaan destur mobedin kanssa heimon tärkeistä asioista. Vähän syrjemmässä pulppuili kirkas suihkulähde, jonka vedessä parsit ennen kokoustaan ja pyhän tulen sytyttämistä puhdistivat kätensä. Lähteen suihkusäde nousi korkealle ja hajaantui sitten lukemattomina hopeankirkkaina vesihelminä eri tahoille, levittäen ilmaan ohutta viileätä utua. Suuret heleäväriset perhoset liitelivät hiljalleen plataanien runkojen välillä, laskeutuen silloin tällöin tuoksuvan zhasmiinin terälehdille. Hämärä valaistus vallitsi lehdossa, ja juhlallinen oli Haoman mieli, kun hän taas pitkistä ajoista isänsä seurassa astui sen siimekseen.

Isä ja poika asettuivat lähellä vilpoista lähdettä olevalle marmori-istuimelle.

Iredsh kysyi, hiukan aikaa miettien nojattuaan päätänsä käteen:

-- Mikä on se uusi avara aatepiiri, joka on auennut kaukokatseellesi?

-- Se on etäinen ja uusi seestepiiri, mutta vasta harvoin kantaa katseeni sen ihaniin loistoaloihin ja usein utupilvet sen puoleksi, usein kokonaan peittävät, niin etten sen avaruutta saata kokonaisena käsittää.

Ei jalokivi, jota kuolevainen etsii, ole hohtava, ennenkuin se hiotaan, eikä kallis metalli alussa ole vailla kuonaansa. Ja kun pilvet kauan ovat peittäneet taivaankannen ja lempeät tuulahdukset alkavat sinikohtia niiden lomiin aukoa, saattaa päivänpaistetta odottava mieli jo toivoa sinikannen kohta, avarana ja vapaana hohtavan. Mitkä siis ovat sinun kaukaisen taivaanrantasi loistavat valopaikat?

-- En tahtoisi sinulle, isä, hajanaisia kertoella, en tahtoisi muruja ojentaa keskeneräisen aaterakennukseni aineksista. Sillä vielä puuttuu elämästäni se kokoava taikasauva, joka tenhollaan on kokonaisuudeksi sovittava ja luova hajanaiset osat.

-- Mikä Zend Avestan opissa ei enää mieltäsi tyydytä, mikä ei enää ole aatteidesi kanssa sopusoinnussa?

-- Yhtä mahtavien opettavat Avesta sekä herbedit Ormuzdin ja Ahrimanin olevan. Ei ihmiselämä sitä todeksi osoita. Suurempi, huomattavasti suurempi on Ahrimanin synkkä valta, laveampi hänen vaikutuspiirinsä.

-- Mutta kerran, -- niin opettaa Avesta, niin opettavat herbedit, -- on Ormuzd voittava.

-- Tosin näin sanotaan; mutta ei Ormuzdin valta pääse voitolle, elleivät ihmiset liity sitä toteuttamaan maan päällä. Eikä heidän mielensä kylmyys ja hitaus näy suuria toiveita tarjoavan.

-- Hyvä toteutuu kyllä, mutta hitaasti.

-- Liian hitaasti, isäni, ja vähäisessä muodossa. Missä ovat vuosisatojen ennätykset? Kuinka tiheässä todella jalot, ylevät luonteet? Mikä on maailman parantumattoman kurjuuden oikeutus, mitä merkitsevät tehottomat kärsimykset, jotka lamauttavat elämän ilon, jotka syöksevät synkeään epätoivoon ja perikatoon?

-- Ymmärrän nuoren mielesi herkän säälin. On luonnollista, että sinä, joka vasta alat elämänkokemuksia koota, näet liian räikeässä valossa pahan maailmassa, että arvelet pahaa monta vertaa voimakkaammaksi hyvää. Mutta jos niin olisi, ei maailma ollenkaan saattaisi pysyä yllä. Jos Ahriman todella olisi monta vertaa voimakkaampi Ormuzdia, olisi paha jo aikoja sitten vallannut ja hävittänyt maailman, kuten vuoren korkuisiksi kohonneet valtameren aallot, jotka lainehtisivat yli rantaäyräiden, tai kuten Elbursvuorilta alangoille puhaltava lumimyrsky.

-- Sinun täytyy jo hyljätä erakko-elämäsi ja siirtyä ulos Ormuzdin vapaan säteilevän taivaan alle, keskelle ihmisiä ja keskelle tosielämää.

Surullisen miettiväksi oli Haoma muuttunut, isänsä, Iredshin, näin puhuessa, ja hetken vaiettuaan hän virkkoi: