Part 2

Yliluonnollisen valon kirkastaman taivaanrannan yli kohosi ohut, lumivalkean poutapilven kaltainen hattaramuodostus. Se kohosi kohoamistaan ja läheni kallionkielekkeellä odottavaa henkiparvea. Nyt saattoi jo eroittaa, mikä se oli. Suurten, loistavien valkoisten siipien kantamana lähestyi Ormuzd, valon ruhtinas, ja häntä seurasivat Amshaspandit, hänen kuusi ylevintä henkiolentoansa. Ormuzd laskeutui suuren puun juurelle, ja hyvät henget odottivat häntä, taivaallinen hartaus kuvastuneena kasvoilla. Amshaspandit asettuivat lähimmäksi herraansa. Jo oli Ardvicuran ja Ashi-Vanuhin sekä muiden ennen Ormuzdia ilmestyneiden valoisten henkien näky Haomassa herättänyt selittämätöntä riemua, mutta Ormuzdin ylevä ulkomuoto, hänen kasvojensa taivaallinen kauneus ja hyvyys kohoittivat Haoman pyhän innostuksen äärille. Valon ruhtinaan otsalta loisti moninkertaisena, sellainen välke jonka sielu, tietoisena omasta hyvästä teostaan kuvastaa kuolevaisten otsalle ja silmiin. Hän loi katseensa yli koko väkensä, valaisten heitä kirkkaalla soihdulla, jota hän kantoi oikeassa kädessään; ja hän odotti heidän tiedonantojaan.

Verethragna, jalostavien surujen ja vastoinkäymisten jakelija, vakavan näköinen henkiolento, lähestyi hyvyyden ruhtinasta ja lausui näin:

-- Puhtain henki, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon lähde ja jakaja, terve, ylinnä muita, terve oi Ormuzd! Päivä taas on vierinyt menneisyyden maille, ja yhä lepää huolten taakka valtapiirisi ihmislasten hartioilla. Vapautanko heidät jo suruista, ovatko ylimmät käskynhaltijasi, Amshaspandit valmiit, heidän mieliään suloisella lohdutuksella ja rauhalla huojentamaan?

Siihen vastasi Ormuzd:

-- Ei näiden ihmislasten kehitys ole vielä niin pitkälle ennättänyt. Heidän mieliään painavat surut ovat kuin vaikea unenhoure, joka alkuyöstä tuottaa nukkujalle levottomuutta ja panee hänet vuoteellaan vaikeroimaan. Mutta aamupuolella hän makeasti nukkuu ja herätessään, auringon levittäessä lämmittäviä säteitään, on hän täynnä riemua, huomatessaan, että yön synkät unikuvat ovat haihtuneet, että uusi päivä tarjoaa valoaan, täyttäen mielen uudella elämänilolla. Tai on heidän surunsa samanlainen kuin sen, joka on menettänyt kalliina pitämänsä aarteen, johon hänen sielunsa oli vahvasti kiintynyt. Huolestuen ja rauhattomina etsivät he menettämäänsä aarretta, mutta sitä etsiessään löytävätkin toisen paljoa kalliimman, joka palkitsee heidän kuluneen mielihaikeutensa. Tehköön siis suru tehtävänsä, puhdistakoon ja nostakoon. Ja kerran, kun auringon säteet kirkkaina, lämmittävinä verhoavat maailman, silloin olen ilmaiseva sinulle surunlakkausajan saapuneen, sinä uskollinen Verethragna.

Kuultuaan Ormuzdin määräyksen, Verethragna alkoi vetäytyä pois, päästääkseen Ormuzdin puheille muut hyvät henget. Mutta silloin hyvyyden ruhtinas lisäsi hänelle:

-- Kärsiville jakaos kuitenkin huojennusta; monet ihmismielet ovat sangen herkät kärsimyksessä. Pimeässä hapuileva tarvitsee edes pienen valonsäteen kulkunsa suuntaamiseksi; sairasvuoteella loikova edes lyhytaikaista unta tuskien lievennykseksi. Ja epäilijä nähköön kaunista paremman todellisuuden unelmaa.

Näin oli puhunut Ormuzd, ja hänen kasvoiltaan säteili ääretön hellyys ja hyvyys. Heltyneenä poistui Verethragna, ja Mithra, valon ja viisauden korkea henki, lukuisan Ized-parven seuraamana, astui valon ruhtinaan eteen. Kirkas seesteenkuultava vaippa yllä, lähestyi Mithra Ormuzdia ja puhkesi näin puhumaan: -- Puhtain henki, Sinä maailman ylläpitäjä, Sinä valon lähde ja jakaja, terve ennen muita, terve, oi Ormuzd! Aikakaudet vaihtuvat, päivä nousee ja laskee, vuodenajat seuraavat toisiaan, kevät pukeutuu morsiuspukuunsa, seuraa sitten hetkisen kesä, synkkä syksy ja viimein kolkko talvi, yksi vain ei vaihdu; ihmisten synti ja monien auttamaton kurjuus pysyvät alati.

Mithran näin puhuttua, himmeni Ormuzdin kirkas silmä; alakuloisuus loi varjonsa hänen selkeään henkeensä. Ja hyvien henkien parvi huokaili syvään, sillä heidän ruhtinaansa alakuloisuus valtasi myöskin heidät.

Mithra, valon ja viisauden henki jatkoi:

-- Olemme liikkuneet eri ilmansuunnilla, olemme kulkeneet vieraissa maissa, ja kaikkialla ovat mielemme muuttuneet haikean raskaiksi, näkemistämme paatuneista synninteoista, havaitsemistamme auttamattomista kärsimyksistä.

Tähän virkkoi Ormuzd:

-- Ne ovat Ahrimanin tekojen hedelmiä.

Kumeasti toistivat lukuisat hyvät henget ruhtinaansa huokauksen, joka kaiun tavoin kulki ryhmästä ryhmään. Etäisimpien huokaukset saapuivat Haoman korviin hiljaisena tuulahduksena, joka syksypuolella kesää kulkee lähestyvää lakastumistaan valittavan luonnon läpi.

Mithra jatkoi vielä:

-- Monet poloiset ihmislapset ovat syntymästään saaneet ilkeyden ja paheen perinnökseen; heidän suonissaan virtaa rietas isäin veri, ja maailma lisäksi tempaa heidät saastaiseen pyörteeseensä. Heille itselleen ja muille turmiollinen elämä viimein päättyy, ja mikä on sellaisen elämän tarkoitus, mikä sen talletus?

Ormuzd vastasi:

-- Sen tarkoitusta yksin Ahriman voisi selvitellä; sen talletus ei ole suurempi kuin ohdakkeen, joka poikki leikataan ja nisuista eroitetaan, tai kuin raatelevan pedon tai kyykäärmeen, joka muita eläviä vahingoittamasta kuoletetaan.

Vielä Mithra, valon ja viisauden henki, lisäsi:

-- Sinulle, ylevin henki, täytyy meidän vielä kertoa, mikä jääti mieltämme, taas kiertäessämme maan piiriä: Kaikkialla vahvempi sortaa heikompaa, ja toisaalla taas riuduttavat, parantamattomat taudit, nälkä ja ylenmääräinen köyhyys painoivat poloisia kuolevaisia. Saavuimme viimein Raghan kaupunkiin, missä Melik shaahin upea linna kohoaa. Kosteissa maanalaisissa luolissa vaikeroivat elinkautiset vangit. Monet heistä ovat mahtavat herrat pelkän epäluulon vuoksi sinne sulkeneet. Näillä poloisilla on vaimot ja lapset kaihoamassa ja suremassa. Toisaalla leimusivat roviot, joilla islamin suvaitsemattomat papit poltattivat uskon puustavista poikenneita.

Nämät ihmisparat, joilla on hermot ja kivuille altis ruumis, huusivat ja päästivät epätoivon vaikeroimisia, liekkien ahmiessa heidän lihaansa ja vertansa. Tämän pitäisi jo nostaa kapinaan kaikki hyvät henget ja ihmisolennot Ahrimanin ilkivaltaa vastaan.

Me näimme vielä keskellä Raghan komeutta ja näennäistä onnea poloisia kuolevaisia, joiden järki oli hulluuden pimittämä, jotka vajonneina eläintä alemmaksi kulkivat herättäen kauhua selväjärkisissä. Näimme niin paljon sellaisia, joilla ei edes ollut yhtään kaunista suvimuistoa mieltä lämmittämässä, ei minkään tulevan viehkeän keväimen toivoa synkkää eloa valaisemassa. Liian kauan saisin kertoa, jos mainitsisin kaikki ne sanomattomat surut ja kaiken sen kurjuuden, joka elinajaksi on iskenyt useisiin kuolevaisiin rautakyntensä.

Ormuzd siihen virkkoi:

-- Ei ole tuntematon minulle se kurjuuden taakka, joka lukemattomia kuolevaisia painaa. Sen olen jo aikoja huomannut, ja se on laskenut henkeni pohjalle alituisen painostavan huolen. Se on usein tuntunut pimittävän seestepiirien välkkeen, jopa luomani auringonkin valon. Nuo monet paloittuneet, ja hukkaan menneet elämät, hajaantuneet voimat, tylsynyt into, siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä hän riemuitsee.

Ja henkiparvet toistivat Ormuzdin sanat:

-- Siinä on Ahrimanin tekojen hedelmät, niistä hän riemuitsee!

Sama syvä suru, joka kuvastui valon ruhtinaan ylevällä otsalla, näkyi myös hyvien henkien kasvoilla; he riensivät lähemmäksi Ormuzdia; heidän kaikkien huulilla tuntui liikkuvan levoton kysymys; viimein Mithra, viisauden henki, puhkesi näin puhumaan:

-- Olet voimakas, oi Ormuzd; olet valon luoja ja jakelet uutta elinvoimaa luomakunnalle; anna siis nerosi väikkeen valaista maailmaa, anna voimasi pontevuuden murtaa Ahrimanin kavalat hankkeet.

Ja tähän kehoitukseen yhtyivät kaikki hyvät henget.

Ormuzd vastasi:

-- Voimani eivät ulotu hyvyyden piiriä ulommaksi. Ahrimanin valtapiiri on laajempi, hänen väkevyytensä minun voimiani suuremmat. Siksi päättyy jokaisen ihmislapsen elämä synkkään selittämättömään kuolemaan, siksi ilkkuvat ihanteet poloisia ja siksi menee elämäntyö sirpaleiksi tai jää kesken.

Verethragna huomautti:

-- Ihmisten onnettomuudet meitä lamauttavat, mutta turvaamme sinuun, luotamme sinuun, Ormuzd, ja toivomme sinulta paremmuutta kuolevaisille. Mutta miten apea liekään mielesi, jos itse huomaat täydellistä avuttomuutta.

Ormuzd silloin selitti:

-- En huomaa täydellistä avuttomuutta; huomaan vaan hitautta, saamattomuutta, ihmismielten kylmyyttä. Mutta yhä toivon valtapiirini kerran laajenevan, väkevyyteni kasvavan.

-- Miten on valtapiirisi laajeneva, miten väkevyytesi kasvava? -- kysyivät henget kuorona.

-- Välistä avaruuksia vaeltaessani, -- vastasi Ormuzd -- näen kaukana tulevaisuuden taivaanrantamilla hyvyyden toivekangastuksia. Silloin, te kaikki hyvyyden ja sopusoinnun täyttymistä halajavat henget, silloin on valtapiirini laajeneva ja väkevyyteni kasvava, kun ihmiset liittyvät tehokkaiksi valtani levittäjiksi, jolloin ihmisten yhteistoiminnan into lämpenee helläksi ja vastustamattomaksi kuin säteilevä kevätpäivä, kun sydänten kylmyys sulaa, ja tahdot hyviksi lujittuvat, niin että ihmiset veljestyvät ja painavat hyvyyden leiman koko luomakuntaan.

Verethragna, viisauden henki ei vielä tähän tyytynyt, vaan virkkoi: -- Mutta mihin häipyy menneiden vuosisatojen synti ja kurjuus, mihin nykyhetken sekavuus, mihin vielä tulevat vuossataiset kärsimykset? Kun luonto syksyllä suree ja talvella kangistuu, niin kevät ja suvi sen uuteen eloon herättävät. Mutta miten korvaat tavattomia kärsineiden yksityisihmisten syksyn, miten heidän viimeisen talvensa? Miten haihdutat mahdollisesta tulevasta puhtaasta ihmisonnesta edellisen synkeän kehityksen muiston, miten palkitset elämän solvaukset ja sovittamattomat vääryydenteot, vuosituhansia toistuneet kamaluudet?

-- Se kysymys usein mieleni syvyyksissä liikkuu, ja vastaus on minulle tuntematon. Ylempänä minua ja Ahrimania vallitsee ääretön, käsittämätön Alkuperus. Me, ja kaikki olevainen johtuu Hänestä! Hän on kaiken alkulähde, mutta Hän on kaikille tajuamaton, tajuamaton kuten elämän alkujuuri, kuten eletty elämä itse. Hänen tehtävänsä lienee kerran ijäisyyksien helmassa sovittaa, mikä ei meistä, eikä kuolevaisista näytä olevan sovitettavissa, se on hyvä ja paha. Mutta sen verran luulen Hänenkin tarkoituksistaan oivaltaneeni, että hyvä pyrkii syntymään köyhän, pimeässä hapuilevan ihmiskunnan ponnistuksista, ja siten tulee tämän ihmiskunnan oman taistelemalla saavutetun kehityskelpoisuuden kautta kohota vapaaksi henkiparveksi, joka yhtyy meihin ja lopulta nuorentaa maailman. Jokainen puhtaasti hyvä ja jalo teko, jonka kuolevaiset aikaansaavat, on niin arvokas, että se lieventää monet maailman kataluudet; se on kallis timantti, joka kiintyy taivaanavaruuteen loistavaksi tähdeksi. Kun näiden säteilevien taivaankappaleiden lukumäärä on tarpeeksi suureksi kasvanut, on yökin muuttuva kirkkaaksi ja pimeys katoava synkimmästä rotkosta. Ylös siis, kaikki jalot käskyläiseni! Nyt hohtavat tähdet kirkkaimmillaan. Ihmislapset lepäävät ja näkevät unta. Pankaa avaruuksissa soimaan vieno sopusointuisuuden soitto, jotta heidän unensa olisivat kauniit, jotta he huomisaamuna virkistyneinä heräisivät uuden päivän valoon ja lämpenisivät hyvään elämäntyöhön ja taisteluun!

Näin puhuttuaan levitti Ormuzd suuret kuultavat siipensä ja rupesi kohoamaan ylös äärettömiin seestepiireihin, sinne, missä hänen valoisa kotinsa on. Untuvanvalkoiset siipiolennot seurasivat häntä. Ja avaruuksissa alkoi soida aavistamattoman kaunis soitto, sellainen, joka hellyttää runoilijain mielet ja värähtelee vastaheränneessä nuoressa lemmessä.

Ihastuneena kavahti Haoma ylös unenhorroksestaan. Hän heittäytyi permannolle polvilleen ja ojensi molemmat kätensä sinne päin, minne kevyet valo-olennot olivat kadonneet, ja rukoili näin:

-- Oi jospa meistä tulisi maailman uudistajat, jospa meistä tulisi viisaita esimerkinantajoita, jotka tuottaisivat uuden riemun uudistetulle maailmalle!

Nyt huomasi Haoma, että äskeinen kirkas näky kokonaan oli kadonnut. Hänen edessään oli taas rosoinen luolan seinä. Kuun valoisa juova oli permannolta väistynyt pois, ja puut pyhällä kotiliedellä olivat loppuun palaneet. Punerva hiilos vaan levitti himmeätä valoaan rotkoasuntoon. Haoma nousi ylös permannolta ja tarttui uurnaan, josta ripoitti tuhkaa pyhille hiilille.

Oliko hän nähnyt ensin pahaa, sitten hyvää unta? Vai oliko se ollut Vallan elävää, minkä hän edessään oli nähnyt? -- niin luonnolliselta se oli tuntunut. Kerrottiinhan taivaan tulien ja näkyjen usein käyneen tervehtimässä suuren Zoroasterin yksinäistä asuntoa, jopa Ormuzdin hänen kanssaan puhelleen. -- Miten olikaan, niin Haoman tunteet ja ajatukset olivat nyt lämminneet, ja hän toivoi sen ajan olevan lähellä, jolloin hän oli saavuttava täyden selvyyden suurista johtavista aatoksistaan.

TOINEN LUKU.

Kotilieden hiilet hehkuivat jo tuhan peitossa, siten säilyen päivän valkenemiseen, ja Haoma palasi vuoteelleen, jolla hän nyt rauhallisesti saattoi antautua unen valtoihin. Silloin kuuli hän Kerivanin rotkosolan suulla levottomasti liikkuvan, väliin urahtavan ja viimein lyhyesti haukahtavan. Haoman yksinäisyydessä teroittunut korva kuuli lopuksi kavioiden kopinan tapaista ääntä. Eikä tämä kuulo häntä pettänyt, sillä hetki hetkeltä kuului yhä selvemmin, miten hevosen kaviot kalskoivat vasten kalliokiviä. Tämä ääni lähestyi lähestymistään, ja koska Kerivan nyt oli käynyt kahta levottomammaksi, lähti Haoma ulos rotkosta katsomaan, kuka näin myöhään liikkui vuorikosken tienoilla.

Kuutamossa eroitti hän valkoisen ratsun ja sen selässä komeaan kultakoristeiseen viittaan puetun mieshenkilön. Ratsusta ja vaipasta huomasi Haoma heti, että myöhäinen vieras oli Demur, suurvisiiri Hassan Ibn Alin poika. Demur, Haoman lapsuuden toveri ja nuoruuden ystävä, oli joskus ennenkin hetkeksi hyljännyt Melik shaahin loistavan hovin ja ratsastanut Raghasta tänne vuorikoskelle erakko-ystäväänsä tervehtimään. Mutta ennen hän aina oli tullut päivällä. Hieman ihmetellen hänen näin myöhäistä tuloaan, riensi Haoma häntä vastaanottamaan, rauhoitettuaan ensin kovin levottoman Kerivanin. Demur oli notkeasti hypännyt kalliista, jalokivillä koristetusta satulastaan maahan ja köytti plataaniin kiinni tulisen orhinsa, joka höyrysi nopeasta ratsastuksesta.

-- Olkoot erämaan henget tulollesi suopeat! -- virkkoi Haoma Demurille tervehdykseksi.

-- Ja osoittakoon myös Allah sinulle armoansa -- sanoi Demur vastatervehdykseksi, sillä hän, kuten isänsäkin, oli islaminuskoinen.

Haoma johti vieraansa rotkoasuntoon. Rotkonpuolisen aukon suulle pysähtyi Demur, sillä välin kuin Haoma sytytti kuparilamppunsa palamaan. Ja vasta kun Haoma oli kehoittanut häntä peremmälle tulemaan, astui hän pöydän ääreen istumaan.

-- Tulen myöhään luoksesi, Haoma -- alkoi Demur, ystävyksien istuuduttua -- mutta luulen tuovani sinulle perin iloisen sanoman, enkä siis ole tahtonut lykätä tuloani huomiseen.

-- Tulosi on minulle aina mieluinen, tuletpa sitten auringon säteillessä tai tähtien tuikkiessa, -- sanoi vastaukseksi Haoma, joka erakkoelämästään huolimatta oli säilyttänyt parsien ystävällisen käytöstavan.

-- Ilosanomaani ehkä et ole näin pian odottanut -- jatkoi Demur. -- Tänään on mahtava hallitsijamme, Melik shaahi, julistanut säädöksen, jonka nojalla te parsit koko Persian valtakunnassa olette lain suojaamia huolimatta siitä, että teillä on oma, islamista eroava uskonne. Jos pysytte levollisina ja uskollisina alamaisina kuten tähänkin asti, nautitte tästälähin samoja oikeuksia kuin valtakunnan islaminuskoiset, eikä kukaan, eivät edes islamin papit, saa teitä vainota. Tätä sanomaa en voinut huomiseen säilyttää, vaan tahdoin sen heti sinulle ilmaista.

Hämmästyneenä nousi Haoma ylös, meni ystävänsä luo ja virkkoi:

-- Aavistamattoman iloinen on sanomasi, Demur. Enpä sitä nyt olisi voinut odottaakaan. Tosin äsken nukahtaessani näin kauniita unia, mutta en tietänyt niiden näin suurta onnea ennustavan. Isäsi, suurvisiiri Hassan, niin luulen, on tämän shaahin päätöksen aikaansaanut?

-- Oikein arvasit, Haoma. Hän on viisas vanhus, niin sanotaan, ja soisi kaikki Persian eri kansakunnat onnellisiksi.

-- Se on jo pyhän Zoroasterin oppi, että kansan onni ja rakkaus on valtakunnan ja hallitsijan paras tuki. Koko parsien heimo on jaloa isääsi tästä teosta siunaava.

-- Huomis-aamuna aikoo isäni heimosi asuinsijoille lähettää viestin, joka on ilmoittava shaahin armollisen päätöksen. Mutta minä ajattelin sinua ja luulin sinun kernaasti rupeavan tämän viestin ensimäiseksi viejäksi. Jos siis se on sinullekin mieliksi, lähetän Raghaan palattuani sinulle nopeajuoksuisen hevosen ja orjan. Jo aamun sarastaessa odottavat he sinua vuorikoskella, ja ennen shaahin virkakäskyläisiä voit siis ehtiä heimosi ja vanhempiesi luo iloviestiä perille tuomaan.

-- Tämä viestinvienti on kovin, mieleiseni, sanoi Haoma. -- En ole vanhempia, en heimolaisia pitkiin aikoihin nähnyt. Jo heitä ikävöinkin. Ainoastaan vanha palvelijatar, Rudabe, ja palvelijapoika, Sevare, kävivät täällä joku aika sitten ruokavaroja tuomassa. Heiltä olen saanut viimeiset terveiset kotoa.

-- Suostumustasi tähän toimeen en epäillyt. Haoma. Mutta on minulla muutakin kerrottavaa. Melik shaahin armollinen päätös sisältää vielä sen myönnytyksen, että parsi saa valtakunnan ja hovin toimiin astua, jos hänen kykynsä sen sallii. Olen puhunut sinusta isälleni. Sinä olit paras leikkikumppanini. Nytkin, vaikka olet muuttunut noin vakavaksi ja vältät ihmisten seuraa, on toveruutesi minulle rakkaampi kuin monen hovituttavani toveruus. Mielelläni aina ilmaisisin sinulle nytkin iloni ja suruni. Hylkää siis tämä luola ja tule Raghaan. Isäni kautta saat Melikin linnassa sellaisen toimen, joka sinusta tuntuu miellyttävimmältä.

Demurin näin puhuessa, olivat hänen kasvonsa muuttuneet leikillisen hilpeiksi, ja Haoma huomasi hänen silmissään saman iloisen, hiukan kevytmielisen ja huolettoman, mutta pohjalta ystävällisen ja hyvän ilmeen, jonka hän niin hyvin tunsi aikaisemmilta ajoilta, jolloin Demurin isä Hassan perheineen köyhänä ja huomaamattomana oli asunut parsien alueen rajoilla. Silloin olivat Haoma ja Demur melkein joka päivä tavanneet toisensa ja samoelleet vuoristossa ja lehdoissa, yhdessä antautuen poika-ijän reippaisiin leikkeihin.

Vakavan näköisenä vastasi Haoma:

-- Ehdoituksesi ilmaisee hyväntahtoisuuttasi, ja tuottaa minulle suurta kunniaa. Ja muistellessani yhdessä vietetyn lapsuutemme ja aikaisemman nuoruutemme iloisia aikoja, heltyy mieleni, ja minusta tuntuu, kuin olisin lähtenyt astumaan outoa, minulle epäsoveliasta uraa. Mutta tiemme ovat nyt eronneet, Demur. Sinä olet ehkä määrätty täyttämään joku loistava tehtävä Melik shaahin hovissa, hyvän ja mahtavan isäsi johdolla. Minun tehtäväni on toisaalla, heimoni keskuudessa.

-- Mikä on siis se tehtävä, jota alati ajattelet, josta usein minulle puhut?

-- Se on heimoni uskon uudistus ja puhdistus, se on heimoni ja isänmaani kohoittaminen.

-- Mitä sillä tarkoitat, Haoma? Miten aiot uudistaa isiesi uskon?

-- Koetan rakentaa elämän ja uskon sopusuhtaisuutta. Tahdon tulistaa heimolaisteni mielet suureen tehtävään: Ormuzdin vallan vahvistamiseen.

-- Minun uskoni on islam, -- nimellisesti tosin vaan, sillä totta puhuen, minusta Zoroasterin oppi ja islam on yhtä vaan.

Näin sanoessaan sivelsi Demur silkinpehmeätä, sinimustaa lyhyttä partaansa, näyttäen leikillisen vakuuttavalta.

Ja hän lisäsi:

-- Zoroasterin oppia tunnen varsin vähän, enimmästi vaan siitä, mitä sinä minulle olet selittänyt. Mutta islamiin ainakaan en enää pane suurta arvoa; siksi ovat pappimme, mollat, liian ulkokullatut ja häijyt.

-- Ja ulkokultaisuutta ja häijyyttään he siirtävät Iranin kansaan. Siihen on myös suuresti ahdasoppinen islam syynä. Toisin on Avestan jalon opin laita. Ja luulen sen kehityskelpoisuuden äärettömäksi.

-- Voitpa ehkä olla oikeassa, Haoma, kiittäessäsi Avestan oppia ja ylistellessäsi sitä islamia paremmaksi. Mutta usko pois: mitkä avut eri uskoilla liekään, niin ovat ne oikeastaan vaan perin runollisia sieluja ja herkkämielisiä naisia varten luodut.

-- Soisin sinun toisin puhuvan, Demur. Soisin sinun vanhetessasi vakautuvan.

-- Sinusta aikaa myöten saankin koko joukon vakavuutta, Haoma. Kun lähden luotasi, luulen usein vanhentuneeni ja tulleeni kokeneemmaksi. Mutta luontoani en kuitenkaan voi muuttaa. Usko muuten on tulevan elämän runoutta. Nykyinen elämä tarvitsee myös runouttaan.

-- Nykyinen elämä tarvitsee ennen kaikkea oikeaan ja hyvään elämäntyöhön lämminnyttä mieltä, nykyinen elämä pyrkii myös pääsemään kokonaisuudeksi, suureksi yleväksi kokonaisuudeksi.

-- Tuo on haaveilijan ajatus, runoilijan haihtuva mielijohde. Usko minua, Haoma, maailma oli keskinkertainen alusta pitäen, suurin osa ihmisiä on aina ollut keskinkertainen ja tulee aina olemaan keskinkertainen. -- Mutta unhoitin vallan nykyisen elämän runouden. Niin, se vaatii myös runouttaan, ja tiedätkö mikä se on, Haoma? Se on lempi.

-- Puhut tarinoita erakolle. Ne eivät minuun pysty. Minun mieleni on oleva kaukana niistä. Tarvitsen tarmoni tehtävääni varten, enkä saata tuhlata sitä turhuuden tekoihin.

-- Älä puhu turhuudesta, Haoma. Hyvin puheesi ja ajatuksesi kuitenkin saatan ymmärtää. Mitä tietäisit sinä tosielämästä, sinä, joka vetäydyt erämaan jylhään yksinäisyyteen. Laiminlyöthän nuoruutesi oikeat vaatimukset. Sinä kylmennät nuoren veresi lämmön. Usko pois, ainoastaan siirtymällä täältä Raghaan, keskelle ihmisiä, tulet huomaamaan, mitä elämä saattaa nuoruudelle ja voimalle tarjota. Kun vaan näet harvinaisen viehkeät, harsosta paljaat naiskasvot, kun katsot syvälle kauniisiin nuoriin naissilmiin, silloin tunnustat minun puhuneeni totta. Jos näkisit minun ihanan Menisheni samettisilmät, niin Allah avita, pitäisit itseäsi narrina, jos kauempaa erämaassa asustaisit.

-- Kun Ahriman tahtoo virittää kavalimmat ansansa, hän pukee häijyn daivin kauniin naisen haahmoon, jonka hän lähettää poloisen kuolevaisen tielle. Ellen sinua lapsuudesta asti tuntisi, ja ellet olisi koettu toverini, luulisin Ahrimanin vietellen puhuvan sinun suusi kautta.

Huomatessaan Haoman näin vakavaksi ja tyyneeksi, Demurkin kävi totisemmaksi ja virkkoi peräytyen:

-- Tuohon käteen, Haoma. En soisi sinun puheestani pahastuvan. Tiedäthän minun paljoa puhuvan. Sinä ajattelet ja teet kuitenkin, niinkuin itse sopivaksi näet. En mistään hinnasta tahtoisi toveruuttasi kadottaa. Menishe tuottaa minulle kauneudellaan hurmaavaa iloa: mutta sinun toveruudestasi en mistään Menishen oikusta luopuisi.

Toveruksien jutellessa, oli yötä taas palanen edelleen kulunut. Varhain seuraavana päivänä oli Haoman lähdettävä heimolleen riemuviestiä viemään. Oli siis aika hänen mennä levolle. Jäähyväiset sanottuaan, poistui Demur Haoman saattamana luolasta. -- Alempana, kuun valaisemassa notkossa kaapi plataaniin köytetty valkoinen orhi tyytymättömänä maata. Nopeasti irroitti Demur sen suitset puusta ja nousi satulaan, jonka jalokivet kirkkaasti kimmeltelivät kuutamossa. Johtakoot Ormuzdin henget sinut onnellisesti asunnollesi -- sanoi Haoma, nostaen jäähyväiseksi molemmat kätensä taivasta kohti.

Seuraavassa tuokiossa käänsi Demur komean ratsunsa Raghaan päin. Hevonen astui ensin varovasti polutonta kallionrinnettä. Mutta pian kuuli Haoma, kuinka se tasangolle päästyään, nopeasti kalskutti kavioitaan, joiden kopina viimein hälveni etäisyydessä.

Silloin palasi Haoma rotkoasuntoonsa ja heittäysi vuoteelleen, jossa makea uni pian kietoi hänen jäsenensä.

KOLMAS LUKU.

Aamuaurinko loi jo hohdettaan luolan halkeemasta sisään, kun Haoma heräsi ja kavahti ylös vuoteelta. Ensi toimekseen poisti hän tuhan kotilieden vielä hehkuvilta hiililtä, joille hän levitti kuivuneita tamariskilehtiä. Niihin puhalsi hän tulen, jolla sytytti palamaan kuivan oksakimpun. Ja taas loimusi tuli pyhällä liedellä.