Part 18
-- Viimein, kun hänen voimansa uupuivat ja kun hän käheänä rukoili portin takana, lauhtui sydämeni hieman, ja päästin hänet sisälle. Hän heittäytyi jalkojeni juureen, halaten sääriäni ja rukoillen minulta armoa. Ja kun näin hänen sulonsa, kärsimyksen ja epätoivon verhoamana, tunsin, että häntä vielä rakastin kaikesta huolimatta, mutta että samalla häntä kammoksuin. Sanaakaan virkkamatta, häntä ylös nostamatta, käännyin hänestä pois, sillä muistin katkerana kaikki hänen vienot hyväilynsä, kaikki hänen uskollisuudenvalansa. Lähetin hänen luokseen taatut eunukki-vartijat, käskin heitä viemään hänet huoneisiinsa sekä öin ja päivin vartijoimaan hänen oveaan ja armotta lyömään kuolijaaksi jokaisen, joka hänen luokseen yrittäisi päästä. En ole senjälkeen voinut käydä häntä katsomassa, enkä tiedä miten olen kestänyt näiden päivien katkeruutta. Voitko kuvitella mitään tuskallisempaa kuin minun tilani?
-- Surusi on synkkä ja masentava -- virkkoi Haoma.
Sen enempää ei hän lohdutukseksi sillä hetkellä voinut sanoa, sillä rajun surun tunteet riehuivat hänen omassakin rinnassaan.
-- Mitä minun pitää tekemän -- virkahan, ystävä hyvä -- mitä minun pitää tekemän päästäkseni näistä raatelevista tuskista?
Haoma näytti kokoavan ajatuksiaan ja tavoittelevan malttiaan Demuria neuvoakseen ja lohduttaakseen. Hetken kuluttua hän vastasi:
-- Ymmärrän rajun ristiriitasi ja surusi katkeruuden, ymmärrän loukatun sydämesi tunteet ja saamasi haavan haikeuden. Mutta luulisin, ettei pidä heikkoja vihata, vaan että on soveliaampi antaa heille anteeksi ja koettaa heitä nostaa lankeemuksestaan. Sillä jos nyt sysäät hänet luotasi, vajoaa hän yhä syvemmälle kurjuuteensa, ja tämä tieto on saattava sinut vielä onnettomammaksi. Hänkin on syvästi onneton, sääli siis häntä, ja vaikket enää voi rakastaa häntä samoin kuin ennen, niin koeta nostaa häntä. Ennen hän ei niin kaivannut turvaasi; nyt hän sitä kipeästi kaipaa. Auta häntä, hoida häntä, kuin haaksirikosta pelastamaasi. Näin luulen sydämesi aikaa voittaen saavan enempää tyydytystä, kuin jos hänet kokonaan hylkäisit ja luotasi sysäisit. Ja nähdessään hyvyytesi ja jalomielisyytesi, hän ehkä syvästi katuu erehdystään ja on koettava sovittaa sitä.
-- Neuvosi on kaunis, Haoma. Tiesin, että sinulta parhaan neuvon olin saapa. Kunhan vaan saisin voitetuksi mieleni katkeruuden, niin että voisin neuvoasi noudattaa.
-- Se kohdistukoon etupäässä viettelijään, onnesi turmelijaan. Etkö ole häntä vaatinut tilille?
-- Vielä samana iltana lähetin sanan hänelle, että vaadin häntä hyvittämään rikoksensa mies miestä vastaan. Mutta hän antoi minulle sen julkean vastauksen, ettei hänellä sillä haavaa ollut aikaa järjestää pienten lemmenseikkailujen tuottamia selkkauksia, sillä shaahi muka tarvitsi hänen voimiaan tärkeämpiin tehtäviin.
Seuraavana päivänä pyrin shaahin puheille ja kerroin hänelle mikä solvaus minua oli kohdannut. --
-- Suurherra kaiketi lupasi sinulle hyvitystä?
-- Ajatteleppas, että hän kohteli asiaani hyvin kylmästi. Hän tosin pahoitteli huonoa onneani, mutta viittasi samalla siihen, ettei hän näihin aikoihin saata ajatella Abu'l-ganaïmin rankaisemista, koska valtion asiat vaativat tämän uskollisen palvelijan voimia palvelukseensa.
-- Onko tuo mahdollista?
-- Onpa vaan. Ja minun, Hassan Ibn Alin pojan, läsnäollessa, shaahi kiitteli Abu'l-ganaïmin ansioita valtion palveluksessa. Tämä osoittaa, että isäni tähti on laskemassa. Tuon kelpo vanhuksen lähdettyä Kasviniin on Abu'l-ganaïm yhdessä Turkan Chatunin kanssa varmaankin virittänyt juonensa ja saanut shaahin ainakin jossakin määrin puolelleen. En muuten voi selittää shaahin menettelyä, enkä myöskään Abu'l-ganaïmin julkeata varmuutta. Mutta älköön tuo konna ennen aikaansa riemuitko! Minä kyllä vielä yllätän hänet hänen aavistamattansa ja vaadin hänet tilille.
Demurin mieli oli siinä hänen kertoessaan melkoisesti keventynyt. Hän oli noussut kävelemään kivipermannolle. Äkkiä hän seisahtui ja virkahti, jo paljon tyyneempänä:
-- Jos voitan tämän suruni, saan siitä suureksi osaksi kiittää sinua, Haoma, sillä neuvosi lähti sydämestä, sen tunsin selvään.
-- Olen iloinen -- vastasi Haoma -- jos neuvoni voi sinua edes vähän lohduttaa.
-- Ystävyytesi minua kohtaan on vankka ja horjumaton. En sitä koskaan ole epäillyt. Mutta nyt vasta luulen oikein voivani panna siihen arvoa. Tuohon käteen, Haoma! Iloiten teen sinulle mitä voin, jos milloin minua tarvitset.
-- Suosiosi ja avunantosi on jo ollut tuhlaileva minua kohtaan. Mitä enempää voisin sinulta pyytää?
-- Huomenna kohtaamme toisemme shaahin valtaistuimen edessä. Toivon, että todistajatoimen suoritettuasi, tulet luokseni asuntooni, niin saamme lisää jutella. Seurasi on minulle terveellinen ja tärkeä näinä synkkinä aikoina.
-- Sen teen kernaasti.
Yönhetki oli jo myöhäinen, ja Demur otti jäähyväiset Haomalta palatakseen Melik shaahin pääkaupunkiin.
Haoma saattoi hänet ulos rotkosta. Vähän alempana, kosken rannalla, istui kivellä kaksi tummaa olentoa, jotka Demurin ja Haoman lähestyessä nousivat seisaalleen. Haoma tunsi nyt Vohumenon kookkaan vartalon, mutta katsoi kummeksien toista, lyhyempää.
-- Se on Arasta -- selitti Demur. -- Hän tahtoi seurata minua tänne vuorikoskelle nähdäkseen sinun ja Vohumenon asuinsijoja.
Sitten nousivat Demur ja Arasta ratsujenpa selkään ja alkoivat joutuisasti ratsastaa Raghaa kohti.
Kavioiden kapseen poistuttua kuulumattomiin, kysyi Vohumeno:
-- Onko mielesi jo hieman tyyntynyt ja surusi asettunut, valtijas?
-- On jo melkoisesti asettunut. Kun suru kiivaana ahdistaa mieltä, silloin luulemme, että yksin kärsimme, että meidän tuskamme on haikein. Kun sitten saamme kuulla, että kohtalo toisiakin kovasti koettelee, opimme nöyremmin kantamaan omaa kärsimyksenosaamme. -- Raskaat huolet painavat suurvisiirin poikaa.
-- Kaikki kertoi Arasta minulle äsken.
Haoma istuutui kivelle laakean kivipöydän ääreen. Nyt, kun Demur oli lähtenyt pois ja hänen uutistensa vaikutus hieman oli ehtinyt haihtua Haoman mielestä, nousivat taas hänen omat surunsa kalvavina esille. Hän ajatteli nöyryytystään Anahitan puutarhassa ja kiintymystään, joka siitä huolimatta ei ollut heikentynyt, huomista kulkua shaahin luo, kohtausta siellä Anahitan kanssa ja todistustaan. Ja kipeän haikeat tunteet virisivät taas eleille.
Vohumeno huomasi hänen vajonneen surumieliseen mietiskelyyn ja sanoi hetken kuluttua:
-- Älä anna raskaiden ajatustesi palata, valtijas! Äsken jo äänessäsi oli iloisempi väre.
-- Luulen, että surun pahin puuskaus on ohi. -- Parasta myös lienee, että jo kumpikin eroamme levolle, sillä varhain huomenna minun tulee lähteä Raghaan ollakseni siellä valmiina todistamassa, kun kertojatar saapuu.
Vohumeno hankki lähtöä, mutta tuntui siltä, kuin hänellä vielä olisi ollut jotakin sanottavaa, jotakin, jota hänen oli vaikea tuoda esiin, sillä hän pysähtyi epäröivänä, astuttuaan muutaman askeleen luolaansa päin. Viimein hän näytti tehneen päätöksen ja sanoi:
-- Äsken aioin ilmaista sinulle jotakin, joka suurvisiirin pojan tulon kautta jäi sanomatta. Pelkään laskea uutta raskasta kiveä taakkaasi, mutta velvollisuuteni on kuitenkin jo tänään ilmaista sinulle ilmaistavani. Sevare kävi täällä, ollessasi kertojattaren luona.
-- Toiko hän suruviestin?
-- Toi suruviestin. Isäsi Iredsh on ummistanut silmänsä ainaiseen uneen.
Vohumeno pysähtyi siihen, kunnioittaen Haoman surunpurkausta. Haoma kumartui kivipöydälle, peittäen molemmilla käsillään kasvonsa.
Hetken kuluttua jatkoi Vohumeno:
-- Isäsi oli vähää ennen kuoloansa puhunut sinusta, oli lähettänyt sinulle terveisensä ja käskenyt rohkaista sinua jatkamaan tehtäväsi toteuttamista.
-- Jalo isäni! -- huudahti Haoma. -- Ja minä olen kehno poika, kun en rientänyt häntä näkemään hänen viime hetkinään. -- Ormuzd ottakoon hänen sielunsa huomaansa. -- Vielä muita sanomia toi Sevare, sanomia, jotka eivät ole ilahuttavaa laatua. Heti isäsi Iredshin kuoltua valitsivat herbedit destur mobedikseen Naotaran, tuon ulkokullatun juonittelijan. Hän ja hänen puoluelaisensa ovat kiihoittaneet kansan mieliä omaisiasi ja sinua vastaan. Äitisi käski Sevaren sanoa sinulle, että sinun nyt olisi kovin vaarallista palata kotia. Sillä on ruvettu puhumaan siitä, että sinä vastoin Avestan määräyksiä olet vapauttanut häpeävangit. Lisäksi on Shiruje, tuo häijy kiduttajamme, joka, kuten muistanet, pakeni Raghaan ruveten Abu'l-ganaïmin ja Alamutin kätyriksi, hankkinut vaimonsa kautta tietoja parsien oloista ja joku aika sitten kannellut Naotaralle, että sinä ajat vääräuskoisen asiaa, ollen kertojattaren oikea käsi. Äitisi korviin on jo saapunut se huhu, että sinut, jos nyt palaisit kotia, haastettaisiin herbedi-tuomioistuimen eteen ja tuomittaisiin kenties arvosi menettäneeksi, kenties häpeävangiksikin. -- Näin ikävä oli Sevaren tuoma viesti.
-- He ylvästelevät nyt, kaikki vihamieheni. Mutta heidän riemunsa saattaa olla ennenaikainen. Odottakoot vaan siksi, kunnes voimani taas kasvavat ja malttini palaa. Silloin olen kokoava ystäväni ympärilleni ja kukistava koko heidän ulkokullatun joukkonsa!
Kumpikin vaikeni. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä he vaipuivat mietteisiinsä.
Lopulta Vohumeno nousi ja kysyi:
-- Tahdotko, valtijas, että asetun loikomaan luolasi suulle? -- Jos surujesi myrsky yöllä palaa, voit kutsua minua. Ehkä keskustelu keventää raskasta mieltäsi.
-- Olet hyvä ja uhrautuvainen, Vohumeno!-- Mutta voit huoleti palata asunnollesi levolle. Sillä tunnen jo, että Verethragna vuodattaa tyyneempiä tunteita rintaani, ja toivon minäkin pian vaipuvani unen virvoittavaan helmaan, huomenna jaksaakseni toimia.
-- Yön rauhaa siis, valtijas!
-- Yön rauhaa, Vohumeno!
Haoma jäi siihen yksin istumaan kivipöydän ääreen, kuten tuona iltana ennen hänen tiedustelumatkaansa, jolloin hän samassa paikassa kitaralleen oli uskonut viehkeät, vielä epäselvät tunteensa. Toisin oli hänen laitansa nyt. Kohtalo oli häntä kolhaissut, toinen isku oli seurannut toista, raivokkaana, lohduttomana.
Mutta omituisen tyyneeksi tuntui hänen mielensä nyt käyvän.
Tähdet tuikkivat taas kirkkaimmillaan ja koski lauloi pauhavaa luonnon elinvoimia uhkuvaa lauluansa. Ja ikäänkuin tasaisesti leimuava liekki oli virinnyt Haoman sisällä, valaisten ja johdattaen hänen yksinäistä mietiskelyään:
-- Hänelle, erakolle, oli siis tapahtunut se, mitä hän ei koskaan ollut aavistanut. Hän oli vastustamatta antaunut outojen tunteiden valtaan. Ne olivat temmanneet hänet voittamattomaan pyörteeseensä, syrjäyttäneet hänen korkeat pyrintönsä, luoneet pois koko näköpiiristä hänen ylevän tehtävänsä ja saattaneet hänet unhoittamaan omaisensa ja koko maailman! Ja Verethragna oli häntä rangaissut. Tämä viisas henki oli antanut hänen maistella kärsimyksen katkeraa maljaa ja nyt aukaissut hänen silmänsä näkemään, minkä kuilun partaalle hän oli joutunut. Ajoissa olikin Verethragna tämän tehnyt, kun vielä oli mahdollista kääntyä. Kääntyä hänen todella nyt täytyi, lujatahtoisesti, vitkastelematta.
Mutta saattoiko hän enää hyvittää sen, minkä oli tehnyt? Saattoiko hän koskaan kertojattaren mielestä haihduttaa pois väkivaltaisen hehkunsa jälkiä? Ainakin oli hän koettava. Vielä oli kertojattaren pieni sormus hänen hallussaan, se vielä oli päästävä hänet hänen luokseen anteeksiantoa rukoilemaan, itsekieltämyspäätöstään ilmaisemaan, katumuspolun valintaa kertomaan. Ja jos Anahita loukkautuneena ja närkästyneenä oli kieltävä ovenvartijaa häntä sisälle päästämästä oli hän kirjoittava, selittävä kaikki ja jatkava rukouksiaan, kunnes Anahita oli leppyvä ja myöntävä hänelle anteeksiantonsa.
-- Ylhäällä vuorenrinteellä luoksepääsemättömissä, lumirajalla, kasvoi ihana tunturiruusu -- näin jatkuivat hänen ajatuksensa. Sen luoksi ei vielä kukaan kuolevainen ollut päässyt sen suloa ihailemaan, sen tuoksuvaa raitista ilmaa hengittämään. Minut johti kohtalon ihmekäsi näihin huumaaviin korkeuksiin, näin tunturiruusun ja hurmaannuin sen viattomasta, ylevästä sulosta. Tahdoin omistaa sen, ja olin vähällä katkoa sen varren, painaakseni sen povelleni ja syöksyäkseni alas laaksoon. Mutta sisäinen valo haihdutti huumaukseni, haihdutti sen ajoissa. Jätin paikoilleen sen ruusun, jota jo käsilläni olin raastanut, ja syöksyin yksin alas korkeudesta. Ja kätken tuon valoisan näyn elinajakseni mieleeni, Ormuzdin ennevälkkeenä, enkä enää yritä kiivetä takaisin tunturiruusun korkeuksiin. Voitettuani kaihoni, on Ormuzd ehkä pitävä minua arvoisena tehtävääni toteuttamaan!
Tämä päätös tuntui luovan selittämätöntä tyyneyttä Haoman mieleen ja, jo ennen hänen taisteluaan, nostavan hänen nöyryytettyä itseluottamustaan.
Hän toimitti kosken partaalla puhdistuskylpynsä ja riensi senjälkeen rotkoasuntoon, jossa viritti kotiliedelle uuden liekin, lupauksien ja uuden elämän liekin.
SEITSEMÄS LUKU.
Sinä päivänä, jona Anahitan oli määrä lähteä Melik shaahin luo Mervimin asiaa kertomaan, oli hän auringon noustessa poistunut vuoteestaan ja toimittanut puhdistavan kylpynsä. Senjälkeen hän oli antautunut hartaisiin rukouksiin ja lukenut useita lukuja koraanista. Muetsinien kajahutettua Raghan minareteista ensimäisen aamuhuutonsa, rupesi hän pukeutumaan juhlallista menoaan varten. Kun muetsinien toinen huuto kuului, oli hän valmis lähtemään.
Hietakello-salissa odottivat hänen äitinsä Sabeiha, vanha Tumadir ja kuusi seuralaisnaista. He olivat kaikki juhlapukuihin puetut. Seuralaisnaisilla oli hienot valkeat liinahameet yllä ja kasvoilla silkkiharsot. Heidän tuli matkan päässä seurata valtijatartaan aina Raghan portille saakka.
Anahita ei antanut kauan odottaa itseään. Ferengiksen seuraamana hän astui hietakellosaliin. Hänellä oli yllään valkea silkkihame, joka jätti käsivarret ja kaulan paljaaksi. Ainoa koristus oli hänen oma, helmillä ompelemansa kultakuteinen vyö. Hänen tumma pitkä tukkansa valui vapaana alas selälle. Hienot kultavitjat riippuivat hänen somankaarevassa kaulassaan, ja niihin oli kiinnitetty pieni koraanilehti. Kasvot olivat harsosta vapaat, kuten vanha tapa sääsi.
Hänen näkönsä oli vakava, mutta hänen sinisilmänsä säteilivät kirkkaina kuin kaksi tähteä.
Kun hänen jäähyväisiksi piti syleillä äitiänsä, tuntui liikutus ja vähäinen heikkous valtaavan hänet. Hän voitti sen kuitenkin pian ja virkkoi sointuvan kirkkaalla äänellä:
-- Hyvästi rakas äiti. Tänä iltana syleilen sinua taas, kun Allah on antanut minun toteuttaa ensimäisen suuren työni.
Kyynel välkkyi harmaapäisen Sabeihan silmässä, kun hän irtaantuessaan tyttärensä pitkästä syleilystä sanoi:
-- Allah sinua auttakoon ja siunatkoon, lapsi!
Vanha Tumadir oli siihen määrään mielenliikutuksen valtaama, ettei hän aluksi löytänyt sanoja jäähyväisiksi. Itsekseen hän hiljaa mutisi lauseita koraanista. Kun Anahita rupesi poistumaan avaraan etusaliin, heittäytyi Tumadir polvilleen hietakellon viereiselle matolle ja huudahti:
-- Allah, sinä korkein ja voimakkain, suojele tuota viatonta lasta!
Etusalin olivat Ferengis ja muut naiset somasti kukilla koristaneet.
Sabeiha ja Tumadir saattoivat Anahitaa aina ulkomuurin rautaportille, joka oli auki. Sen luona kääntyi Anahita vielä kerran heitä kädenviittauksella ja hellällä katseella tervehtimään. Tumadir vuodatti runsaita kyyneleitä, ja hänen mielenliikutuksensa oli niin suuri, että hän horjui, ja että hänen täytyi nojata Sabeihan käsivarteen.
Kun Anahita oli astunut ulos portista ja rupesi kulkemaan mäen rinnettä alas Raghaan päin johtavaa tietä, riensi Ferengis astumaan hänen jälkeensä; muut naiset ryhmittyivät kulkemaan matkan päässä heidän jälessään.
Molemmin puolin tietä oli taajoja ihmisryhmiä, jotka jo aikaisesta aamusta olivat siinä kertojattaren tuloa odottaneet. Sillä tämä päivä oli harvinainen merkkipäivä, ja köyhä ja rikas, ylhäinen ja alhainen tahtoi nähdä nuoren kertojattaren verhosta vapaat kasvot.
Kansa tervehti Anahitaa sydämellisin suosionhuudoin ja siroitti hänen eteensä tielle tuoreita kukkia.
Joukko Raghassa asuvia parsejakin oli yhtynyt katselevaan kansanjoukkoon. Nähdessään Anahitan kauniit sinisilmät ja hänen siron vartalonsa, sekä katsellessaan häntä, kun hän siinä keväisessä päivänpaisteessa hitaasti kulki edelleen pitkin kukilla siroitettua polkua, huudahti eräs parsi tovereilleen:
-- Hän on ylevä kuin sovinnon hengetär, Ashi Vanuhi!
Anahita läheni lähenemistään Melik shaahin pääkaupunkia, jonka kullatut kupukatot ja ohuet minaretit jo selväpiirteisinä kohosivat hänen edessään.
Lähellä Raghan pohjoista porttia istui kivellä sokea vanhus. Hänen vieressään seisoi nuori nainen. Anahitan tullessa heidän kohdalleen, sanoi nainen vanhukselle:
-- Nyt kulkee kertojatar ohitsemme.
Sokea vanhus antoi toverinsa johtaa hänet kertojattaren luo. Kunnioittavasti tarttui vanhus Anahitan silkkihameen helmaan ja kumartui sitä suutelemaan.
Anahita tunsi omituista iloa, mutta samalla epämääräistä pelkoa ja kainoutta nähdessään kaikkien näiden lukuisten ihmisten katseiden olevan häneen suunnattuina. Moni loi häneen puhtaan ihailun ja kunnioituksen katseita, monen vanhan ja vaivaisen silmässä välkkyi kyynel, moni vääryyttä ja sortoa kärsivä kiinnitti häneen toivoa ilmaisevan silmäyksensä. Sillä hänet nähdessään tulivat kaikki ajatelleeksi, että tuo hyvä ja viaton olento oli heidän kaikkien asiaa puolustava.
Mutta toiset taas, etenkin nuoret miehet, loivat häneen toisenlaisia katseita, jotka saattoivat hänet usein kääntämään silmäyksensä heistä pois tai luomaan ne maahan.
Raghan kaduilla oli vielä tiheämmät ihmisparvet kertojattaren kulkua katsomassa. Ja kukkia sateli yhtenään hänen jalkojensa juureen. Pohjoiselle portille olivat Anahitan kuusi seuralaisnaista pysähtyneet palatakseen takaisin linnaan. Ainoastaan Ferengis seurasi nyt valtijatartaan. Portilta shaahin ylhäinen vartija, jolla oli pitkä käyräpäinen hopeasauva kädessä, oli sijoittaunut kulkemaan Anahitan edelle, hänelle tietä shaahin linnaan näyttämään.
Sykkivin sydämin kulki kertojatar sisälle suurherran linnan pohjoisesta portista. Avara piha oli laskettu leveillä valkeilla marmoriliuskoilla, ja linnan isolle ovelle johtava käytäväpaikka oli heleäväristä mosaiikkia. Molemmin puolin pihaa sijaitsivat jalopuiset puutarhat, joiden puiden runkojen välillä näkyi silkkinuoraisia kiikkuja sekä bambuputkista, tornien, kupujen ja minaretien muotoisiksi rakennettuja pieniä huvimajoja joiden ulkoseinillä riippui erivärisiä, Raghan taitavimpien väritaiteilijoiden maalaamia lyhtyjä. Näiden puutarhojen ulkomuureilla oli komeat riippupuutarhat, harvinaisine pensaineen, kukkaisuurnoineen ja köynnöskasveineen.
Paksukankaiset punaiset ja siniset silkkiliput liehuivat linnarakennusten katoilla, ja seldshukilaiset puolikuut välkkyivät räystäillä ja hevoskengänmuotoisten ikkunakaarten yläpuolella.
Anahita ei malttanut tarkemmin katsella kaikkea tätä suurpiirteistä komeutta; hän katsahti vaan kerran ympärilleen avaralla pihalla ja kulki edelleen taustalla kohoavaa rakennusryhmää kohti.
Pääkäytävän ovella oli kahden puolen joukko punavaippaisia palvelijoita, joilla oli ranteissa paksut kultaiset renkaat ja kultavitjat kaulassa. He kumarsivat syvään Anahitan kulkiessa heidän muodostamansa kujan läpi. Nyt johti opas kertojattaren isoon eteiseen, jonka seinät olivat kullatut, sekä peileillä ja jalokivillä koristetut. Siinä oli joukko verhottuja naisia, jotka tervehtivät Anahitaa, ja siinä täytyi kertojattaren luopua Ferengiksen seurasta. Hän syleili ystävätärtään, joka liikutettuna väistyi naisten piiriin.
Kultakuteisiin viittoihin puettu eunukkiparvi astui nyt esiin Anahitan saattojoukoksi, ja yhä seuraten edellä kulkevaa opastaan meni Anahita ulos tästä avarasta eteisestä, kulkien pitkien puolihämärien käytävien, pihojen, salien ja puutarhojen läpi.
Epämääräinen pelon ja turvattomuuden tunne liikkui Anahitan mielessä, kun hän näin ilman ainoatakaan naisseuralaistaan, outojen vartijain johdattamana, kulki avaran linnan käytävien ja sokkeloiden läpi. Ja hänestä tuntui, kuin tämä kulku ei koskaan loppuisi; sillä juuri, kun hän luuli jo saapuneensa suurherran kuulustelusalin ovelle, astuttiinkin vaan uuteen käytävään tai uuteen läpikulkusaliin.
Vihdoin johti opas Anahitan pihalle, jota peitti hienon hieno hiekka. Pienet kulta-ammeiset suihkulähteet pulppuilivat siellä täällä, ja niissä uiskenteli erivärisiä hohtavia kaloja. Oikealla oli marmorikohonteella suuri rautahäkki, jossa iso jalopeura levottomana kulki edestakaisin.
Tämän pihan taustassa kohosi vaaleankeltaisesta marmorista rakennettu palatsi, ja sen kultalevyillä päällystetyn leveän oven kummallakin puolen oli komeita soturipukuja ja loistavia kypäriä kantavia vartijoita.
Anahitan saapuessa tämän oven kohdalle, väistyi hänen oppaansa syrjään, ja saattava eunukkiparvi pysähtyi. Yksi vartijoista aukaisi kultalevyillä päällystetyn oven, ja viittasi kertojatarta astumaan sisälle.
Anahita kulki komeaan, mosaiikkipermantoiseen eteiseen. Hänen ylitseastumansa kynnyksen vastaisessa seinässä oli leveä oviaukko, jonka sulki ainoastaan paksu kullalla kirjailtu purppuranpunainen intialainen laskosverho. Tämän laskosverhon vieressä seisova vartija veti sen syrjään, ja nyt avautui Anahitan eteen avara sali.
Katsottuaan vaan vilahdukselta sisään tähän saliin, huomasi Anahita, että hän nyt oli astumaisillaan suurherran valtaistuimen eteen.
Hänen sydämensä sykki levottomasti, ja hän huomasi hieman väsyneensä pitkästä kävelystään ja jännityksestään.
Mutta hän luki itsekseen lyhyen rukouksen koraanista, ja hänen ehdoton luottamuksensa Allahin apuun, rauhoitti nyt, kuten aina ennenkin, hänen mielensä.
Selittämätön varmuus ja levollisuus tuntui laskeutuvan hänen sydämeensä. Hän oikaisi ryhtinsä ja meni suurherran valtaistuinsaliin. Hehkuva puna nousi hänen poskilleen, ja kevyesti ja epäröimättä hän astui edelleen paksua shaahin valtaistuimelle johtavaa mattoa, lukuisien läsnäolevien hovilaisten ja todistajien aukaisemaa kujaa pitkin.
Haomakin oli näiden parissa, ja nähdessään Anahitan tulevan sisään, vavahti hänen sydämensä omituisesti, kun hän näki hänen säteilevän kauneutensa ja viattomuuden ilmeensä, joka nyt näytti kirkastuneelta.
Oven vastaisella seinällä kohosi shaahin korkea, norsunluusta ja kullasta tehty valtaistuin.
Melik, punapurppurainen, hohtokivillä siroitettu silkkipuku yllä, ja valkea, töyhdöllinen silkkiturbaani päässä, istui valtaistuimella, ja hänen henkivartijansa, joilla oli taivaansiniset soturivaipat yllä, sekä heidän etumaisinaan, oikealla Abu'l-ganaïm ja vasemmalla Demur, ympäröivät kummallakin puolen valtaistuimen portaita.
Siitä hetkestä kuin Anahita oli ilmestynyt valtaistuinsalin kynnykselle, oli Melik kiinnittänyt tuliset, läpitunkevat katseensa häneen, eikä hän ollenkaan kääntänyt niitä muuanne.
Saavuttuaan lähelle valtaistuimen portaita, pysähtyi Anahita, notkisti toisen polvensa, ojensi molemmat käsivartensa ylös shaahia kohti ja lausui:
-- Terve, Persian suurherra, maan isä ja tuki! Allahin siunaus tulkoon pääsi ylitse! Nöyrä tyttäresi, Anahita, kertojatar, anoo, että kallistaisit korvasi sorretun oikeuden puoleen, että voimakkaalla kädelläsi pelastaisit viattomasti kärsivän ja vapauttaisit hänet hänen kavaloiden vihamiestensä vallasta!
Hänen äänensä kajahti varmana, heleänkirkkaana kuin hopeakello, ja avarat marmoriholvit antoivat siitä kauniin kaiun.
Kurdilaispäällikkö Mervim, joka kolmen poikansa seurassa seisoi todistajien parissa, tunsi kertojattaren äänen kuultuaan syvää liikutusta.
Selittämätöntä liikutusta uhkuivat myöskin Haoman tunteet, hänen kuullessaan tämän tutun kirkkaan äänen helähdystä.
Melik shaahi viittasi valtikallaan Demurille ja Abu'l-ganaïmille.
Tämä oli merkki siitä, että suurherra aikoi ottaa kuultaviinsa kertojattaren asian, ja että hän halusi puhua kertojattaren kanssa kahden kesken.
Henkivartijat siirtyivät maalauskuvilla koristettujen marmoripatsaiden luo ja nostivat kirjavia silkkiverhoja.
Salissa olevat hovilaiset ja todistajat rupesivat nyt poistumaan. Kun viimeiset olivat menneet, lähtivät henkivartijat. Demur ja Abu'l-ganaïm yksin olivat jääneet valtaistuimen portaiden juureen.