Part 15
-- En niitä voi väistyä. Päivä päivältä tehtäväni mielestäni suurenee ja muuttuu pyhäksi; sen rinnalla kaikki minusta tuntuu vähäiseltä. Levottomana odottelen suurta juhlapäivääni. Ensin maailma minua peljästytti. Vanha Tumadir minulle kertoi ihmisten olevan häijyjä. Nyt en enää tunne levottomuutta, vaan tuo suuri maailma vetää minua puoleensa; ikävöin suuresti sitä hetkeä, jolloin saan ruveta täyttämään Allahin yleviä määräyksiä. Ja kun ajattelen, että minä olen valittu noiden määräyksien toteuttajaksi, nöyrtyy sydämeni kiitollisuudesta ja heikkouteni tunnosta. -- Ymmärrätkö sydämeni tunteita, Ferengis?
-- Luulen ymmärtäväni, valtijatar. Mutta minä en voi yhtä suuresti rakastaa tehtävääsi kuin sinä. Sillä pelkään sitä, koska se saattaa turvallisuutesi vaaraan.
Anahita näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Vaistomaisesti hän päästi vyön kädestä ja nousi seisomaan, nojaten puutarhamuuriin ja katsellen alas joen varsilla leviävää hymyilevää niittylakeutta. Vielä kauemmaksikin siirtyivät hänen katseensa aina näkörajalle saakka, missä Elbursharjanteet ja mahtava Demavend kohosivat ilmoille.
Tasaisesti kohoili Anahitan povi, kun hän hengitti kevään elinvoimaista ilmaa; ja avaran ja vapaan luonnon ja auringonpaisteen hurmaus valtasi hänen mielensä. Sinä hetkenä hänessä taas, kuten viime aikoina monasti, heräsi kaukopyrkimys elämän tuntemattomille päivänpaistemaille. Mutta tämä pyrkimys ei ollut raju, ei intohimoinen eikä kärsimätön; se oli hiljainen, kärsivällisen odottava, kuin heränneen kevätkukan odotus, että aurinko sillekin soisi riemastavan hohteensa.
Ferengis oli muulloinkin joskus huomannut Anahitan sinisilmissä tuon hiljaisen haaveiluverhon; ja senpä vuoksi hän nyt, kuten ennenkin, vaikeni, koska ei tahtonut karkoittaa valtijatartaan hänen aatoksistaan.
Odottamaton seikka kuitenkin katkaisi Anahitan haaveilun.
Ulkomuurin rautaportilta kuului kolme jymeätä kolkutusta, jotka panivat Anahitan ja hänen ystävättärensä säpsähtämään. Ihmettelevinä odottivat molemmat lähempiä kuulumisia tästä ulkomaailman viestistä. Eivätkä ne pitkään viipyneet. Tummaverinen portinvartija toi hetken kuluttua Anahitalle papyryskäärön, jonka ympäri oli köytetty silkkirihma. Vartija virkkoi, ojentaessaan kääröä kertojattarelle:
-- Kurdistanista tullut pikaratsastaja toi tämän sanoman sinulle, valtijatar.
Vartijan poistuttua, katkaisi Anahita silkkirihman, kääri auki papyrys-liuskan ja luki siitä ääneen ystävättärensä kuullen:
'Tämän sanoman lähettää Thabarma-järven rannoilta kertojattarelle, Anahitalle, parsi Haoma.
Asian tiedustelu on nyt lopullisesti päättynyt, kaikki on hyvin käynyt, kaikki on selville saatu. Mervimin viattomuus on löytänyt lukuisia todistajia: koko läntisen parsien heimon sekä suuren lukumäärän islaminuskoisia, jotka vihaavat Jusufin ilkivaltaisuutta. Uskonsa ja miehenkunniansa kautta ovat kaikki valmiit todistamaan Mervimin viattomuutta ja todistuksensa tueksi tahtovat he vannoa sielunsa autuuden toivon kautta totta puhuvansa. Vakaumuksesi Mervimin syyttömyydestä, kertojatar, siis olkoon yhtä varma kuin minunkin. Palavasti halajan päästä armaille asuinseuduille ja sinun silmiesi eteen kaikkea kertomaan. Tämän sanoman tuojan lähetin päivää ennen omaa lähtöäni, ja itse olen levottomana jouduttava ratsuani vuoriharjanteiden yli hiljaisen tyyssijasi suojamuurien luo.
Parsi Haoma sinulle lähettää kaukaisilta mailta sydämensä tervehdyksen.'
Liikutuksen ilme nousi Anahitan kasvoihin, kun hän oli lukenut tämän kirjallisen viestin, ja Ferengis näki hänen silmissään ilon omituisen verhotun välkkeen, ilon, joka oli lähellä puhdistavan surun yleviä tunteita.
Vielä kerran Anahita ääneti silmäili papyrysliuskaa; käärittyään sen kokoon hän sanoi Ferengikselle:
-- Tahdotko noutaa minulle rukousmattoni? Lähden kattopuutarhaan, sillä sydämeni vaatii minua astumaan Allahin kasvojen eteen.
Mieli täynnä uhkuvia tunteita kulki Anahita katolle johtaville marmoriportaille ja niitä myöten kattopuutarhaan. Siellä olivat jo ruusupensaat nupulla, ja sielläkin rehoitti vaaleanvihreä nurmi. Ragha haamoitti alempana laakson etelälaidalla aamuauringon kultahohteessa.
Anahitan riemuntunteet kuohahtivat niin yltäkylläisinä ja hän tunsi niin voimakasta tarvetta purkaa tunteenrunsautta palavaan rukoukseen, että hänen teki mieli heittäytyä polvilleen pehmeälle nurmikolle. Mutta hän malttoi itsensä ja nojautui kattopuutarhaa ympäröivään muurireunustaan, Ferengiksen tuloa odottamaan. Joukko lumivalkeita kyyhkysiä lähestyi kuultavan pilven tavoin kattopuutarhaa ja laskeutui istumaan muurireunustalle, lähelle Anahitaa. Kertojatar piti näiden siivekästen vierasten tuloa hyvänä enteenä -- ne saapuivat vallan kuin häntä onnittelemaan.
Ferengis oli jo ehtinyt noutaa rukousmaton, oli tuonut sen kattopuutarhaan ja levitti sitä äänettömänä hietakäytävälle. Kun hän poistui, kuuli Anahita hänen askeleidensa rapinaa ja kääntyi. Pestyään kätensä suihkulähteen raittiissa vedessä, hän vaipui polvilleen matolle ja rukoili:
"Tyttäresi, oi Allah, on niin täynnä riemua suuren armosi vuoksi, ettei hänen sydämensä löydä sanoja sinua kiittääkseen, nyt kun kaikki odotukset toteutuvat, kun toimintani päivä alkaa. Mieleni ilo ja nöyrä kiitollisuus on niin suuri, että toivoisin kaikkien ihmisten kerran sellaista kokevan, jotta hyvät vielä enemmän heltyisivät ja pahat nöyrtyisivät sinua palvelemaan. Rukoukseeni suljen myös hänet, joka asiaasi on ajanut, oi Allah. Palkitse hänen uskollisuutensa suomalla hänelle armosi, vaikka hän onkin vääräuskoinen, tai vuodata hänen sieluunsa oikean uskon valoa."
Mieli tyyntyneenä lopetti Anahita lyhyen rukouksensa. Elämä tuntui hänestä uudistuneelta ja laajenneelta, ja auringonvalon kirkastama laakso, joka keväisen viehkeänä levisi hänen edessään, herätti hänessä toivon, että Allahin suoma kevätonni ja valonriemu leviäisi yli maanpiirin, herättäen kaikissa sydämissä oikeuden ja ihmisrakkauden ylevät sisartunteet.
TOINEN LUKU.
Saman päivän illalla, jolloin viesti Kurdistanista oli tullut kertojattarelle, saapuivat Haoma ja Vohumeno auringonlaskun ajoissa Anahitan linnan ohi virtaavan joen kivisillalle. He olivat ratsastaneet nopeasti; hevoset korskuivat ja niillä oli vaahtoa suussa. Heidän ratsastettua kivisillan yli, pysäytti Haoma orhinsa ja katseli ihastuneena kotilaaksoa ja punahohteisia vuortenhuippuja. Sitten hän virkkoi toverilleen:
-- Kulje sinä edellä vuorikoskelle ja kokoa tamariskioksia kotiliettä varten. Minä poikkean kertojattaren luo matkamme tuloksia ilmoittamaan ja palaan kohta jälessäsi.
-- Teen, kuten haluat, valtijas -- sanoi Vohumeno ja käänsi ratsunsa vuorikoskelle päin.
Haoma laskeusi alas orhinsa selästä ja köytti uskollisen eläimen kiinni joen rannalla kasvavaan plataaniin. Kerivanin jätti hän hevosen luo ja rupesi itse astumaan kertojattaren linnaylännettä kohti. Hän oli koettanut äskeisiin sanoihinsa: minä poikkean kertojattaren luo -- panna niin tyyneen äänenväreen kuin suinkin. Mutta itse teossa hän raivokkaan levottomasti halusi jälleen nähdä Anahitan. Ja kuta lähemmäksi hän tuli kertojattaren linnaa, sitä kiivaammin sykki hänen sydämensä, sitä rajummin syöksähti veri hänen suonissaan. Nyt piti pitkän talven kestäneen kaihomielisen odotuksen päättyä, nyt hän taas oli näkevä nuo sanomattoman vienot safiirinsiniset silmät.
Haoman ovenvartijalle näyttämä pieni sormus oli päästänyt hänet sisäpihalle, ja siellä hetken odotettuaan sai hän vartijalta kuulla, että kertojatar häntä odotti suuressa etusalissa.
Kun Haoma astui tähän tuttuun huoneeseen, tunsi hän itsensä niin hengästyneeksi ja tunteidensa valtaamaksi, ettei hän aluksi saanut sanaakaan sanotuksi. Anahitan sulous myös tuntui häikäisevän hänen katseensa. Hänen mielestään Anahitan kauneus kuluneen pitkän eron aikana vielä oli lisääntynyt: hänen vartalonsa oli lapsekkaan hennosta tullut neitseellisen siroksi ja solakaksi, hänen kasvonsa muuttuneet sopusuhtaisen täydellisiksi. Ainoastaan silmät olivat entiset, kirkkaat, hyvät ja sanomattoman vienot lapsensilmät.
Anahita seisoi suihkulähteen ammelaidan ääressä ja loi Haomaan tervehdykseksi avoimen katseen täynnä kiitollisuutta ja sydämellisyyttä. Tämä katse, jota Haoma niin kauan oli kaihonnut, saattoi hänet masentuneeseen hämmästystilaan; hän loi alas luomensa ja seisoi siinä kuin rikollinen Anahitan edessä.
Anahita huomasi hänen hämmästyksensä, jota luuli ujoudeksi, ja katkaisi hiljaisuuden, virkkaen:
-- Terve tuloasi, Haoma, pitkältä ja vaivaloiselta matkaltasi! Me olemme jo kaikki täällä suuresti kaihonneet paluutasi ja -- tietojasi.
Huomattuaan, että Haoma yhä seisoi, lisäsi hän:
-- Suvaitse istua, sillä lienet väsynyt matkasi jälkeen.
Hän osoitti lähdeammeen vieressä olevaa korkeata patjaistuinta, jolle Haoma laskeutui istumaan, sittenkuin kertojatar itse oli istuutunut ammeen tasaiselle marmorijalustalle. Anahitan kirkkaasti helähtänyt ääni oli rohkaissut Haomaa; hän loi nyt ylös katseensa ja sanoi:
-- Kaikki on hyvin päättynyt. Mervimin syyttömyydestä ei enää voi olla vähintäkään epäilystä. Niin moni parseista, jopa Kurdistanin muistakin asukkaista on valmis todistamaan Jusufia vastaan, kertomaan hänen ilkitekonsa, ja myös valalla puolustamaan Mervimin viattomuutta. Huomiota herättämättä sain kaikki kuulustelluiksi, ja kun kaikki, kuin yksi mies, puhuivat samaa, puolustaen Mervimiä, moittien ja kiroten Jusufia, tuli vakaumukseni lopulta järkähtämättömäksi.
-- Paljon olet vaivaa nähnyt, paljon olet uhrannut vieraan asian vuoksi. En minä sinua voi koskaan palkita, vaan olen alati sulkeva sinut rukouksiini, anoen Allahilta sinulle runsasta palkintoa.
Haoma, joka, peläten silmiensä liiaksi tulkitsevan tunteitaan, oli luonut katseensa ohi kertojattaresta, ei nyt voinut olla häneen katsomatta, vaan kiinnitti häneen silmäyksen, joka oli niin täynnä palavinta hehkua, että kertojatar ehdottomasti loi katseensa alas.
Haoma virkkoi samassa:
-- Suurin palkintoni on se, että saan ajaa sinun asiaasi, sillä se on minulle pyhä.
Ja hänen sydämensä tunteet pyrkivät kaikki kuohahtamaan esille ja sanoin pääsemään ilmoille. Mutta hän sai ne taas hillityiksi ja jatkoi retkensä selontekoa:
-- En tyytynyt vaan yhden seudun todistuksiin, vaan kuljin kyläkunnasta kyläkuntaan, seurustellen eri ihmisten kanssa, heidän olojaan ja mielipiteitään tutkistellen. Kaikki vaan tunnustivat: Mervimille on suuri vääryys tapahtunut, ja Jusuf on sydämetön kansan painajainen.
-- Tätä varmuutta vaan olen kaivannut, ja koska sinä sen olet saavuttanut, en sitä minäkään epäile.
-- Sitä on enää mahdoton epäillä. -- Joukko tärkeimpiä todistajia Mervimin ja hänen perheensä seurassa on jo lähtenyt Raghassa asuvien, Mervimille ystävämielisten kurdien luo. Saatat vielä kuulustella heitä kaikkia, jotta sinun ei tarvitse luottaa ainoastaan minun sanaani.
Haoma puhui hiljaisella äänellä, sillä hän pelkäsi ilmaisevänsä syvää mielenliikutustaan.
-- Minulle riittää jo sinun järkähtämätön vakaumuksesi.
-- Liiaksi luotat ihmisiin. On hyviä ihmisiä, mutta on paljon pahojakin. Tosin olen koettanut toimittaa tiedustelun niin salaisesti kuin suinkin. Kaikkia, joiden kanssa olen Mervimin asiasta puhunut, olen pyytänyt siitä vaikenemaan, ja ovat he sen minulle luvanneet. Tästä pelkästä tiedustelusta ei siis sinulle vielä vaaraa syntyne. Mutta niin pian kuin olet asian shaahille ilmoittanut ja hän ottaa sen tutkittavakseen, on mahdotonta välttää sen julkisuutta. Silloin pelkään suurten vaarojen sinua uhkaavan.
Haoma puhui kiireisesti ja sen tavoin, joka koettaa erityisellä äänen painolla saada toisen varmaksi puolustamansa seikan välttämättömyydestä.
Mutta Anahita virkkoi:
-- En voi asiata tuonnemmaksi lykätä. Niin pian kuin olen saanut tiedon siitä, että puolustan oikeata asiaa, on velvollisuuteni viipymättä ilmoittaa se shaahille. Muuten olisin arvoton ja halpa ase Allahin kädessä.
-- On luonnollista, että tulet puolustamaan Mervimin asiaa. Mutta sen vaikeudet ja vaarat neuvovat olemaan varovainen ja lykkäämään sen ilmoituksen tuonnemmaksi, kunnes olemme neuvoitelleet viisasten ja kokeneiden miesten kanssa. Alati olen muistellut suurvisiirin varoittavia sanoja, kun hän ilmaisi yritykseen yhdistyvät suuret vaarat. Muista, että tämä on ensimäinen tehtäväsi, ja että se on perin vaarallinen. Säästä itseäsi.
-- En voi itseäni säästää. Allahille ja kansalle tekemäni lupaukset vaativat minua unhoittamaan itseni ja viipymättä rientämään poljettua oikeutta puoltamaan.
-- Juuri senvuoksi sinun tulee olla varovainen ja säästää itseäsi, jollei itseäsi varten, niin muita varten. Sillä moni toinen vielä odottaa oikeutta sinulta. Olet vielä kokematon; älä punnitsematta syöksy vaaroihin ja turmioon. Suurvisiirin kanssa vielä tulee neuvoitella. Hänkin on puolestaan asiaa tutkinut. Kuunnelkaamme ensin hänen mielipidettään.
Kertojatar oli noussut seisomaan, ja Haoma noudatti hänen esimerkkiään, huomaten nyt, että hän jo oli viivähtänyt.
Ennen lähtöään hän vielä lisäsi:
-- Mervim tulee itse vielä kanssasi puhumaan. Hän tuo myös todistajat mukaansa, jos heitä tahdot kuulustella. -- Mutta kiitollinen olen sinulle, jos vielä ennen lähtöäsi shaahin luo, lähetät minulle sanan, että sinua vielä kerran tapaan, ennenkuin liityn todistajien joukkoon, joita shaahi on kuulusteleva.
-- Sen lupaan sinulle, Haoma.
Nähdessään Anahitan siinä seisovan miettiväisenä ja surullinen ilme kasvoissa, virkkoi Haoma:
-- Paheksutko käytöstäni ja neuvojani, Anahita?
Anahita loi Haomaan avoimen hyvän katseensa, ja sanoi:
-- Kiittämätön olisin, jos sinua paheksuisin. Päinvastoin olen elinaikani sinulle sydämestäni kiitollinen.
Haoma vastaanotti hänen katseensa katuvaisella ja surullisella silmäyksellä.
-- Olen milloin tahansa valmis sinua palvelemaan. -- Jää hyvästi!
Näin sanottuaan poistui Haoma kertojattaren luota.
Vakavana ja mietteisiin vaipuneena kulki Anahita sisähuoneisiin. Pienessä huoneessa, jonka permantoa peitti pehmeä matto ja jota valaisi hopealamppu, istui Ferengis odottamassa. Ystävätär huomasi heti Anahitan miettiväisen ilmeen ja kysyi:
-- Oletko surullinen, valtijatar?
-- Mieleni on vakava ja täynnä ajatuksia -- vastasi Anahita.
-- Eivätkö Parsin uutiset olleet hyvät?
-- Ne olivat kyllä hyvät. Mutta hän itse näytti levottomalta, hänen katseissaan oli jotakin outoa, jota melkein pelkäsin, ja lähtiessään hän näytti niin surulliselta.
Vilkas Ferengis huudahti silloin:
-- Ehkä hän sinua...!
Sen pitemmälle hän ei jatkanut, vaan hillitsi itsensä, punastui ja virkkoi korjaten:
-- Ehkä hän pelkää yrityksen vaaroja... tai kenties hän oli väsynyt matkasta...
-- Hän on tehnyt minulle suuren palveluksen... sanoi Anahita.
Ja ystävättäret vaipuivat kumpikin ajatuksiinsa.
KOLMAS LUKU.
Kun Haoma Anahitan linnasta poistuttuaan nousi orhinsa selkään, oli jo pimeä laskeutunut maille. Hän käänsi ratsun vuorikosken suuntaan ja jätti suitset hölliksi, antaen eläimen vapaasti kulkea edelleen.
Nyt, kun hän oli yksinään, puhkesi tunteiden myrsky valloilleen. Ja tuosta ensin epäselvästä kuohunnasta rupesi yhä enemmän selviämään voittamaton tietoisuus: hän rakasti kertojatarta, rakasti häntä koko sielunsa hehkulla, rajusti ja kuolettavasti. Mikä riemu tuossa tietoisuudessa!
Ratsu juoksi nopeata ravia edelleen, ikäänkuin se halukkaasti olisi pyrkinyt seimen ääreen tai lepäämään.
Mikä riemu tuossa Haomalle selvinneessä tietoisuudessa! Mutta myöskin: mikä epätoivo!
Hän, erakko, joka oli vetäytynyt pois ihmisasunnoilta, joka oli luopunut muiden elintavoista, toiveista ja himoista, lupautuen yksinomaisesti Ormuzdin palvelukseen, hän tunsi nyt näin oudon viehkeitä ja rajun hehkuvia tunteita!
Ja ken oli näiden tunteiden esine? -- Epätoivoisena Haoma näin kysyi itseltään. Ja hän tiesi jo ajattelemattakin vastauksen: kertojatar, viaton impi, joka oli tehnyt ainaisen siveyslupauksen, joka oli kansan edessä vannonut luopuvansa maallisista tunteista, omistaen kaiken intonsa jumalalliselle asialleen. Mikä mielettömyys oli siis tuollainen rakkaus, kuinka oikeudeton jopa rikollinenkin! Nämät tunteet liikkuivat Haoman sielussa, temmeltäen kuin tuulen pyörteet myrskysäällä. Hänen päänsä oli vaipunut alas rinnalle, ja hevonen juoksi nopeasti, ohjaamatta edelleen. Kun sen kaviot äkkiä kalskoivat tasangon kiveä vastaan, nosti Haoma päänsä, ja huomasi edessään lukuisia tulia. Tarkemmin katsottuaan, havaitsi hän olevansa vallan lähellä Raghaa. Ratsu, joka vapaasti oli saanut valita suuntansa, oli heti kääntynyt pois vuorikosken polulta ja ruvennut juoksemaan kotiansa Raghaa kohti.
Haoma heräsi, tämän huomattuaan, todellisuuteen, käänsi ratsun rotkoasuntonsa suuntaan, ja päätti nyt tarkemmin pitää polustaan huolta.
Vaan silmänräpäykseksi tämä huomio keskeytti hänen äskeisten ajatustensa juoksun. Sillä ne olivat pakollisia, valtavia, ne olivat hänelle välttämättömiä, kuin se ilma, jota hän hengitti.
Kuinka toisenlaiset olivat nuo hänen tunteensa olleet ennen hänen lähtöään tiedustelumatkalle! Keväiseen hohteeseen olivat ne verhonneet koko maailman. Elämänilo oli tuntunut puhtaalta, ihmiset hyviltä ja kaikki pyrinnöt helpoilta toteuttaa. Ja nuo sanomattoman vienot ja hyvät katseet olivat tunkeneet hänen sieluunsa, lämmittäen ja nuorentaen sitä. Hän oli ihaillut niitä, kuten kevättä kauan kaihonnut ihailee taivaan säteilevää siniä, tuoksuvaa kedon kukkaa tai lyhytaikaista iltaruskoa, joka herättää mielessä sopusointuisen kaukopyrkimyksen. Hän olisi päiväkaudet voinut istua noita viattomia silmiä katselemassa, sydän vavahdellen puhdasta riemua luonnon harvinaisen mestariteoksen vuoksi. Ja hän oli rukoillut palavan kiitosrukouksen Ormuzdille siitä, että valoisa elämän ruhtinas oli antanut hänen innostua tästä taivaallisesta kauneudesta ja näin saada maailman kärsimyksiä ja synkeyttä hautovalle mielelleen sopusointuisan sovituksen esimakua. Hänelle oli selvinnyt maailman kaikkisuuden suuremmoinen ja julma arvoitus, ja hän piti maallisia kärsimyksiä vähäisinä, etenkin omien epäilyksiensä tuottamia tuskia häviävän mitättöminä sen saavuttamansa aatoksen rinnalla, että Ormuzdilla ja häntä ylempänä olevalla salaisella Perusvoimalla oli tarjona maan tomussa kärsineille olennoille niin riemastavia ja kirkastavia valonvälkkeitä, niin aavistamattoman kauneuden ihmeilmestyksiä, että heikko ihmishenki vasta läpikäytyään pitkän kärsimys- ja karaistus-kehityksen, saattoi niitä tajuta ja niistä kokea autuaallista riemua. Tällaisen valonvälkkeen oli Ormuzd luonut hänen sieluunsa, ja se oli koko talven valaissut ja lämmittänyt hänen mieltään ja tulistanut hänen toimitarmoaan. Mutta talvi ei vielä ollut lopussa, kun jo voimakas kaiho oli alkanut hänen sydäntänsä ahdistaa. Se kaiho oli ollut niin raju, että hän levottomana päivä päivältä oli toivonut tiedustelutoimensa loppuvan ja pääsevänsä palaamaan kertojattaren luo, jonka sulo tenhovoiman tavoin veti häntä puoleensa. Nyt hän oli palannut ja nähnyt nuo ihmeelliset sinisilmät, nähnyt niiden viattoman kirkkaan välkkeen, ja nyt hän rajusti halusi, että niidenkin katseet muuttuisivat hehkuviksi, että tämä hehku heijastuisi häneen, yksinomaan häneen. Ja kun hän vaan sitä ajatteli, tunsi hän verensä kiivaammin pulppuilevan suonissaan, niin kiivaasti, että hän luuli sydänkalvojensa ja ohimosuoniensa siitä revähtävän. Tähän hänen intohimonsa kuohahdukseen pujahti äkkiä kipeästi koskeva tunne, ikäänkuin himmeä katumus tai tunnontuska. -- Eivätkö nuo viattomat sinisilmät tärveltyisi ja kadottaisi hohdettansa, jos hän vielä loisi niihin silmiensä hehkua, niistä samanlaista esiin houkutellakseen? Ja eivätkö hänen intohimoiset silmäilynsä jo olleet himmentäneet tuota kirkasta safiirinsiniä, eivätkö ne jo olleet luoneet levottomuutta ja häiriötä tuohon selkeään lapsensieluun?
Siinä Haoman näin ajatellessa, oli tie kulunut ja päättynyt vuorikosken partaille. Koski kohisi vielä mahtavampana, kuin Haoman lähdönaikana syksyllä, sillä keväiset vuoristotulvat olivat sen vesijoukkoja paisuttaneet.
Niin itsepintaisesti Haoman tunteet kuohuivat, ettei hän, kuten aina ennen pitemmän aikaa yksinäisiltä asuinsijoiltaan poissa oltuaan, iloinnut aatekehtonsa jälleennäkemisestä. Vaistomaisesti hän astui ratsun selästä ja köytti sen pitkästä hihnasta kiinni plataanin runkoon, jotta se aamun sarastaessa saattoi ruveta, syömään vuoriylänteen rinteillä kasvavaa ruohoa. Sitten hän riensi luola-asuntoonsa. Vohumeno oli sinne koonnut pinon tamariski-oksia, joita Haoma latoi kotiliedelle, ja jotka hän, lukien lyhyen rukouksen Avestasta, sytytti palamaan. Loimuavassa liesivalaistuksessa katseli hän ympärilleen luolassa ja huomasi, että kaikki oli entisellään. Ei kukaan hänen poissaollessaan ollut käynyt tätä syrjäistä asuntoa häiritsemässä.
Haoma istuutui vuoteelle ja aikoi heittäytyä siihen pitkäkseen odottamaan tamariskioksien hiiltymistä. Vohumeno varmaankin -- niin hän arveli -- oli jo väsyneenä matkasta, paneutunut levolle, koska häntä ei Haoman rotkon tienoilla näkynyt ja koska ei hänen luolaltaan enää kuulunut mitään kolinaa tai ääntä. Osoittivathan tähtien asennot, että jo oli myöhäinen hetki saapunut.
Ja Haoman tunnekuohahdus alkoi uudelleen.
Kotilieden levittäessä hohdettansa hämäräiseen luolaani, -- näin soluivat hänen ajatuksensa edelleen -- tähtien kirkkaimmillaan tuikkiessa, hiljaisuuden vallatessa maan ja unen luodessa virvoitusta muiden kuolevaisten jäseniin ja mieliin, ääretön kaipaus kouristaa sydäntäni ja sanomaton hellyys vavahtelee sielussani!
Nämät ajatukset saattoivat hänet kovin levottomaksi; hän ei voinut pysyä istumassa vuoteensa laidalla, vaan hän nousi kuin salaisen voiman pakoittamana ylös ja rupesi kuumeisen vilkkaasti astumaan edestakaisin luolan kivipermantoa.
Kun hän ajatteli, että hänen toivonsa oli turha ja ettei hänen hehkuva rakkautensa koskaan voinut saavuttaa tyydytystä, tunsi hän epätoivon puuskauksen kulkevan sielunsa läpi. Luolan ilma oli hänestä ummehtunutta ja kuumaa, ja hänestä tuntui, kuin olisi se tukehuttanut hänet, jos hän kauemmin olisi viipynyt sisällä. Hän syöksyi senvuoksi ulos ja riensi kosken ylimmälle partaalle. Siellä hän ojensi kätensä kosken vaahtoja kohti ja valeli sen vedellä polttavia ohimoitaan.
Kuinka mahtavasti koski pauhasi, kuinka voimakas oli sen hyökyvä povi, kuinka viileä sen roiskuva aalto. Joutuisana kuin myrsky se kiiti esille kaukaa, kaukaa, jostakin kuivumattomasta, salaisesta vuorilähteestä, ja kiireisesti se riensi edelleen jotakin etäistä, tuntematonta päämäärää kohti!
Hetkeksi valtasi Haoman huumaus. -- Mitähän, jos hän olisi syöksynyt tuohon viileään, vaahtoisan pehmeään virtavuoteeseen? Se tuottaisi suloisen rauhan ja jäähdyttäisi veren ahdistavan polton. Se tuudittaisi kaikuvalla soitollaan sulouneen, josta ei mikään myrsky kykenisi jälleen valveille saamaan!