Part 14

-- Saatamme poissaollessamme menettää hevosemme -- huomautti vielä Vohumeno, joka yhä vaan piti hashish-juhlaan menoa hyvin arveluttavana.

-- Jää sinä tänne hevosia valvomaan, sillä välin kuin minä isäntämme kanssa käyn juhlaa katsomassa -- ehdoitti Haoma. Ja hän lisäsi:

-- Luulen voivani luottaa isäntämme rehellisyyteen, sillä hänen äänensä kaiku on teeskentelemätön ja hänen sanansa tuntuvat lähtevän sydämestä.

-- Niin, oikein sanottu, ystäväni, -- virkahti erakko. -- Sanani lähtevät sydämestä, olkaa siitä varmat.

-- Hän on pelastanut meidät lumimyrskyyn kuolemasta, hän on parantanut paleltuneet jäsenemme, tarjonnut meille suojaa kattonsa alla, ruokkinut meitä, luvannut aamun koittaessa näyttää meille turvallisen tien. Näin sydämellisesti hän meitä on kohdellut. Teemme väärin, jos häntä vielä epäilemme.

Vohumeno tuli nyt ajatelleeksi, että he joka tapauksessa, täällä Alamutin alueella, olivat erakon käsissä, että tällä saattoi olla kymmenen eri keinoa Alamutin väelle ilmaista vieraiden läsnäolon, jos hän todella oli liitossa "kotkanpesän" kanssa. Ja ajatellen, että Haoma itsekseen saattoi pitää häntä pelkurina, virkkoi hän:

-- Jos päätät lähteä hashish-juhlaan, valtijas, seuraan minä mukanasi. En äsken peljännyt omin henkeni puolesta, sillä se on vähäarvoinen, vaan sinun turvallisuutesi ja henkesi puolesta. Minne päätätkään mennä, valtijas, seuraan sinua, puolustaakseni sinua viimeiseen saakka.

-- Kiitos uskollisesta toveruudestasi -- huudahti Haoma, tarttuen Vohumenon käteen.

-- Siinäpä hyvät ystävykset! huomautti vanhus, katsellen vieraitaan kunnioittavasti. -- Tuo minua suuresti miellyttää, ja Allah minua rankaisisi, jos teille mitään pahaa tekisin.

Ulkoa kuului samassa hevosen kavion kopinaa, ja matkamiehet säpsähtivät tämän oudon äänen katkaistessa hiljenneen tuulen huminaa.

-- Ken tänne tullee ratsain? -- kysyi Vohumeno.

-- Luullakseni ei kukaan, vastasi erakko. Omat hevosenne arvatenkin kärsimättöminä kavioitaan kopisuttavat.

Eikä vanhus ollut erehtynyt, sillä kopina toistui vallan seinän takana.

Vohumeno muisti nyt, että he itse, saadessaan suojaa ja ruokaa, vallan olivat unhoittaneet hevosensa.

-- Ratsumme kaipaavat rehua -- sanoi Vohumeno. -- Lähdenpä niitä ruokkimaan!

-- Jätä se minun toimekseni -- pyysi erakko. -- Levätkää te, minä menen antamaan ratsuillenne vuoheni rehua.

-- Olemme itse ottaneet mukaamme rehua karujen vuoristopolkujen varalle -- huomautti Vohumeno. -- Rehusäkit riippuvat satuloiden takana.

-- Kyllä ne löydän. Levätkää vaan! Ja siepaten pienen lyhtynsä lähti vanhus ulos majasta.

-- Hän on paha henki, jos hän kaikesta huolimatta meitä pettää -- ajatteli Vohumeno itsekseen. -- Mutta hän ei virkkanut mitään.

Haoma oli aterian loputtua jäänyt istumaan makuukohonteelle puoleksi nojaavaan asentoon. Katsellessaan lavean lieden hiilosta, muistui hänen mieleensä hänen yksinäinen rotkonsa ja vuorikosken kodikas pauhina. Ja kodinkaipaus valtasi hänet. Yksinäisestä kodista siirtyivät hänen mielimietteensä pitkän kaltevalle mäenylängölle ja ruusupuutarhaan, jota pieni kaunis käsi hellän huolellisesti hoiti. Ja hänen edessään välkkyivät safiirinsiniset silmät, tuo lapsellisen hyvä ilme, tuo viaton ja kaunis välke. Melkein Haoma tunsi sääliä näiden silmäin hentoa -- ja kuten hän ajatteli -- turvatonta omistajatarta kohtaan. Sillä huolimatta vartijoistaan oli Anahita hänen mielestään hyljätty autioon ja syrjäiseen linnaan, Elbursvuorilta puhaltaville jäisille pohjantuulille alttiiksi jätetty. Kuinka kernaasti Haoma olisi sijoittanut asuntonsa lähelle tuota linnaa, valvonut sitä ja häätänyt kaikki viholliset sen tienoilta. -- Mutta kolkon talven kuluttua oli taas saapuva armas kevät; silloin olivat pohjantuulet ja kaikki huolet katoavat -- ja Haoma oli rientävä kertojattaren linnaa vartioimaan!

Vanhus palasi ulkoa ja virkahti:

-- Teillä on oivat ratsut: kauniit ja tuliset, kuin ruhtinaan tallista lähteneet!

Hän jatkoi:

-- Sitokaa jalkineet jalkoihinne ja valmistautukaa lähtemään hashish-juhlaan. Ei enää viivy pitkää aikaa, kunnes se alkaa.

Matkamiehet kavahtivat ylös lepokohonteelta ja rupesivat varustautumaan salaperäistä käyntiä varten.

Vohumeno tarkasti aseitaan: tikari, miekka, puukko, suopunki -- kaikki oli kunnossa. Hän aikoi kaikesta huolimatta olla varoillaan. Pienimmänkin varmuuden saatuaan vanhuksen vilpillisistä aikeista, oli hän armotta tekevä hänestä lopun. -- Täytyipä siis pitää ukkoa silmällä.

Kerivan jätettiin hevosten vahdiksi, majan ovi suljettiin, ja Haoma ja Vohumeno alkoivat vanhuksen perässä astua kaitaa, lumen tukkomaa vuoritietä tuntematonta, salaperäistä päämäärää kohti. Lumentulo oli lakannut, myrskykin melkoisesti tauonnut, ja yksistään kallionaukeemista pohjantuuli pisti esiin jäisen kätensä, silittäen astuvien kasvoja kylmällä hyväilyllänsä.

KYMMENES LUKU.

Salaisen kalliosolan suu oli tiheiden pensaiden peitossa. Nyt vielä lisäksi myrsky oli sen eteen koonnut korkeita kinoksia, niin että ainoastaan seutuun hyvin perehtynyt ja kalliosolan salaisuuden tunteva henkilö saattoi sen löytää. Erakko oli kuitenkin varmasti suunnannut askeleensa sitä kohti. Ja kun hän lopulta pysähtyi ja kääntyi ohjattaviaan vieraita kohti, arvasivat nämät, että nyt oli saavuttu perille.

Vanhus kuiskasi heille:

-- Tämä on minun yksinomainen salaisuuteni.

Sitten hän lisäsi yhä kuiskaten:

-- Minä kuljen edellä ja valaisen ainakin puolitiehen ahdasta käytävää. Astukaa te varovasti ja hiljaa perässäni.

Samassa vanhus katosi salakäytävän suuhun ja näytti vajoavan joko kinoksiin tai maan alle.

Vohumeno, joka oli päättänyt olla lähinnä vanhusta, hänen liikkeitään valvoakseen, laskeutui umpimähkään alas siihen aukkoon, johon vanhus oli kadonnut. Pian hänen jalkansa kohtasivat vankan maaperän. Kun Haoma oli laskeutunut heidän jälkeensä, näki hän heidän seisovan muutaman askeleen päässä aukosta kaidassa kallioseinien välisessä käytävässä. Erakon mukaan ottama pieni lyhty, jota hän piti ikäänkuin salassa viittansa liepeen suojassa, levitti heikkoa valoa muutaman askeleen ympäristöön astujista. Tässä täytyi kulkea varovasti, sillä kivet, lahonneet puuntyngät ja sora peittivät käytävän pohjan, ja helposti saattoi niihin kompastua. Haoma ja Vohumeno noudattivat oppaansa esimerkkiä, koettaen astua niin hiljaa kuin suinkin, ettei heidän askeltensa kolina ilmaisisi heidän läsnäoloaan.

Heidän täten kuljettua hetken, pysähtyi erakko äkkiä ja kääntyi jäljessäkulkevia kohti.

Vohumeno säpsähti hieman, ja hänen epäluulonsa heräsi uudelleen. Vaistomaisesti hän tarttui tikarinsa kahvaan.

Mutta vanhus käänsi heitä kohti lyhtynsä ja virkkoi salaperäisesti, viitaten kädellään kallioseinämässä oikealle aukenevaa aukkoa:

-- Tuolla on kamala paikka.

Ehdottomasti katsoivat Haoma ja Vohumeno aukkoon, johon vanhus antoi langeta lyhtynsä himmeän valon. Nyt näkivät he tämän aukon johtavan pieneen linnanpihan tapaiseen paikkaan, jonka keskellä oli laakeista kivistä muodostettu röykkiö.

-- Tuossa Alamutin suurmestari Ibn es-Ssabbach mestautti molemmat poikansa, jotka eivät täsmällisesti noudattaneet hänen määräyksiään -- kuiskasi vanhus edelleen.

Kauhun väristys valtasi Kurdistaniin matkustavat heidän tätä kuullessaan. Ja Haomasta tuntui, kuin olisivat he joutuneet Ahrimanin maanalaisiin kuilu-asuntoihin.

Vanhus jatkoi, vielä hiljentäen kuiskauksensa:

-- Tämä käytävä oli se, jota myöten ennen kuljettiin rotkosaliin hashish-juhlana. Mutta tuon mestauksen jälkeen tämä paikka kammottaa Ibn es-Ssabbachia, ja senvuoksi on kallioon murrettu eteläpuolelta uusi leveämpi solakäytävä. Nyt täällä vaan joskus kidutetaan niitä fidaaveja, joille suurmestari on määrännyt tavattoman rangaistuksen tai kuoleman. -- Nyt, ystäväni, tulee meidän rientää eteenpäin, vielä varovammin, vielä hiljemmin kuin tähän asti!

Juhlallinen kammo mielessä alkoivat Haoma ja Vohumeno taas seurata ijäkästä opastaan. Hetken kuluttua sola laajeni, ja kaukaa näytti himmeä valaistus heijastuvan tähän synkkään rotkoon.

-- Tuossa tuokiossa saavumme rautaristikko-aukolle -- kuiskasi erakko.

Kotvan kuluttua näkyikin edessä entinen oviaukko, jonka pielien väliin oli kiinnitetty paksu rautaristikko. Heikko valo tunki tästä aukosta rotkokäytävässä olevia vastaan.

Vanhus veti Haoman ja Vohumenon luokseen kallioseinän syvennykseen, missä he saattoivat pysyä melkein istuvassa asennossa ja mistä he voivat nähdä, mitä avarassa rotkosalissa tapahtui, tarvitsematta peljätä, että kenenkään katse sieltä sisältä tunki heidän pimeään soppeensa.

Rotkosalissa vallitsi yhä vielä puolihämärä, niin että oli vaikeata eroittaa, mitä siellä sisällä oli ja tapahtui. Kuitenkin Haoma ja Vohumeno luulivat, tarkasti tähysteltyään ja totuttuaan hämärään, huomaavansa, että siellä sisällä loikoi henkilöitä, miehiä vai naisia -- sitä eivät voineet eroittaa. Ja loikovien välillä näyttivät pitkät haamut kulkevan ja hetkeksi pysähtyvän kunkin leposijan kohdalle. Näitä salaperäisiä hämäräliikkeitä kesti kotvan.

Nuo tuossa, jotka makaavat lepoistuimilla, ovat nuoria fidaaveja, jotka tänä yönä vihitään toimeensa -- kuiskasi erakko niin hiljaa kuin suinkin saattoi. -- Ja nuo mustat olennot, jotka liikkuvat tuolla heidän leposijojensa välillä, ja jotka pysähtyvät nukkuvien pään kohdalle, painelevat heidän ohimoitaan kosteilla liinoilla ja valavat heidän sieramiinsa herättäviä nesteitä. Tuo pisin tuolla, jonka vallan kalju pää kiiltää oudosti, on Kirka, Ibn es-Ssabbachin oikea käsi ja huumavan hashish-juoman valmistaja.

Hämärässä saattoikin leposijojen välillä liikkuvien joukosta eroittaa pitkän, laihan vartalon, joka näytti häälyvän sinne tänne kuin ohut puunrunko syysyön tuulessa.

-- Hän valvoo herätystyötä, että kaikki käy säännönmukaisesti -- kuiskasi erakko jälleen turvateilleen.

Nyt ilmestyi rotkosaliin leveästä sivuovesta joukko uusia tummia olentoja, jotka kantoivat käsissään soihtuja. Selvempi valaistus levisi yltympäri, ja nyt saattoi varsin hyvin huomata lepopatjoilla loikovat nuoret fidaavit. Monella heistä oli voimakkaat sankarivartalot, ja kaikkien kasvot olivat kovin kalpeat. Joku liikutti raivokkaasti käsivarsiaan ja lausui sekavia sanoja, ikäänkuin olisi nähnyt pahaa unta.

Pitkä, luisevan laiha Kirka, jonka kalju pää loisti kuin kiilloitettu norsunluu-pallo, häälyi edestakaisin nukkuvien fidaavien välillä, antaen ohjeitaan herättäjille sekä valvoen niiden täyttämistä.

-- Kohta saattaa hashish-juhla alkaa -- kuiskasi erakko. -- Näen kaikesta, että nuoret fidaavit pian heräävät unestaan, ja jo varmaankin Ibn es-Ssabbach levottomana odottaa tuolla sisällä.

Näin kuiskattuaan osoitti vanhus keltaisen verhon peittämää leveää oviaukkoa, joka sijaitsi oikealla salaisista katselijoista, tummassa kallioseinässä.

Soihtuja kantavat palvelijat olivat sillävälin ruvenneet sytyttämään korkeajalkaisia, seinäin viereen asetettuja kuparilamppuja, ja pian levisi rotkosaliin vahva valaistus. Lamput sytytettyään, poistuivat palvelijat sivuovesta.

Pitkä Kirka hieroi tyytyväisenä käsiään. Näytti siltä kuin hänen ponnistuksensa vallan pian veisivät hänet toivomustensa perille. Voitonvarmana hän vielä kuiskasi pari sanaa lähimmille herättäjille ja poistui harppaillen ja horjuen keltaisen oviverhon taaksi.

Syrjäovesta palasivat äskeiset palvelijat kantaen käsissään kookkaita hopeaisia juomamaljoja. He pysähtyivät kaikki oven eteen ja näyttivät odottavan jotakin.

Silloin palasi Kirka sisään keltaisen oviverhon takaa, jonka hän veti syrjään. Joukko harsottomia naisia, joiden posket hohtivat, ja joilla oli jalokivillä koristetut komeaväriset hameet yllä, tuli sisälle ja asettui leveän oviaukon eteen levitetylle paksulle intialaiselle matolle. Kukin näistä naisista kantoi jotakin soitinta kädessään; millä oli canunharppu, millä intialainen huilu, millä hopeakello, millä rumpu ja millä mikin. Kirkan annettua merkin näille soittajattarille, rupesi heistä jokainen kaiuttamaan soitintaan. Ja kaikki soittimet yhtyivät hurjantahtiseksi kovaääniseksi soitoksi, joka kiihtyi ja koveni hetki hetkeltä. Salaisten katsojienkin soppeen kajahti se kovin vahvasti, ja huilujen kirkuvat juoksutusäänet viilsivät repäisten heidän korviaan.

Hetken aikaa oli tätä soittoa kestänyt, kun muutamat nukkuvista fidaaveista rupesivat heräämään. Nopeasti riensivät maljoja kantavat palvelijat silloin esille, kaatoivat hopeamaljoistaan korkeisiin pikareihin vaahtoavaa juomaa ja ojensivat pikarin heräävälle fidaaville. Kun nämät, vielä uni silmissä, eivät itse tarpeeksi tanakasti ottaneet kiinni pikarista, tukivat palvelijat heidän kättänsä, kohoittaen pikarin heidän huulilleen.

-- Se on huumaavaa hashish-juomaa -- kuiskasi erakko.

Yhä useampi fidaavi heräsi ja maisteli tulista hashish-pikaria. Soitto jatkui kiihtyvässä tahdissa, ja räikeät huilujuoksutukset viileskelivät korvakalvoja. Kun melkein kaikki fidaavit olivat hereillä ja maistelleet hashishia, joka näytti polttavan heidän suonissaan ja panevan heidän silmänsä omituisesti hehkumaan, ilmestyi leveästä oviaukosta saliin kymmenkunta kultakuteisiin vaatteisiin puettua miespalvelijaa, jotka kantoivat leimuavia, myskille tuoksahtavia ambrasoihtuja. He muodostivat soihtukujan oven eteen. Seuraavassa tuokiossa astui oviaukosta sisälle purppuranpunaiseen silkkikaapuun puettu mies, jolla oli läpitunkevat katseet ja kotkannenä, ja jonka pitkä harmahtava parta valui alas rinnalle. Hänellä oli hidas astunta ja kuninkaallisen käskevä ryhti. Okeassa kädessään hän piti kultasauvaa, ja hänen päässään loisti valkoinen, jalokivistä hohtava silkkiturbaani. Leveän oviaukon vieressä, salakäytävään päin, oli kohoama, jota eivät Haoma ja Vohumeno vielä olleet huomanneet, tarkkaavaisesti katsellessaan fidaaveja ja heidän herättäjiään ja juomalaskijoitaan. Tälle kohoamalle johti muutama porras; punavaippainen ylpeäryhtinen mies nousi ylös nämät porrasaskeleet ja asettui seisomaan kohoamalle.

-- Ibn es-Ssabbach -- kuiskasi erakko pimeässä komerossa oleville.

Haoma ja Vohumeno olisivat sen arvanneet erakon sanomattakin, sillä niin huomattavasti punaviittainen mies erosi muista, niin käskevä ja hallitseva oli hänen katseensa.

Ibn es-Ssabbach ojensi kultasauvaansa, ja heti taukosi hurjatahtinen soitto. Juomalaskijat tarjosivat fidaaveille uudelleen hashish-juomaa, ja Ibn es-Ssabbach puhkesi puhumaan teräkselle kajahtavalla voimakkaalla äänellä:

-- Polvistukaa, polvistukaa, sillä Allah lähettää alas henkäyksensä ja on nostava luonnon salaisuuksia kätkevän verhon, tarjoten teille paratiisin esimakua! Polvistukaa!

Ja kuin myrskyn kaatama nuori metsä, vaipui fidaavi-parvi alas.

Ibn es-Ssabbach ojensi uudelleen kultasauvaansa eteenpäin ja huudahti:

-- Halkene kallioseinä ja näytä ihmeitäsi.

Samassa näytti todella salakäytävän aukon vastainen seinä repeävän kahtia, ja kumpikin puoli haljennutta kallioseinää väistyvän sivulle. Ja syrjään väistyneen seinän takaa tuli näkyviin ihmepuutarha, jonka puiden oksiin oli kiinnitetty kultakelloja. Nämät liikkuivat hiljaa ja kajahuttivat esille vienoja, omituisen sointuisia ääniä. Kirkkaat suihkulähteet pulppuilivat puiden välissä ja vaaleanpunainen hohde valaisi koko puutarhaa.

Soittajat salissa alkoivat, merkin saatuaan, uudelleen kaiuttaa kiivastahtista soittoaan, johon nyt kuului yhtyvän voimakas, näkymätön, puutarhaan kätketty soittajajoukko. Ihmepuutarhan keskellä oli avara, puista vapaa paikka. Lukuisa joukko hienoihin harsohameisiin puettuja kauniita naisia, joiden silmät säihkyivät kilvan heidän tukkaansa siroitettujen jalokivien kanssa, ja jotka kantoivat käsissään kukkavihkoja, ilmestyi tälle aukeamalle ja alkoi soiton tahdin mukaan tanssia notkealiikkeistä hurjaa tanssia. Tanssiessaan he siroittivat ympärilleen kukkia, joista muutamat lensivät lähinten fidaavien jalkojen juureen.

Nuorten fidaavien silmät hehkuivat; huumaava soitto ja tulinen hashish-juoma tekivät tehtävänsä, saattaen heidät kohta hurjanintohimoisiksi. Vaistomaisesti rupesivat heidän jalkansa liikkumaan soiton tahdissa, ja pian aaltoili niin rotkosali kuin ihmepuutarha rajuna, tanssivain aaltomerenä, joka hetki hetkeltä vyöryi yhä kiihkeämmin. Joku fidaaveista tahtoi intohimon valtaamana syöstä ihmepuutarhaan, mutta silloin muutamat palvelijat Kirkan viittauksesta hyökkäsivät esiin ja pistivät pitkän keihään fidaavin ja puutarhan väliin, täten estäen häntä etemmäksi kulkemasta. Fidaavi silloin peräytyi ja yhtyi tanssiin, joka vastustamattoman pyörteen tavoin tempasi mukaansa kaikki fidaavit. Haoman ja Vohumenonkin päätä tämä hurja tanssi, jalkojen ja käsien huiskina rupesi huumaamaan, ja Haoma kuiskasi erakolle:

-- Poistukaamme jo tästä Ahrimanin pesästä! Tarpeeksi olemme jo tätä raivokasta riehunaa nähneet.

-- Tehkäämme niin, sanoi erakko.

Sisällä rotkosalissa sai joku ylen kiivaasti tanssiva fidaavi vaahtoa suupieliin ja kaatui maahan. Paikalla oli palvelija häntä ylös nostamassa, pannen hänet loikomaan lepovuoteelleen ja tarjoten hänelle uuden kulauksen hashish-juomaa. Hetken kuluttua sama fidaavi taas nousi seisomaan ja yhtyi tanssinpyörteeseen.

Miltei mahdottomaksi kävi jo estää juoman kiihoittamia fidaaveja hyökkäämästä ihmepuutarhassa tanssivien sulotarten luo. He etenivät etenemistään, voimakkaasti tarttuen palvelijoiden ojentamiin keihäisiin. Eräs roteva, kookas fidaavi tempasi palvelijalta keihään, ja tahtoi väkisin syöksyä puutarhaan. Kolme vahvaa palvelijaa sai hädin tuskin häneltä temmatuksi keihään takaisin sekä hänet peräytymään.

Haoma ja Vohumeno olivat juuri lähtemäisillään komerostaan, poistaakseen erakon seurassa; rotkosalin intohimoinen räyhinä oli jo väsyttänyt heidät ja täyttänyt heidän mielensä inholla. Mutta heidän kääntäessään selkänsä ristikkoaukolle hiipiäkseen pois, lakkasi soitto rotkosalissa äkkiä, tanssijattaret taukosivat tanssistaan ihmepuutarhassa, ja Ibn es-Ssabbachin malmi-ääni kajahti uudelleen:

-- Vannokaa, kautta Allahin, kautta verenne, kautta ajallisen onnenne ja ijäisen autuutenne, järkähtämätöntä uskollisuutta Alamutin käskyille ja tikareille.

Fidaaviparvi vannoi tämän valan. Silloin julisti Ibn es-Ssabbach:

-- Allah siis suo teille paratiisinsa esimakua!

Soitto alkoi uudelleen, tanssijattaret rupesivat taas tanssimaan, ja estämättä riensivät fidaavit nyt ihmepuutarhaan.

Haoma ja Vohumeno, jotka vielä olivat pysähtyneet fidaavien valaa kuulemaan, rupesivat nyt hiipivin askelin seuraamaan ijäkästä opastaan, takaisin salakäytävää pitkin.

Mikäli he poistuivat, hiljeni rotkosalin hurja melu, ja saavuttuaan salakäytävän suulle, kuulivat he sitä enää kaukaisena huminana, tai etäisenä meren myrskypauheena.

Vapaammin hengittivät kaikki kolme jälleen kiivettyään käytävän aukosta taivasalle. Lumimyrsky oli kokonaan asettunut, taivas vapautunut pilvistä, ja tähdet levittivät valkealle lumiverholle himmeätä tuikettaan.

-- Kun nuoret fidaavit tämän yön ovat riehuneet, annetaan heille taas unijuomaa, he vaipuvat sitkeään uneen ja kannetaan nukkuvina takaisin Alamutin linnaan. Herätessään luulevat he todella kokeneensa paratiisin esimakua. He vannovat nyt selvällä päällä ollen uuden hirvittävän uskollisuuden valan Ibn es-Ssabbachille ja ovat senjälkeen hänen järkähtämättömän uskollisia, sokeita aseitaan.

Näin kertoi erakko turvateilleen.

-- Mikä vahinko -- sanoi Haoma -- että noiden voimakasten nuorten miesten into näin viedään harhaan, kuinka toivotonta, että heistä näin värvätään Ahrimanin taistojoukko! -- Olen kuitenkin tyytyväinen, että omin silmin olen nähnyt kansojen ja Ormuzdin vihollisen ja hänen viekkaat temppunsa.

-- Olet oikeassa -- huomautti erakko -- nuorta intoa ja nuoria voimia siinä sysätään väärälle uralle. Mutta kuka voi estää vuoritulvan syöksymistä?

Äänettöminä, kukin vaipuen omiin ajatuksiinsa, kulkivat he erakon majalle. Odotettuaan hieman aikaa, kunnes aamunkoiton ensi välke näyttäytyi itäisellä taivaalla, nousivat Kurdistaniin matkustavat ratsujensa selkään.

Erakko neuvoi heille tien, jota kulkemalla pian olivat pääsevät pois Alamutin vaarallisilta alueilta.

-- Pysykää aina niin lähellä vasenta kallioseinää kuin suinkin -- lisäsi vanhus -- niin olette varmat siitä, etteivät hevosenne lumivaipan vuoksi erehdy ja astu harhaan.

-- Suo anteeksi epäilykseni, vanhus, -- pyysi Vohumeno jo istuessaan hevosen selässä. -- Näen nyt, että sinulla on rehellinen ja hyvä sydän, ja siitä sinua kiitän.

Haomakin yhtyi hänen kiitokseensa:

-- Suuresti olet meitä auttanut, vanhus! Palkitkoon Ormuzd päiväsi rauhalla ja terveydellä.

Lääkärierakon silmissä välkkyi liikutuksen kuvastus. Seuraavassa tuokiossa hänen suunsa meni hymyyn, ja hän nauroi tuota hyvänsävyisää, sisällistä, omituisesti kihisevää nauruaan.

-- Allahin haltuun! -- toivotti ukko, taas muuttuen vakavaksi.

Kerivan seurassaan, alkoivat Haoma ja Vohumeno ratsastaa vanhuksen osoittamaa polkua pitkin.

* * * * *

Seitsemännen päivän illalla näkivät ratsastajat edessään laaksossa suuren Thabarma-järven.

-- Onko senkin rannalla lunta? -- kysyi Vohumeno.

-- Ei se ole lunta -- vastasi Haoma. -- Täällä on ilma lauhkeaa. Se on suolakerros, jonka järven vesi luo rannoille. Ja tästä myös varmasti tiedämme saapuneemme Thabarma-järvelle ja läntisten parsien asunnoille, sillä pyhä kertomus sanoo: "Suolarantaisen Thabarma-järven tienoilla syntyi suuri Zoroaster".

Valtava mielenliikutus heräsi Haomassa, kun tämä parseille niin merkillinen seutu aukeni hänen eteensä, ja vastustamattoman vaiston valtaamana hän astui alas ratsunsa selästä ja toimitti lyhyen hartautensa.

Kun he laskeutuivat alas tasangolle, tuli lukuisa lammasparvi heitä vastaan. Pitkiä, käyräpäisiä sauvoja kantavilta paimenilta, jotka olivat parseja, saivat he tietää, missä se Thabarma-järven rantasilta sijaitsi, jotta tavallisesti kuljettiin etäiselle, maanpakoon ajetun kurdilaispäällikön, Mervimin asumalle saarelle.

KOLMAS OSA

ENSIMÄINEN LUKU.

Itämaan riemuisa kevät kukoisti voitokkaana. Auringon elvyttävä hymy lepäsi yli Raghan laakson ja oli jo houkutellut esiin vihannat nurmikot maille ja lehdet puihin. Anahitan linnakukkulan ohi virtaava vuorijoki oli kevättulvista paisunut, ja sen pyörteet panivat nuoret kaislankorret vilkkaasti ja leikillisesti pyörähtelemään. Joen varsilla kumarsivat korkeat liljakasvit suuria nuppujaan vettä kohti, ikäänkuin olisivat tahtoneet peilailla joen pinnassa tai juoda viileätä, vuorilta syöksyvää vettä. Monet muutkin kukat, suuret orvokit ja vuokot, olivat nupulla; ne somistivat joen rantoja ja kertojattaren linnakukkulan ja joen välistä rehevänurmista niittyä.

Aamun viileä ilma ja kevätketojen tuoksahdus virtasivat Anahitan pieneen puutarhaan. Kertojatar istui jaspisrahilla, matala pöytä edessään. Hän ompeli kirkkaita läpikuultavia helmiä kultakuteiseen vyöhön.

Pöydän toisella puolen, jakkaralla, istui Anahitan ystävätär, Ferengis, joka kertojattarelle pienistä rasioista valikoitsi erikokoisia helmiä.

He olivat hetken ääneti, sillä työ veti kummankin mielenkiinnon puoleensa.

Luotuaan katseen Anahitan vyöhön, virkahti Ferengis:

-- Saat ihmeen kauniin juhlavyön, valtijatar. -- Luuletko jo tänä keväänä tarvitsevasi sitä käyttää?

-- Sitä toivon, sillä Kurdistanin viestit ovat viime aikoina kaikki olleet hyviä ja rohkaisevia.

-- Saanko minä seurata sinua shaahin linnaan juhlapäivänäsi?

-- Saat, Ferengis. Mutta et shaahin valtaistuimen eteen, sillä siinä minun täytyy yksin esittää Mervimin asia.

-- Etkö pelkää mahtavaa suurherraa, eikö sinusta ole outoa puhua hänen kanssaan kahden kesken?

-- Olen sitä usein ajatellut; välistä se todella tuntuu oudolta, ja pelkään, että ääneni on vapiseva. Mutta jos Parsi tuo minulle varmuuden Mervimin oikeudesta, toivon saavuttavani rohkeutta ja tyyneyttä.

-- Onkohan suurherra kiivas, ja ovatko hänen katseensa terävät?

-- Hän taitaa olla ankara, mutta ankara oikeuden puolesta. Ja kun hän huomaa minun puolustavan sorretun asiaa, on hän varmaankin oleva minulle lempeä.

-- Mutta tiedätkö, valtijatar, että yhä pelkään vääriä todistuksia. Pelkään, että kavala maaherra Jusuf lähettää hoviin voimakkaita vastatodistajia. -- Kuinka surullista, jos joutuisit vaaroihin!