Part 12

-- Siinä on vasta riski poika. Syö jo kuin mies, on vahva ja iloinen. Ei sen parempaa hallitsijanalkua voi ajatella. Äsken hän pantiin nukkumaan.

-- Se on hyvä. Saat siis mennä levolle sinäkin, sillä en enää tarvitse sinua tänään.

Tämän kuultuaan heittäysi orjatar alas pehmeälle matolle emäntänsä eteen ja kuiskasi:

-- Allahin haltuun, valtijatar!

Sitten hän hiljaa poistui huoneesta.

Turkan Chatun jäi orjattaren mentyä, istumaan, pysyen liikkumatta silkkipatjallaan, sillä hän näytti odottavan ja tarkasti kuuntelevan jotakin. Odottaessaan hän aukaisi kultaketjussa kaulassaan riippuvan pienen hajuvesipullon, kaasi sen sisällyksestä vähän käsilleen ja pirskoitti sitä patjoille. Pieni huone täyttyi huumaavan vahvalla tuoksulla. Tuskin oli hän ehtinyt sulkea hajuvesipullonsa tulpan, kun hän kuuli vastaisen seinän laskosverhon takaa hiljaista naputusta. Eikä hän antanut sen toistua, vaan hypähti ylös istuimeltaan, otti esiin avaimen ja aukaisi verhon takana piilevän matalan oven. Kyyristyen tuli siitä sisälle eunukiksi puettu mies.

-- Iltaa, rakas Abu'l-ganaïm, -- sanoi Turkan Chatun!

-- Iltaa, armas Turkan. Joko olet kauan minua odottanut?

-- Tulit hyvään aikaan, sillä sain juuri parhaiksi orjattareni, tuon vanhan mustan apinan, täältä pois. Istuhan, rakkaani.

Heidän istuttua vieretysten patjoille, virkkoi visiiri Abu'l-ganaïm.

-- Olisin jo tullut aikaisemmin, mutta muuan tehtävä minua pidätti.

-- Onko sinulla ollut ikävyyksiä, rakkaani?

-- Eipä juuri ikävyyksiä. Oiva saalis vaan pääsi käsistäni.

-- Kerro, kerro!

-- Täällä näet tänään kävi suurvisiirin pojan tykönä eräs ylhäinen parsi, joku profeetta tai senkaltainen -- muuten parsien destur mobedin, Iredshin poika.

-- Ystävämme Ibn es-Ssabbachin vihamiehen poika.

-- Niin juuri. Haoma on hänen nimensä. Shiruje ja palveluksessani oleva valepukuinen fidaavi näkivät hänen menevän sisälle suurvisiirin pojan portista. Myöhemmin tapasin tuon saman parsin suurvisiirin odotussalissa. Ei hänen käyntinsä siis ollut pelkkää yksityistä laatua, vaan oli sillä epäilemättä tärkeä "valtiollinen" merkityksensä. Sen saattoi jo huomata hänen ylpeästä kumarruksestaan shaahin edessä.

-- Varmuus ja ylhäinen suosio tavallisesti synnyttävät alhaisossa ylpeyttä.

-- Minunkin edessäni hän esiintyi tavattoman jäykästi, tuo koira! -- No niin. Tuo parsi oli mielestäni oikea makupala, jonka vuoksi annoin Shirujelle ja fidaaville toimeksi ottaa hänet kiinni, kun hänen piti poistua linnasta. Tämä työ oli Shirujelle varsin mieluinen, sillä hän sanoi tahtovansa omasta puolestaan kostaa parsille, joka oli riistänyt häneltä ammatin ja karkoittanut hänet pois parsien luota. -- Mutta parsi oli meitä viekkaampi, hän ei palannutkaan samaa tietä kuin tuli. Vaan kaukaa näkivät Shiruje ja fidaavi hänen astuvan veneeseen kolmen vartijan seurassa. Takaa-ajo olisi ollut turha.

-- Sepä oli vahinko.

-- Todella suuri vahinko. Sillä olisimme epäilemättä kiduttamalla puristaneet parsista esille tiesi mitä tärkeitä tietoja. Ja sitten olisin elävänä tai puolikuolleena lähettänyt hänet Alamutiin lahjaksi Ibn es-Ssabbachille. Luulen että tämä ystävämme olisi lahjasta sydämellisesti iloinnut. Sillä vaikka se ei olisi ollutkaan hänen vihollisensa Iredsh, niin olisi se ollut tämän poika, siis sinnepäin. Ja varmaankin Nisam-el-mulk olisi ollut kiukkuinen kuullessaan, miten hänen turvattinsa oli käynyt. Harva seikka tuottaa minulle niin vilpitöntä iloa, kuin kiusanteko tuolle kaikkivaltiaalle ukkonahjukselle.

-- Onkohan hän oikein luotettava tuo Shiruje? Etköhän liian anteliaasti suo hänelle luottamustasi? Sinun pitäisi muistaa, että hän on parsi.

-- Sitä en unhoita. Mutta hän on nykyään parsien vihollinen, joutui pakomatkallaan fidaavien käsiin ja vannoi silloin rupeavansa Alamutin asioita ajamaan. Tähän asti ei ole ollut pienintäkään syytä hänen uskollisuuttaan epäillä. Hän tuntee sen kamalan rangaistuksen, joka odottaa luopiofidaavia. Luulen, että Alamutilla ja meillä voi olla paljon hyötyä hänestä, sillä hän tuntee parsit.

-- Assassiinien suurmestari siis yhä edelleen hautoo kostoaan molemmille nuoruudenystävilleen?

-- Hän ei lepää, ennenkuin hän on saanut heistä verisen koston.

-- Se on lohdullista meidän asiallemme. Mutta luuletko, että tuohon rautaiseen suurvisiiri-vanhukseen mikään pystyy ja että hän edes koskaan lähtee niin kauas pesästään, että fidaavit pääsevät hänen kimppuunsa?

-- Totta kai ainakin ensi keväällä, kun hänen täytyy lähteä veronkantoa järjestämään Kasviniin.

-- Mutta jos hän ei lähdekkään sinne itse.

-- Asiat ovat kehittyneet sille kannalle, että hänen läsnäolonsa siellä on miltei välttämätön.

-- Mutta häntä ympäröi vahva vartijajoukko.

-- Vartijoidenkin täytyy nukkua. -- Ja fidaaveilla on tarkka käsi tikaria tähtäämään.

-- Mutta heitä ei päästetä tarpeeksi lähelle tikariaan iskemään.

-- Nuoli iskee kauempaakin.

-- No niin, koska nyt vielä puhumme näistä ikävistä valtiollisista asioista, rakas Abu'l-ganaïm, niin en tahdo jättää koskettelematta Barkijárokin tulevaisuutta. Tiedätkö varmasti, että Melik yhä edelleen aikoo häntä vallanperijäkseen?

-- Sen tiedän varmasti. Sillä mitä suurvisiiri tahtoo, sitä tahtoo myös Melik.

-- Mitä olet siis ajatellut Barkijárokin suhteen?

-- No, jahka hän tulee mieskuntoiseksi, niin kyllä hänen heikko terveytensä saa kuoliniskunsa haaremin viettelyksistä.

-- Mutta kuka avaa hänelle näiden viettelysten oven?

-- Häntä ympäröivä muuri ei ole niin korkea ja vankka, kuin se, jonka Nisam-el-mulk on rakentanut itsensä ja shaahin ympärille.

Abu'l-ganaïm oli tämän keskustelun kuluessa ja varsinkin sen loppupuolella vajonnut jonkunmoiseen välinpitämättömyyteen. Se ei jäänyt Turkan Chatunilta huomaamatta, ja senvuoksi hän laski kätensä liittolaisensa olalle ja virkkoi:

-- Lopettakaamme jo keskustelu näistä ikävistä asioista. Toivon että tulit muutenkin tänne kuin niistä puhumaan, tarkoitan, että tulit -- minunkin vuokseni. Nyt kai jäät kauaksi tänne luokseni sillä ikävät ovat päiväni, ja unettomuus on öideni kumppani.

-- Minua pahoittaa, etten tällä kertaa voi jäädä pitemmäksi ajaksi. Sillä shaahi lähtee huomenna varhain metsästysretkelle, ja onneton se, joka ei ajoissa ole jalkeilla ja valmis. Melik on sentään vielä hekumoivasta elämästään huolimatta säilyttänyt jonkun verran entistä soturikomentoaan.

-- Noin ei Abu'l-ganaïm ennen puhunut. -- Tuo on veruketta, pelkkää veruketta.

Näin huudahdettuaan karkasi Turkan Chatun patjaistuimelta seisomaan, ja harmin puna hohti hänen poskillaan.

-- Hiljaa, armaani, kehoitti visiiri. -- Unhoitat, että meidän tulee kuiskata, korkeintaan puhua puoliääneen. Sillä jos noin kiivastut, voi käyntini täällä käydä minulle sangen kalliiksi. Jos vaan jotkut urkkivat korvat eroittavat äänemme, niin ei ole sanottu, että tämä eunukkipukuni tai kauneustuomariammattini tähän myöhäiseen yön hetkeen puolustaisi täälläoloani.

Sen sijaan, että tämä huomautus, joka lausuttiin hieman ivallisella äänellä, olisi rauhoittanut Turkania, saattoi se hänen verensä vielä kovempaan kuohuntaan. Hän hiljensi äänensä, mutta tiuskasi kähisten:

-- Parasta on, että tuot mallivyösi mukaasi, kun ensi kerralla tulet. Ehkäpä käytkin täällä nyt enää vaan virkatehtävilläsi.

-- Rauhoitu, armaani, sanoi Abu'l-ganaïm, joka nyt huomasi, että Turkan oli pahalla päällä. -- Miksi äkkiä muutut noin katkeraksi?

-- Eikö minulla kenties ole syytä katkeruuteen? Olethan kokonaan muuttunut viime aikoina: sinulla on aina kiire.

-- Tiedät, etten täällä hovissa istu kädet ristissä -- huomautti visiiri, jonka sappi myös helposti kuohahti.

-- No niin. Omista vaan tästälähin kaikki aikasi hovin asioille. Ssmarkandin ruhtinaan tytär on liiaksi ylpeä kerjätäkseen täälläkäyntejäsi ja seuraasi.

-- Hyvä! -- sanoi Abu'l-ganaïm, nousten patjaistuimelta ja ottaen muutaman askeleen pientä salaovea kohti. -- Myöskin visiiri Abu'l-ganaïm on liian ylpeä kauempaa pysyäkseen seinien sisällä, mistä hänet puoleksi ajetaan ulos. -- Luulin, että apuni täällä oli tarpeellinen; olen luullut, että _minulla_ täälläkäynneistäni ja yhteisistä tuumistamme on ollut _vähemmän_ hyötyä odotettavissa. Mutta näytän olevan tarpeeton. Hyvästi Turkan Chatun!

Hän aikoi juuri nostaa salaovea peittävää laskosverhoa, mutta katsahti sitä ennen taakseen, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen menettelytapansa oli tehnyt Turkaniin.

Tämä seisoi siinä loimuavan hopealampun valossa, käsivarret uhkaavina rinnan yli ristissä ja suuret ruskeat silmät säihkyvinä. Hän oli peloittavan kaunis, ylevän ärtynyt kuin vihoitettu naarasjalopeura, joka asettuu hyökkäysasentoonsa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen povensa kohoili rajusti, ja hänen leimuavat katseensa osoittivat syvintä katkeruutta ja loukkautunutta ylpeyttä.

Selittämätön taikavoima tuntui pidättävän visiiriä. Turkan näytti hänestä nyt kauniimmalta kuin koskaan ennen; hän huomasi, ettei hän nyt voinutkaan poistua, vaan että hänen täytyi lepyttää hurjistunut kaunotar ja jäädä hänen luokseen. Hän astui muutaman askeleen Turkania kohti ja kuiskasi, luoden häneen intohimosta välkähtävät katseensa:

-- Anteeksi, armaani, äskeinen tylyyteni. Olen ollut niin vaivattu ja ärtyinen koko illan...

Turkan, joka hyvin huomasi, minne tuuli nyt oli kääntynyt, päätti hieman kiusata rakastajaansa. Hän pysyi yhä äskeisessä asennossaan ja virkkoi:

-- Melikillekään en koskaan anna anteeksi. Ja vaikka olen hyljätty hallitsijan puoliso, en kuitenkaan unhoita, että suonissani virtaa ruhtinaallista verta.

Visiiri tiesi, ettei hän kauan saattanut olla vihainen, lähestyi häntä ja sanoi imartelevan lempeällä äänellä:

-- Rakas Turkan, unhoittakaamme pois, äskeinen pieni kiista. Tiedäthän, että sinua kaikesta huolimatta rakastan.

Kun Turkan edelleen pysyi jäykkänä ja välinpitämättömän näköisenä, kietoi Abu'l-ganaïm käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa, sillä sinussa on voimaa ja intohimoa! Enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, sen tiedät varsin hyvin.

Heikkoa vastustusta tehden antoi Turkan vetää itsensä silkkipatjoille istumaan. Ja hetken kuluttua oli heidän äskeinen kiivastumisensa unhoittunut.

-- Sinulla on häikäilemättömän luja tahto -- sanoi Turkan, silittäen visiirin tuuheata tukkaa -- ja siksi pidän sinusta. Tahtosi ei alistu kenenkään alle.

-- Paitsi sinun.

-- Siksi rakastan sinua palavasti ja voin uhrata sinun edestäsi kaikki -- kuuletko kaikki!

-- Lahjoittaessasi minulle lempesi, jo annat minulle kaikki!

-- Kuulehan! Olet välistä, pahalla päällä ollessasi, huomauttanut, ettei lempeni muka ole vilpitön, että tahdon vaan saada pikku Machmudin oikeutta ajetuksi ja hänet vallanperijäksi. -- Luuletko todella, että niin paljon pitäisin Melikin lapsesta?

-- No emme siitä puhu nyt, -- onhan hän myös sinun lapsesi.

-- Olkoon! Mutta jos hänen vallanperimyksensä tuleekin varmaksi, olen sitä vaan käyttävä keinona.

-- Mitä tarkoitat?

-- Olen käyttävä sitä kostoni keinona. Yhtä palavasti kuin sinua rakastan, yhtä leppymättömästi vihaan Melikiä, en senvuoksi, että häntä koskaan olisin rakastanut, vaan siksi, että hän on solvaissut minua, Ssamarkandin ruhtinaan tytärtä!

-- Mutta älkäämme taas eksykö valtion asioihin, armaani. Säästäkäämme nämät lyhyet hetket lempemme viehkeille vaatimuksille, sillä kohta rupeaa aamu valkenemaan.

-- Niin, tehkäämme se, rakas Abu'l-ganaïm. Mutta sitä ennen täytyy minun vielä sanoa, että kostotuumillanikin on vielä toinen tarkoitus.

-- Olet täynnä arvoituksia tänä yönä.

-- Kostoni Melikille tarkoittaa vaan palavan kiintymykseni ja lempeni osoitusta sinulle. Tiedät, että Melik ensi kesänä lähtee kuuluisalle Bagdadin-retkelleen.

-- Sen tietävät jo muutamat. Mutta hänellä on koko armeija mukanaan silloin. Häntä lähelle on vielä monta vertaa vaikeampi päästä.

-- Olkoonpa vaan. Mutta minne eivät fidaavitkaan pääse, sinne pääsen minä. Yksityiselämässä saattaa Melik minua solvaista ja unhoittaa kuka olen. Mutta tältä loistavalta matkalta hän ei voi jättää minua pois. Se olisi julkinen solvaus Smarkandia vastaan, ja Melik on liian viisas, tehdäkseen itsensä syypääksi siihen. Tuolla matkalla olen itse toimiva.

-- Tuumasi ovat huumaavan rohkeita...

-- Ne ovat rohkeita, mutta niiden täytyy toteutua.

Tämän sanottuaan polki Turkanin pieni silkkikenkäinen jalka vaistomaisesti paksua intialaista mattoa, ja hän jatkoi:

-- Kaikki tämä on vaan sinua varten, sillä sinut tahdon nähdä koroitetuksi ylimmälle sijalle -- kuuletko -- voin rakastaa ainoastaan sellaista, joka on kaikkia muita etevämpi, jonka jalkojen juuressa kaikki matelevat.

Hänen poskensa hehkuivat, silmänsä säihkyivät ja hänen kätensä puristivat suonenvedontapaisesti visiirin kättä.

-- Ja sitten on nimesi oleva Tadsh-el-mulk -- valtakunnan kruunu -- ymmärrätkö -- tämän nimen olen itse keksinyt, sitä olen tuuminut unettomina öinä, ja välistä haaveiluihin vaivuttuani olen luullut kaukana näkeväni sen kirkkaan kullan kumoittavan, sen hohtokivien säteilevän. -- Sillä hehkuvan lempeni esineen tulee olla loistoisa ja häikäisevä, kuin Itämaan aurinko...

KAHDEKSAS LUKU.

Demur oli lupauksensa mukaan lähettänyt vuorikoskelle kaksi ratsua, rahoja ja aseita. Ja nyt oli lähdön hetki tullut, hetki, jolloin Haoma Vohumenon seurassa pitkiksi ajoiksi hylkäsi rotkoasuntonsa, matkustaakseen Kurdistaniin Mervimin asiaa tutkimaan. Ei ollut muuta neuvoa, kuin sammuttaa kotiliesi ja tehdä Ormuzdille se lupaus, että se kotia palatessa taas oli viritettävä leimuamaan. Rukoiltuaan lähtörukouksensa ja anottuaan Ormuzdin siunausta aiotulle yritykselle, nousi Haoma valkoisen orhin selkään -- saman orhin, joka vähää ennen oli kuljettanut hänet itäisen parsiheimon maille. Vohumeno oli saanut ruskean ratsun, joka sekin oli muhkea. Vaatimattomasti hän jäi Haomasta jälelle, ratsastaen perässä kuin palvelija ainakin. Mutta Haoma huomautti hänelle kohta:

-- Miksi jäät jälelle Vohumeno? Lupauduithan toverikseni. Voitpa siis ohjata hevosesi tänne minun ratsuni kupeelle.

Vohumeno noudatti herransa kehoitusta.

Haoman uskollinen koira, Kerivan, oli otettu mukaan, ja se hyppeli, väliin lyhyesti haukkuen, hevosten ympärillä, ollen suunniltaan ihastuksesta.

Kun ratsastajat olivat saapuneet alas laaksoon siihen kohtaan, missä vuoristosta syöksähtävä joki jo alkoi tasaisemmin virrata ja missä se pitkän kaarevana mutkana kääntyi juoksemaan kertojattaren linnaylänköä kohti, pysähtyi Haoma kaidan, joen yli johtavan holvinmuotoon rakennetun kivisillan luo ja sanoi Vohumenolle:

-- Jää sinä tähän hetkeksi odottamaan; sido hevosesi plataaniin ja asetu Kerivanin kanssa sen siimekseen. Minä poikkean hetkeksi kertojattaren luo ilmoittamaan, että nyt olen matkalla hänen asiataan ajamaan.

Vohumeno virkkoi:

-- Odotan sinua tässä, valtijas!

Sydän omituisen levottomasti sykkien ratsasti Haoma hitaasti kertojattaren linnaa kohti. Eipä hän joku aika sitten olisi voinut aavistaakaan niitä vaiheita, jotka nyt olivat häntä kohdanneet. Ei hän ollut voinut edes uneksia, että Ormuzd näin pian taas oli antava hänelle uuden kunniatoimen. -- Ja kuitenkin omituinen alakuloisuuden tunne joskus keskellä hänen innostustaan sukelsi esiin mielen syvyyksistä ja se pani hänet ajattelemaan, tokko hän sentään teki oikein, kun keskeytti suuren työnsä, uuden oppisuuntansa järjestämisen ja kirjoittamisen. Olihan hän nyt astunut islaminuskoisten palvelukseen, jotka vihasivat ja halveksivat kaikkia muunuskoisia. Mitähän parsit sanoivat, saadessaan kuulla tämän? Olivatko he tyytyvät siihen, että Haoma selitti toisenuskoisenkin pyrintöjen olevan kannatettavia, kun hän ajoi oikeuden ja ihmisyyden asiaa? Tulisivatko parsit, tulisivatko edes Iredsh ja Gurase, jotka kaikki pitivät kiinni parsilaisuudesta, hyväksymään sitä, että hän näin oli keskeyttänyt omat pyrintönsä ja ruvennut ajamaan islaminuskoisen kertojattaren asiaa?

Suuri epäilyksen ja epävarmuuden puuska valtasi äkkiä Haoman. Oli kuin joku salainen ääni hänen sisällään olisi kuiskannut, että hänen vielä piti luopua yrityksestä, luopua koko maailmasta, palata yksinäiseen rotkoonsa ja siellä yksinomaan, täydesti antautua suureen tehtäväänsä, jonka Ormuzd epäilemättä oli hänelle määrännyt. -- Pitikö hänen nyt siis vaan käydä kertojattaren ovella ja ilmoittaa, että tuo tehtävä olikin Ahrimanin keksimä, ettei hän nyt tarkemmin ajatellessaan saattanutkaan siihen ryhtyä?

Näiden ajatusten ja epäilysten liikkuessa hänen mielessään, oli hän jo saapunut kaltevaa rinnettä nousevalle tielle, joka johti ylös Anahitan linnan portille. Nähdessään edessään nuo tummat jykevät muurit, tunsi hän omituisen tenhon virtaavan esille niistä. -- Saattoiko hän peruuttaa kertojattarelle antamansa lupauksen? -- Se oli mahdotonta. Miehen sana velvoittaa. Ja mitä sanoisi Demur, joka alttiisti oli tarjonnut matkaneuvot, mitä itse suurvisiiri, jos kuulisi Haoman peruuttaneen lupauksensa? -- Ja mitä muuten tuollainen peruutus toimittaisi, mitä toimitti yleensä tämä hänen epäilyksensä? Eihän se voinut olla muuta kuin ohimenevää heikkoutta, ehkä Ahrimanin viimeisiä yrityksiä ja ponnisteluja hänen tuumiensa raukeamiseksi. -- Hänen ei pitänyt unhoittaa, että tässä oli kysymyksessä läntisten parsien vapauttaminen ja siis samalla suuren Zoroasterin synnyinseutujen ylentäminen ja kirkastaminen. Mitenkä hän oli saattanutkaan epäillä tällaisen yrityksen oikeutusta!

Siinä jo oli hänen edessään vankka rautaportti. Haoma astui orhin selästä, köytti suitset kiinni paksuun sykomori-oksaan ja löi rautanuijalla kolme tanakkaa lyöntiä ovelle. Pääeunukki aukaisi pienen, portin kupeella olevan luukun ja pisti siitä esiin päänsä tiedustellen, ken näin varhain saattoi kertojattaren linnaan pyrkiä.

Haoma näytti hänelle Anahitalta saamaansa sormusta, jota hän vahvaan silkkinauhaan sidottuna säilytti kaulassaan. Vitkastelematta tämä pieni hohtava taikaesine avasi hänelle portin.

-- Kertojatar ei juuri tällä hetkellä ole kotona, -- sanoi eunukki -- hän meni varhain tänä aamuna isoon moskeaan rukoilemaan. Mutta kohta hän on taas täällä, sillä näen jo hänen vaununsa ajavan tännepäin Raghasta. Sinä, vieras, voit kuitenkin käydä sisälle odottamaan.

Tämän sanottuaan eunukki katosi sisään. Hetken kuluttua hän palasi ja virkkoi:

-- Kertojattaren imettäjä, vanha Tumadir, pyytää sinua sisälle.

Haoma meni nyt solakäytävän läpi isoon etusaliin, joka hänelle jo oli tuttu edelliseltä käynniltä. Koko sen sisustus oli selvästi painunut hänen muistiinsa ja oli usein yksityiskohtiaan myöten palannut esiin hänen mielessään. Siinä pulppuili vilposena keskellä huonetta suihkulähteen säde. -- Tuossa oli yhä samalla paikalla kertojattaren istuin vallan kuin kuningattaren valtaistuin. Ja mitäpä hän muuta oli kuin kuningatar valtakunnassaan -- kuningatar oikeuden... kauneuden ja viattomuuden valtakunnassa. -- Tuossa riippui yhä vielä hopealevy, josta Anahitan pieni soma käsi oli näpäyttänyt kirkkaan, usein vielä jälestäpäinkin Haoman korvissa soivan helähdyksen. Hartaana, ikäänkuin pyhäkössä, kulki Haoma etusalin halki hietakello-saliin. Siellä odotti häntä vanha Tumadir. Hän pyysi Haomaa, pieneen pohjoispuoliseen puutarhaan. Haoman istuttua suihkulähteen reunalle, sanoi Tumadir:

-- Tiedätkö, parsi, kuinka levottomaksi tämä ensimäinen Anahitalle uskottu oikeusasia on saattanut koko hänen talonsa? Hänen äitinsä, Sabeiha, ja minä olemme huonosti nukkuneet yömme, siitäperin kuin tuo huolestuttava sanoma tuli näiden seinien sisälle.

-- Yritys voi tuottaa vaikeuksia ja vaaroja. Mutta toivokaamme, että oikea asia lopulta on saavuttava voiton.

-- Niin teki Anahitan edeltäjätär, ja mikä oli hänen toivonsa palkka? -- Häpeä ja kuolema. -- Itkisin nämät vanhat silmät päästäni, jos onnettomuus kohtaisi suloista lastamme, sillä ei Persian mailla ole hänen vertaistaan, tokko lienee koko maailmassa. -- Tiennetkö siis, parsi, miten tärkeä tehtäväsi on? Jos suoritat sen huonosti tai jos petät meitä, niin muista, että manaan Allahin moninkertaiset kiroukset pääsi päälle. Ja tiedä, että Allahin viha on hirvittävä ja musertava.

-- Tämä asia on kuin omani; se on vielä enemmän, se on oikeuden asia, ja siis myös Ormuzdin asia. Pyhällä uskollisuudella se on suoritettava.

Sisältä kuului kevyitä askeleita, jotka lähestyivät puutarhaa, ja Haoman kääntyessä ovea kohti, hän näki kertojattaren solakan vartalon edessään. Sydän sykkien Haoma nousi seisomaan.

Anahita veti syrjään kasvoharsonsa ja loi Haomaan hyvän ja kauniin katseensa. Noiden safiirinsinisten silmien hohdetta Haoma oli odottanut ja ikävöinyt, ja kun hän sen nyt näki, tunsi hän riemun ja samalla masennuksen tunnetta. Ja seuraavassa tuokiossa oli hänen äskeinen epäröimisensä kokonaan haihtunut. Hän tiesi nyt varmasti, että yksin Ormuzd oli saattanut lähettää kertojattaren hänen tiellensä, että yksin Ormuzd oli voinut määrätä hänelle sen tehtävän, jota toteuttamaan hän juuri ryhtyi.

Anahita oli Tumadirin mentyä asettunut korkean ruusupensaan ääreen ja taittanut vaistomaisesti pienen nupun, josta hän nyt poimiskeli irti terälehtiä, ikäänkuin lapsi, joka on hämillään. Haomakin näytti hieman ujostuneen, ja vasta hetken vaiettuaan hän katkaisi hiljaisuuden:

-- Olen käynyt Raghassa ja saanut kaikki valmiiksi matkaa varten. Tulin sinulle ilmoittamaan, että jo olen matkalla Kurdistaniin.

-- Joutuisasti olet toiminut; Allah sinulle palkitkoon alttiutesi.

Taas Anahita katsoi Haomaan viattomasti ja kiitollisesti, mutta tämä katse tunki Haoman sisimpään olemukseen, hän tunsi itsessään oudon väristyksen ja verensä syöksähtävän sydäntä kohti, vallan kuin sinä iltana, kun hän oli noutanut esiin rotkostaan pölyisen kitaransa ja helkytellyt sen kieliä vuorikosken säestykseen. Mutta hän koetti hillitä verensä kuohahdusta ja tukahuttaa sisällään heränneitä outoja tunteita. Kuitenkin hänen soinnukas, syvä äänensä värähteli kevyesti, kun hän virkkoi:

-- Kävin suurvisiirinkin puheilla.

-- Mitä hän asiasta sanoi?

-- Hän oli asian puolella, mutta sanoi sen ajamiseen liittyvän paljon vaikeuksia ja vaarojakin.

-- Arveluttaako yritys siis sinua?

-- Ei suinkaan omasta puolestani, vaan sinun puolestasi.

-- Miksi minun puolestani? Ilmoitanhan asian shaahille vasta silloin, kun olen saanut siitä täyden varmuuden.

-- Mutta jo asian pelkkä tutkiminen voi tuottaa sinulle paljon vastustajia ja vihamiehiä, kuten edeltäjättärellesikin.

-- Niitä en pelkää, sillä Allah on puolellani. Jos ihmisiä pelkäisin, en koskaan voisi toteuttaa sitä tehtävää, jonka Allah on minulle uskonut. -- Mutta suostutko sinä panemaan turvallisuuttasi alttiiksi muunuskoisen asian hyväksi?

Haoma oli odottanut Anahitan katsetta, sillä sen viehkeys oli hänet lumonnut, ja kun kertojatar nyt taas loi sen häneen, tunsi hän voimakasta vavistusta koko ruumiissaan. Ja hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä alas Anahitan eteen ja vannoa Ormuzdin kautta hänen tähtensä menevänsä vaikka kuolemaan. Mutta hän sai vielä kuohahtavan verensä hillityksi ja huudahti ainoastaan:

-- Ilolla uhraan minä vaikka kaikki jalon asiasi hyväksi.

Tyynnyttyään ja saavutettuaan jälleen malttiaan, huomasi Haoma, että hänen nyt täytyi poistua, jottei se lumous, joka hänet oli vallannut, kokonaan häntä kietoisi. Hän virkkoi siis:

-- Jää hyvästi, kertojatar! Lähden asiaasi tutkimaan ja ainakin kevääksi toivon palaavani ja tuovani sinulle tietoja.

-- Allahin siunaus ja apu matkalle! -- sanoi Anahita helähtävän kirkkaalla äänellä.

Ennenkuin Haoma lähti, etsi hän vielä kerran Anahitan katsetta. Hän tahtoi painaa sen syvälle mieleensä innostavaksi ja johtavaksi valonvälkkeeksi matkallensa. Ja kun kertojatar vihdoin nosti luomensa, katsoi Haoma häneen niin täynnä ihailua, mutta myös niin täynnä hehkua, ettei Anahita voinut sitä silmäilyä kestää, vaan loi kummastusta ja miltei pelkoa ilmaisevat katseensa alas.

Hietakello-salissa odottivat Anahitan seuralaisnaiset. Myöskin hänen äitinsä, Sabeiha, vanha Tumadir sekä ystävätär Ferengis olivat siellä.

Silmät palaen säihkyvää tulta, astui Haoma heidän ohitsensa ja pysähtyi heitä tervehtimään. Hitain askelin saapui Anahitakin puutarhasta.