Part 2

Ja huulet -- niin, on heilläkin huulet, Mut irvistäväiset ja mustat --

INRA väristen uuden ajatuksen alla: Min' oisinko ihminen myös -- -- mitä luulet?

UHU Tämän Iaatuiseksi tahdotte muuttaa paratiisin ja onnelan tään?

INRA Nyt maailman hurmana, turmana nään -- --

UHU Pyhä tehtävä mun on varjella maa tämä suvulta turman, kuin turvaa sen ennestään laki vanha, mi kuuluu: Jos ihmisen muotoisen rannalta tapaat, krokodiilien kitaan se survaa. Vain tällä tavalla saastasta vapaat me saamme olla ja murheetta elää.

INRA kuin katsoen kaukaisuuteen: Mik' ääni kaukahinen nyt ilmassa helää, Mikä sankari astuu nyt yllä pään, sädesäihkyä ympärillään --

UHU Ja tulta, tulta he palvovat, tulen ääressä nukkuvat valvovat, mut tulehen, tuskaan he saavat myös hukkua.

INRA aavistavaisten aatosten tulvassa: Taru hirveät -- ihmehet aatokset antaa -- Se on kurja, mut ihana suku! He orjia suurten on varmaan He elää liejussa rannan harmaan, mut tuskasta riemuhun kurkoittavat. He itkevät, tappavat -- -- armahtavat ja nauravat taas ikiauringon alla -- -- Jos pieninkin heistä ma olla saisin, läpi tulisen maan, yli sinisen meren minä uzkaltaisin, minä repisin rintani auki ja huuruvan, tuoksuvan veren minä riemulla vuodattaisin. -- Sen ahnas aurinko joisi!

UHU Pedon kielellä herjaa hän näin tavat, lait sekä taattojen uskon! Puun pyhäisen runkoon nyt hänet sidottakoon, koko yöksi hän jääköön kuutamon alle, jott' armosta Kuu hänet pahasta vääntää tai häpeään sekä nälkään nääntää. -- Näin tehlää Kuutamon nimeen!

Yökkö ja kaksi muuta apinaviisasta aikovat ryhtyä tuomion täyttöön.

OlNAS astuen vastaan: He, takaisin, kellerimahat, tai lonkista kiskon ma hännät ja nahat.

lNRA Hui-ui, ho-hoi, minun heimoni heljä!

ÄÄNET vastaavat voimakkaasti: Hu-hui, ho-hoi!

Hyökkääjät pelästyvät ja vetäytyvät takaisin.

OINAS Te kuulkaa, kuulkaa ja peljätkää! Te ootte heikkoja, Vain laiskoja komeropeikkoja -- --

lNRA Rutarannat ja liejumaat te annoitte orjille meille. Mut taiten ja ahkerin sormin somat, kaunihit, taidokkaat me liejusta laitoimme maljat teille. Ne kirjoin kaunehin, eläinkuvin me piirsimme vielä ja avuoksi huvin viel' laitoimme juoksevat hirvet ja tarvaat me luolamme seiniin. Nälän päivät ja suupalat karvaat, ne kaunihin luonnissa armahiks saivat.

OINAS Te soitte orjille meille vain ohdakemaat sekä autiot vuoret, okapiikkiset pensaat löi veriin jalkamme nuoret, kun herkkuruo'aksi teille me pitkin ketoja heinäsirkkoja haimme ja palkaksi koivet saimme.

INRA Mut tuskankin toimme me tuoksuvaksi! Jos janoon uuvutti kedoilla juoksut, me joimme ohdakeruusuista tuoksut. Ja uhalla tulisen turman, tulivuorilta löysimme kukkaissarjat ja paisuvat rypälemarjat, jois' ihme on hulluus ja hurma.

OINAS Me yksin olemme kaunista luoneet, meill' yksin ollut on voima ja kunto, mut nääntävä kurjuuden tunto meilt' ytimen riemust' on syönyt. -- Nyt tiedämme: valhe meidät on maahan lyönyt.

INRA hurjana ilakoiden: Tää Yökön on häntä ja ketulta saatu, ja sama kaikilla teillä on arvon laatu!

Kaikki katsovat YÖkköön.

YÖKKÖ perin pöllämystyneenä: Ka, eikäpä kieltää tainna, et irtosi sauma.

INRA nauraa hurjasti ja mukanaan orjain heimo taustalla. Kääntgy taka-alalle päin:

Hei, naura, naura, orjan lauma!

MARAKATTI Hanuumanilie, joka on sangen ilmeisesti ihaillut Inraa: Soputielle jo astu ja myöntele taiten.

HANUUMAN Ah, apinalapset! -- paratiisia kaiten ja torkkumisrauhaa sen tätä sanaharkkaa käyn koivesta kiinni, jos patriarkkaa nutipäiset nää oinahat joutais kuulla ja haastaa kaposemmalla suulla Te tietkää, minäkin täynnä oon napinamieltä: Mun lempivaimoni Naakka hääpäivästä saakka on ollut äksy ja äkää äimivä. Saa kaikota kääkkänäpuuhun, nyt muija tää lempona läimivä. Ja lemmikkivaimoksi tulkoon inra.

INRA alkaa raikuvasti nauraa ja mukana entistä raikuvammin koko hännätön heimo.

HANUUMAN rehevästi: Rymyhäihinpä hauskasti päättgy napina.

INRA naurunsa huikeaksi päätteeksi: Hui-ui, hohoi!

Nauru lakkaa, Inra juoksee taka-alalle.

ÄÄNET Ho-hoi!

INRA Ho-hoi, -- mun heimon neuvonpito-on!

Inra, Oinas ja Kirra katoavat taustalle.

HYYPPÄ siirtyy oikealle, Hanuumanin perässä, hurjana: Isä ukko! nyt vasta on eessäsi kapina! Jos tyttöä tätä sun mielesi halas, päistikkaa kuningaspuusta sun syöksen alas.

HANUUMAN pienellä isän ylpeydellä: So-soh! -- jokos kukkoilee tämä kuippana --

UHU kauhistµneena: Isä poikaa vastaan ja poika isää! niin -- maailmanloppuun mit' tarvis on ennusta lisää?

HANUUMAN sopumielellä: Mut nuor' olet liiaksi ruippana, sun turha noin kaunista hanhea halata. Nääs nuoresta, kokemattomasta käy rumakin impi ihanasta, kun ei voi mielessä verraten taapäin palata. Voit orpanas Kaisankin naida noin lemmensokkona, minä kaunista kaipaan näin vanhana pokkona.

Istuu, samoin Uhu ja muut apinauroot oikealle.

HYYPPÄ Hä-hää-ä, äläs huiputa miestä! Kyll' on mulla silmät päässä ja selko tiestä.

Riemastuneena ovelasta keksinnöstään.

Emo Naakalle vien minä sanan, se muija kun hynttää tänne, niin toisinpa pärrää sun kielesi jänne.

Juoksee vasemmalle taka-alalle.

INRA tulee taustalta mukanaan Oinas: Nyt on pidoista lähtemishetki, ja arvatkaas, mikä alkoi huikea retki. Jos ette Oinaan ehtoa täytä, typötyhjiksi riivimme pähkinäpuut menomatkalla kaikki. Emmekä käytä niit' armasteluihin, ne viemme myötä, kotorannalle yhtehen kekoon -- --

OINAS Ja sitten nuolien tekoon!

INRA Oka piikkinen pähkinän laitaan silosulkapa hännäksi toiseen!

OlNAS Joka, herraan pähkinäsaitaan ja häntyriloiseen väkä kärjekäs lentää ja juuttuu.

lNRA Täst' alkaen maailma muuttuu, nyt vapaita oomme, ei orjia enää! Paratiisin valhetapoja noudata emme, ketunhäntiä, käskpjä vastaan teemme tenää. Oman itsemme vuoksi me taistelemme! -- Tää päätös on apinailveen.

OINAS Joka hännäkäs hukkuu nuolien piiveen, te jollette nyt sopumielellä myönny.

MARAKATTI kuiskaa Hanuumanille: Soputielle jo työnny.

HANUUMAN Se peevelin poika kun Naakan haki -- Pelas poika se peliä kieroa, tuot' oiskohan toista nyt naimiskauppaa hieroa.

MARAKATTI Uus anna nyt apinakunnalle laki.

HANUUMAN Sen pappi tehköön ja sarnatkoon, minä Hyypälle tyttöä kosin.

UHU nousee: On napinaa tämä rietasta tosin, mut armosta patriarkan sovun yhteisen takia teen uutta nyt peruslakia, jok' oikeuteen sekä arvoon samaan niin nostaa hännäkkään kuin hännättömänkin. Se seisoo ajast' aikojen loppuun hamaan ja kuuluu muodolta seuraavazti: Tähän saakkä on määrätty hännän mukaan, ken pähkinäpuita on saanut, ken ei. Täst' alkaen hännän vuoksi ei kukaan saa pähkinäpuita, ei omaisuutta, vaan rikkauteen sekä häntään nähden nyt seurattakoon tätä tapaa uutta: Ken taatolt' on perinyt seesam- ja pähkinäpuita, hän perinnön merkiks saa liittää hännän, joko villavan, pitkän tai lyhyenlännän, ain' isien antaman hyvyyden mukaan. Täm' on yhteiskunnassa uudistus suuri: nyt on seuraus vain, mik' ennen ol' alku ja juuri. Täm' on annettu Kuutamon nähden ja noustessa Koira- ja Leijona-tähden, Täm' on annettu kuningaspuussa, paratiisissa, naittamiskuussa.

INRA nauravalla pilkalla: Ketunhännällä ympärikäännös!

OINAS Sanasaivarrus, väännös!

Naakka tulee tuohottaen oikealta taka-alalta jäljessään Kaija ja Hyyppä. Naakka Hanuumanin luo. Kaija jää Hyypän kanssa seesampuun luo. Naakka on pippurisilmäinen ja kiinteälihainen muija, puettu mustiin rimpsuihin. Kaija on ruma ja ruipelosäärinen apinatytär, kirjavankoreasti puettu. Kaija lähentelee Hyyppää, joka puolestaan kiertelee Inraa. Kaija katseltuaan Inraa vetää puvustaan punamultaa, maalaa tällä itselleen mahtavat huulet ja näyttää niitä mielistellen Hyypälle.

NAAKKA Vai niin! Ken taas, sun kurkkkuus liiikoja kaas! Ja ettäs kehtaat! Ikäloppuna tyttöjä vehtaat -- --

HANUUMAN nousee ylös: Jaa, jaa, muija, tärkkiä valtaseikkaa -- -- Täss' aateltu, punnittu on. Nääs poikamme Hyyppä -- --

NAAKKA Ja siinä viel' lynkkää ja keikkaa!

HANUUMAN Vaan Hyyppä kun on ihan naimaton, niin aattelin -- -- Inralle naittaa -- --

NAAKKA uhkaatasti: Risatautisen prinsille laittaa, ja kaunotar Kaija on tässä!

INRA ilakoi ja nauraa: Hanuuman on ukkeli oiva, mut tuima ois liiaksi anopin hoiva -- --

OINAS Täst' ei tule hullua hurskaampaa, koko apinalaumast' ei selvää saa, -- Kotomatkalie lähde mun suojassani, kotorannalla kannan sun majahani!

INRA kohoten korkeaksi: Ken noutaa vuorilta tulen, hänet syliini sulen! Ken on huulilta samanlainen kuin prinsessa nainen, hän on valtias mun! -- Hui-ui, ho-hoi!

ÄÄNET Ho-hoi! ho-hoi!

INRA Kotomatkalle heitmoni mun!

OINAS poistuessaan taustalle: Nyt alkaa pähkinäsota!

NAAKKA Uhulle: Mitä on tämä villitys täällä, ei kenkään tääll' ole selvällä päällä?

HANUUMAN Älä lähde mun luotani, kaunis. Sinä lupaa mun tyttärekseni tulla. Syli vanha ja raihnas on mulla -- --

NAAKKA kääntyy uhkavasti Hanuumaniin päin: Ja vieläkös kierrät sa loilotuskaulaa.

UHU ankarasti: Mitä papanapataa sa kielellä hierrät. Hän itsensä selväksi laulaa, ja tulevaisia aattelen minä. Jo vaikene vaimo!

HANUUMAN Olen hämäkkiseittien peittämä, ja sammale silmäni varjoo, laho oon minä hylky, myrskyjen heittämä, mut Lempeää lauhaa sylini tarjoo. Olen hallava kuutamon naama, mut nauraa taidan ja ruskottaa jos hivellä käteni vanha sun kutrias saa --

INRA vakavoituen: Tytär kuutamon synnyltä lienen, mut päivästä säkenen pienen sain silmäni terään ja huulteni maloon en tyydy, en tyynny ma kuutamon valoon! Hanuumanin tytärten lien minä lukua, mut tunnen kuin oisitte vierasta sukua. Te ootte kuin nukkuvat mättäät ja kannot on kuutamon kumossa, mut mulla on sydämessä kellervä aamu, elän saapuvan sankarin lumossa.

Iloisesti.

Hyvästi naurava kuu! Hyvästi haurava haamu!

HANUUMAN Hyvästi, kirsikkasuu, sinä nouseva aamu!

Inra katoaa nopeasti oikealle. Hetken vaitiolo.

NAAKKA leppyneesti: He ukkoraasu, pois käsikynkkää nyt muijasi rinnalla lynykää -- -- johan aika on juomasta laata, kototurpeelle -- -- puun alle maata, Minä oksalla valvon ja kykkään --

Hanuuman työntää hänet pois.

INRA näkymättömistä huikeasti: Hui-ui, huk-huk --, ho-hoi!

ÄÄNET Hoi, ho-hoi -- ho-hoi!

UHU Nyt alkaa sankariaika! nyt on ruttona sotaan käytävä, on juurritettava maasta pois suku paratiisin onnea jäytävä. Se on ajettava vuorien tuolle puolen, niin -- ihmisten luo sekä vaivan ja huolen.

HYYPPÄ Minä ryöstää tahdon sen tyttären!

YÖKKÖ Ja häntäni ainoalaatuisen ma tahdon takaisin riistää --

MARAKATTI Minä sankariarvosta kiistää.

YÖKKÖ Ja koira vieköön, ma vannon: niin kauan mies tämä päälle rynkää, niin kauan kannan vain häntäni tynkää kuin häntäni entisen takaisin perin ja paikallensa sen jälleen kerin. Tätä ennen en kättäni lepuuta, en valaani syö, en epuuta!

HANUUMAN puoleksi itsekseen: On tottakin valtikaskipossa monta perin karvasta marjaa, ja siivotonta monen narrin kokomaa sakkaa saa siitä kuningas kaalia. He -- -- kaikilla onnet ja riemut haalia ja itse peljätä akkaa, joka kuningaspuussa istua kykkää ja sieltä jos jotakin niskaan lykkää. -- Ka -- -- niinhän se on -- ja on ollut aina.

INRA yhä kauvempaa: Hui-ui, huk-huk, ho-hoi!

ÄÄNET Ho-hoi, ho-hoi -- ho-hoi!

HANUUMAN ankarasti kaikille: Mut tietäkää: tätä impeä tuhotakseni en kättäni nosta; kuin tgttäreni hän mulle on kallis. Kotiin menkää, ei nyt mua vastustaa, ei mairia renkää.

Hanuuman vasemmalle taka-alalle Naakka jäljessä.

UHU Ei ukosta estettä, hän kyllä malttuu.

HYYPPÄ Kun seesami suonissa talttuu.

YÖKKÖ Tähän saakka on riittänyt nyrkkien nujakka.

UHU Nyt ei, ase tarpeen käypä ja sujakka.

Marakatilie:

Ota oksalta jumalan rumpu. Ylös, miehet! Auki nht taattojen hautakumpu ja kouraan taattojen leukaluut. Sota taattnjen puolest' on vnitosta varmaa, kun myötä manalan lauma on harmaa, homeparrat ja mahtavat tietäjäsuut.

Lähtevät, marakatti edellä rumpua lyöden ja viimeisenä Kaija ja Hyyppä.

VÄLIVERHO

II NÄYTÖS

Heleä biekkaranta hännättömien asuinsijoilla. Oikealla runsaasti ohdakeruusuja ja kallioseinämä, jossa on puoleksi kasviston peitossa oleva luolan suu. Oikealta etualalta alkaa poiku nousta vuorilie päin. Vasemmaila pähkinämetsä, metsäparatiisin viimeisenä rajana. Taustaila meri. Erikokoisia saviastioita pensaston reunassa, osaksi maalattuja, osaksi maalaamattomia. Lyhyt etelämainen aamuhämärä katuo nopeasti auringon noustessa säihkyvänä ja paahtavana.

Hyypppä ja Marakatti konttaavat vasemmalta aivan etualalle.

MARAKATTI pelokkaalla äänellä: Äläs eemmäksi konttaa, veli.

Molemmat pyörähtävät istumaan rinnattain ihan etualalle.

HYYPPÄ näsäkkäästi: Mikäs kielelläs sammalteli? -- Jokos sankaruus sua arveluttaa?

MARAKATTI hampaat loukkua lyöden: Meren kylmävä henki mua vavistuttaa --

Ratselee gmpärilleen.

Nyt tultu on vihollismaahan.

Viittaa vasemmalle.

Tuoss' apinametsäin on viimeinen raja.

HYYPPÄ osoittaa oikealle: Tuoss' orjain lie joku luola tai maja. -- Äläs, kun kurkkaan ja kuulostelen.

Juoksee ketterästi luolan luo.

MARAKATTI Älä hiivatissa -- ma taapäin hiiviskelen.

Konttaa vasemmalie.

HYYPPÄ juoksee takaisin etualalle: Ma luulen, siell' impien hengitys hyrrää --

MARAKATTI Tule pois, sotajoukolle viedään sana.

HYYPPÄ ilkkuvasti: Mitä mestari kyrrää?

Ojentaiksen rehentelevästi.

Jos oiniitais vähän selkää.

Heittää kuperkeikan,

Tämä poika ei pelkää.

Marakatti kaapaisee pähkinämetsään, aurinko nousee ja voimakas valo valahtaa päin Hyypän naamaa.

HYYPPÄ säikähtää, katsoo vasemmalle: Se juupeli lipettiin lippas.

Kuulostelee luolalle päin, josta kuuluu oksien risahdus.

Ja tää uros karkuun kippas!

Katoo vasemmalle.

KIRRA Tulee luolasta: Ah, Oinasko täällä? Ei ketään näy: Yhä vieläkö vuoria käy? Tähän viivyntään mikä lienee syy? -- Kuin risahtanut ois taittuva oksa -- -- sisilisko lie ollut tai keltakyy.

Luolaan päin Inralle:

Oi, Innra, jo aurinko nousi!

INRA ilmestytj luolan aukolle: Kiven kautta ja kallion tunsin sen! Sisar armas, nyt nauramme leikkien, kotorannalle taas kun tultiin.

Rientää hietikolle, esinäyttämölle, vetäen Kirran mukauaan.

Olat tyttöjen aurinkokultiin, jalat hiekkahan polttelevaan.

Istuu hiekalle.

KIRRA levottomana: Minä Oinasta kaipaan palajamaan -- --

Siirtyy taka-alalle, katselee merelle.

INRA sieppaa hietikolta sisiliskon: Sisiliskoni kelleväkuono, näölt' ootko sa vieläkin huono, vaikk' aurinko nuolin sun silmiäs avaa.

Nostaa sisiliskon päivää kohti.

Sa, kömpelö, päivään katso ja nopsasti havaa tai hämähäkki sun poikasi vie -- -- Vai mehiläistenkö noutoon herralla tie? He, juokse, juokse -- no nopsempaan tai kiinni sun nahjuksen saan!

Kaappaa sen jälleen käsiinsä.

Tai tanssilla kierrän ja kaarran, sun, etanan, hölmöksi saarran!

Heittää sisiliskon hiekalle ja tekee muutamia verkkaisia tanssiliikkeitä sisiliskon ympäri. Sieppaa sen sitten maasta ja pistää seuraavan repliikin aikana vierellä olevaan ruukkuun.

Mitä, etkö sa auki saa silmäsi terää, ett', tunnoton, auringon voimasta herää! Savivankilaan sinut heitän ja hiekalla silmäsi peitän.

Ponnahtaa pystyyn, ilakoimalla.

Nyt tiedänkin, mitä teen!

Kirralle, joka yhä eloisammin on tarkkaillut merelle.

Hae, Kirra, nyt immet ja pojat, kaikk' etsi louhikkopaikat ja ojat, sisiliskoja kerkeitä poimi, saviastiat täyteen nopsasti toimi, niit' aimo röykkiö vuorelle kerää -- --

KIRRA sivumennen, yhä tarkkaillen merelle Mit aijot niillä?

INRA liikehtii nauraen vasemmalla ja etualalla: Niiss' oiva temppu voi piillä. Me nauraa saamme viel' apinoita, kun kukistamaan he saapuvat napinoita, ne, nääs, sisiliskoja, jokaista matelevaista niin hullusti pelkää kuin paholaista.

KIRRA Mut tuolla mi merell' on mustukainen?

INRA ponnahtaa kiihkeänä Kirran luo: Mitä näät? Oi näytä ja sano!

KIRRA osoittaa sormellaan: Kas tuolla! Mi liekin laineilla keikkuvainen.

INRA tarkattuaan, pettyneesti: Merikarjun lie pyöreä pää -- -- jok' aamu se siellä leikkiä vääntää, mut mitään muuta en koskaan nää.

Keskemmälle siirtyen.

Surumielelle ulappa tyhjä mun kääntää.

KIRRA Mit' oottelet sieltä, sa sano?

INRA Meri laiskana makaa jok' ainoa aamu ma turhaan sinitanteren takaa oon kuunnellut ääntä ja sanaa, jok' arvaisi ken minä olen, miks' suvustanikin erilaisena aivan näit' armaita rantoja polen. Mut turhaan, tuo autius antaa vain vaivan.

KlRRA ihmetellen: Suru sulla on kummacta ikävästä.

INRA käyden kärsimättömäksi: Ei mitään ymmärrä vaivasta tästä!

KIRRA Mure mulla on muusta -- -- Minä lemmin häntä, hän sinua, ja kylmänä vieroo hän minua, sano, kuinka ma lempensä nostan.

INRA halveksuvalla ivalla: Sinä palvele, vaivainen yhä kurjemmin nöyrry, joka askele vaivu ja köyrry, niin omanas lempi lie taivainen -- --

KIRRA Tuhat kertaa mun murheeni ihanampi kuin hurmaa on auririgon alla.

INRA Älä häiritse sopertamalla -- --

KIRRA Viel' et sinä lemmestä tiedä.

INRA yhä kärsimättömämpänä: En nuivaa muotoas siedä! Mene pois! Minä yksin tahdon olla ja polttaa rintani auringolla!

Kirra oikealle.

INRA yksinn, auringolle, nopein tempoin: Mun ainoa tuttavani, mun ainoa hallitsijani, olen kapinamielellä, tän' aamuna uhmalla tanssin, en raivolta riemua kiellä.

Tanssii aurinkotanssin, joka verkaisista ylpeistä liikahteluista alkaen kulkee lapsellisen uhman ja yhä painavamman väsähtämyksen vuorotellessa horjohtelevaan nääntymykseen saakka. Tanssija väsähtää polvilleen ja painuu puoleksi istuvaan asentoon. Lausuu tanssin aikana.

Ah, huimemmin kiillä, nää huulet tuhkaksi hiillä! -- Tuliteränä kiillä ja pois nämä viillä!

Tanssin päätyttyä:

Ah, yksinäni oon kurja ja jälleen heikko -- Et ystäväni sa ilmojen peikko: -- Tulenpolttaviksi sa loit verihedelmät huulten, mut tyhjien tuulten mun marjani nääntää soit. Ne myrkkymarjaksi muuta, niin annan ma Kalmalle suuta! -- Sekasiittiö lienkö ma rujon ja vamman, vai juurtako korkeamman kuin heimoni muu. Ihanaiseksi sanovat toiset ja toiset kurjaksi, vaivaiseksi. Ken oikein arvas, en keksi -- --

OINAS tulee oikealta nääntyneenä sammunut, vielä savuava soihtu kädessä:

Tulen sain minä soihtuun, mut tuuli sen tullessa löi. Sitä hurjasti hulmutin, juoksin tänne, käsivarressa huusi jok'ainoa jänne, mut äkkiä tyhjä sen söi -- --

Väsähtää maahan.

INRA kylmästi, käskeväati: Savun kitkerän sait, tuli polttava tuo!

OINAS Sen houkutin vaivojen yöstä, jo suutelo suo!

INRA pilkalla: Mies mieletön olet! -- Ei palkkaa puolesta työstä.

KIRRA tulee hengästyneenä oikealta: Me olimme kedolla liskojen haussa. sun juoksevan näin --

OlNAS aikoo nousta: Taas lähden ma vuoria päin!

KIRRA vasemmalle: Oi, jää, Olet nääntynyt ihan.

Lähestyy Oinasta huolestuvasti.

Tulenvioissa olkas on pahoin, tuon sulle viiniä juoda.

OlNAS nousee ylös: Tuli polttava täytyy mun tuoda!

Syöksyy oikealle.

INRA Tulisoihtua tahdon ma hulmutella, tuliliekit ja purppuralinnut joka maljahan kuvaella. Nyt rannalta nopsasti nouda merivettä -- ja myötä tuo beetelipunaa -- --

Ottaa maasta värisekoitusastian.

Täss' ennalta kylliks on krokodiiliverta --

Kirra on haluttoman näköinen.

No, nopsempaan, nyt ei tuumia juuda.

Kirra ottaa ruukun ja katoo oikealle taustalle.

Sideaineeksi joutsenen, munaa -- --

Ottaa eräästä maljakosta muuan, jonka rikkoo ja vuodattaa värimaljakkoon.

KIRRA kirkaisee näkymättömissä ja syöksähtää taka-alalle:

Siell' lepää vainaja kalvas! -- Alus kumma sen on tuonut rantaan.

INRA kuin kaikki riippuisi yhdestä vastauksesta: Näölt' onko se ihminen?

KIRRA Sitä tiedä en -- --

INRA Kyy purkoon sun, tomppelin, kantaan!

Inra syöksyy näkymättömiin oikealle taustalle.

KIRRA ykin: Miks' yltyi raivoon hän -- -- minä pelkään -- --

INRA tulee näkyviin taka-alalle: Sisar armas, mua auta! Hän hengittää!

Kantavat keskinäyttämölle Narkaan, haaksirikkoisen, joka on repaleisiin puettu kalpea nuorukainen ja jolla on pronssinen lyhyt miekka vyöllä. Inra lyyhistyy Markaan Iuo kiihkolla ja kiireellä, tarkastelee kasvoja ja rintaa, nousee polvilleen ja puhuu luonnonlapsen välittömyydellä.

Oi, nää, toki silmillä nää, ihan huulet on hällä!

Katsahtaa uudestaan, pettyneesti.

Mut tummanpuhuvaiset, ei kirsikkaiset, kuin mulla -- -- -- Mut ootas, kun huulilla koskea koen ja kuherrussanoja hoen.

Suutelee varovasti ja arkana, ponnahtaa takaisin.

Ne maistui kuin kylmä ja kuuma!

Suutelee uudelleen, suutelee pitempään ja raskaammin, äkkiä vaihtuen hurmasta kauhistukseen.

Mik' yltää mun vaiva ja huuma!

Suuressa hädässä:

Maa ilmoja nousee ja nostaa ja aurinko maahan putoo, tulisilmin se saapuu, ja kostaa -- tulikärjillä silmäni kiinni kutoo, pään ympäri ilmoja lyö, pään puhki jo ampuu ja vereni syö. -- Tulen silmiltä sokeaksi, täm' on kuolemaksi -- --

Vaikenee hetkeksi ja jää liikkumattomaksi, kunnes havahtuu kuin unesta.

Maan alla vai auringossa mun ahdisti rintaa --

KIRRA joka on lähestynyt haaksirikkoista: Oi, katsopas huulien pintaa, kuin beetelinpunainen maljakossa se puuntaa ja hehkuu -- --

INRA yhä poissaolevana, polvillaan: Kuin myrkkyä, Kalmaa, kuin tahmaista talmaa ma suudellut oisin, ja kuitenkin lämpimät veret, mua huuhtovaiset ja puhtaat meret ois alta ja syvältä nousseet -- --

KIRRA Ne suutelit punertaviksi -- --

INRA katsoo, riemastuu, barbarisesti: Verenkarvaisiksi!

Noulee ylös ylenpalttisessa riemussa.

Hän on ihmisen poika, tytär ihmisen minä!

KIRRA Hän huulia avaa!

INRA painuu jälleen Narkan puoleen. Kirralle: Hae viiniä, Kirra.

Kirra poistuu oikealle. Narkaalle:

Unest' irti jo nouse ja havaa -- --

Suutelee.

Jumaljuurtako olet? Meren vaahtisen harjoja kuljetko, vai auringon maitako polet? -- Sinä rintaan salaman suljetko, tulen tuintuvan silmies teriin, vai mist' olet polton näin valanut veriin?

Kirra tuo ruukulla viiniä, jota Inra juottaa Narkaalle. Tämä alkaa herätä.

Oi, näytä, mit' on sinun luomies alla.

Kirralle asiallisen nopeasti.

Mene, astele hiljaa, Pane öljyyn martagon-liljaa ja tuoksuva kuminayrtti -- -- tee parannusvoide sa lempeä, lauha, myös hedelmät mukana tuo --

Kirra oikealle, Narkas liikahtaa.

Sun luomesi auki ma poltan!

Suutelee Narkaan silmäluomia, tämä avaa silmänsä.

Sana, katse ja suutelo suo!

NARKAS Mihin tullut ma lienkin, en viel' ole krokodiilien muona.

INRA Olet paratiisissa -- -- Inran luona.

NARKAS Äläs mitä, paratiisissa minä? Se päällä maan oli valhe suuri, mut enkös paratiisissa juuri sitä valhetta valheeksi luule -- -- Ja enkeli sinä?

INRA Olen ihminen ihana, palan lempenä, vihana! Sua lemmin ja huollan, sua surmalta puollan ja muut minä murhaan.

NARKAS Ihan lienet sa prinsessainen?

INRA ujostelevasti: Olen prinsessa nainen -- -- Ken itse olet ja mistä sa tulet?

NARKAS Tulen kaukaa saarilta terhetärten, minä lauluja lauloin ja polkuja erhetärten minä maleksin lemmenpauloin. Päätoimelta lien ollut kerjäläinen, kuten meidän maassa laulajan vapaan on oltava vanhaan ja käypään tapaan.

INRA Suur sankari varmaan on kerjäläinen?

NARKAS nauraen: He, sankari suuri ja viheljäinen.

INRA Ja salaman paistavan kupehelles sait voimasi merkiksi, laulajaniekka.

NARKAS Täm' on taitava tappelumiekka. Sen tappava kärki hyve suurin on meillä ja korkein järki. Kenen ryntäitä säilä tää syö, sen eessä on manalan yö. Sen varkain lähteissä vyölleni pistin, hätä ei lue, katsohan, lakia.

INRA Olet hurja ja rohkea mies! Mut tännekö ohjasit ties sinä Inran ihanan takia?

NARKAS Vähän pilkkasin narrien äiyä, mi meidän puolella ohjaili maailmaa. Se hallitsi luomalla riitaa ja hätää, ja luottaen hengen ja sanan voimaan ketunhännällä koetti se ratsastaa.

INRA nousten, iloisesti pyrähtäen: Ketunhännät! Kuin meidänkin maassa on tapana säädyssä arvokkaassa.

NARKAS Mut niin oli voimalta heikko se aju, ett' toinen jos voitti kielellä piesten, niin oitispa tappelu raju oli käynnissä roikassa miesten. Ken näät oli hävinnyt hammasteluissa se sisua näytteli tappeluissa. -- Myös naisista irvileukana lauloin, en sietänyt heitä, he täynn' oli juorua, lorua, jos jotakin uikutusta ja porua. He tästäkös suuttui ja kaakatuskauloin mua kapina-aikeista syytti. Mitäs muuta kuin sitoa eväsnyytti ja ruuhella pakoon. -- Yltiöpäiseen näin retkeen ryhdyin, saarehen yksinäiseen oon etsinyt tietä.

Väsähtää maahan Inran viereen.