Hanuumanin tytär: 3-näytöksinen apinakomedia
Part 1
HANUUMANIN TYTÄR
3-näytöksinen apinakomedia
Kirj.
LAURI HAARLA
Oy Daimon Ab, Helsinki, 1922.
HENKILÖT:
HANUUMAN, apinakuningas NAAKKA, Hanuumanin lempivaimo HYYPPÄ, Hanuumanin poika INRA KIRRA, hänen seuralaisensa UHU, sielunpaimen MARAKATTI, käräjämestari OINAS, kapinallinen YÖKKÖ, apinauros NARKAS, haaksirikkoinen KAIJA, eräs apinaimpi Pari apinaurosta ja viisasta.
Tapahtuu Hanuumanin valtakunnassa apinaparatiisin viimeisinä päivinä auringon kerran laskiessa ja kaksi kertaa noustessa Leijonan ja Koiran merkeissä.
1 NÄYTÖS
Oikealla etu-alalla on vanhan vanha pähkinäpuu, joka konkeloisine, punertavine juurineen sekä kamartuvine ja kumartuneine runkoineen on kuin alkuaikojen hämähäkki. Sen viheriää lehvistöä tulee vain oikmlta näkyviin ja alimmalla oksalla riippuu karkeatekoinen rumpu. Pähkinäpuusta vasemmalle kasvaa suora ja puhdasrunkoinen seesam-puu. Taka-alalla lempeänheleä lehdikkö. Taustalla tummansininen tulivuori, jonka muoto on kuin olisi gorilla laajoine harteineen kohonnut ryntäilleen, tuuhea pää kyhärässä. Vasemmalla pähkinäpuumetsä.
Hehkuva-aurinkoinen ilta. Kuu nousee hallavana taivaalle.
Henkilöiden naamioitukseen nähden on yleensä huomattava, että "hännäkkäissäkin". apinamaisuudestaan huolimatta on kussakin vain pari piirrettä, jotka synnyttävät katsojaan lievän vaikutelman apinasta, mutta jotka eivät missään tapauksessa saa peittää sitä tosiasiaa, että juuri ihmisolennot ovat kysymyksessä. "Hännäkkäitten" huulettomuudella tarkoitetaan heidäo huuliensa kapeutta ja suhteelista värittömyyttä. "Hännättömäin" huulista ei puutu muuta kuin huulien voimakas punerrus, joka täydessä loistossaan hehkuu vain Inran huulilla.
_Oinas_ on sorja nuorukainen, jolla on vyötäisillä lyhyet lehtiaineksista tehdyt housuntapaiset. Hänen tummat ja tuuheat hiuksensa ovat luonnostaan siistit ja sileähköt. Rintaan on maalattu koristuksia. Tulee juosten oikalta, poimii näyttämöltä Inran heittämiä pähkinöitä, syöksähtää pahkinäpuun luo ja silmää ylös, rientää vasemmalle, kurkkaa pähkinämetsään ja palaa keskinäyttämölle.
OINAS pähkinä hyppysissä: Se juupelin tyttö ei juoksusta lakkaa, vaikk' aviopähkinän otsaan nakkaa. Saan kiiivetä, viidakot hiipiä, puut viimmassa riipiä. Kun kurkkaan, juoksen ja häärin, kas, silloin paistavin säärin ja joustavin nilkoin hän latvahan kiipee ja urosta pilkoin sielt' ihitellen ilkkuu ja nauraa.
Kurkkaa jälleen pähkinäpuuhun.
-- Ylös oksia ravaan ja kuherrussanoja tavaan -- -- Hui-ui, huk-huk, u-iiii! Käki kaunis se kukkuu, alas puusta ja silmistä hukkuu ja ketoo pitkin taas kuin kauris se kirmaa.
Etualalle, kuin vieläkin hänen juoksunsa nähden.
Miten vinhaa ja virmaa, miten solevansorjaa oli juoksu sen kellerväjalan. Kun muistan, ma karreksi palan -- -- Ei piiperrä tyttö se väärin ja matalin ruipelosäärin kuin muut nämä apinaimmet -- --
Katselee pähkinää.
ja kolibrinsulka on laitaan lyöty. Kuin hiirenhampain sit' on purtu ja syöty. Kolo somasti laitettu, ja höyhen korea pyrstöksi taitettu -- --
INRA pensaikon takaa, näkymätönmissä: Hui-ui, huk-huk, u-iiii!
OINAS Se impeni kuherrussana!
INRA jo kauvempana: Hui-ui, huk-huk, u-iiii!
OINAS harmista kiehuen: Ja taaskin se kaikkosi kana! Mut totta jos oon minä Oinas nuori, sun sulkeva on tämä pähkinäkuori.
Juoksee vasemmalle taka-alalle, mutta töytää Yökköä vastaan, joka kierii keskinäyttämölle. Yökkö on vanhahko apina-uros, jolla on punertava pörröpää ja partaa leuan alla. Vyötäisillä polviin saakka ulottuva kasvikuiduista punottu vaate. Sen alla ytä pitkä häntä täysin näkymättömissä.
YÖKKÖ kömpien ylös, ärisevästi: Ja koira vieköön tätäkin kuherrusjuhlaa, kaveruippanat nuorille pähkinät tuhlaa ja vanhat tässä saa jaloissa pyöriä. Pää pyörällä hyöriä koht' alkaa kiima ja paritus. Mut yhtään mulle ei heittoja helliä. Mist' ottaa särvintä lemmen kun popsittu kylliks on juhlavelliä.
INRA heittäen oikealta pähkinän, näkymättömissä: Hui-ui! Heittää toisen pähkinän. Huk-huk -- -- Heittää kolmannen pähkinän. u-iiii!
YÖKKÖ koottuaan kolme pähkinää: Hö-höh -- ihan kolme aviolupaa.
Huippelehtii puun juurelle ja katsoo ylös latvaan.
Tää liiaks on hupaa -- -- Ja liiaks vastuunalaista toki ukkelin vanhan on kolmea pähkinää purra ja halaista. -- Mut ootapas, kauan et lymyä, maa puuttuman ei pidä lemmenrymyä, kun luuvalokoivilta joudan, ja puusta sun nurmelle noudan.
Yrittää kavuta, silmää ylös ja huomaa latvan tyhjäksi, kiukustuneena:
Mitå häh! Ei latvassa ketään.
Vimmastuneena Oinaalle, joka tulee vasemmalta lujaa vauhtia:
Tämä enää ei apinatapaa, Täm' on synninliejusta pohjarapaa -- kuten sielunpaimenen kuuluu sana. Noin ensin pähkinät heittää ja kiinni tarrata ja sitten taattua urosta narrata -- --
OINAS nauraen: Miks sappes täynnä on vihaa?
YÖKKÖ Katalasti noin koetella apinalihaa ja käräjäin viisaiuta miestä. tapa meillä on ollut suvusta sukuun Ken laumasta tytärten sorjain Hanuumanin lasten kuuluu lukuun, lie sukua suurta tai luokkaa orjain, hän juhlayönä vasta yhtä saa heittää. Mut tehtyä kuherrustempun hänen tulee itsensä oksiin peittää, ja kukertaa samassa pähkinäpuussa uros kunnes kiipien noutaa heittäjähempun. Näin vanhastaan tapa tyttöjen naittamiskuussa: Vain leikillä pakoon on mentävä. Mut tämäpä loikkii kuin orava lentävä. Ja pyhästä puusta hän pahkinät haki, min vaimonpuolelta kieltää laki.
OINAS Älä muistele menneitä vuosia, nyt leikitään lemmessä uutta jo kuosia.
YÖKKÖ Ja onkos tämäkin kukerrusta? Hui-ui, huk-huk ja muuta luritusta tuo ruippana huutaa ja huijaa.
Näyttäen sulkapähkinätään:
Ja katsopas -- sietäisi kuritusta -- Lisäsynniksi kolibrinsulilla puijaa.
OINAS tuimasti: Äläs, ukkeli, liikaa leukoja loukuta, Tätä tyttöä et sinä houkuta, Sua ennen hän mulle jo pähkinän nakkas. Hän nimelt' on Inra, ja sorjaa kuin hän uros toinen ei korjaa.
YÖKKÖ arvokkaasti: Mitä kuippana kuikutat? Olet hännätön vain ja turhia ruikutat.
Vetää lantiovaatteen alta esiin häntänsä:
Näät, häntäni kahden vaaksan ja tuuman on pituinen, vanha -- Hanuuman mun on ristinyt kaikkkein viisaimmaksi ja mukaan häntäni mitan olen tunnettu kaikista rikkaimmaksi.
OINAS koirankurisesti: Olet juupelin arvokas, kyllä sen moukkakin näkee: Mut yhtä mun mieleni käkee -- jos herra ei nöyrää pyyntöä hyli -- soma oisihan oikein mitata, ihan tuumanko riittää se vaaksain yli.
YÖKKÖ arvokkaan alentuvasti: Laki kieltää orjan ja moukan tätä arvonmerkkiä mittaamasta.
OINAS imartelevasti: Mut oiskohan liiaksi armeliasta, jos kerran orjan ja apinahoukan tuot' ihmettä suotaisees sivellä, kas voisihan herraus hivellä myös lurjusta saparatonta.
YÖKKÖ Hö-höh, no-jaa, jos varovasti -- Vain nipukasta -- --
OINAS Ihan hipukasta.
Tarttuu samassa molemmin käsin Yökön häntään ja pyörittää ympäri.
YÖKKÖ karjuu: Sinä, heittiö, hellitä, heitä!
OINAS Nyt hännällä hallitse orjia.
Samassa katkee häntä ja jää Oinaan käteen. Yökkö tuupertuu rähmälleen.
Mitä! häntäkö katkes!
YÖKKÖ kömpien nolona ylös: Se saumasta ratkes -- --
OlNAS etualalla. Yökkö taempana: Hoh-hoo, tekohäntäkö vallassa onkin? Nyt tiedän ma uutisen jonkin: -- Ketunhäntä lie ollut tää alunperin.
YÖKKÖ siirtyy repliikin aikana oikealle etualalle: Tuo tänne, ett' tynkään sen rihmalla kerin. Hanuumanin käräjät kohta on lässä, pyhä tuossa on käräjäpuu ja paikka mukulakivellä tässä on viisasten neuvosta mulla. Ei istuntoon voi hännättä tulla, Kas äänestyksessä ainoa keino ja taika on hännän huippu, -- nyt tärkki on aika. Tuo oitis le tänne.
OINAS Jos selvität tarkemmin säätyänne: Miks teillä on häntä ja arvokkuus?
YÖKKÖ istuutuu kivelleen: Pidä pienemmällä sa kutale, suus! On meille taattojen perintö pyhä! Siks saimme me mannut ja maat, niin pähkinämetsät kuin neilikkahaat, ja siksi ei sovi meille saparo lyhä.
KIRRA Siro tyttö, jolla on hempeä, lehtiaineksista tehty puku yllä ja yksinkertainen, soma koristus kaulalla, heittää vasemmalta, näkymättönistä, Oinaaseen pähkinän ja kuhertaa laulavasti: Tule tuu, tu-tu-tui, tule tuu -- --
OINAS nostaa pähkinän maasta, pettyneenä: Ei kolibrinsulkaa tässä.
KIRRA Tule tuu, tu-tu-tui, tutu -- tuu --
OINAS kuunneltuaan heitfåä pois päI inän Ei hän, joku joikuu muu -- --
KIRRA astuu näkyviin, luontevan herttaisesti: Sun polkujas seurannut olen, olen kulkenut ikävässä ja kaihossa.
OINAS Olet laulava Kirra, sun tunnen. Mut aika nyt ei leikkiä lemmenlaihossa. Nenän tässä ma ukolta niistin. Ketunhännät ja arvot riistin --
YÖKKÖ nousee neuvottomana, lähestgy Oinasta keskinäyttämölle päin. Palaa sitten taas Hyypän tullessa oikealle:
Uros oot ihan oiva ja mielevä, saat kaupata ruukkuja, maalaritöitä satatolkulla palkaksi pähkinöitä, jos annat sen mulle kuin lupasit.
OINAS nauraen: Lupasinko ma? Muista en lainkaan. Kas, mitäpä muuta ma sainkaan kuin ketulta hännän ja mielen ja mukaan hännän myös sovitan kielen -- -- Siis valhe pieni suurta valhetta vastaan.
Heiluttaen häntää.
Tää hännäkkäiltä on lainaa ainoastaan.
Kirralle:
Tule, Kirra, nyt Oinaan myötä. Tätä paratiisia aika on tutkia ja -- ma luulen -- apinaherroja hännällä hutkia.
Kirra ja Oinas vasemmalle.
Hyyppä tulee vasemmalta taka-alalta hölkkäjuoksua. Tämä Hanuumanin poika on likainen naamallaan ja ruippana kintuiltaan. Sylissä on hänellä ankaran suuri ruukku ja hampaitteu välissä pitkä tikku.
HYYPPÄ Yökölle, vetäen tikun suustaan: Isä ukko on tulossa! -- Nyt kiire kuin liekillä kulossa on virrata seesamin mahlan ja mehun sen tullessa juomarijehun. Nyt reilaan hännät ja maljat!
Yökkö hamuilee häntäänsä ja painuu lopulta nolona mukulakivelleen istumaan. Samalla aikaa asettaa Hyyppä ruukun seesampuun juurelle ja tuikkaa tikun puun kylkeen. Asettuu kyykylleen, lystikkäästi virnistäen Yökölle:
Noin alkaa tikusta tippua kaljat.
YÖKKÖ hajamielisenä: Ka -- tippuu tikkua pitkin -- --
HYYPPÄ Ja ensi pisarat kielellä Iitkin.
Lipoo tikkua kieIellään.
MARAKATTI lattearinta ja koukkuselkä käräjämestari. Tulee oikealta taka-alalta kiireisesti kierreraitainen, pensaspuusta tehty keppi arvonmerkkinä kädessä:
Napa maaemon hyllyy ja tärskyy, Hanuuman kun talsii ja naamalla pärskyy. Hän saäpuu, apinakaani, ja harmaja patriarkka. Hän naamalt' on ilmetty paviaani ja valtikkana on seesam-sarkka. -- Kenen kulmilIa härmää on pyhässä puussa, kenen leuka on louhittu sankariluusta, ja Koirankuonolaisten ken kuuluu valtiassukuun, hän, kuningas kaikkien apinaisten, nyt saapuu tuomion lukuun.
Asettuu vasemmalle, sauva keikarimaisesti oikassa kädessä. Oikealta saapuvat: _Hanuuman_, paksu, ähkivä ja rallatteleva herra, jonka leuan alla on tukku harmaata partaa, kaulassa mahtava ketju pähkinöitä ja kädessä valtikkana katajakippo. Hänen jäljessään astuu sielunpaimen _Uhu_, jolla on pukuna sammaleenvärinen laaja loikko. Kädessä on hänellä pitkä pahkurainen sauva, jonka päässä on naurava kuutamonaama. Mutta kuutamoympyrän toisella puolella on pähkinäisillä pallisilmillä varustettu paholaisen kuva.
Kaksi muuta apinaurosta seuraa jonossa perässä. Nämä kaksi ja Uhu asettuvat mukulakiville Yökön lisäksi istumaan. Marakatti jää seisomaan. Sielunpaimenella on muita korkeampi kivi.
HANUUMAN äkkää Hyypän lipovan kielellään mahlatikkua, koko jono pgsähtyy.
Äläs, poika, liikoja kielellä lipaise!
Hyyppä livahtaa piiloon puun taakse, josta taaton näkemättä virnistelee.
Varo, ettei tää kämmen sun pakaroitas hipaise!
Marakatille:
No mestari, rumpua lyöpäs.
Marakatti rummuttaa hetken ankarasti, joll'aikaa Hanuuman istuutuu juuren konkelolle, palavissaan ähkää ja puhkaa ja pyyhkielee hikeä kasvoilfaan. Rummutuksen päätyttyä:
Hoh-hoh -- miten astunta hikeä naamaan ryopäs. -- Niin -- -- koska ja siis tämän rummuttamisen takia ei kenkään hännätön myöten lakia saa tuomatta pyhälle paikalie tulla, on rauha ja laillinen oikeus mulla -- --
Nyppää kirpun rintapuuleltaan ja napsauttaa sen taitavasti sormellaan menemään.
kevätkäräjät täyskun noustessa alkaa. Kas silmistä autuasten myös paratiisilasten on haettava raiskaa ja malkaa, nää ettei kasvoille jumala kuun, yli armosta paistavan naaman vedä kaihea turman ja vihan, mikä tuhoon veis tämän onnelan taattojen saaman ja hukuttais hurskaan apinalihan. tään laiskan ja itsekuliekin rakkaan -- --
HYYPPÄ joka on kurkistelIut isäänsä puun takaa, irvistellen Marakatille:
Ukon silmät käy kaljamalle ja sakkaan, hän heltyy kohta ja itkua tuhraa.
Marakatti heristää kepillään poikaa valkenemaan. Hyyppä kyykistyy ruukun viereen.
HANUUMAN selviten liikutuksestaan, juhlallisesti: Alamäkeä pyöri ja merehen lähti jo aurinko toljottavainen, nous taivaalle Koira- ja Leijona-tähti ja jumala Kuu ikinaurelevainen.
Pyyhkii liikutuksen kyyneleen silmästään ja muuttautuu rehevään leikillisyyteen:
-- Akat latteat, haituvahapset ovat vellinlaitossa hyörineet, sopuseurassa syöneet sen apinalapset on nokkelin sormin ja kyntensä nuolleet, kuperkeikkoja nurmella pyörineet, ja niks ja naks ovat kirput hampaissa kuolieet.
HYYPPÄ Isä, täynnä on ruukku, vain tuumaa vailla.
HANUUMAN Pisipirtailleen se tippukoon samalla lailla.
Jatkaa mielihyvästä röhisten:
Tytärlapset jo nakkasi aviopaukut ja urusten kalloon sai kuhmut ja laukut. Mut alla tummavan myrtin, kuun virrassa, vierellä kukkivan yrtin nyt tuoksuvat immet kuin peltopyyt. He nukkuissa peipon, ja ruskean rastaan kuht' ottavat ylkänsä kujertaen vastaan, ja kuhmut ja sarvet he lemmellä voitaa.
HYYPPÄ Kukas ryyppykuntoon hunajat hoitaa?
HANUUMAN rehevästi: Kukas muu kuin mestari Marakatti, jok' on paratiisin nokkelin maailmanmatti. Hän suolaheinin ja pärskäjuurin, ngt tehköön oikean paratiisikuurin.
MARAKATTI kumartaen: Myös tippa muutama hunajaa ja näpsän verran kai neilikkaa viel' armossa antanet sekaan heittää?
HANUUMAN Ei neilikkaa, se karvast' on aivan ja siittää kellerimahaan vaivan, ei myöskään pippuria, jota lempivaimoni Naakka, tuo eloni murhe ja taakka, mua mahlassa juomaan puijaa. -- Sydän muskotin parast' on ryytiä, sitä sekaan survo ja aika kyytiä.
MARAKATTI Heti maistiaista tuon tuohislipolla.
HANUUMAN ojentaen valtikkakipponsa: Tuo suoraan katajakipolla.
Marakatti kumartuu seesampuun luo.
No niin -- -- näin laitossa humalamäihän mun käräjävirteni solmuun jäihän -- ja lieköpä kesken näin kurkkuni janoa mun tehtävä muuta kuin riemulla sanoa: Meill' autuain elo maan on päällä! Lie montakin laatua asujanta maan pinnalla täällä moni uskoton, hännätön pakana tuoll' lienee tulisten vuorien takana, mut meillä vain autuas asumaranta. Meill' oppaana askelen heikon ain' ollut on taattojen jälki ja kanta. He onnen löysivät varjosta metsien peikon, he kullekin mittasi onnen määrän. Ja jälkeen heidän sen mittaa häntä: Niin suuri kuin hännällä pituus lie, niin lavea kullakin onnen on tie. -- Näin yksinkertaisella ja hurskaalla lailla on riita ja napina pannaan pantuna täällä. Ja vihoviimeksi päätös ja perustuslaki: Elo torkkuva tää ett' on parasta onnenunta ja että on parhaista parhain tää yhteiskunta, se totuus vanha neuvossa tässä tapa ollut on ainoaks oikeaks vahvistaa.
Marakatti tuo kipolla juhlajuomaa. Palaa Hyypön luo ja siirtyy sitten vasemmalle.
Siis yhdessä rytäkässä nyt hännät pystyyn! Nostakaa-aa!
Hanuuman ryyppää. Kaikki nostavat kainalon alta hännännipukan näkyviin paitsi Yökkö, joka ääntelehtii levottomana.
HYYPPÄ nauraa räkättäen: Kä-kä-kä-kää -- --
HANUUMAN päristää suutansa ja pyyhkii kädellään. Tekee yleissilmäyksen: Kai vanhaa latua aatos käy??
HYYPPÄ yhä nauraen: Ei Yököllä häntää näy!
YÖKKÖ nousten pystyyn, säikähtyneenä: Toki häntä on mulla kuin muilla.
HANUUMAN nostaen kippoa, jo kokonaan juhlatunnelmassa: Miks viivytät temppuiluilla sa ryyppäysjuhlaa -- -- vai uudetko sulla jo aatteet -- --
Juo kiposta kulauksen.
UHU nousee ylös ja koputtaa sauvallaan: Moni pähkinä kuorelt' on hyvä, mut alla on saastainen heelmä ja jyvä. Myös paratiisista apinalasten tään näin minä raskaalla mielellä. Nyt tapoja taattojen autuasten moni rankaisematta loukkaa. Koht' erota silmä ei herrasta moukkaa, niin päässyt on vallalle turmelus, saasta. Loka syntinen tullut on orjain maasta, tulivuorien juurelta tuolta, miss' asuu hännätön suku. Ketvätjuhlan he saavat kanssamme viettää Mut armosta tästä on saatu vain saastaa! He rienauzkielellä haastaa he uusia tapoja tuovat, kinamieltä ja riitaa luovat. Ja riettain heistä on Inra, koko apinakunnan riena ja villitys. Hän on kalvetustautinen, kurja, ja kuitenkin kaikille syntiin viettelys. Tavat pyhimmät rikkoo tuo hurja --
Ylhäälle, puun puun konkelolle ilmestyy samassa _Inra_, siro ja ihana impi, jolla on hohtavan kellervä hipiä ja jonka huulilla on purppurainen hohde. Hänen vartensa on soleva ja norja. Leikkivä riemu ja uhmaava kauneus säteilevät hänen olemuksestaan.
INRA Hui-ui, huk-huk, hu-huu!
Heittää kolibrinsulkaisen pähkinän.
Tämän Inralta saa -- ruma pappi Uhu-u!
Heittää toisen pähkinän alas suoraan Hanuumanin päälakeen.
Tämän Inralta saa rymyukko Hanuuman!
Heittää koko kourallisen ukkoihin pähkinöitä.
All' auringon kuuman on kaunehin Inra!
Katoo nopeasti, ilman että muut ennättävät nousta ylös ja häntä nähdä kuin Uhu.
UHU Hän kosketti pyhää puuta! Sen näittekö rietasta naamaa ja suuta? Hän hellimistä ei enää siedä. Sana anna siis nopsaan viedä ja riiviö tuoda neuvoston eteen.
Istuutuu.
YÖKKÖ Ma mielt' olen samaa.
HANUUMAN Tämä häiriö hellän mieleni lamaa. Mut hyyppää Hyyppä ja piikanen tuo.
Hyygppä vikkelästi oikealle. Uhulle:
Voit eelleen synninliejua kaivaa; mut meit' älä saarnalla vaivaa.
Uhun seuraavan repliikin aikana käväisee Yökkö ja toinen apinauroista hakemassa itselleen kipollisen mahlaa.
UHU Sen näin minä rumiluksen! oli silmissä lieska ja palo, paholaiselta varmasti laina, ja kavala niin oli suunsa valo kuin viettelys, synti on aina -- -- Ja tuohon ilveimpeen uroskansa on hulluna aivan?
MARAKATTI Hänen vuoksensa uroilla tappelunnuhina ja tytärten pensaissa kiukku ja kuhina.
UHU Sekasortoa näin, kademieltä ja riitaa nyt ryöhää keskeltä onnelan viitaa.
YÖKKÖ koettelee häntäpunltaan: Jaa, jaa, sen tunnen ja nään, paratiisi on keskellä häviötään.
UHU Tää ilmestys paholaispeikon, mi ensiksi kuurnii uekossa heikon, eritoten on rienannut vaimonpuolet. Nekin, jotk' ovat synnyltä vallasluokkaa, Tätä matkivat orjaa ja kurjimuskuokkaa. He simpukankuorilla ruumista raapii ja pois palapalalta untuvat kaapii.
Nousee ylös.
Ja sitten, aatelkaas -- sen nähnyt oon omin silmin -- he tonkii beetelinväriä, punamultaa, punalaikkoja he maalaa pitkin pakarapaikkoja -- Katinkultaa! -- Ja muotia! Uusinta tapaa! Paratiisi on vapaa! soi loppujen lopuksi rienaussana.
Istuutuu.
YÖKKÖ joka on litkinyt liposta mahlaa: Minä kaikista viisaimpana olen hengessä sielunpaimenen myötä. Kuka tietää, jos rienaus yltyy, he kantoon hännänkin kyltyy, sen irti saumasta ratkoo -- -- Kukaties ihan juuresta juurtaen katkooo Tätä aatetta ajaa Oinas-vintiö, jok' on synnyltä samaa sukua, eik' armosta hännän pidä paljonkaan lukua.
HANUUMAN nauraa röhisten: Tää aatozkin ennen on kuulumatonta. Älä ylä turhia höpise!
YÖKKÖ ponnahtaen pystyyn: Jukoliste, en liikoja löpise! Tään lurjuksen valtaani vaadin, ett' omalla kouralla tuomion laadin.
HANUUMAN Sana viisasten, nään minä, tyhjää leikkaa, aju ymmällä mun, se heittää kuperkeikkaa, Ei muuta neuvoa neuvossa tässä kuin hetkeksi nukkua -- siispä on lässä nyt torkkumishetki.
Hanuuman nojaa puun runkoon ja kuorsaa, ja muutkin kyykähtävät paikoilleen ja torkahtavat.
HYYPPA tulee oikealta kollottaen ja surkean näköisenä: Minä selkääni sain -- -- Se Oinas koikale niskaan koikki, veti hännästä, viurus ja manas, ja taapäin tanas ja selkään loikki.
Itkeä tuhertaa.
MARAKATTI Mut apinantytär -- sen toitko?
HYYPPÄ kirkastuen jälleen, lapsellisessa ihastuksessa: Sinä tähtisen ihmeen tuoda voitko, hämäryössä mi läikyyy ja väikkyy kuin mainingin parmailla paistava kuu. Ja ihmeitten ihme -- hänell' on -- kirsikkasuu, min nähdessä päätä vain huimaa.
Hyppää etualalle.
MARAKATTI Ka -- onpas tuimaa -- tää poika on päästänsä vialla.
HANUUMAN Jo äsken ol' ymmällä aju, nyt järjestä viiminen hiven ja haju on haihtunut multa -- -- On ennen pulmissa auttanut torkkumishetki nyt, luulen, on ruukulle retki. Mikä kuutamossa on hämärää, sen aamulla aurinko selvittää.
Jönkii ruukulle ja hänen jäijessään kaksi muuta apinaurosta, Mararatti mgns seesampuun luo.
HYYPPÄ Sitä tyttöä naimaan lähden!
UHU Torahampailla lait sekä uskot raastoi! -- Naa -- napinallista, mitäpä muuta tuo ollut ois peli.
HYYPPÄ koirankurisesti: Enimmäkseen he pappia hammasteli.
Uhu kääntyy raivootuneena poispäin. Muut ovat palanneet paikoiileen.
UHU Sai prinssi selkäänsä kaikkien nähden. Täm' on valtoja vastaan napinaa!
HYYPPÄ puoliksi itsekseen: Kuin virpi ja köynnös hän hyväili santelipuuta ja välkkyvin hampain joukolle haastoi.
HANUUMAN istuutuessaan: He-hee, näin tilkka tilkalta, vähin erin Taas päästään ärjymielestä järkeen. -- Pojat! Nyt on kirppujen tappamishetki!
Nyppivät rintakarvojaan.
Samassa itmestyy taas Inra pähkinäpuuhun ja istuu sen rungolle, tullen nyt täysin näkyville ja leikitellen Yökön hännällä. Hänen takanaan on Oinas ja Kirra sekä näkymättömissä muutakin kapinoivaa apinakansaa.
UHU pyhässä vihassa: Alas pyhästä puusta, jos uskot sa kuutamon voimaan.
Ukot pöliähtävät pystyyn, siirtyvät vasemmalle ryhmäksi. Uhu jää oikealla.
INRA Tulin haastelomaan, ihan asioimaan. Ja myötä on heimoa hilpeätä.
UHU kääntää toisen puolen kuutamoympyrästä: Vai pelkäätkö naamaa tätä, mi paholaisen on oma.
INRA Hui-ui, sun peikkos ei soma. Sen silmänä pähkinäpalli ja suulta kuin räyskivä halli. Ja maalattu kurjasti perin! Se tehtävä ois ihan uuteen ralliin, nenä värjättävä ois krokodiiliverin ja muutenkin -- naamasi malliin.
HANUUMAN jälleen lähestyen: Kaut' isien leukaluun! Tuo tytär on prinsessa kuun!
INRA hypähtää alas, jääden seisomaan Hanuumanin istuimelle:
Ei kuutamo kalvakas, ei elämä uneljas ole jumala meille. Tulivuoria kuljemme, joka auringon uuden me sylihin suljemme. ja syöksymme jyrkänteille.
UHU Puhe tuo on jumalanpilkkaa!
INRA nauravasti: Täm' on riemua silkkaa. Ja minä olen prinsessa nainen!
HANUUMAN He -- -- nainen --
UHU kuin mainitsisi paholaisen nimeä: Vai nainen!
HANUUMAN Jopa somasti liekutat, apinainen.
HYYPPÄ joka uteliaana on vääntäytynyt aivan Inran viereen, osoittaa uteliaana tämän huulia:
Miks on sinun suullasi kirsikkamarjoja kaksi?
INRA Punahuulet ne on, ihan purppuraiset! Ne marjaksi maistavaksi -- kuin kirsikkaiset -- näin yhtehen nipristän ja hymyän -- --.
UHU Hän irtikö luonnonlaista!
YÖKKÖ Tämä enää ei apinamaista!
HANUUMAN Ei laatua koirankuonolaista.
OINAS Hän ihana on, ihan jumalainen!
ÄÄNET kuuluvat vaimeana kuorona puiden ja pensaiden takaa: Hän on jumalainen!
UHU Ja vaikene, napinakansa! Koko herjalla muodollansa hän on jumalan pilkka ja sikiö pahan. Tämän todeksi todistaa mahdan. Siis kuulkaa, mitä nyt kalloonne ahdan: On meidät jumala Kuu ihan kaltaiseksensa luonut. Hänen armostansa on meillä myös suu, min' Luoja huulettomaks on suonut. Ylös silmänne luokaa kuutamon puoleen: Hän nauraahan huulia vailla ihan apinan oikean lailla. Mut immellä tällä on lisä, jot' ylpeillen huuliksi mainii. Vain paholainen niiden on isä.
YÖKKÖ Voin taata kaikista viisaimpana, ett' totta on paimenen sana.
INRA heiluttaa Yökön häntää, hänelle tarkoittaen, somasti uhitellen: Kenen on tämä saparoparka?
YÖkkö vetäytyy peläztyneenä oikealle.
UHU siirtyy keskemmälle: Ja paholaistakin hirveämpää on laadulta rienaus tää. Täm' on _inhimillistä!_ Tämä muistuttaa mua suvusta villistä, suvust' ihmisen kurjan ja kalvaan, -- min osa on taistella, kurjana kuolla, elo taakkana kantaa, rehkiä turhaan ja sortua väkivaltahan, murhaan. -- Heit' onhan nähtykin rannoilla näillä, kun kuuttomin öin sekä myrskysäillä lyö heidät meurova meri näit' armaita rauhan rantoja vasten. -- He ovatko näköä autuasten? He viruvat jäsenin nääntynein ja kaihisin, polttavin silmin.
Siirtyy takaisin oikealle, Inran huulia osoittaen.