Part 4

-- Kuules nyt! -- lausui ruhtinas vasta leivotulle hovineuvokselleen, joka alamaisimmassa alamaisuudessa suuteli hänen nuttunsa lievettä. -- Sinäkös se olet, joka osaat opettaa koiria puhumaan? Kas tässä Fidele. Vahinko, ett'ei elukka rukka osaa suullisesti sanottaviansa sanoa, mutta, kunniani kautta, se ymmärtää jok'ikisen sanan, minkä minä sille puhun.

Sitten antoi ruhtinas koiralleen kaikenlaisia käskyjä saksan-, franskan- ja italiankielellä, ja koira teki kaikki tehtävänsä ihmeellisen säntillisesti.

-- No, mitäs sanot nyt? -- kysyi ruhtinas ilosta loistavin silmin.

-- Niinkuin teidän korkeutenne suvaitsee, -- vastasi lalenburgilainen.

-- Luuletko saavasi Fidelen puhumaan?

-- Jos vaan saamme tarpeeksi aikaa.

-- Sitä ei pidä teiltä puuttuman. Alkakaa vaan ensin saksasta. Franska otetaan sitten myöhemmin, kun Fidele on äidinkielessä ensin tehnyt tarpeeksi progrés. Sinä saat asua täällä linnassani. Hovimestari osoittaa sinulle huoneesi. Koeta nyt ensin attacher Fidele puoleesi, että se avec plaisir pysyy sinun seurassasi. Jos hyvin asiasi toimitat, ei pidä puuttuman sinulta runsas récompense. Aika ajoin olen tiedusteleva, kuinka ne käy, ne teidän leçons. Ja nyt saat mennä huoneesesi. Käske kyökistä runsaasti makkaroita; niillä voitat Fidelen sydämmen puoleesi.

Hovineuvos ymmärsi, että hänet oli passitettu ulos, ja alkoi lähetä ovea takaperin, sillä eihän hänen sopinut kääntää ruhtinaalle selkäänsä. Mutta arvaamatta puikahti Fidele hänen jalkojensa väliin, ja uusi hovineuvos lensi selko seljälleen maahan. Hovineuvos älähti pahasti, koira ärähti vielä pahemmin. Mutta ruhtinaan oli sanomattoman hauskaa.

-- Tehän alatte jo tutustua toisiinne.

Tuhansilla anteeksi-pyynnöillä kiiruhti Hannu Halle salista ulos.

X.

Kaikkialle.

Hovikeittiön avulla oli Hannu Halle neljässä viikossa saanut puolellensa henkikoiran suosion ja täyden luottamuksen. Siitä pitäin rupesi ruhtinas yhä useammin tiedustelemaan, miten opetus alkaa onnistua. Hovineuvos huomautti tähän, että tarvitseehan ihmislapsikin neljä, vieläpä viisi vuotta, oppiaksensa puhumaan selvästi. Tuskinhan lapsi ensimmäisenä ikävuotenaan oppii kuin moniaita tavuja. Nikodemus piti tuota varsin järkevänä ja hillitsi kärsimättömyytensä.

Elämä hovissa oli Hannu Hallelle kovin mieleistä. Väliin tuntui hänestä vaan ilkeältä, kun ei koira vielä ollut oppinut ainoatakaan sanaa, vaikka opettaja oli sitä jankuttanut sille senkin tuhannen kertaa.

Onneksi johtui Hannulle mieleen mitä temppuja muuan hänen kumppaninsa yliopistossa oli tehnyt koirallaan. Hän näet puristi välistä koiransa kuonoa ja nipisti elukkaansa toisella kädellään, kunnes koira rupesi murisemaan. Kun isäntä nyt sopivaan aikaan hieman hellitti puristamista, syntyi murisevan koiran kulkussa jotenkin selvä ääni ma-ma. Hannukin koetteli tätä keinoa, ja onnistui odottamattoman hyvin.

Puolen vuoden perästä kysäisi ruhtinas taas erään kerran jotenkin tuikeasti, eikö Fidelen edistymisestä vieläkään mitään kuulu. Silloin kehui Hannu Halle kasvattiansa aivan tavattomasti ja tarjoutui antamaan näytteen sen ensimmäisestä lapsellisesta soperruksesta.

Ruhtinas keräsi kaikki uskottunsa ympärilleen, ja heidän keskelleen asettui Hannu Halle kasvattinsa kera. Ensi aluksi selitti Hannu Halle pitkässä puheessa, täynnä mitä hienoimpia pedagogillisia huomautuksia, että hän on opetuksessaan noudattanut itse luonnon antamia selviä viittauksia. Kaikki teeskentely ja turhia tavoittelu vaikuttaa turmiollisesti tuleviin sukupolviin saakka. Se on juuri hutiloiminen ensimmäisessä opetuksessa, joka on ollut suurten valtakuntain kukistus ja kaiken pahan alkujuuri, mitä maailmassa ollut lienee. Hän aikoi piakkoin toimittaa painosta aapiskirjan aivan uuden metodinsa mukaan ja omistaa sen ruhtinaalle Nikodemukselle, tieteiden ja taiteiden suojelijalle ja maecenaatille.

Sen jälkeen ryhtyi hän näyttämään todistuksia uudesta metodistaan. Hän otti koiran hyväillen syliinsä, puristi sen kuonoa ja nipisti sitä takaapäin, ja -- kas! Koira päästi paksulla bassoäänellä: "Ma-ma!"

Läsnä-olijat purskahtivat kovaan nauruun, josta ei tahtonut loppuakaan tulla. Se oli suostumuksen ja tunnustuksen ja hämmästyksen ilmausta. Hovineuvoksen oppinut vakavuus ja Fidelen syvä basso loivat tähän pedagogilliseen toimitukseen jotain peräti juhlallista. Yltyneenä läsnä-olijain hilpeydestä, pani hovineuvos koiransa uudistamaan tuon hauskan tempun useampia kertoja perättäin, kunnes seuran nauru muuttui pelkäksi kirkunaksi, ja ruhtinas jo lopulti pyysi, että Fidele lakkaisi kaikkien pyhimysten nimessä.

Hänen korkeutensa oli niin ihastunut, että korkeasti se sama suvaitsi likistää koiraansa rintaansa vastaan. Ilonsa huumauksessa oli hän vähällä syleillä hovineuvostansakin. Tämä otti hovin onnittelut vastaan kainolla mielihyvällä. Ruhtinas syötti henkikoiralleen sokerileivoksia ja kehoitti sitä olemaan edelleenkin ahkera ja tarkkaavainen.

Hovineuvokselleen lahjoitti ruhtinas kultaisen nuuskarasian, jonka kannella koreili maan-isän oma kuva. Hannu Halle oli kiitollisuudesta pakahtumaisillaan ja huudahti: "O, teidän korkeutenne; minä takaan että Fidele on ennen pitkää sanova teille: pa-pa!"

-- Ja silloin pitää sinun saaman palkankorotusta, -- lausui ruhtinas ja armollisimmalla myhäilyllä päästi hänet menemään.

Tuo "pa-pa" lausuminen otti sentään viipyäkseen. Muutaman viikon kuluttua tiedusteli ruhtinas jälleen asianlaitaa, mutta silloin ilmoitti hovineuvos, että Fidele oli tilapäisesti sairastunut, ja että sitä piti kaikin mokomin suojella vähimmältäkin mielenliikutukselta. Tämä oli ruhtinaan mielestä taas varsin järkevää, ja niin pitennettiin oppiaikaa jälleen.

Hannu Halle olisi näin ollen saanut edelleen rauhassa elellä, jos hän olisi rauhallisesta elämästä suuriakaan välittänyt. Mutta hän oli pääkaupungissa jo tutustunut kaikkialla ja oli tavalla tai toisella kietounut lukemattomiin pieniin sekä suuriin asioihin. Mukana hän oli kaikkialla ja puheli rohkeasti ja julkeasti tai kainosti ja hiljaisesti, miten milloinkin mieleen johtui ja asia vaati. Hän se tiesi kaikki tyyni, ratkaisi kaikki tyyni, toimitti kaikki tyyni. Ruhtinas rupesi päivä päivältä pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa, ja samoin tekivät tietysti myös pääkaupunkilaiset ja hoviin kuuluvatkin. Lemmikki olikin hänen yleinen nimensä.

Säännöllisesti neljän viikon perästä saapui Lalenburgista raadin lähetyskunta tiedustelemaan jalon kansalaisen vointia. Sen kapean kadun, jonka varrella Hannu Hallen kotitalo sijaitsi, oli raati hänen kunniakseen nimittänyt Hallen kaduksi, ja kosk'ei ollut saatavana hänen muotokuvaansa, ei öljyssä eikä marmorissa, oli raati ripustanut hänen siluettinsa eli varjokuvansa suuren istuntosalinsa seinälle.

Ruhtinaan salaiset kabinettineuvoksetkin kääntyivät Hannu Hallen puoleen, vaikuttaakseen milloin missäkin asiassa hänen korkeuteensa. Tämä kävi tarpeelliseksi vallankin silloin kuin Nikodemus, voidakseen edelleen elää isoisesti, aikoi määrätä taas uuden veron otettavaksi. Salaiset neuvokset olivat kokonaan tuota veroa vastaan, sillä kansa huokaili ennestäänkin kaikenlaisten maksujen ja rasitusten alla. He kääntyivät Hannu Hallen puoleen ja pyysivät, ahdingossa olevan kansan nimessä, että hän koettaisi saada ruhtinasta luopumaan tuosta aikeesta.

-- Se on pian autettu, hyvät herrat, -- sanoi Hannu Halle tavallisella varmuudellaan ja läksi ruhtinaan luo.

-- Mutta kuulithan sinä, -- sanoi hänelle Nikodemus; -- minun pitää saada rahoja. Hanki minulle rahoja, niin ei tarvitse uusia veroja ottaa.

-- Se on pian autettu! -- virkkoi hovineuvos. -- Kuinka paljon teidän korkeutenne tahtoo?

-- Mitä enemmän, sitä parempi.

-- Mainiota! Teidän korkeutenne ei huoli muuta kuin aloittaa vaan pieni nauhakauppa, ja rahaa tulee ihan satamalla.

-- Nauhakauppa? Kuules! Sin'et olekaan Hannu Halle, vaan Hannu Hassu. Olenko minä mikä rättisaksa?

-- Teidän korkeutenne! Suvaitkaa vain myödä puoli kyynärää nauhaa sataan kultarahaan, teidän omaan kuuluisaan nimeenne lyötyyn sataan Nikodemusdor'iin, niin --

-- Kuka ne maksaa?

-- Jos teidän korkeutenne suvaitsee armossa perustaa uuden ritarikunnan, esimerkiksi jahtipyhimyksen kunniaksi, tuollaisen Pyhän Nimrodin ritarikunnan; jos jokainen Nimrodin ritari saa oikeuden kantaa napinlävessään viheriäistä nauhaa, johon on kiinnitetty kaksi kultaista, metsätorven ympäröimää pyssyä; jos sitten jokainen, joka maksaa sata Nikodemusdor'ia, pääsee ritariksi, ja jokainen, joka suorittaa tuhannen Nikodemusdor'ia, saa sen suuren ritarimerkin; jos sitten vielä pannaan toimeen kaikenlaisia juhlallisuuksia, ja minä tiedän vielä ylioppilas-ajoiltani, mitä sellaiset vaikuttavat; ja jos sitten -- -- --

-- Kuules nyt! -- keskeytti ruhtinas hänet äkkiä. -- Etpä olekaan Hassu Hannu sinä. Me tahdomme asiata miettiä. Teetä sillä välin nauhaa tehtaassa ja pane kultasepät valmistamaan ristejä. Minä teen sinut Nimrodin ritarikunnan kansleriksi.

Ei olisi ikinä mikään vero tuottanut ruhtinaan kassoihin niin runsaasti rahoja kuin tämä nauhakauppa, joksi sitä hovineuvos vähän kömpelösti sanoi. Tuskin olivat näet ruhtinas ja hänen velipuolensa, Krähenburgin kreivi, ja Hannu Halle, ritarikunnan kansleri, esiintyneet Nimrodin nauha rinnallaan; tuskin oli saatu tietää, että sillä ja sillä maksulla ken hyvänsä korotettaisiin Nimrodin ritariksi, niin syntyi ritarikunnan kansliassa kauhistuttava tungos. Jokainen toi Nikodemusdor'insa, ken puolesta, ken kahdesta kyynärästä nauhaa, ja kukapa se juuri kernaasti olisi tahtonut pysyä alemmalla pykälällä kuin toinenkaan. Kotvasen kuluttua oli yksin partureillakin viheriäinen nauha napinlävessä.

Tästä nousi suuri napina aatelistossa ja maan mahtavissa. Kuinkasta saattaisivat he olla samassa arvossa ja rangissa kenen kanssa hyvänsä? He panivat kernaasti maansa ja mantunsa pantiksi, saadakseen vaan sen pitemmän nauhan. Ja niin oli koko maa täpö täynnään viheräisiä nauhoja ja kauniita velkoja.

Ruhtinas Nikodemus oli riemuissaan, mutta hänen uskolliset neuvon-antajansa kirosivat uuden ritarikunnankanslerin kekseliäisyyttä.

XI.

Hannu Halle.

Hannu Hallella oli, sivu mennen sanoen, aivan yhtä paljo ja yhtä vähä omaatuntoa kuin pitää ollakin suurella valtiomiehellä, joka kernaammin luopuu kokonaisesta maakunnasta kuin oikustansa, ja joka on mainion hyvällä tuulella, vaikka kansalta hyvinkin mieltä kääntää.

Eräänä päivänä otti muuan ruhtinaan uskollisia neuvoksia Hannu Hallen kanssa puheeksi Nimrod-vimman turmiolliset seuraukset.

-- Niin totta kuin minun nimeni on Hannu Halle, -- vastasi toinen, -- ei niin hyvää, ett'ei pahaa, eikä niin pahaa, ett'ei hyvää. Mutta jos valtiomiehen pitäisi tehdä loppu kaikista valituksista maassa, ja jos lääkärin pitäisi parantaa jok'ainoa sairaansa, niin kukapa silloin valtiomieheksi tai lääkäriksi rupeaisikaan? Olkaa rauhassa, rakas ystävä! Maailma nähkääs on niin merkillisen viisaasti luotu, että meikäläinen saa siinä hutiloida koko lailla, ennenkuin siitä sentään hutilontyötä tulee.

Tämä suuri periaate ei näy toteutuneenkaan missään niin loistavasti kuin Luchsensteinissä. Siellä näet oli monen sadan vuoden kuluessa pantu käytäntöön kaikkia mahdollisia ja mahdottomia valtio-oppeja, eikä maa silti ollut tullut autioksi ja tyhjäksi. Jokainen uusi ministeri ja uusi ruhtinas kumosi edellisen järjestyksen ja sääsi sijaan uuden. Yksi rakensi luostareita, toinen teki niistä kasarmeja; yksi perusti valtiolle tehtaita, toinen möi tehtaan väestön, niinkuin muutakin valtion-omaisuutta, ja lakkautti tehtaat j.n.e. Mutta kas ihmiset ne yhä vaan kasvoivat ja lisääntyivät ja elättivät henkensä nyt niinkuin ennenkin, kun vaan kerran oikein perin pohjin olivat oivaltaneet sen suuren totuuden, että heidät oli luotu herrainsa huviksi ja omaksi ilokseen, ja että tänään piti marssia vasempaan, huomenna oikeaan, tänään eteenpäin, huomenna takaperin, aina sitä myöten, mikä järjestys milloinkin oli voimassa. Eikä mitkään Nimrodin ritarikunnan tuottamat haitat voineet vähentää sitä kunnioitusta ja rohkeutta ja ihmettelyä, jota kansleri, tuon kansansa jumaloiman ruhtinaan oikea käsi, kaikkialla sai osakseen.

Kadehtijoita ei häneltä suinkaan puuttunut, mutta niistä hän ei välittänyt vähääkään. Hän istui herransa armossa niin lujasti, ett'ei hän arvoansa silloinkaan kadottanut, kun geniaalinen Fidele jonkun ajan perästä otti ja kuoli. Epäilemättä oli elukka parka joutunut salaliiton ja hovivehkeitten uhriksi. Henkilääkäri oli näet huomannut henkikoiran ruumiissa ilmeisiä myrkyn oireita, ja nyt toimitettiin hänen korkeutensa korviin tällainen huhu: varmaankin oli kansleri itse saattanut sen päiviltä pois, jott'ei hänen enää tarvitsisi opettaa sitä puhumaan taikka olisi lopultakin pakotettu tunnustamaan olevansa pelkkä kerskailija, joka ei mointa konstia koskaan ollut osannutkaan. Mutta Hannu Halle oli kasvattinsa kuolemata itkenyt niin vilpittömästi, ja hovi taas oli osoittanut niin peittelemätöntä välinpitämättömyyttä, ett'ei Nikodemus kallistanut noille huhuille korvaansakaan.

Linnanpuistoon, surupoppelien ja kypressien alle pystytettiin sitten verrattomalle Fidelelle marmorinen obeliski, jonka veistäjäksi oli kutsuttu yksi Italian parhaimpia mestareita.

Ei saata juuri sitäkään sanoa, että Hannulla olisi ollut ystäviä hovissa; -- kelläpä hovissa ja suuressa maailmassa ystäviä lienee? Ja ken voisi sen tai tämän yksityisen ystävänä ollakaan, jos on, Hannu Hallen lailla, koko maailman oma? Mutta ilman ystäviäkin oli Hannu Hallen hyvä olla. Hän oli jokaisen luottamusmies. Ei ainoastaan ruhtinas, vaan tämän velipuolikin, Krähenburgin kreivi, sanoi häntä kaikeksi kaikessaan. Jokainen myhäili hänelle, hän jokaiselle. Myhäilivät hänelle myös kauniit Luchsensteinin immetkin. Ja miellyttävä mies hän oli kerrassaan. Ei hän milloinkaan mistään närkästynyt. Hänen korkein ilonsa oli tehdä muita iloisiksi.

XII.

Kaikkialle.

Ruhtinaan luottamus uuteen kansleriinsa kasvoi kasvamistaan, ja niinpä nimitti hän Hannu Hallen jäseneksi siihen lähetystöön, jonka tuli noutaa Mäuseheimin prinsessa, ruhtinaan kihlattu morsian, Luchsensteiniin.

Muut lähetyskunnan jäsenet olivat enimmäkseen ikivanhoja herroja, ja senvuoksi vastaan-otti prinsessa erittäin suosiollisesti Hannu Hallen. Pelkkä nuoruus on useinkin onnen tien suoruus. Prinsessa ei sentään kovin runsaasti armojansa tuhlaillut, sillä hän oli hyvin oikullinen, niinkuin kauniitten prinsessain sopii ollakin. Hänellä kun tavallisesti oli joka päivän osalle aina uusi oikku, sillä eihän se yksi ja sama oikku enää ajan pitkään oikkua olekaan, niin oli hänen ympäristönsä kovin vaikea hoksata, mikä se milloinkin oli voimassa. Prinsessa oli kovin ärtyisä ja, niinkuin nykyjään sanotaan, hermostunut. Senvuoksi rakasti hän kaikkea, mikä hellää ja hentoa oli, ja kenties siitä syystä eritotenkin kissojaan. Näitä oli hänen lähellään aina mitä koreimpia ja armaimpia, kaikenkokoisia ja kaikenkarvaisia. Jokaisen hovidaamin tuli hoitaa pari kolme tuollaista suloista eläintä.

Koska nyt ruhtinas suosi yhtä suurella lemmellä koiria kuin prinsessa kissoja, ja kissain ja koirain keskinäinen väli on luonut tuon tunnetun sananlaskunkin, niin julkesivat jotkut sen johdosta aavistella, ett'ei tekeillä oleva avioliitto ole vast'edes oleva kaikkein onnellisimpia auringon alla. Siitä huolimatta sepiteltiin korkeain vihkiäisten johdosta varsin mairittelevia runoja, pidettiin kauniita puheita, maalailtiin suuria tauluja, täynnä esikuvia ja tunnusmerkkejä, ja kaikissa niissä ennusteltiin kultaista aikakautta, jolloin voima ja sulo, viisaus ja kauneus toisiinsa liittyvät. Sanalla sanoen: silloin tehtiin, mitä maailmassa aina tehdään.

Mäusenheimin prinsessan suosio kansleria kohtaan kohotti jalon Hannu Hallen entistä arvokkaampaan asemaan. Kaikki, mitä vaan hän suvaitsi sanoa tai kirjoittaa, oli kuin marmoriin muovattua tai vaskeen valettua. Kuulijat ja kuulijoilta kuulijat, lukevaiset ja lukemattomat imaisivat tuon kaiken itseensä ja omistivat omakseen ja jakoivat muillekin siitä, vieläpä sanomalehdissäkin julkaisivat. Hannu Hallella kun oli verraton lahja puhua tavattoman selvästi ja laveasti, niin oli se lopultikin Hannu Halle itse tai hänen sanansa, joka johti yleistä mielipidettä. Pääkaupungissa luettiin ihastuksella hänen kuvaustaan tulevan nuoren ruhtinattaren suloudesta ja siitä, kuinka hellästi hän rakastaa kissojansa. Sen johdosta sulki kansleri pääkaupunkilaisten suosiolliseen huomioon sen seikan, että, korkeiden nuorikoiden tullessa pääkaupunkiin, olisi nähtävänä ei ainoastaan ilotulituksia, vaan kauniita kissojakin. Kas sitä ei tarvinnut kahta kertaa sanoa. Jokainen tahtoi nyt saada niitä kaikkein kauniimpia eksemplaareja kissain maailmasta, ihan valkoisia ja ihan mustia ja tiikerinkarvaisia ja harmaita ja valkoisen, mustan ja harmaan kirjavia ja ruskeita: siten näet pääsisi jo ajoissa nuoren ruhtinattaren suosioon. Kissoja tilattiin läheltä ja kaukaa, ja kissain hinnat kohosivat suunnattomasti kaikissa Luchsensteinin ääreisissä maakunnissa.

XIII.

Hannu Halle.

Ruhtinaspari vihittiin läheisessä rajalinnassa, ja sieltä saatettiin he pääkaupunkiin. Tulojuhlallisuudet olivat äärettömän komeita. Kunniaportteja oli niin tuhkatiheässä, että kadut jäivät melkein päivän valoa vaille. Jokaiseen kaareen oli maalattu mitä somimpia kissain kuvia, silmän-iloksi nuorelle ruhtinattarelle. Muutamat kunniaportit oli varsin aistikkaasti laitettu yksinomaan kissoista, nimittäin kaikkein kauniimmista täytetyistä kissasista, jotka näyttivät ajavan toisiansa takaa. Kaikista akkunoista kurotettiin näkyville kissoja, jotka kumminkin käyttivät itseänsä jotenkin sopimattomasti, sylkivät ja naukuivat, kaiketi peljäten putoavansa kadulle, -- tietysti turhaa pelkoa. Tämä naukuminen tarttui pian muihinkin kissoihin ja kävi lopulti niin kovaksi, että pienet lapset säikähtivät ja rupesivat kirkumaan hekin. Ruhtinaalliset jänis-, lintu-, susi- ja pikakoirat, jotka juoksivat juhlavaunujen edellä, ja kaikki porvarillisetkin koirat, jotka, isäntiensä esimerkkiä seuraten, olivat kerääntyneet kaduille, katselivat hämmästyneinä tätä verivihollistensa ylenpalttista paljoutta ja kävivät kovin levottomiksi. Muutamat hyökkäsivät haukkuen oikealle ja vasemmalle, toiset hyppivät talon seiniä vastaan, ulvoen vimmatusti, ja toiset muutoin vaan leukojaan louskuttivat muille seuraksi ja kannatukseksi.

Tuossa koirain ja kissain kovaäänisessä keskustelussa oli perin vaikea kuulla omaa inhimillistä ääntään, ja vielä vaikeampi oli saada selvää naapurin puheesta. Muutamat katsojista tahtoivat saada aikaan asianmukaista, kunnioittavaa hiljaisuutta ja rupesivat sen vuoksi huutamaan: "koirat pois!" Toiset taas pauhasivat: "kissat tieheen!" Ja tästä syntyi sellainen hirveä erillaisten äänten hämmennys, että hevoset olivat pillastua. Ruhtinaalliset vaunut täytyi pysäyttää suurimman kunniaportin kohdalle, jonne kaupungin maistratti oli miehissä tullut korkeata paria vastaan, ja jossa kunnallispormestarin piti lausua koko maan ilo ja ihastus erityisessä, hänen itsensä sepittämässä puheessa. Pormestari asettuikin jo vaunujen viereen ja aloitti suuren puheensa. Mutta huuto ja haukunta ja nau'unta ja melu hänen ympärillään oli niin suunnaton, että hän piankin huomasi tarvitsevansa kaiken inhimillisen ponnistusvoimansa, saadakseen juhlapuheensa kaikki loistokohdat, nuo kukkaset ja sinitaivaat ja taivaan enkelit, ehjinä esiintymään. Kaikeksi onneksi oli hän lujarakenteinen mies, jolta ei suinkaan puuttunut ääntä, hän kun jo kaksikymmentä ajast'aikaa oli raadissa ääntä pitänyt. Hänen äänensä kuuluikin yli kaiken melun ja pauhinan, vaikka mies menikin siinä ihan mustanpuhuvaksi. Heikkohermoinen ruhtinatar säikähti ja sulki molemmin käsin korvansa. Nikodemus huusi ja pauhasi vihoissaan oikealle ja vasemmalle vaunuistansa. Kenenkään sanoja ei kukaan kuullut, mutta kansa luuli, että ruhtinas tahtoo lausua syvän kiitollisuutensa rakkaitten alamaistensa uskollisuuden osoituksista, ja silloin kajahtivat raikkaat huudot: "Eläköön! Kauan eläköön!" Ja suunnaton oli sinä hetkenä räyhy ja kirkuna kunniaportilla. (Sanomalehdet ja aikakauskirjat niiltä päiviltä kertovatkin, kuinka ääretön oli kansan riemu, kuinka sydämmellistä ruhtinaan kiitollisuus ja kuinka vilpitöntä jalon ruhtinattaren liikutus.) Mitä tuohon liikutukseen tulee, kävi ruhtinatar lopulti todellakin ihan toivottomaksi ja purskahti kiukuissaan itkemään. Puhetta tai paremmin huutoa pitävä pormestari puolestaan luuli noita armaita kyyneleitä oman tärisyttävän puheensa hedelmiksi ja siksi kääntyi hän nimenomaan ruhtinattaren puoleen ja läksi vertailemaan häntä peräperää kaikkiin Olympon jumalattariin eikä lopettanut ennenkuin viimeinenkin lause hänen puheestansa oli onnellisesti nähnyt päivänvalon.

Nyt läksivät ruhtinaalliset vaunut täyttä vauhtia kiitämään linnaan. Kaikkien, liiatenkin heikkohermoisen ruhtinattaren korvat soivat vielä kaksi tuntia sen jälkeen. Niin helläksi oli korkea morsian käynyt korviltaan, ett'ei kukaan saanut puhutella häntä muutoin kuin hiljaa sopottamalla. Hänen suurin surunsa oli se, että hänen täytyi vielä samana iltana olla läsnä ruhtinaallisen hovikapellan soittajaisissa. Säästääkseen niin paljon kuin mahdollista nuorta aviopuolisoaan, oli Nikodemus kieltänyt kapellimestarin käyttämästä puhaltimia; yksin huilutkin piti pantaman pois. Tästä ei ruhtinatar suurtakaan lohdutusta saanut, ja hän lausui kahden kesken kanslerille, että kosk'ei nyt soittajaisia voinut kokonaan peruuttaa, hän olisi hyvin kiitollinen, jos kansleri saisi taivutetuksi kapellan soittamaan niin hiljaa, että sitä tuskin kuulisi.

Hannu Halle oli heti valmis lupaamaan, mutta kapellimestari vastusti ankarasti tuollaista loppumatonta pianissimoa. Taideniekat ovat itsepäisiä, tietäähän sen. Hän lupasi kyllä virityttää soittajillaan kaikki instrumentit valmiiksi jo ennen ruhtinaallisen parin ilmestymistä, säästääkseen korkeasti samaisten korvia virityksen ilkeiltä epäsoinnuilta. Hän lupasi edelleen valita sellaiset kappaleet, joissa olisi niin vähän räminää kuin suinkin, mutta sitä vastoin ei hän millään ehdolla suostunut jättämään pois erästä äänekkään-puolista ouverture brillantea, jonka hän itse oli säveltänyt ja josta hän muutoinkin oli pyyhkäissyt trompetit, vaskirummut, fagotit, klarinetit ja muut puhaltimet. Tämä kapellimestarin itsepintaisuus pani tuon palveluksille aina niin alttiin kanslerin kovaan pulaan. Hän toivoi kuitenkin keksivänsä jonkun välikeinon, ja sen hän keksikin. Laimentaakseen tuota räikeätä, hermostuttavaa viulujen vikinää, hiipi hän salaa orkesteriin, ennenkuin musikantit ja hovi oli saapunut saliin, ja siveli saippualla kaikki jo ennalta valmiiksi viritettyjen jouhisoittimien käyrät.

Kapellan taiteilijat asettuivat paikoilleen. Hovi saapui, loistava joukko. Kapellimestari kohotti puikkonsa ja hänen ensimmäisestä viittauksestaan piti ouverture brillante'n sulavain sulosointujen herahtaa esille.

Kaikki käyrät elähtivät viuluillaan uskollisesti, mutta ääntä ei kuulunut. Hiljaa oli kuin haudassa. Kapellimestari heitti hirmuisen silmäyksen musikantteihinsa, kohotti kätensä ja viittasi jälleen, oikein ruumistaan nytkäyttäen. Käyrät kävivät, viulut heilahtivat ja musikantit huojahtivat, mutta yhtä turha oli toinen yritys kuin ensimmäinenkin. Ruhtinaallinen kuulijakunta luuli äkkiä tulleensa umpikuuroksi. Kapellimestari rupesi jo epäilemään, että hänen alamaisensa ovat kateudesta ruvenneet niskoittelemaan. Harmissaan ärähti hän, ääntään hilliten: "Mutta eikös sieltä nyt lähde?" Hän kääntyi tarkastamaan viuluniekkoja, kohotti kätensä ja heilautti puikkoaan kolmannen kerran, ja taiteilijat ne tempasivat hämmästyneinä ja säikähtäneinä hekin kolmannen kerran, mutta aina turhaan. Nyt huomasi kapellimestari viulujen voimattomuuden. Koko hovi purskahti nauramaan, mutta ruhtinas, joka oli ollut kovin ylpeä kapellastaan ja tahtonut osoittaa puolisolleen sen erinomaista etevyyttä, käski musikit ja musikantit hiiteen ja läksi ruhtinattaren ja koko hovin kanssa pois salista.