Part 3

Keskellä tätä yleistä hämmennystä purkaantui tuo suuri, kauan valmisteltu salaliitto Muckerin palmikkoa vastaan täyteen työhön ja toimeen. Yksi raatiherroista, ammatiltaan räätäli, veti sakset taskustaan ja läksi ajamaan takaa kaupunginkirjuria, joka jymäkässä juosta puikahteli kuin mikä pitkähäntäinen rotta. Yks kaks oli palmikko niskaa myöten irti. Mucker parka ei tiennyt koko jutusta mitään, ennenkuin sai palmikollaan näpsäyksen nenäänsä. Muuan toinen oli näet siepannut räätäliltä tuon voitonmerkin ja ruvennut käyttämään sitä ratsuraippanaan, se kun oli, hyväkäs, puolitoista kyynärää pitkä.

Kaupunginkirjuri huomasi nyt palmikkonsa joutuneen toisen omaksi, tapasi niskaansa ja sai varman vakuutuksen, että tuo kallis kapine oli todella tiessään. Mutta silloin hän parkasi, nosti kätensä ja kyynelöivät silmänsä kohti korkeutta ja huusi taivaan kostoa pahantekijän ylitse. Ei hän olisi varmaankaan pannut asiata niin pahaksensa, jos häneltä palmikon asemasta olisi nyäisty itse pää. Hänen ulvontansa oli niin ylenluonnollista, että korkea raati lakkasi äkkiä tappelemasta, unohti kaikki närät ja vihat ja kerääntyi ääneti poloisen ympärille. Mutta kun siinä huomattiin, ett'ei mieheltä ollut käsi katki eikä jalka poikki, myhähti jokainen varsin tyytyväisenä, luovutti valloittamansa perukin asianomaiselle ja palasi sijallensa.

Pormestari puisteli päätään, peräti nureillaan äsköisestä mylläkästä, ja hänen pörröinen perukkinsa muistutti silloin sangen paljon medusanpäätä. Tuollaiset innokkaat keskustelut eivät Lalenburgissa muutoin olleet mitään ensi kerran ilmiöitä; siksipä eivät ne nytkään sen suurempaa sydämmen surua tuottaneet. Ne olivat vaan kansalaisten avomielisyyttä ja tasavaltaista teeskentelemättömyyttä. Jokainen korjasi asuansa niin hyvin kuin osasi ja piteli hyppysillään niitä kohtia tamineissaan, joihin pahimpia rakoja ja repeämiä oli ilmaantunut. Kaupunginkirjuri asetti pöydälle palmikko vainajansa, savipalasten ja napin viereen, ja kuivaeli kyyneleitään kirjavaan nenäliinaan.

Hartaudella odotettiin jälleen ruhtinaan kirjeen lukemista. Mutta tämä oli yleisessä touhussa ja tuiverruksessa mennyt moneksi palaseksi. Paperiliuskat kerättiin yhteen ja asetettiin suurella kunnioituksella pormestarin eteen. Kaikki muu jätettiin hänen älynsä ja viisautensa huostaan.

Tämäpä oli ylen vaikeata. Paperipalasia koeteltiin sommitella yhteen jos mitenkin päin, mutta turhaan. Muutamista yksityisistä sanoista sai selvän, mutta ehjää ei tullut mitään. Nyt oli pormestari sanomattomassa pulassa ja pälkäässä. Kolmasti kysyi hän valistuneelta raadilta, mitä hänen korkeutensa Luchsensteinin ruhtinaan kirjoitukseen vastattaman piti, ja kolmasti puisteli valistunut raati päätänsä. Vihdoin nousi Hannu Halle puhumaan ja ehdotti ilmoitettavaksi hänen korkeudellensa, että sittenkuin korkeasti sen samaisen kirjoitus on onnellisesti perille saapunut ja hukkaan joutunut, niin anoo jalo ja viisas maistraatti, että hänen korkeutensa suvaitsisi kirjoittaa vielä kerran.

Yksimielisesti hyväksyttiin tämä kerrassaan älykäs neuvo.

Mutta sillä välin oli Mucker istunut paperipalasten ääressä, sommitellen niitä yhteen jos miten tavoin. Vihdoin hän luki kuuluviin seuraavat kokoomansa sanat:

"Kiinniottaa... Hannu Halle... koira... tuhannen guldenia... hinta... päästä..."

Kaikki jälleen kuuntelemaan ja kummastelemaan.

-- Kas niin, -- puhui Mucker, -- tässä näkee selvästi, että Hannu Halle on taaskin ollut vehkeilyn päällä ja hänensä niin tyhmästi käyttänyt, että koko Lalenburg saattaa turmion alle joutua. Tämä edesvastuu siitäkin, että hän itse ruhtinaalta koiraksi kutsutaan ja meiltä kiinniotettaa vaaditaan. On myös hänen päästänsä tuhannen guldenin hinta ulospantu. Epäilemättä on Hannu Halle jälleen kutsumatta, käskemättä itsensä sekoittanut asioihin, joihin ei hänen mitäkään tullut. Mutta suurten herrain kanssa ei ole marjaan menemistä. Minä ehdotan sen vuoksi, että syytetty pantaisiin vankeuteen ja siellä pidettäisiin hamaan siihen asti kuin hänen korkeutensa sen toisen kirjeen tykömme on lähettänyt, ja että ruhtinaalle tietä annettaisiin, että luvallinen ja viisas raati on valmis kaikenkaltaiseen korvaukseen kuin myös että Hannu Halle jo on asianmukaisesti kiinni pantu.

Kaupunginkirjurin esitys hyväksyttiin yksimielisesti, vaikka Hannu Halle pani kiivaita vastalauseita ja vakuutti, ett'ei hänellä iki päivinä ole ollut Luchsensteinin ruhtinaan kanssa vähintäkään tekemistä. Kaupungin vartijat saivat käskyn tulla sisään, ja he saapuivatkin kohta pertuskoineen päivineen. Komendantti pöyhäytti höyhentöyhtöänsä, asettui vartijajoukon etunenään, ja niin vietiin Hannu Halle, suunnattoman väenpaljouden seuratessa, suoraa päätä valtionvankilaan.

VII.

Hannu Halle.

Se sanoma, että valtionrakennusmestari oli vangittu ja Luchsensteinin ruhtinas oli suunnattomasti suuttunut ja sanonut häntä, aatelkaas, koiraksi, -- se sanoma herätti tavatonta huomiota Lalenburgissa. Mitä lieneekään Hannu Halle tehnyt tepposia? -- Se kysymys tuotti päänvaivaa kaikille yhteisesti ja jokaiselle erittäin. Ja niin suuri oli hämmästys ja häiriö, ett'ei kukaan edes huomannut tuon puolentoista kyynärän pituisen palmikon poissa-oloa kaupunginkirjurin päästä. Puheen-aineeksi oli tullut Hannu Halle kaikkialle, eikä kukaan epäillytkään hänen pian tapahtuvaa mestaustansa. Muutamat arvelivat, että häneltä lyödään pää poikki; toiset luulivat, että mies hirtetään, mutta jotkut sanoivat, että kyllä hän ainakin roviolla poltetaan. Monet olivat oikein pahoillaan siitä, ett'ei tämä juhlallinen toimitus voi tapahtua Lalenburgissa, vaan on täytäntöön pantava ruhtinaskunnan pääkaupungissa. Toiset sitä vastoin olivat tästä mielissään, siinä kun heillä oli niin hyvä syy käväistä taas kerran tuossa pääkaupungissa. Monet tekivät jo sopimuksia yhteisestä matkasta, sillä ainahan sitä helpommalla pääsee, kun panee kyytirahat puolekkain. Kaikki ajopelit ja hevoset, mitä kaupungissa vaan oli, tilattiin heti samana päivänä jo ennakolta. Räätälit olivat nääntymäisillään uusien tilauksien ylenpalttisuuden alle.

Mutta näihin iloisiin valmistuksiin ja puuhiin sekaantui pian kristillistä sääliväisyyttä. Olihan se sentään hirveätä, kun ajatteli tuon raukan istuvan pimeässä vankihuoneessa, kuolemaansa odotellen! Hannu Halle, jonka jokainen tunsi, ja jolla jok'ainoassa talossa oli ollut jotain tekemistä; -- Hannu Halle, jota kaikki mammat olivat moittineet ja vävykseen toivoneet; -- Hannu Halle, johon kaikki tytöt olivat katsoneet karsaasti kaukaa ja lämpimästi läheltä; -- Hannu Halle, pöydässä iloinen juomaveikko, raadissa oiva puhuja, tätien ja serkkujen kahvikekkereissä kimein kielikello, kirkossa hartain sanankuulija; -- Hannu Halle, kaikki kaikessa, -- hän istui vankeudessa!

Haikea sääliväisyys valtasi ensin tyttäret, sitten mammat ja sitten aviomiehet. Tuskin oli hämärä laskenut maahan, niin läksi moni kaino neitonen, joka tavallisesti oli karttanut Hannu Hallen katseita ja nuoren miehen nimeäkin kuullessaan punastunut, läksi itkusilmin hiljakseen hiipimään vankihuoneelle, pistääksensä mies paralle vielä viimeisen virvoituksen ja vahvistuksen. Kuka toi makkaroita, kuka sokerileipiä, kuka piirakaisia ja ken mitäkin. -- Hyväinen aika! -- huudahtivat ämmät ja palvelustytöt ja katupojat, tuota nähdessään; -- johan ne sille vievät hirren herkkuja! -- Ja nyt ei viemisillä enää ollut loppuakaan. Hirren herkuiksi oli Lalenburgissa tapana sanoa kuolemaan tuomittujen pahantekijäin viimeisiä aterioita. Mestauksen edellisinä päivinä kannettiin näet heille kaikkea, mitä vaan halusivat ja mitä eivät halunneet. Valtionvankilan akkuna oli kadun tasalla ja varustettu rautaristikolla. Ristikkoon oli tehty erityinen aukko, josta ruoat pistettiin sisään, sillä vankihuoneen ovea ei saanut avata ilman korkean esivallan nimenomaista lupaa. Tämän aukon edessä tungeskeli nyt väkeä hamaan puoliyöhön asti. Ja aukosta vaelsi vankilaan leipää ja leivoksia jos mitä laatua, makkaroita, paistettuja hanhia, kukkoja, ankkoja, kyyhkysiä, hentusia, piirakaisia, omenoita, päärynöitä, viini- ja olutpulloja, liköörikaramelleja, päänpiristys-vesiä j.n.e., j.n.e. Kauppiaat lähettivät mies-raukalle suoloja, pippuria, juustoa, voita, nuuskaa ja piipputupakkaa. Ihme vaan, ett'ei valtionrakennusmestari tukehtunut siellä tuohon tavaran paljouteen. Ei yksikään noista ihmis-ystävällisistä lahjoittajista saanut kumminkaan nähdä hänen kasvojansa; eikä hän sanaakaan vastannut heidän suloisiin lohdutuksiinsa. Jokainen ymmärsi asian oikean laidan: tuska ja häpeä oli pakottanut hänet lymyämään pimeimpään nurkkaan.

Mutta hellyys ei ollut tällä kertaa paikallaan, eikä valtionrakennusmestarikaan ollut paikallaan. Näin oli nimittäin asia. Kun komendantti puolenpäivän aikaan oli saattanut Hannu Hallen vankikoppiin, huomattiin, että valtionvankila kyllä oli erinomaisessa kunnossa, mutta peräti rappiolla. Ovea ei osannut lukita eikä teljetä, koskapa puu oli lahonnut ja lukot ja teljet ruostuneita. Tähän ei kuitenkaan ollut syynä kaupungin ja tasavallan viisaan raadin huolimattomuus, vaan muuan oikeusjuttu, jota jo neljäkymmentä ajast'aikaa oli käyty kaupungin ja maalaiskunnan, nimittäin Lalenburgiin kuuluvain kahden kylän, välillä seuraavan seikan ratkaisemiseksi: "ovatko vankihuoneet ylöspidettävät kaupungilta, jolla on oikeus vangiksi ottaa, vai maalaiskunnalta, jonka väestön velvollisuus on itseänsä vangitettaa?" (Miesmuistiin ei näet ollut sattunut sellaista, että kaupunkilainen olisi joutunut vankeuteen). Tätä prosessia oli tasavallan suuri raati tutkinut jo neljäkymmentä ajast'aikaa, mutta yhä se vielä oli ratkaisematta. Joka vuosi oli kaupungin esimiehillä ja maalaiskunnan esimiehillä tapana kokoontua suuriin sopiaiskemuihin, joissa riitapuolten oli määrä ratkaista juttu sovinnossa. Mutta esimiehille maistuivat viinit ja paistit kovin hyvälle, ja sen vuoksi ei sopimisesta koskaan tullut mitään, sillä siinä tapauksessahan näistä hauskoista kemuistakin olisi tullut kerrassaan loppu, ja koska niitä sitä paitsi pidettiin sen riitapuolen kulungilla, jonka "vast'edes havaittaisiin väärässä olleen", ei kumpikaan tietysti tahtonut väärässä olla.

Komendantti oli heti paikalla terävällä älyllään ja silmällään huomannut nuo pienet vajanaisuudet vankihuoneen ovessa. Siitäpä syystä hän ei pannutkaan ovea lukkoon, vaan naulitsi sen kiinni ja varmemmaksi vakuudeksi käski kaupunginkirjurin siinä paikassa lukitsemaan sen sinetillä. Sitä paitsi asetettiin oven eteen vartija pertuska kädessä. Vanki teki heti kohta vartijalle oven takaa sen vakavan kysymyksen, kuinka hänen, vankina ollessaan, oli meneteltävä eräissä tapauksissa, jotka ovat välttämättömiä tässä elämässä. Vartija hoksasi kysymyksen erittäin tärkeäksi, ja koska komendantti ja kaupunginkirjuri vast'ikään olivat lähteneet tiehensä, juoksi hän kysymään heiltä tässä asiassa käskyä ja määräystä. Sillä välin tarkasteli valtionrakennusmestari ovea ja huomasi, että saranat sillä kohtaa, missä ei ollut sinettiä eikä nauloja, istuivat kovin höllässä ja helposti läksivät irti lahonneista pielistä. Pieni sysäys vaan hänen puoleltaan, niin ovenpuolisko erkani puoliskostaan, valtionrakennusmestari astui koreasti ulos, painoi oven takaisin paikoilleen ja saranat sijoilleen ja läksi takaportin kautta kotiansa, ennenkuin kukaan oli häntä huomannut.

Uskollinen vartija palasi pian senjälkeen ja toi komendantilta tällaisen armottoman vastauksen: "vanki auttakoon häntänsä tainkaltaisissa tapauksissa niinkuin parhaiten taitaa". Samalla lausui vartija syvimmän surunsa ja vilpittömän osan-ottonsa vanki parkaa kohtaan, ja kertoi ja neuvoi ja lohdutteli häntä neljänneksen tuntia. Mutta kun valtionrakennusmestari ei vastannut sanaakaan pertuskamiehen moniin helliin sanoihin, niin vaikeni viimeksi mainittu vihdoin hänkin; kävelihän vaan edestakaisin oven edustalla, tarkastellen silloin tällöin nauloja ja sinettiä.

VIII.

Kaikkialle.

Valtionrakennusmestarin matka vankihuoneesta asuntoonsa oli oikea mestariteos. Vankilan takapihasta mennä puikahti hän avaran liiterin kautta, josta ovi vei myös suoraa päätä läheiselle poikkikadulle. Tässä liiterissä elätettiin esivallan sikoja, jotka nyt ihastuivat vallan erinomaisesti, päästyään ulos kaupunkia katselemaan. Sieltä juoksi pakolainen läheiseen leipurintaloon, joka ennen vanhaan oli ollut yhtenä kadun toisella laidalla olevan talon kanssa. Hannu Halle tiesi kyllä, että talojen jaon jälkeen oli katua vastaan kyllä rakennettu muuri, mutta tiesi myös, että muurin yläosaan oli jätetty vähäinen aukko kulkuyhdistystä varten. Yks kaks oli Halle juossut portaita ylös ja tullut aukolle, jonka leipuri oli sullonut jauhosäkkejä täyteen. Mutta ei mikään ollut Hannulle helpompaa kuin sysätä säkit alas, ja tuskin oli kuudes säkki pakahtunut katua vastaan, niin oli valtionrakennusmestari jo loikannut kadun poikki komendantin taloon, josta toinen portti antoi toiselle kadulle, juuri sille, missä kova onni oli kohdannut Pretzelin patoja. Taas vastuksia. Sanotun portin kohdalle oli komendantti rakennuttanut hanhikoppelin, jossa hänellä oli näitä siveitä ja säveitä lintuja kolmisenkymmentä, hän kun kävi laveata hanhi- ja höyhenkauppaa. Onneksi ei ollut koppeli kovin lujatekoista laatua. Ohut lautaseinä antoi perää kaikille tahoille, ja valtionrakennusmestari oli jo kauniisti kotonansa, ennenkuin hanhet kaakatuksillaan ja räpytyksillään ennättivät julkilausua ilonsa siitä, että saivat ehdoltansa nauttia suloista vapautta.

Tän-aamuiset suuret tapaukset olivat kyllä kokonaan vetäneet ihmisten mielet puoleensa, niin että tuskin muuta osattiin ajatellakaan kuin jalon Hannu Hallen vangitsemista ja ruhtinaan kuriiria ja raatihuoneessa rikki revittyä valtiollista asiakirjaa, mutta eihän voinut sittenkään jäädä kokonaan huomaamatta se merkillinen seikka, että arvoisan raadin siat, näkyvä L reidessään, olivat hajaantuneet ympäri kaupungin, eikä sekään, että toisella kadulla oli ilma aivan sakeanaan jauhopölystä, eikä sekään, että komendantin hanhiparvet kaakattaen lentelivät yli kupujen ja kattoin. Mistä nämä ihmeelliset seikat yht'aikaa eri haaroilta? Sitä ei voinut ymmärtää yksikään. Muutamat politikan miehet arvelivat, että vangitun valtionrakennusmestarin liittolaiset aikovat panna toimeen yleisen kapinan. Kaupunginkirjuri Mucker se yksinään viittaili sinne päin, että ellei hän itse olisi omin käsin sinetillä lukinnut ja naulannut Hannu Hailea lujasti vankikomeroon, niin saattaisi hän taaskin luulla juuri häntä kaiken tuon pahan aikaansaajaksi, koska siat ja jauhosäkit ja hanhet olivat yleisön sekaan syösseet.

Enimmin piti ihmisten mieliä kumminkin vireillä se suuri isänmaan kysymys, varsinkin odotettu juhlallinen mestaus. Kaikki muut asiat jäivät syrjäseikoiksi. Ja ylimmilleen nousi jännitys, kun jo seuraavana aamuna Luchsensteinin ruhtinaan kuriiri kiiti täyttä laukkaa kaupunkiin, uusi kirjelmä mukanaan. Raatikello samassa soimaan. Vaipat hartioillaan ja miekat vyöllään kiiruhtivat pormestarit ja raatiherrat ylimääräiseen istuntoon. Syvämietteisyys ja vakavuus asui heidän kasvoillansa. Kansaa riensi laumottain raatihuoneen torille, ja kaksinkertaiseksi kasvoi uteliaitten joukko, kun Luchsensteinin ruhtinaan vaunutkin saapuivat, tietysti vankia noutamaan.

Istunto alkoi. Pormestari asetti silmälasit nenälleen;, mursi suuren ruhtinaallisen sinetin ja rupesi lukemaan kuuluvalla äänellä:

"Me Nikodemus, Luchsensteinin ruhtinas, Krähenburgin kreivi y.m., y.m. viisaille pormestareille ja raadille Lalenburgin kaupungissa ja republikassa meidän armollisen tervehdyksemme ynnä hyvän suosiomme kanssa. Sittenkuin se kirjoitus kuin meiltä teidän tykönne oli lähetetty, on, sen pahempi, kadotetuxi tullut, jonka sisälläpito oli kuin seuraa: 'Koska yxi teidän uskollisia kansalaisianne, joka Hannu Hallexi kutsutaan, on yhdelle meidän hovijäägäreistämme ilmoittanut, että jokainen koira voisi häneltä ylöskasvatetuxi tulla kuin myös puhumaan opetettaa, ja me tämän suurella mielihyvällä olemme kuulla saaneet, niin tahdomme me hänen sanastansa kiinni ottaa, ynnä että ei mikään hinta tule meiltä liian kalliina pidetyxi, jos hän meidän henkikoirallemme, nimeltä Fidele, inhimillisen puhelahjan tykösaattaa taitaa, joka sille, yllämainitulle koirallemme, kyllä vaikeata olla mahtaa, vaikka se tosin täydellisesti saxankieltä ymmärtää ja vähän myös franskaa ja italiankieltä, kumminkin niin, ett'ei se vielä itse niitä puhua taida, jonka tähden me usein mainitun Hannu Hallen tahdomme nimittää meidän hofrodixemme ja ulosmäärätä hänelle tuhannen guldenia hänen ensimmäisexi ylöspanoxensa ja vielä edespitäin, että hän myöhemmin voi päästä meidän printziemme ylöskasvattajaxi, niin kohta kuin he senkaltaisen sopivan iän saavuttaneet ovat, niin kehoitamme teitä tätä meidän hofrodiamme viipymättä meidän tykömme lähettämään, niinkuin meidän armollinen tahtomme on".

Ilmeinen ällistys valtasi nyt hyvin-arvoisan raadin. Ei ainoatakaan löytynyt, kaupunginkirjurista ja ensimmäisestä raatiherrasta ruveten hamaan vahtimestariin salin ovella, jonka suu ei olisi pysynyt auki vielä kaksi minuttia sen perästä kuin ei enää mitään ollut kuultavana. Itse hallitsevalta pormestariltakin, sittenkuin hän oli laskenut kirjeen eteensä ja silmälasit sen päälle, jäi suu kotvaseksi auki ja silmät tuijottamaan ylös tyhjään avaruuteen.

Muutamat rupesivat sitten ihmettelemään, että mitenkä se hänen korkeutensa koira jo on oppinut ymmärtämään kolmea kieltä; toisia kummastutti Hannu Hallen tähän saakka niin salassa pysynyt taito opettaa elukoita puhumaan ihmisen tavalla; ja vielä toiset tutkistelivat kunnioituksella niitä korkeita arvoja ja virkoja, joihin valtionrakennusmestari vielä oli kohoava, hän, josta vast'ikään oli luultu kaikkea muuta kuin sellaista; ja vielä toiset pelkäsivät ja vapisivat tuon suuren miehen kostoa, hänen, joka hirsipuun nenästä oli kohonnut valta-istuimen juureen: nythän oli Lalenburgin kaupunki ja tasavalta kokonaan hänen mielivallassansa. Hämmästyksen hiljaisuus muuttui äkkiä ankaraksi huudoksi, jossa jokainen tahtoi ennen muita saada puheenvuoron, lausuaksensa pöytäkirjaan, että hän oli eilispäivän istunnossa pannut ankaran protestin valtionrakennusmestarin vangitsemista vastaan. Noloin kaikista oli kaupunginkirjuri Mucker. Sillä välin kuin muut koettivat ylenpalttisesti ylistellä Hannu Hallen erinomaisia avuja ja kuntoa, nimitellen häntä hänen isäinsä kaupungin ylpeydeksi ja kauniimmaksi koristukseksi; sillä välin kuin muut laskivat ja luettelivat, mitä kaikkea hyvää, niin ruoan kuin juomankin puolta, he edellisenä iltana olivat ristikon-aukon lävitse hänelle pistäneet, sillä välin pureskeli Mucker häpeissään sulkaansa, miettien, miten päästä sovintoon verivihollisensa kanssa.

Ja sitten ehdotti Mucker, että raadin valitsema lähetyskunta kävisi noutamassa ruhtinaallisen hovineuvoksen pois vankihuoneesta ja toisi hänet juhlasaatossa raatihuoneesen. Täällä oli hänelle edeskannettava julkinen anteeksi-pyyntö eilisen väärinkäsityksen tähden ja hän asetettava kunniasijalle hallitsevan pormestarin oikealle kädelle kuin myös ruhtinaan kirjoitus hänelle luettava. Senjälkeen oli hän, kaupunginkirjuri, yhtä halukas kuin velvollinenkin anomaan omasta puolestaan anteeksi ja sulkeumaan isäinsä kaupungin korkean kansalaisen suosioon, niin ett'ei Hannu Halle vielä tulisi sotalaumain kanssa Lalenburgia vastaan, niinkuin muinaiseen aikaan Coriolano Roomaa vastaan kerran tullut oli.

Ehdotus hyväksyttiin suostumus- ja eläköönhuudoilla.

IX.

Hannu Halle.

Hannu Halle tunsi kansalaisensa liiankin hyvin ja istui sen vuoksi kaikessa rauhassa kotonaan, vanhan emännöitsijänsä vaalimana. Hannu oli varma siitä, että asiat kääntyvät parin päivän perästä parhain päin, ja ett'ei hivuskarvaankaan hänen päässään kosketa, vaikkapa huomaisivatkin hänen karanneen ja saisivat tietää haen olinpaikkansa. Olihan hänellä sitä paitsi hyvä omatunto, sillä Luchsensteinin ruhtinaalta ei hän ollut kärpästäkään kuolijaksi lyönyt.

Emännöitsijältään, joka tuon tuostakin pistäysi ulkona tiedustelemassa kaupungin-uutisia ja ottamassa selvää raadin tekemisistä ja jättämisistä, sai hän kuulla kummia: hänet oli nimitetty ruhtinaan hovineuvokseksi; hänen oli määränsä opettaa ruhtinaan henkikoiralle saksan kielioppia; raadin lähetyskunta oli käynyt hänen luonaan kunniaterveisillä vankihuoneessa; koko kaupunki oli kauheasti hämmästynyt ei ainoastaan siitä, että hän oli vankihuoneesta poistunut, vaan myös siitä käsittämättömästä tavasta, jolla se oli tapahtunut, koskapa muurit ja ristikot ja naulat ja oikeuden sinetit oli tarkoin tutkittu ja kaikki huomattu olevan mitä parhaimmassa kunnossa. Kaikkea tätä kuullessaan oli Hannu Halle melkein pahoillaan siitä, että oli karannutkaan. Saadaksensa taas kaikki asiat hyvälle tolalle, pukeutui hän juhlatamineisin, sytytti piippunsa ja asettui avonaiseen akkunaan. Siinä poltteli hän varsin rauhallisena, ystävällisesti nyökäytellen päätään ohi kulkeville. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa: jokainen pysähtyi ja jäi hämmästyneenä töllistelemään ylös. Kulovalkeana levisi tieto kaikkialle, että kadonnut hovineuvos istuu kaikessa rauhassa akkunassaan ja vetelee savuja piipustansa. Ja mitä kummemmalta tuo kuului, sitä kiihkeämmin tahtoi jokainen kiiruhtaa asiapaikalle tuota kummaa näkemään. Kaupungin arvokkaimmat jäsenet riensivät lähellä asuvain ystäväinsä luokse, ja akkunat olivat täynnään uteliaita päitä. Muurarit, nokikolarit, kirvesmiehet ja julkeat katupojat kiipesivät vastapäätä olevain talojen katoille, nähdäkseen uutta hovineuvosta, joka yhtä uteliaana ja iloisena katseli kansan paljoutta kuin tämäkin häntä.

Sanomattoman työläästi pujottelihe arvoisa raati tölIistelijäin välitse Hannu Hallen asunnolle. Hannu otti lähetystön vastaan korkean-ystävällisellä suosiollisuudella. Nyt oli pormestari asettunut lähetyskunnan etunenään ja aloitti tervehdyspuheensa seuraavilla sanoilla: "Korkea- ja jalosukuinen herra ruhtinaallinen hovineuvos! Meidän isäimme kaupungissa on sen pahempi todeksi havaittu, että ei kenkään ole profetta omassa maassansa." Tämän tekstin ympärille kutoi nyt pormestari pitkän onnittelupuheen, joka päättyi mairitteleviin sanoihin ja anteeksi-pyyntöihin viisaan raadin eilisestä vähemmin visusti punnitusta päätöksestä. Senjälkeen ojennettiin hänelle ruhtinaan kirjoitus. Kaikki raatiherrat vuodattivat ilon kyyneleitä.

Hovineuvos vastasi puolestaan onnistuneella vastapuheella, jota kesti, kunnes väkijoukko kadulla oli ennättänyt hälvetä ja lähetyskunta oli kokonaan lakannut vuodattamasta ilon kyyneleitä.

Silloin astui sisään ruhtinaan kuski, ilmoittaen hänen korkeutensa käskeneen, että "hovineuvoksen on jo tänä iltana saapuminen ruhtinaskunnan pääkaupunkiin ja itsensä audiensiin löydyttäminen."

Nyt tuli kiire käteen. Hannu Halle pani riemuissaan matkalaukkunsa kuntoon ja istui jo hetken perästä ruhtinaan lähettämissä ajopeleissä. Suunnaton väkijoukko oli kerääntynyt katsomaan hänen lähtöänsä. Jokainen otti syvällä kunnioituksella hatun tai lakin päästään, kun pölyiset matkavaunut ja kuski kultakalunoissaan tulivat näkyviin.

Lalenburgilaiset olivat kyllä äärettömän ylpeitä tasavaltalaisesta riippumattomuudestaan ja vapaudestaan, ja viheliäisinkin heistä oli vapaana kansalaisena ainakin kuninkaan veroinen mielestänsä, mutta orjamaista arvonantoa tunsi sittenkin jokainen kaikkea sellaista kohtaan, mikä ruhtinaallista oli.

Hannu Hallen piti vielä samana iltana astua hänen korkeutensa eteen.

Nikodemus ruhtinas oli kelpo herra. Jos olisi hänellä ollut vaan keisarikunta hallussaan, niin olisi hän ollut yksi maailman suurimpia hallitsijoita. Nyt hänellä oli vain pieni ruhtinaskunta ja paljo velkoja. Hänen jaloimpia huvituksiansa oli tietysti metsästys, ja siksi oli hänen hovissansa enemmän koiria kuin ihmisiä. Seuraelämä ei häntä miellyttänyt.